13. toukokuuta 2014

Jevgeni Griškovetsin päiväkirja, 4.5.

Lähde: сообщество Евгения Гришковца <http://ru-odnovremenno.livejournal.com/122844.html>

5.5.2014 klo 12.25 | Jevgeni Griškovets

Tervehdys!

Palasin kotiin kolme päivää sitten ja kovasti tekisi mieli kertoa matkastani. Siitä, miten kuljin arojen halki tuhat kilometriä Astrahanista Rostoviin, mitään sellaista en ole ennen nähnyt. Tekisi mieli kirjoittaa Astrahanin ensivaikutelmistani... Voisi kirjoittaa myös Etelä-Uralin lumipyörteestä ja painajaisesta, jonka keskelle Mgzavrebi-yhtyeen kanssa jouduin. Sillä reissulla sattui yhtä ja toista.

Mutta kotiin palattuani tajusin, että en minä niistä voi kirjoittaa. Ajatukseni ovat ihan muualla. Tuntuisi oudolta kirjoittaa sään äkillisestä ja rajusta huononemisesta Tšeljabinskissä, sillä äärimmäisimpiä ja rajuimpiakaan luonnon onnettomuuksia ja sääilmiöitä ei voi verrata siihen, mitä tapahtuu tällä hetkellä Odessassa sekä Donetskin ja Luhanskin alueilla. Ja oikeastaan kaikkialla Ukrainassa.

Viime päivinä ja viikkoina, erityisesti muutamana viime päivänä, olen ollut tukehtua epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Muistan vielä hyvin miltä tuntui olla nuori kylmän sodan aikaan. Muistan muun maailman tulkinnat Afganistanin sodasta sekä Tšernobylin onnettomuudesta ja oikeastaan mistä hyvänsä mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Tunsin silloin itseni epäoikeudenmukaisesti loukatuksi vaikka olinkin sotaa vastaan, eikä Neuvostoliitto herättänyt minussa isänmaallisia tunteita. Mutta joka tapauksessa ymmärsin, että rakasta synnyinmaatani, ainoaa tuntemaani, pidetään pahan imperiumina. Meitä sen kansalaisia taas pidettiin synkeinä, mitäännäkemättöminä, höyrypäisinä ja pahoina olentoina. Se loukkasi minua ja tunsin hyvin voimakasta epäoikeudenmukaisuutta, vaikka maailma toki olikin silloin toisenlainen ja minä olin nuori.

Nyt, tänään, en meinaa saada henkeä epäoikeudenmukaisuuden tunteeltani. Tunnen epäoikeudenmukaisuutta paljon vahvemmin kuin koskaan. En muuta teekään kuin yritän tukahduttaa kiukkuani, sillä suuttumusta epäoikeudenmukaisuuden tunne ennen kaikkea synnyttää ja pitää yllä.

Nyt tunnen olleeni naiivi taannoisissa vetoomuksissani yrittää myötäelää ja ennen kaikkea olla haukkumatta toisiamme. Pyysin pidättäytymään harkituista ja hyvin perustelluistakin kannanotoista, jotka voisivat loukata tai halventaa jotakuta. Puhuin siitä, että kuka hyvänsä, joka on valmis syyttämään maanmiestään kaikenlaisista törkeyksistä, jopa lyömään maanmiehensä ja tappamaan hänet, sellainen ihminen, millaisena patrioottina hän oikein pitää itseään. Ainakaan sellainen ei rakasta isänmaataan. Pyysin ajattelemaan sitä, että isänmaa koostuu maanmiehistä ja aikalaisista. Ja jos sinulla on vihan tunteita ketä hyvänsä kansalaiskumppania kohtaan, se tarkoittaa ettet rakasta isänmaatasi. Ja se synkkä intohimo, joka synnyttää tällaista vihaa, minkä hyvänsä värien tai iskulauseiden alla se sitten kukoistaakin, loppupeleissä siinä on aina kyse siitä, ettei rakasta isänmaataan...

Nyt tajuan, että kaikki nämä vetoomukseni olivat naiiveja.

Se, mitä tapahtui Odessassa, se on sen luokan onnettomuus, että odessalaiset tai ukrainalaiset eivät sitä vielä edes käsitä. He eivät voi käsittää tapahtuneen mittaluokkaa. Odessassa tapahtui järkyttävä historiallinen tapaus. Siellä kirjoitettiin historian sivuille lähtemätön häpeä.

Symbolista on se, että tämä kauhea häpeä tapahtui Odessassa, joka on kaupungeista iloisin, värikkäin, suvaitsevaisin ja fiksulla tavalla ironisin. Ja juuri siellä pääsi irti kaikista alhaisin: julma pahuus toista kohtaan, viha, ja lopulta, hirmuinen raakuus, jota en osannut odessalaisista edes aavistaa.

Ja nyt minulla on tämä kauhea tunne, että olen menettänyt tämän rakkaan kaupunkini. Joka tapauksessa, en olisi koskaan... Kuulostaa kauhealta käyttää sanaa koskaan, mutta nimenomaan koskaan en voi enää kulkea Odessan kaduilla kuten ennen, kevyin, iloisin ja innostunein mielin.

Vuonna 2005, sen jälkeen kun olin kaupunkifestivaalissa esittänyt Dreadnoughts-esitykseni, Wienin kaupunginhallitus tarjosi minulle mahdollisuutta esittää samanlainen historiallinen esitys Itävallan vuoden 1934 sisällissodasta. Turhamaisuuttani ja tyhmyyttäni suostuin tähän. Seurauksia olen katunut.

Moisesta vuoden 1934 sisällissodasta en ollut ikinä kuullutkaan. Pian kävi ilmi, että ei siitä tiennyt eikä tiedä kukaan Wienissäkään. Sain konsultikseni vanhan yliopiston professorin, jota hämmästytti saamani tehtävä. Kuukauden päivät hän suoraan sanoen varsin vastahakoisesti johdatti minua vuoden 1934 inhottaviin tapahtumiin, kauheita yksityiskohtia säästelemättä.

Uusissa itävaltalaisissa historian oppikirjoissa ei ole sanaakaan, kirjaimellisesti ei edes satunnaista lausetta Itävallan sisällissodasta. Wienin ylellisen kauniissa sotahistoriallisessa museossa on 15-metrinen huone, jossa on esillä noitakin esineitä sekä lyhyt kuvaus näistä tapahtumista. Itävaltalaiset ovat huolella häivyttäneet ja pyyhkineet nämä häpeälliset tapahtumat historiastaan.

Itävallan sisällissota tapahtui Wienissä ja Salzburgissa ja kesti kaikkineen 4 päivää. Tunnen näiden neljän päivän tapahtumat minuutin tarkkuudella. Se on melkoisen häpeällinen ja karmaiseva tarina.

Lyhyesti tiivistääkseni kyse oli siitä, että sosialistit, vahvassa asemassa olleet työläiset, nousivat aseelliseen kapinaan Dollfussin hallintoa vastaan. Tunnussanan "Otto-setä on sairas" jälkeen työläiset katkaisivat suuresta osasta pääkaupunkia sähköt, aseistautuivat ja alkoivat saartaa kaupunkia. He halusivat palauttaa vaikutusvaltansa parlamentissa (jos nyt tosiaan pidetään tarina oikein lyhyenä). Heidän toimintansa oli huonosti organisoitua, ristiriitaista ja koordinoimatonta, minkä vuoksi he eivät saaneet kaupunkilaisten tukea. Dollfussin hallinto toi hyvin nopeasti joukkonsa tykkeineen ja konekivääreineen kaupunkiin. Joukot tulivat pääosin maan muista osista. Seurasi verilöyly.

Työläiset eivät olleet mitään sotilaita eivätkä keksineet muuta kuin linnoittautua koteihinsa. Wienissä oli siihen aikaan paljon niin sanottuja talohuoneistoja. Niissä yhdellä talolla on iso sisäpiha, ne ovat eräänlaisia sosialistisia asumuksia, joita Wienissä alettiin rakentaa jo ennen Moskovaa. Työläiset puolustivat näitä taloja, ja heitä puolestaan perheineen ammuttiin tykeillä. Heitä ammuttiin jopa kaupungin rautatielaitureilta. Antautuneet vedettiin pihalle ja ammuttiin. Vastarintaa kesti hieman päälle kolme päivää. Siinä koko sota.

Dollfussin hallinnon voitettua sosialistit tässä sodassa, Itävalta siirtyi hyvin pian Kolmannen valtakunnan alaisuuteen. Itävaltalainen professorini oli Wehrmachtin mukana valtaamassa Ukrainaa ja oli vähällä kaatua Stalingradissa.

Kaikki paperit, joita luin ja tiedot, joita sain, kertoivat molempien osapuolten äärimmäisestä väkivallasta. Tällaisella historialla ei kukaan voi ylpeillä, eivät työläiset, jotka ryhtyivät tähän kapinaan eivätkä sotilaat tai hallintokaan. Ne olivat ajattelemattomia tekoja täynnä halpamaisuutta ja kauheaa typeryyttä, ennen kaikkea vihaa ja julmuutta.

Itävaltalaisia ei suuremmin huvita tätä muistella. Ja professorini jupisi jatkuvasti itävaltalaisten raukkamaisuutta siitä, että he olivat kutsuneet venäläisen pitämään tätä esitystä, ikään kuin alleviivatakseen sitä, että itse he eivät halua eivätkä pysty koko asiasta puhumaan.

Kirjoitin esityksen ja esitin sen kahdeksan kertaa. Siitä tuli melkoinen tapahtuma. Moni kirjoitti siitä, niin paheksuen kuin ylistäenkin... Mutta nyt ei ole kyse siitä.

Tämän esityksen pääajatus oli hyvin yksinkertainen, ja sillä aloitin koko näytöksen...

Aluksi kerroin olevani hyvin pahoillani siitä, että ylipäätään tulin tutustuneeksi tämän upean kaupungin historian kauheaan yksityiskohtaan. Minua harmittaa, että menetin lopuksi ikääni kyvyn suhtautua Wieniin kevyen iloisesti. Puhuin siitä, miten mukava oli olla siellä turistina. Miten mukavaa oli saapua Wieniin jouluksi, juoda hehkuviiniä Stephaninaukiolla, jaloitella, ihastella, ajella hevoskärryillä ja kolmen päivän ajan uppoutua varmuuteen siitä, että tämä on yksi maailman hienoimmista kaupungeista.

Mutta kun sain tietää, että näillä kaduilla raahattiin tykkejä, että näistä taloista revittiin ihmisiä teloitettaviksi, taloja, joita moukaroitiin lyhytpiippuisilla haupitseilla... Kun tiedän, että tässä talossa paloi elävältä kokonaisia perheitä, en vain enää pysty kevytmielisesti ihailemaan näitä taloja. Sen jälkeen kun sain tietää Mozartin kaupungin julmasta ja halpamaisesta historiasta, menetin peruuttamattomasti matkailijan suhteeni siihen. Näyttämöllä kerroin miten se minua harmittaa.

Kirjoitin toissa päivänä hyvälle tuttavalleni Odessaan. Hän on hyvä ihminen. Suuri, hyvin vahva, hyvä ihminen. Olemme tunteneet toista kymmentä vuotta. Olen paljon ihaillut häntä ja monasti kirjoittanutkin hänestä. Eilen kirjoitin hänelle siitä, miten huolestunut olen. Sain häneltä lyhyen vastauksen, että hän on Gretšeskajalla jahtaamassa "toppatakkiväkeä". En ymmärtänyt, mitä tällä sanalla tarkoitetaan, mutta hän selitti minulle, että kyse on Putlerin kannattajista – tuolla nimellä he kutsuvat Putinia – ja kaikista Venäjälle kaipaavista.

Lievästi sanoen järkytyin. Ymmärsin, että siellä tapahtuu kauheita asioita, ja kirjoitin yksinkertaisen pyynnön: "Olehan, kaverini, varovainen, ja pyydän: älä tapa ketään. Älä ota syntiä sielullesi. Olet suuri ja vahva ihminen."

Parin tunnin kuluttua sain kuulla kauheasta hädästä ja palaneista ihmisistä. Kysymyksiini siitä, mitä siellä oikein tapahtui, vastattiin hiljaisuudella. Huolestuin. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle linkin ukrainalaisille tiedonlähteille, missä kirjoitettiin, että ammattiyhdistyksen talolla olivat asialla Venäjän valtion provokaattorit. Että itse he itsensä polttivat, ja ukrainalaiset aktivistit enkelin lailla pelastivat ne, jotka pystyivät.

Kirjoitin toverilleni olevani pahoillani siitä, että hänen kätensä ovat nyt veren tahrimat. Hän vastasi minulle mitä vastenmielisimmällä tavalla sanoen, että päässäni ei ole kaikki kunnossa. Vastasin, että juuri nyt ei kaikki ole päässä ihan kunnossa oikein kellään, enkä minä ole poikkeus. Mutta kaikki ne, jotka kutsuvat maanmiehiään toppatakeiksi tai koloradonkuoriaisiksi, ilman yhtään poikkeusta heidän kaikkien kätensä ovat Odessan tapahtumien jälkeen veren ja tuhkan tahrimat. Siihen hän vastasi, että tähän porukkaan kuuluu 95 % ukrainalaisista. Lopuksi kirjoitin hänelle vielä: "Siinä tapauksessa kuulut enemmistöön. Enemmistö rauhoittaa."

Sen jälkeen poistin hänen numeronsa osoitekirjastani. Tein sen hyvin rauhallisesti, pahoillani. Mutta ymmärsin, että en enää voi tämän ihmisen kanssa keskustella entiseen malliin. Nyt pelkään häntä ja tuota pelkoa en unohda. En myöskään unohda tuota pimeää, pohjatonta kiukkua ja vihaa, jonka hänessä näin.

Niin... Hänen täydellistä epäröinnin, pahoittelun tai katumisen puutettaan en myöskään unohda.

Epäoikeudenmukaista! Epäoikeudenmukaista! Tämän takia henkeäni ahdistaa.

Tiedänhän toki kyllä, että ei oikeudenmukaisuutta sellaisenaan ylipäätään ole olemassa.

Oikedenmukaisuutta ei ole, mutta epäoikedenmukaisuus kuristaa.

Epäoikeudenmukaista on myös kansainvälisen median karkean yksipuolisen puolueellinen tapahtumien kuvaaminen. BBC ei ole näyttänyt kaikkein kauheimpia otoksia, jotka itse olen viime aikoina nähnyt. Se ei ole näyttänyt, miten roskaväki kuvasi kännyköillään ammattiyhdistyksen rakennukseen tukehtuneita ihmisiä, heidän inhottavia venäjänkielisiä kommenttejaan tapahtuneesta. CNN ei näyttänyt, miten nokeentuneita kuolleita ihmisiä haukuttiin neekereiksi, miten ruumiita laskettiin ja huudettiin kunniaa Ukrainalle. Saksalaisilla kanavilla ei näkynyt roskajoukon iloa, miten hauskaa heillä oli kun yhden menehtyneen taskussa alkoi soida kännykkä. Euroopassa ja Amerikassa ei nähdä miten pöyhkeät tyypit täysin epäröimättä katsovat oikeudekseen kuvata videolle sitä, miten ruumiita kopeloidaan ja vainajien taskuista viedään kaikki, minkä sinne vasta äsken olivat panneet elävät ihmiset. Tätä pirullisen pimeää iloa ei näytetä. Mutta me olemme sen nähneet. Minä näin sen. Sen jälkeen en ole saanut henkeä.

Epäoikeudenmukaisuutta on sekin, että kaikesta päättäen Dmitri Kiseljov otti ja muutti ryhmineen Kiovaan helmikuun 17. päivänä, eikä edes yrittänyt sepittää mitään uutta.

Nyt kaikki toistuu yksi yhteen, tällä kertaa vain Ukrainan puolelta. Mutta vastine on aina brutaalimpi ja banaalimpi. Ja kumma kyllä jopa valheellisempikin.

Miten voisi olla tuntematta häpeää? Miten ei hävettäisi kaikkia niitä, jotka yhä urputtavat Moskovan ja Kremlin kaikkialletunkeutuvasta läsnäolosta? Eikö todellakaan hävetä niitä, jotka vakuuttavat, että Venäjä ja Putin ovat kaikkeen syypäitä? Väitätte, ettette muka voi itse tehdä mitään. Miten raukkamaista, iljettävää ja julmaa.

Ukrainalaiset, missä te itse olette? Mitä te itse olette? Piilotatte kasvonne naamioiden taa... Siitä tuleekin mieleen toinen juttu.

Miten siinä oikein kävi niin, että suuresta ja kauniista kansastanne valitsitte ne, jotka teitä tällä hetkellä edustavat? Mistä te kaivoitte senkin Turtšinovin, mokoman kalan? Toissa päivään asti en pystynyt olemaan nauramatta kun näin hänet. Itserakas idiootti, joka kaiketi pitää itseään jonkinlaisena machona. Leuaton mies kasvattanut parransängen. Se on minun diagnoosini! Ja kun häntä näytetään sotilasasussa, vieläpä kiikareilla tähyilemässä... Liituraitapuvussaan hän näyttää lähinnä Kummisetä-parodian hahmolta! Mistä ihmeessä te semmoisen löysitte? Mutta viimeisten kolmen päivän aikana en ole enää pystynyt nauramaan hänelle, sillä nyt hän on minulle vain sotarikollinen eikä mitään muuta. Ja mistä te Jatsenjukin löysitte? Entä senkin Nalivajtšenkon? Ja miten niillä kaikilla on niin kamalat nimetkin. Mitättömiä.

Miksi on käynyt niin, että USA:n ja Euroopan ulkopoliittisia elimiä edustavat vain vihaiset, toivottoman rumat, kenenkään rakastamattomat ja tyytymättömät akat? Vaikka kyseessä on sentään näin kauhea ja monimutkainen konflikti? Sekin Psaki, nimi jo kertoo mihin siitä on. Nämä vihaiset tädit hakevat kostoa Ukrainalle ja Venäjälle, he vain pahentavat ja sotkevat asioita... He haluavat kostaa sen, että ukrainalaiset ja venäläiset naiset ovat kauniita ja heitä on paljon.

Se on aina epäoikeudenmukaista, kun koko maailma on samalla puolella, ja juuri niin on nyt tapahtunut. Mitä selvemmäksi se tulee, mitä jyrkemmäksi epäoikeudenmukaisuus käy, sen tyhmemmiltä ja kyvyttömiltä, ennen kaikkea avuttomilta Obama, Merkel ja muut Euroopan tontut vaikuttavat. Ja puolustus sen kun parantaa tahtiaan.

Miten paljon Maidanilla olikaan taitavia, teräviä ja jopa tyylikkäitä, kun siellä oli tiukka rinki ja kun siellä tunnettiin jokapäiväinen painostus. Minäkin olin siellä. Siellä oli upeaa, etevää väkeä. Missä he kaikki ovat nyt? Missä on kollektiivinen luovuus, joka oli välttämätöntä, jotta pystyi tuntemaan arvokkuutensa ja voimansa piirityksessä? Mihin se kaikki oikein valui? Miten kyvyttömästi kaikki menetettiinkään ja miten iljettäviä muotoja syntyikään tilalle.

Miten ihaillen Maidanin väki esittelikään minulle johtajansa ja puhui siitä, miten vahva, fiksu ja viisas hän on. Missä hänen viisautensa nyt on?

Venäjä on tällä hetkellä saarrettuna. Saarrettuna monin tavoin, omaa syytään, omaa tyhmyyttään ja loputtomien ambitioidensa tähden. Mutta sen saartajat ovat hillittömiä ja ajattelemattomia. Näen siellä paljon kyvykkyyttä, terävyyttä ja kaikenlaista muuta kuin pahaa. Tässähän melkein osat vaihtuvat...

Vielä kaksi kuukautta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että kirjoittaisin tällaista.

Haluaisin vielä sanoa, että nationalismi on nationalismia eikä sitä muilla väreillä pysty pois maalaamaan. Ja fasismi on fasismia eikä sitä voi mitenkään puolustella. Ei kerta kaikkiaan mitenkään! Rakkaat ystäväni, miten te annatte hienossa maassanne nyt olla niin paljon aseistautuneita fasisteja? Sillä fasistihan Jaroš on, kuten myös Tjagnibok.

Eikä teidän maallanne ole tällä hetkellä mitään mitä voisi kutsua hallinnoksi. Sillä tämä "hallinto" ei pysty hallitsemaan. Se vihaa kokonaisia alueita ja pelkää kuollakseen nationalisteja ja fasisteja.

Hallintonne pyörii näiden tyyppien kanssa kuin pieru molskihousuissa, eikä tämä väki edes tullut Moskovasta, ei Kreml heitä johda. Jaroš ja Tjagnibok eivät ole Venäjän salaisen palvelun agentteja tai venäläisiä provokaattoreita. Slovjanskin ja Kramatorskin tankit ovat neuvostoliittolaista tuotantoa, mutta eivät ne Venäjän armeijalle kuulu. Tuo Odessan julmuus, se on kunkin odessalaisen omaa julmuutta.

Saa jo riittää Venäjän syyttäminen kaikesta. Katsokaa nyt itseänne! Tunnustakaa, että olette suvereeni maa, epäilkää itse itseänne ja hävetkää. Me Venäjällä olemme eristyksissä, informaatiosaarroksissa. Me aiomme kuitenkin arvokkaasti, ilolla ja ennen kaikkea ilman mitään epäilyksiä juhlia suosikkijuhlaamme voitonpäivää.

Terveisin, Griškovets.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti