Piiritetyn pitkä piina

Tällä kertaa en julkaise käännöstä vaan laatimani kirja-arvostelun. Uudelleenjulkaisu täällä Idäntutkimus-lehden luvalla.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (Blokadnyj dnevnik Leny Muhinoi), suom. Pauli Tapio, Helsinki: Bazar, 2014. 291 s. ISBN 9789522790958.

Lähde: Idäntutkimus 2/2014, s. 79–81, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2014_2/it_2_2014_perkiomaki.pdf> | Mika Perkiömäki

“Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.”

Lena Muhinan raadollisen karu päiväkirjamerkintä helmikuulta 1942 pysäyttää lukijan, jota juuri edellisillä riveillä on vakuuteltu, että äiti haluaa elää, äiti tulee elämään.

Ihmiskunnan historia on täynnä sotaa, julmuuksia, hulluutta ja väkivaltaista kuolemaa, mutta harva teko nousee mielipuolisuudessaan Saksan ja Suomen armeijoiden syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 toimeenpaneman Leningradin piirityksen tasolle. Arviolta ainakin miljoonan ihmisen nälkäkuolemaan johtaneista tapahtumista on kulunut jo kokonainen ihmisikä. Venäjällä Leningradin piirityksestä on jo kauan rakennettu sankarimyyttiä. Jonkin verran siitä on kerrottu suomen kielelläkin, mutta piirityksen päättymisen 70-vuotispäivänä julkaistu Lena Muhinan Piirityspäiväkirja on ensimmäinen suomeksi julkaistu teinitytön näkemys Leningradin kauhujen talvesta 1941–42.

Tavallisen koulutytön näkökulma tapahtumiin on erilainen kuin vaikkapa kirjallisuudentutkija Lidia Ginzburgin, jonka piiritysajan merkinnät julkaistiin suomeksi muutama vuosi sitten. Koulupojan piirityskokemuksista on saatu suomeksi lukea Ales Adamovitšin ja Daniil Graninin toimittamassa teoksessa Leningradin piiritys – kohtaloita saarretussa kaupungissa, jossa julkaistiin vajaan vuoden Lena Muhinaa nuoremman Jura Rjabinkinin päiväkirjat.

Piirityspäiväkirja alkaa toukokuusta 1941, jolloin 16-vuotiaan Muhinan elämä pyörii koulun päättökokeiden tuomien paineiden ja yksipuolisen rakkauden aiheuttaman tunnekuohun ympärillä. Rahattoman perheen elämä on yksinkertaista. “Ei meillä sentään ole nälkä, mutta se on laiha lohtu”, Lena kuvaa. Täydellisen neuvostokansalaisen vaatimuksia täyttämään pyrkivän tytön elämä muuttuu kesällä tyystin, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Leningradin epätoivoiset puolustustoimet käynnistetään, ja kesätöistä haaveillut Lena joutuu kovin erilaisiin töihin kuin oli kuvitellut. Elokuussa hän käy ennustajalla, joka herättää toiveita: “Edessäsi on onnellinen tie. Sillä tiellä kohtaat suurenmoisen riemun.”

Kesän päiväkirjamerkinnöistä välittyy neuvostopropaganda, jonka kirjoittaja näyttäisi nielevän sellaisenaan. “Ylivoima on meidän puolellamme. Saksalaiset sotilaat taistelevat humalassa”, julistaa radio samalla kun valmistautumaton ja surkeasti järjestynyt puna-armeija kärsii valtavia tappioita. Tosin Muhina tuntuu olevan tietoinen myös siitä, että “jos saavutamme edes pienenkin voiton, siitä kyllä varmasti ilmoitetaan”. Tällaisia ilmoituksia ei vain kuulu, ja ajan oloon Muhinankin vankka usko isänmaahan ja Stalinin hoivaan hieman horjuu. Tiukan paikan tullen hän rukoilee Jumalaa apuun. Syksyn mittaa arjen alkaa täyttää henkilökohtainen eloonjäämistaistelu. Toistuvasti Muhina kirjoittaa kiitollisuudestaan siitä, että on yhä hengissä. Huoli läheisten selviytymisestä on jatkuvasti läsnä: “Talvi lähenee. Millainen siitä tulee? Mitä kaikkea joudummekaan kestämään?”

Syksyn 1941 ilmahyökkäyksistä moni piiritettynä ollut on kertonut, miten ne toistuivat saksalaisen täsmällisesti aina samaan kellonaikaan. Muhinakin mainitsee, että syyskuun alussa ehdittiin jo tottua siihen, että hälytys tulee aina kello yhdentoista aikaan. Päällimmäiseksi kuvaksi hänen ilmahyökkäyskuvauksistaan jää kuitenkin niiden satunnaisuus: Jonain päivänä niitä on vain kaksi, toisena yksitoista. Joskus ne tulevat täysin yllättävään aikaan aamuyöstä, toisinaan taas pommisuojassa menee koko yö.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten äärimmäisissä oloissa nälän ja pakkasen keskellä talvella 1941–42 sinnitelleet Leningradin asukkaat vähitellen menettivät ihmisyytensä. Esim. Jura Rjabinkin kertoo päiväkirjalleen avoimesti itsemurha-aikeistaan sekä ruuan varastamisesta perheeltään. Lena Muhina ei ainakaan päiväkirjalleen uskoudu törmänneensä ryöstelyyn tai ihmissyöntiin (tai sitten ne kohdat on poistettu), mutta yllättää hän kyllä itsensä pimittämästä ylimääräisen hyytelöannoksen heikolta äidiltään ja toivomasta asuintoverinsa Aka-vanhuksen kuolemaa. “Sydämeni on kuin kiveä”, hän toteaa ymmärrettyään, että vain ennen niin rakkaan Akan kuolema voisi pelastaa äidin. Lopulta pitkä nälkätalvi on niin Akalle kuin äidillekin liikaa. Äidin kuolema koituu Lenan itsensä pelastukseksi. Hän selviää ja elää vielä puoli vuosisataa, mutta vaikenee piirityksen kauhuista loppuiäkseen. Vasta nyt valtion Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistosta Pietarista löydetyt päiväkirjat tuovat Lena Muhinan kokemukset julkisuuteen.

Piirityspäiväkirjaa on mahdoton olla vertaamatta Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaan, joka ajallisesti alkaa siitä mihin Piirityspäiväkirja päättyy, alkukesästä 1942. Tytöt elivät eri puolilla Eurooppaa saman sodan vankeina. Kun Lena Muhinan vankila oli yksi kaupunki, Anne Frank joutui viettämään vuosia poistumatta asunnostaan. Muhina joutui kokemaan vilua ja nälkää, joilta Frank pääosin säästyi. “Nälän voi vielä kestää, mutta kylmä ja nälkä yhdessä ovat sietämättömiä”, Muhina tiivistää. Mielialanvaihtelut hyisen talven aikana heittelevät laidasta laitaan. Yhtenä päivänä Muhina kirjoittaa: ”totta puhuen olen juuri nyt täysin onnellinen”, toisena: ”mitään muuta ei ole enää tehtävissä kuin panna maate ja kuolla”. Kuitenkin Anne Frank oli tytöistä se, joka ei sodasta selvinnyt. Henkilökohtaisemmalla tasolla Muhinan erottaa Frankista se, että hän ei kirjoita minkäänlaisesta katkeruudesta äitiään kohtaan. Lukijalle jää myös sellainen kuva, että Muhinalle päiväkirjalle uskoutuminen ei ole ollut aivan yhtä paljon keino mielenterveyden ylläpitämiseksi kuin Frankille. Pikemminkin hän on halunnut vain dokumentoida sen, mitä piiritetyn pään sisällä tapahtui ja millaista oli hänen arkensa.

Sekä Lena Muhina että Anne Frank ovat hyvin taitavia kirjoittajia, joskin Muhinan kerronnan taso on ailahtelevampi. Parhaimmillaan hän on ihmisluonteen ja neuvostoarjen pohdiskelun sekä herkuttelu- ja matkailuhaaveiden äärelle ajautuessaan. Lukijan kärsivällisyyttä koetellaan erityisesti kirjan loppupuolella, kun kevään tulleen Muhinan kirjoitustarmo yhä jatkuvasta ja jopa pahenevasta aliravitsemustilasta huolimatta kasvaa. Hän ymmärtää päiväkirjansa historiallisen merkityksen ja alkaa kirjoittaa enemmän aikalaisdokumenttia kuin päiväkirjaa.

Päiväkirjan viimeisten viikkojen aikana kirjoittaja sortuu turhankin yksityiskohtaiseen kuvaukseen ja etääntyy lukijasta siirtymällä kertomaan itsestään kolmannessa persoonassa. Tämä toki lisää tekstin merkitystä historiallisena aikalaiskuvauksena, mutta kaunokirjallisena tekstinä talven tuskien lakoninen kerronta on vaikuttavampaa. Toisaalta se myös heijastelee Muhinan yhä kasvavaa yksinjäämisen aiheuttamaa epätoivoa. Viimeiset viikot ennen pakoa tuntuvat olleen hänelle kaikkein piinallisimmat, kun pelastus näyttää olevan jo lähellä, mutta kuitenkin lykkääntyy yhä kauemmas: ”aivoni eivät reagoi enää mihinkään, ja elän kuin puoliunessa”. Hänen päättäväisyytensä ei kuitenkaan vaikeimmallakaan hetkellä tunnu katoavan täysin. Tosin eri luokalle ja siten lopulliseen eroon yksipuolisen rakkauden kohteesta, Vovasta, joutuminen tuntuu olevan erityisen kova pala tytölle, joka jo muutenkin on menettämässä kaiken.

Jo kuolleen henkilön henkilökohtaisia päiväkirjoja julkaistessa nousee aina eettinen kysymys siitä, onko se oikein. Lena Muhina pyytää päiväkirjaltaan suoraan: ”säilytä minun murheellinen tarinani sivuillasi ja kerro siitä sitten kaikille sukulaisilleni, kun se on tarpeen, jotta he saisivat tietää kaiken”. Hän jopa kirjoittaa päiväkirjaan sukulaisensa osoitteen, jonne se tulisi lähettää hänen kuoltuaan. Ilmeisesti päiväkirja kuitenkin jäi Leningradiin Lenan paettua kaupungista. Luonnollisesti Muhina ei voi aavistaakaan, että hänen tekstillään voisi olla maan- ja jopa maailmanlaajuinen yleisö. Tämän merkinnän pohjalta on uskottavaa ajatella, että hän olisi voinut olla suostuvainen päiväkirjojen julkaisemiseen. Joka tapauksessa Piirityspäiväkirjan julkaiseminen on yhteiskunnallisesti merkittävä teko.

“Leningradilaisten on syötävä leipää.” Kuten Lidia Ginzburgin myös Lena Muhinan kerronnan keskiössä on leipä. Pahimman kärsimyksen keskellä harras päivittäisen leipäannoksen koon pohtiminen tuntuu syrjäyttävän kaiken muun riutuvien leningradilaisten mielistä. Muhinakin päivittelee pikkumaisuuttaan: ”kirjoitan pelkästään ruoasta, vaikka onhan ruoan lisäksi olemassa lukemattomia muitakin asioita”. Vaikka Laatokan kautta kulkevan ns. Elämän tien kautta kaupunki saa edes vähän leipää, joutuu piirityspäiväkirjailijakin lopulta voimiensa yhä heiketessä toteamaan: “Eikö ihminen voikaan elää pelkällä leivällä. Outoa.” Kun leipä ei riittänyt, keksivät leningradilaiset erittäin luovia ravinnonlähteitä. Tokkopa piirittäjät osasivat aavistaa, että kaupunkilaiset keksisivät syödä puusepänliimaa, joka sekin osaltaan pelasti Lena Muhinan.

Pauli Tapion suomennos toimii. Muhinan kerronnan monet piirteet välittyvät hyvin. Välillä tarina etenee töksähtelevästi päivän tapahtumia luetellen, välillä kielenkäyttö nousee korkealle tasolle. Ailahtelevan kerronnan lisäksi kääntämistyön vaikeustasoa nostavat päiväkirjan sisältämät runonpätkät ja arvoitukset.

Sen sijaan kustannustoimittajan päätös merkitä vähän väliä tekstissä vilisevät gramman tunnukset kiinni lukuun ilman välilyöntiä ärsyttävät täsmälliseen suomen kirjakielen käyttöön tottunutta lukijaa. Ihmetystä herättää myös loppusanojen ja loppukommenttien välinen ristiriita Lenan biologisen äidin ja ottoäidin välisestä sukulaissuhteesta. Loppusanojen (s. 282) mukaan ottoäiti oli biologisen äidin sisko Jelena Vladimirovna Bernatskaja, mutta loppukommenteissa (s. 289) puhutaan biologisen äidin serkusta Jelena Nikolajevna Bernatskajasta. Suomalaiselle lukijalle selvennyksiksi tarkoitetut loppukommentit ovat joka tapauksessa hyvä ja tarpeellinen lisä teokseen. Niiden hyöty olisi vielä suurempi, jos leipätekstissä olisi niihin viittaukset.

Esipuheeksi lisätty Markku Kangaspuron kaunistelemattoman suorasanainen, mutta kiihkottoman puolueeton historiakatsaus on erinomainen ja tarpeellinen lisä päiväkirjalle, jonka historiallinen tausta ei monellekaan lukijalle liene täysin tuttu. Tosin sen numeroita vilisevään loppulukuun on lipsahtanut outo virhe (s. 16), kun sodassa kaatuneiden saksalaisten sotilaiden lukumäärän perässä on prosenttiluku 5,3, jolle en ole keksinyt mitään merkitystä.

Piirityspäiväkirja on äärimmäisen kokemuksen kiehtova ja eheä kuvaus. Se kertoo, miten tavallinen neuvostoliittolainen koulutyttö joutui yhtäkkiä sodan jalkoihin, nälkiintyi ja menetti läheisensä, mutta ei koskaan menettänyt toivoaan. Se viestii myös lähiyhteisön merkityksestä yhteiskunnan romahdettua. Lenan pahin pelko on yksin jääminen, mutta onnekseen hän löytää ihmisiä ympärilleen. On lohdullista tietää, että hän pelastui. Miten vaikeaa piirityksen keskellä oli elää, sitä emme pysty kuvittelemaan. Lena Muhinan suorasanainen merkintä tammikuulta 1942 antaa kuitenkin osviittaa:

”Olemme kaikki niin väsyneitä ja lopen uupuneita, että suorastaan oksettaa olla elossa.”