Lähde: Kongress intelligentsii <https://nowarcongress.com/petitions/296/>
20.2.2015
Maaliskuun 1. päivä Moskovassa, Pietarissa ja monissa muissa Venäjän kaupungeissa järjestetään suuri mielenosoitusmarssi.
Me tuemme tätä tapahtumaa. Marssin osanottajien poliittiset näkemykset ovat ehkä erilaisia, mutta meitä yhdistää sama peruslähtökohta: vastustamme Venäjän hallinnon päätöksiä, jotka ovat vieneet maamme poliittiseen umpikujaan, taloudelliseen perikatoon, kansainväliseen eristykseen ja johtaneet järjestelmälliseen demokraattisten oikeuksien sekä ihmisoikeuksien rikkomiseen.
Olemme vakuuttuneita, että mitä enemmän erilaisia ihmisiä ottaa osaa toimiin kansalaisoikeuksien ja poliittisten, sosiaalis-taloudellisten sekä kulttuuristen oikeuksien puolesta, lain määräysvallan puolesta, sitä enemmän on mahdollisuuksia väkivallattomaan ja verettömään ulospääsyyn tämänhetkisestä kriisistä.
Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat välttämätön kansalaisyhteiskunnan vaikuttamisen väline tilanteessa, jossa hallintokoneisto on osoittanut tehottomuutensa. Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat yksi harvoista yhteiskunnan mahdollisuuksista vastustaa epäinhimillistä, aggressiivistä ja vihan täyttämää propagandaa, jota hallinto pitää yllä joukkotiedotusvälineissä. Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat yhteiskunnan vastaus iskujoukkojen perustamiseen ja veriseen sisällissotaan värväämiseen. Kaikki tämä tapahtuu silmiemme edessä valtion järjestyksenpitoelinten ja erikoisjoukkojen rohkaisemina.
Rauhanomaiset kansalaistoimet eivät ole uhka valtion olemassaololle, vaan keino sen puolustamiseksi vastuuttomilta ja hävyttömiltä poliitikoilta, jotka tuhoavat maata henkilökohtaisten tavoitteidensa ja absoluuttisen valtansa nimissä.
Historiallinen kokemus on osoittanut seuraavan vääjäämättömän seurausten ketjun: iskujoukot – totalitaarinen hallinto – keskitysleirit – ekspansio – valtion romahdus.
1.3. protestoimme Venäjällä jatkuvaa poliittista repressiota vastaan, viime aikoina loputtomiin levinnyttä "maanpetoksen" käsitettä vastaan, painostusta ja Venäjän ihmisoikeusaktivistien sekä kansalaisyhteiskunnan elinten tuhoamiseen tähtäävää syrjintää vastaan. Osoitamme mieltä myös puolustaaksemme toisinajattelua ja mahdollisuutta osallistua kansalaistoimiin.
1.3. protestoimme sitä vastaan, että valtion talous on tuhottu ja valtio muutettu sotakoneistoksi sekä sotahysterian jatkamista vastaan. Vastustamme Venäjän hallinnon järjettömiä ulkomaisen tuonnin pakotepäätöksiä sekä elintason katastrofaalista heikentämistä, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmän supistuksia, kansallisen valuutan tuhoamista sekä liiketoiminnan perikatoon ajavaa kiskontaa.
1.3. vaadimme välittömästi lopettamaan Venäjän armeijan sotilashenkilökunnan, palkkasoturien ja aseiden lähettämisen Ukrainan alueelle, jossa on menossa sota, ja vaadimme kaikkien sellaisten tapausten julkista tutkimista.
1.3. vaadimme kaikkien poliittisten vankien ja mielipidevankien välitöntä vapauttamista.
Kehotamme kaikkia, jotka ovat kanssamme samaa mieltä, lähtemään vaatimaan näitä asioita hallitusvallan hyväksymälle mielenosoitusmarssille.
Ljudmila Aleksejeva, ihmisoikeusaktivisti
Lija Ahedžakova, näyttelijä
Garri Badrin, animaattori
Aleksandr Belavin, fyysikko, Venäjän tiedeakatemian jäsen
Juri Bogomolov, elokuvakriitikko
Valeri Borštšev, ihmisoikeusaktivisti
Juri Vdovin, ihmisoikeusaktivisti
Anatoli Veršik, venäläinen matemaatikko, fyysiikan ja matematiikan tohtori
Svetlana Gannuškina, ihmisoikeusaktivisti
Alla Gerber, ihmisoikeusaktivisti
Leonid Gozman, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Juri Džibladze, ihmisoikeusaktivisti
Jevgeni Ihlov, toimittaja
Andrei Zubov, historian tohtori
Vladimir Kara-Murza vanhempi, toimittaja, historioitsija
Aleksei Melnikov, poliitikko
Aleksandr Minkin, toimittaja
Vladimir Mirzojev, ohjaaja
Grigori Pasko, toimittaja
Andrei Piontkovski, politiikantutkija, toimittaja
Lev Ponomarjov, ihmisoikeusaktivisti
Irina Prohorova, kustantaja, kolumnisti
Lev Prygunov, näyttelijä
Mark Rozovski, ohjaaja
Aleksandr Ryklin, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Juli Rybakov, kirjailija
Juri Ryžov, Venäjän tiedeakatemian akateemikko
Lev Rubinštein, runoilija, kolumnisti
Georgi Satarov, politiikantutkija, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Zoja Svetova, toimittaja
Andrei Smirnov, ohjaaja
Olga Sedakova, runoilija, kolumnisti, filologi
Ljudmila Telen, toimittaja
Igor Tšubais, sosiologi, filosofian tohtori
Marietta Tšudakova, kirjailija
Viktor Šenderovitš, toimittaja, kirjailija,
Ljudmila Ulitskaja, kirjailija
Natalja Fatejeva, näyttelijä
Igor Jakovenko, toimittaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Igor Jasulovitš, näyttelijä
24. helmikuuta 2015
Kirjallisuus ja luonto (osa 3/4)
Lähde: Novy mir 1/1991, s. 14–15 | Sergei Zalygin
Mitä sitten nykykirjailija oikeastaan luo ja keksii, jos myyttien aikakausi on ohi ja jopa henkilökuvien aikakausikin on väistymässä kuin jokin säärintama? Nykyään kirjailija yhdistelee hahmojensa henkilökuvissa erilaisten ja pitkään tunnettujen hahmojen piirteitä. Henkilössä on niin ja niin paljon pahaa ja niin ja niin paljon hyvää, jotain Taras Bulbasta, jotain Petšorinista. Uusia ominaisuuksia sellaiseen sankariin ei saa kiinnitettyä, ehkä korkeintaan voi lisätä hänelle jonkinlaisia psykologisia tai seksuaalisia heikkouksia tai perversioita. Tämäntyyppinenkin kirjallinen pasianssi on toki taidetta, mutta, toistan vielä, ei se mikään uusi keksintö ole.
Nykykirjallisuus ja -psykologia todellakin vailla mitään perusteita yhä pitävät ihmisen suuruutta rajattomana, mutta käytännössä ne köyhdyttävät ihmistä. Esimerkkeinä voisin mainita vaikkapa Aleksandr Zaporožetsin ja Vladimir Zintšenkon. Tartun sanaan "muisti". Arjessa jaamme ihmiset hyvä- ja huonomuistisiin, vain Psykologinen sanakirja erottelee puskurimuistin, ikonimuistin, aistimuistin, yli kymmenen erilaista muistia. Tämä on sinällään epäilemättä hyvä, mutta huonoa on se, että sanakirjassa ei ole tilaa sellaisille sanoille kuin "hellyys", "hyväily" tai "rakkaus". On ilmeistä, että sanakirjan kokoajien mielestä näille sanoille ei ole käyttöä psykologian alalla.
Niinpä luonnollisen maailman, kaikkien elävien ominaisuudet korvautuvat yliluonnollisilla käsitteillä, seikoilla, jotka vastustelevat kokonaisuutta. Kapea erikoisala tyrkyttää itseään ihmiskunnalle, tyrkyttää itseään kokonaisuudenvastaisin seikoin. Erikoisala on aina altis selityksille ja loppumattomille analyyseille, jotka ovat voimattomia ehjyyden ja täydellisyyden, siis luonnon, edessä.
Mutta jos ehjyys rikotaan, niin kaikki sen yksityiskohdat menettävät merkityksensä. Ihminen, joka on menettänyt luonnon, joidenkin käsitysten mukaan Jumalan, hänelle antaman eheyden, on jo taantuva ihminen, ei enää täysin ihminen.
Venäjällä meillä on tapana syyttää vallanpitäjiä menetyksistä. Rakennuskuopat ovat sylkeneet maamme sen koko alueelle, eikä Platonin kuoppa ollut varmaankaan niistä ensimmäisiä.
Mutta suhteessa luontoon näennäinen toiminnan euforia liikuttaa meitä kaikkia. Mainio neuvostorunoilija onkin kirjoittanut:
Ei ole hienompaa,
Kuin alla taivaan mahtavan
Neuvostotehtaiden savu,
Savu isänmaamme...
Upeat prosaistit taas ylistivät kanavien rakennnusprojekteja, vaikka ne aiheuttivat luonnolle korjaamatonta tuhoa. He toki vain kirjoittivat, mutta joku on ihan oikeasti suunnitellut ja toteuttanut Puškinin, Lermontovin, Turgenevin, Tolstoin, Buninin ja Prišvinin synnyinmaiden muutoksen. Joku on muuttanut kuvernementit "alueeksi", jossa ei ole mustanmullan häivääkään, pelkkää Venäjän sydänmaille levittäytyvää erämaata. Tämän muutoksen arkkitehtejä olivat niin taloustieteilijä Zaslavskaja, ministeri Vasiljev ja agronomi Lysenko kuin uudisraivaaja Polad-Zadekin puolisoineen.
Näin maassa, jonka taloustieteilijöihin kuului joskus Tšajanov, ministereihin Stolypin ja Witte, agronomeihin Dokutšajev, uudisraivaajiin Žilinski ja Kostjakov. He julistivat ensimmäisinä ja julistavat: "emme odota armoa luonnolta, otamme sen haltuun neuvostokäsillämme". Toiset taas ovat tunteneet itsensä enemmän luontoihmisiksi kuin virkamiehiksi tai neuvostoliittolaisiksi ja ovat taistelleet luonnon ja ihmisen harmonian puolesta. Toiset ovat olleet luonteeltaan itsenäisiä yksilöitä, toiset taas muiden tahdon toteuttajia. Tarvitaanhan petturuuteen, muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta poiketen, aina esimerkkiä, johtajaa ja mallia. On aina oltava joku, joka johtaa.
Joten, mitä tulee kirjalliseen tietoon, kaikki se mitä nykyään kutsumme sosiaalipsykologiaksi ei suurelta osin ole muuta kuin ympäristöpsykologiaa. Kyse on jonkintasoisesta joko kuulumisesta luontoon tai vieraantumisesta siitä. Tiedämme millainen viha ja anarkismi leviää maassamme päivästä toiseen. Ihmisten suhteissa toisiinsa on kyse ihmisen suhteesta luontoon, maailmaan ylipäätään kokonaisuutena.
Jos äärioikeistomme ja äärivasemmistomme olisivat keskittyneet Tšernobylin onnettomuuden aiheuttamiin ongelmiin sekä Neuvostoliiton vesiministeriön rosvouksen seurauksiin Araljärvellä ja alisella Volgalla, jos he olisivat olleet enemmän kansalaisia, he olisivat ymmärtäneet toisiaan paremmin.
Luonnon sovittelevaa roolia ei voi verrata mihinkään muuhun, mutta myös mitkä hyvänsä riidat ihmisten kesken, mitkä hyvänsä virheet ja erheet ilman muuta vaikuttavat luontoon ja sen kohtaloon. Eivätkö muka sota ja sen kautta sotilaallisen väliintulon politiikka ole olleet syyt ympäristömme nykyiseen tilaan? Eikö muka Vienanmeren-Itämeren-kanavan rakentamisesta alkanut Gulag ole "kommunismin suurten stalinilaisten rakennustyömaiden" esikuva?
Tässä mielessä aivan erityinen sija on Viktor Astafjevin romaanilla Kuningaskala, se on melkeinpä ainoa tuntemani romaani, jossa ympäristöteema yhdistyy psykologiaan.
Ekologiasta tulee vuosi vuodelta yhä universaalimpi tiede. Tähän asti ihmiskunnan kehitystä on edistänyt rajaton ihmisen tarpeiden kasvaminen, mutta vääjäämättömästi on kehittynyt sekä konsumerismin että rajoittavien toimien tarve. Ekologia on se tieteenala, joka käsittelee näitä yleisiä rajoituksia. Ekologia ei muuten oikeastaan edes ole perinteisesti ymmärrettynä tiede.
Tieteen syntisyys piilee siinä, että se on alusta asti ylenkatsonut Ilmestyskirjaa, joka on tuomittu kauhukuvaksi ja höperyydeksi, kun taas ekologia kumpuaa sen tunnustamisesta. Tiede ei ole voinut tunnustaa myöskään Antikristusta, mutta ekologia tunnustaa senkin: se on ihminen, joka ei millään pysty hillitsemään kulutuksennälkäänsä. Niinpä ekologia tuleekin lähemmäs uskontoa. Tiede on yhä vähemmän tavallisen ihmisen ulottuvilla ja jopa itselleen, sillä se pirstoutuu, kuten edellä oli puhe, lukemattomiin erikoisaloihin. Ekologiasta taas tulee enemmän ja enemmän yhteiskunnallinen liike, joka tunkeutuu meidän kaikkien tietoisuuteemme.
Tiede vieraantuu suorasta yhteydestä päätutkimuskohteeseensa: luonnosta. Se tulee yhä epäluonnollisemmaksi ja ohjaa koko ihmiskuntaa tälle petolliselle tielle. Ekologia taas lähestyy luontoa. Juuri tiede on tehnyt luonnosta "elinympäristön" ja riisunut sen kaikista muista merkityksistä. Eikö vain olekin kirjallisuuden tehtävä puhua tästä kaikesta, yhä uusia taiteellisia keinoja etsien?
Kyllä, kirjallisuuden luonteen keksinnöt ovat loppuunkaluttu vara. Mitä sille sitten on jäänyt?
Jokapäiväisillä tapahtumilla ja historiallisilla tapahtumilla ei ole eikä tule loppua, reservit ovat loppumattomat. Se velvoittaa kirjallisuuden lähestymään journalismia ja dokumentaalisuutta. Niinhän se on, mitä isompia ovat tapahtumat sitä enemmän ne, ainakin aluksi, työntävät kaunokirjallisuutta journalismin suuntaan. Sodan jälkeen journalismiin siirtyivät väliaikaisesti niin Tendrjakov, Abramov, Solouhin, Baklanov kuin monet muutkin.
Haluan vielä painottaa, että sellaiset traagiset globaalit tapahtumat, kuten urbanisaatio ja sota ovat repressiivisiä, niissä on aina kyse sodasta luontoa vastaan, määrätietoisesta ja säälimättömästä hyökkäyksestä sitä kohtaan. Urbanisaatio ei edes peittele ympäristönvastaista luonnettaan, mutta maanviljelijän vieraantuminen maasta on kaikkein suurin askel kohti ihmisen vieraantumista luonnosta. Tämä käynnissä ollut prosessi on ollut ja on yhä tuskainen kamppailu. Maanviljelijän tragedia on maailmanlaajuinen tosiasia, mutta se on ollut hämmentävän epäkiinnostava aihe ihmiskunnalle. Ehkä siksi, että samaan aikaan on sattunut muita tapahtumia, sellaisia kuin sota ja vallankumoukset.
Kirjallisuutemme on ollut tästä poikkeus, ja siihen on syynsä.
Maatalousmaana Venäjä on synnyttänyt omanlaistaan maatalouslähtöistä, toisin sanoen kansallista kirjallisuutta, se on itsestään selvää. Niin Tolstoi ja Turgenev kuin myös Puškin ja muut klassikkomme olivat lähellä maataloutta ja maanviljelijää, mikä on ilman muuta vaikuttanut heidän tuotantoonsa. Sekin on selvää ja luonnollista.
Mitä sitten nykykirjailija oikeastaan luo ja keksii, jos myyttien aikakausi on ohi ja jopa henkilökuvien aikakausikin on väistymässä kuin jokin säärintama? Nykyään kirjailija yhdistelee hahmojensa henkilökuvissa erilaisten ja pitkään tunnettujen hahmojen piirteitä. Henkilössä on niin ja niin paljon pahaa ja niin ja niin paljon hyvää, jotain Taras Bulbasta, jotain Petšorinista. Uusia ominaisuuksia sellaiseen sankariin ei saa kiinnitettyä, ehkä korkeintaan voi lisätä hänelle jonkinlaisia psykologisia tai seksuaalisia heikkouksia tai perversioita. Tämäntyyppinenkin kirjallinen pasianssi on toki taidetta, mutta, toistan vielä, ei se mikään uusi keksintö ole.
Nykykirjallisuus ja -psykologia todellakin vailla mitään perusteita yhä pitävät ihmisen suuruutta rajattomana, mutta käytännössä ne köyhdyttävät ihmistä. Esimerkkeinä voisin mainita vaikkapa Aleksandr Zaporožetsin ja Vladimir Zintšenkon. Tartun sanaan "muisti". Arjessa jaamme ihmiset hyvä- ja huonomuistisiin, vain Psykologinen sanakirja erottelee puskurimuistin, ikonimuistin, aistimuistin, yli kymmenen erilaista muistia. Tämä on sinällään epäilemättä hyvä, mutta huonoa on se, että sanakirjassa ei ole tilaa sellaisille sanoille kuin "hellyys", "hyväily" tai "rakkaus". On ilmeistä, että sanakirjan kokoajien mielestä näille sanoille ei ole käyttöä psykologian alalla.
Niinpä luonnollisen maailman, kaikkien elävien ominaisuudet korvautuvat yliluonnollisilla käsitteillä, seikoilla, jotka vastustelevat kokonaisuutta. Kapea erikoisala tyrkyttää itseään ihmiskunnalle, tyrkyttää itseään kokonaisuudenvastaisin seikoin. Erikoisala on aina altis selityksille ja loppumattomille analyyseille, jotka ovat voimattomia ehjyyden ja täydellisyyden, siis luonnon, edessä.
Mutta jos ehjyys rikotaan, niin kaikki sen yksityiskohdat menettävät merkityksensä. Ihminen, joka on menettänyt luonnon, joidenkin käsitysten mukaan Jumalan, hänelle antaman eheyden, on jo taantuva ihminen, ei enää täysin ihminen.
Venäjällä meillä on tapana syyttää vallanpitäjiä menetyksistä. Rakennuskuopat ovat sylkeneet maamme sen koko alueelle, eikä Platonin kuoppa ollut varmaankaan niistä ensimmäisiä.
Mutta suhteessa luontoon näennäinen toiminnan euforia liikuttaa meitä kaikkia. Mainio neuvostorunoilija onkin kirjoittanut:
Ei ole hienompaa,
Kuin alla taivaan mahtavan
Neuvostotehtaiden savu,
Savu isänmaamme...
Upeat prosaistit taas ylistivät kanavien rakennnusprojekteja, vaikka ne aiheuttivat luonnolle korjaamatonta tuhoa. He toki vain kirjoittivat, mutta joku on ihan oikeasti suunnitellut ja toteuttanut Puškinin, Lermontovin, Turgenevin, Tolstoin, Buninin ja Prišvinin synnyinmaiden muutoksen. Joku on muuttanut kuvernementit "alueeksi", jossa ei ole mustanmullan häivääkään, pelkkää Venäjän sydänmaille levittäytyvää erämaata. Tämän muutoksen arkkitehtejä olivat niin taloustieteilijä Zaslavskaja, ministeri Vasiljev ja agronomi Lysenko kuin uudisraivaaja Polad-Zadekin puolisoineen.
Näin maassa, jonka taloustieteilijöihin kuului joskus Tšajanov, ministereihin Stolypin ja Witte, agronomeihin Dokutšajev, uudisraivaajiin Žilinski ja Kostjakov. He julistivat ensimmäisinä ja julistavat: "emme odota armoa luonnolta, otamme sen haltuun neuvostokäsillämme". Toiset taas ovat tunteneet itsensä enemmän luontoihmisiksi kuin virkamiehiksi tai neuvostoliittolaisiksi ja ovat taistelleet luonnon ja ihmisen harmonian puolesta. Toiset ovat olleet luonteeltaan itsenäisiä yksilöitä, toiset taas muiden tahdon toteuttajia. Tarvitaanhan petturuuteen, muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta poiketen, aina esimerkkiä, johtajaa ja mallia. On aina oltava joku, joka johtaa.
Joten, mitä tulee kirjalliseen tietoon, kaikki se mitä nykyään kutsumme sosiaalipsykologiaksi ei suurelta osin ole muuta kuin ympäristöpsykologiaa. Kyse on jonkintasoisesta joko kuulumisesta luontoon tai vieraantumisesta siitä. Tiedämme millainen viha ja anarkismi leviää maassamme päivästä toiseen. Ihmisten suhteissa toisiinsa on kyse ihmisen suhteesta luontoon, maailmaan ylipäätään kokonaisuutena.
Jos äärioikeistomme ja äärivasemmistomme olisivat keskittyneet Tšernobylin onnettomuuden aiheuttamiin ongelmiin sekä Neuvostoliiton vesiministeriön rosvouksen seurauksiin Araljärvellä ja alisella Volgalla, jos he olisivat olleet enemmän kansalaisia, he olisivat ymmärtäneet toisiaan paremmin.
Luonnon sovittelevaa roolia ei voi verrata mihinkään muuhun, mutta myös mitkä hyvänsä riidat ihmisten kesken, mitkä hyvänsä virheet ja erheet ilman muuta vaikuttavat luontoon ja sen kohtaloon. Eivätkö muka sota ja sen kautta sotilaallisen väliintulon politiikka ole olleet syyt ympäristömme nykyiseen tilaan? Eikö muka Vienanmeren-Itämeren-kanavan rakentamisesta alkanut Gulag ole "kommunismin suurten stalinilaisten rakennustyömaiden" esikuva?
Tässä mielessä aivan erityinen sija on Viktor Astafjevin romaanilla Kuningaskala, se on melkeinpä ainoa tuntemani romaani, jossa ympäristöteema yhdistyy psykologiaan.
Ekologiasta tulee vuosi vuodelta yhä universaalimpi tiede. Tähän asti ihmiskunnan kehitystä on edistänyt rajaton ihmisen tarpeiden kasvaminen, mutta vääjäämättömästi on kehittynyt sekä konsumerismin että rajoittavien toimien tarve. Ekologia on se tieteenala, joka käsittelee näitä yleisiä rajoituksia. Ekologia ei muuten oikeastaan edes ole perinteisesti ymmärrettynä tiede.
Tieteen syntisyys piilee siinä, että se on alusta asti ylenkatsonut Ilmestyskirjaa, joka on tuomittu kauhukuvaksi ja höperyydeksi, kun taas ekologia kumpuaa sen tunnustamisesta. Tiede ei ole voinut tunnustaa myöskään Antikristusta, mutta ekologia tunnustaa senkin: se on ihminen, joka ei millään pysty hillitsemään kulutuksennälkäänsä. Niinpä ekologia tuleekin lähemmäs uskontoa. Tiede on yhä vähemmän tavallisen ihmisen ulottuvilla ja jopa itselleen, sillä se pirstoutuu, kuten edellä oli puhe, lukemattomiin erikoisaloihin. Ekologiasta taas tulee enemmän ja enemmän yhteiskunnallinen liike, joka tunkeutuu meidän kaikkien tietoisuuteemme.
Tiede vieraantuu suorasta yhteydestä päätutkimuskohteeseensa: luonnosta. Se tulee yhä epäluonnollisemmaksi ja ohjaa koko ihmiskuntaa tälle petolliselle tielle. Ekologia taas lähestyy luontoa. Juuri tiede on tehnyt luonnosta "elinympäristön" ja riisunut sen kaikista muista merkityksistä. Eikö vain olekin kirjallisuuden tehtävä puhua tästä kaikesta, yhä uusia taiteellisia keinoja etsien?
Kyllä, kirjallisuuden luonteen keksinnöt ovat loppuunkaluttu vara. Mitä sille sitten on jäänyt?
Ennen kaikkea jäljelle ovat jääneet tapahtumat.
Jokapäiväisillä tapahtumilla ja historiallisilla tapahtumilla ei ole eikä tule loppua, reservit ovat loppumattomat. Se velvoittaa kirjallisuuden lähestymään journalismia ja dokumentaalisuutta. Niinhän se on, mitä isompia ovat tapahtumat sitä enemmän ne, ainakin aluksi, työntävät kaunokirjallisuutta journalismin suuntaan. Sodan jälkeen journalismiin siirtyivät väliaikaisesti niin Tendrjakov, Abramov, Solouhin, Baklanov kuin monet muutkin.
Haluan vielä painottaa, että sellaiset traagiset globaalit tapahtumat, kuten urbanisaatio ja sota ovat repressiivisiä, niissä on aina kyse sodasta luontoa vastaan, määrätietoisesta ja säälimättömästä hyökkäyksestä sitä kohtaan. Urbanisaatio ei edes peittele ympäristönvastaista luonnettaan, mutta maanviljelijän vieraantuminen maasta on kaikkein suurin askel kohti ihmisen vieraantumista luonnosta. Tämä käynnissä ollut prosessi on ollut ja on yhä tuskainen kamppailu. Maanviljelijän tragedia on maailmanlaajuinen tosiasia, mutta se on ollut hämmentävän epäkiinnostava aihe ihmiskunnalle. Ehkä siksi, että samaan aikaan on sattunut muita tapahtumia, sellaisia kuin sota ja vallankumoukset.
Kirjallisuutemme on ollut tästä poikkeus, ja siihen on syynsä.
Maatalousmaana Venäjä on synnyttänyt omanlaistaan maatalouslähtöistä, toisin sanoen kansallista kirjallisuutta, se on itsestään selvää. Niin Tolstoi ja Turgenev kuin myös Puškin ja muut klassikkomme olivat lähellä maataloutta ja maanviljelijää, mikä on ilman muuta vaikuttanut heidän tuotantoonsa. Sekin on selvää ja luonnollista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)