3. kesäkuuta 2015

Toinen sukupuoli päälauseissa

Tämänkertainen teksti on Venäläisen kirjallisuuden seuran lehdessä Ajan kohina julkaistu kirja-arvosteluni.

Arja Rosenholm, Suvi Salmenniemi, Marja Sorvari (toim.): Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa, Helsinki: Gaudeamus, 2014. 400 s.

Lähde: Ajan kohina #32015, s. 126–128 | Mika Perkiömäki

”Tarvitaanko Venäjän kulttuurihistoriasta naisiin keskittyvää yleisteosta?”, saattaa jälkipostmoderni lukija kysyä nähdessään kirjakaupassa teoksen nimeltä Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Mitä ilmeisimmin tarvitaan, sillä venäläistä kulttuurihistoriankirjoitusta vaivaa naisiin kohdistuva unohtumisen logiikka. Kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, että naiskirjailijat on jätetty lähes tyystin kaanonista. Venäläisissä oppikirjoissa käsitellään naiskirjailijoista yleensä vain Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva. Venäjällä naiskirjallisuus ja naistutkimus ovat edelleen irrallaan muusta kirjallisuushistoriasta.

”Kriitikot etsivät naisten kirjallisuudesta sitkeästi vain omien asenteidensa heijastumia ja miesten teoksissa olevia piirteitä. Jos he löysivät niitä, he väittivät teoksia plagiaateiksi, ja jos niitä ei löytynyt, he tuomitsivat kirjailijan lahjattomaksi.” (s. 128) Näin kuvaa Arja Rosenholm toissa vuosisadanvaihteen tiennäyttäjän, naisten uhrivalmiuden kyseenalaistajan Olga Šapirin näkemyksiä naiskirjailijan asemasta 1800-luvun Venäjällä. Vaikka naiset kirjoittivat surkeista koulutusmahdollisuuksistaan huolimatta jo tuolloin paljon ja jotkut ansaitsivat kirjoittamisellaan hyvinkin, kirjailijan ammattia ei pidetty naiselle sopivana vaan suorastaan moraalittomana. Niinpä naiskirjailijat unohdettiin.

Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa antaa äänen vaiennetuille ja sivulauseisiin jätetyille. Se ei keskity kerrottuun naiseen tai siihen mitä merkityksiä naiseus ja naisellisuus ovat saaneet, vaan sen pääosassa on todellinen, kertova nainen. Sen esittelemä naisvaikuttajien lista on pitkä. Täydellinen se ei toki ole eikä pyrikään olemaan, eihän kirjan nimi ole ”Naiset Venäjän kulttuurihistoriassa”. Kirjallisuudesta kiinnostuneen näkökulmasta ehkä huomattavin puute on se, että uutta naiskirjallisuutta ei käsitellä. Teoksen painopiste on viimeisten kolmen vuosisadan historiassa, joka johtaa kuitenkin Ksenija Sobtšakiin ja nyky-yhteiskuntaan asti. Pussy Riotkin mainitaan, joskin vain sivulauseissa.

Teos on kiinni Venäjän yleisessä kulttuurihistoriassa. Vaikka naiset ovat pääosassa, lukija saa ohessa hyvän katsauksen koko Venäjän kulttuurihistoriaan. Valinta on tarpeellinen ja toimiva. Kun kaikkea ei voi 400 sivussa kertoa, on tärkeämpää kiinnittää kerrottu kontekstiinsa kuin väkisin esitellä kaikki mahdolliset kulttuurinaiset.

Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa on erinomainen kokonaisuus, joka noudattaa tieteellisiä konventioita ja antaa luotettavan vaikutelman. Kaikki 13 kirjoittajaa ovat tohtoreita, suurin osa myös professoreja tai dosentteja. Luvut keskustelevat hyvin keskenään. Niistä muodostuu eheä kokonaisuus, joka etenee kronologisesti Katariina Suuren ajoista 2000-luvulle. Tieteelliseksi teokseksi kirja on erittäin mukaansatempaava. Venäläisten suurnaisten värikkäät tarinat kiehtovat ketä hyvänsä Venäjästä, kulttuurista tai historiasta kiinnostunutta. Mitä tämän hetken venäläisestä naiskulttuurintutkimuksesta Suomessa kertoo sitten se, että kaikki kirjoittajat ovat naisia, jää lukijan pohdittavaksi.

Kirjallisuus on teoksessa suuressa roolissa. Tosin vain muutaman luvun pääosassa ovat kirjailijat (esim. Kirsti Ekosen esittelemät Jevdokija Rostoptšina ja Zinaida Gippius sekä Saara Ratilaisen luvun Oksana Robski), mutta kaikki luvut vähintään sivuavat kirjallisuutta. Tämä on odotettua ottaen huomioon kirjallisuuden suuren merkityksen Venäjällä. Päähuomio on prosaisteissa ja runoilijoissa, Ahmatova ja Tsvetajeva tosin jätetään nyt sivulauseisiin. Liisa Bycklingin teatteria käsittelevä luku pitäytyy näyttelijöissä, mistä päätellen teatteriohjaajien ja draamakirjailijoiden maailma on ollut erityisen miehinen. Tätä korostaa sekin, että esitellyt näyttelijät, Olga Knipper-Tšehova ja Zinaida Raih, ovat määrittyneet pitkälti näytelmäkirjailija- ja -ohjaajamiestensä kautta.

Kirjallisuuden lisäksi lukija saa kattavan katsauksen poliittisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista ja vallankäyttäjistä. Huomiotta eivät jää myöskään tiede, uskonto, maanpuolustus tai populaarikulttuuri. Kuvataiteesta Riitta Konttinen tuo esille 1800- ja 1900-lukujen taitteen naisia, kuten Natalja Gontšarovan. Talousvaikuttajiakaan ei unohdeta, sillä Marja Sorvarin ja Joan Löfgrenin luku valaisee naisyrittäjien asemaa uuden Venäjän talouden murroksessa. Yksi kiinnostavimmista luvuista ei kiinnity suoraan mihinkään kulttuurinalaan. Tatiana Tiaynen-Qadirin osuus käsittelee maaseudun babuškojen merkitystä venäläisessä kulttuurissa karjalaisen Jevdokija-mummon elämäntarinan kautta. Jevdokija on kuin Valentin Rasputinin Viimeisen rajan päähenkilön päivitys 1970-luvulta 2010-luvulle. Lukija huomaa, että kaikki ei ole muuttunut: babuška on yhä tärkeä suvun yhdistäjä ja perinteitten siirtäjä. Suvi Salmenniemi puolestaan käsittelee luvussaan venäläisen naisliikkeen pitkää historiaa, feminismin komplekseja, viimeaikaista aktivismia ja tasa-arvon paradokseja.

Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa ymmärtää kulttuurin varsin laajasti. Tämän toimittajat eksplikoivat jo johdantoluvussa: ”[k]ulttuurin kokonaisuuteen mahtuvat sekä henkisen että aineellisen elämän eri muodot, käytännöt ja esittämisen tavat.” (s. 8) Kulttuurihistorian tarkastelussa huomio kohdistuu erityisesti sukupuolijärjestelmään. Neuvostoliiton sukupuolijärjestelmää kuvataan värikkäästikin: ”[n]aisten tasa-arvo Neuvostoliitossa merkitsi myös sitä, että naisille annettiin yhtä vähän oikeuksia kuin miehille” (s. 198), kirjoittaa Anna Rotkirch. Neuvostonaisen kaksoistaakka tulee esille tämän tuosta. Toistuvasti käy ilmi myös se, että usein nainen on menestynyt Venäjällä vain silloin, kun on onnistunut toimimaan kuin mies, patriarkaalisen yhteiskunnan ehdoilla. Esimerkkejä tästä ovat bolševikki Aleksandra Kollontai ja Irina Savkinan luvun päähenkilö Jekaterina Furtseva. Erityisesti murrosaikoina on ollut naisen tilaisuus nousta esiin.

Moniääniseen kulttuurihistoriaan Rosenholm, Salmenniemi ja Sorvari palaavat vielä yhteenvetoluvussa, jossa pohditaan myös, miten naisten kulttuurihistoria tulisi yhdistää yleiseen kulttuurihistoriaan: ”Naishistoriaa ei voi kirjoittaa omana, muusta historiasta erillisenä linjanaan.” (s. 347). ”Naisia ei siis voi vain lisätä jo valmiiseen historiankirjoitukseen, vaan historiaa on kirjoitettava uudelleen.” (s. 339) Jonkinlaisena historian uudelleenkirjoittamisena teoksen voi nähdäkin, ainakin suomeksi monista sen kertomista hahmoista on aiemmin kerrottu vähän jos ollenkaan. Paraskin Venäjä-asiantuntija löytänee kirjasta uusia henkilöitä, asioita ja näkökulmia.

Laaja kulttuurikäsitys on tällaiselle teokselle erinomainen lähtökohta. On hyvä, että lopussa asiaa käsitellään, sillä kirjaa lukiessa herää kysymys, mitä kaikkea tällainen moniääninen kulttuuri kattaa. Onko talous kulttuuria? Entä armeija tai sota? Prostituutio? Ihmiskauppa? Tai glamour ja kuluttaminen? Nämäkin kaikki kirjassa esiintyvät. Perinteisemmistä kulttuurinlajeista musiikki taas on jäänyt vähemmälle, joskin Alla Pugatšovaa käsitellään populaarikulttuurin yhteydessä. Ehkä sitäkin merkittävämpi puute on urheilu, jonka asema etenkin Neuvostoliitossa oli korostunut, mutta joka yhä Putinin Venäjälläkin on tärkeässä roolissa. Monet Neuvostoliiton naisurheilijat, sellaiset kuin Irina Rodnina ja Raisa Smetanina, osallistuivat kansakunnan rakentamiseen ja integroimiseen huippu-urheilun kautta.

Sivulauseisiin syrjäytetty Venäjän naisten kulttuurihistoria nousee teoksessa ansaitsemaansa pääosaan. Monet kirjassa esitellyt naisvaikuttajat ovat olleet melkoisia moniosaajia. Otetaan esimerkiksi vaikka Sanna Turoman esittelemä Jekaterina Daškova, ”laajasti sivistynyt kosmopoliitti, valtio- ja aatefilosofiaan monipuolisesti perehtynyt tieteiden ja taiteiden tuntija ja tukija. Hän oli Venäjän ja koko Euroopan ensimmäisiä valtion johtavassa virassa toimineita naisia. Hän johti kahta 1700-luvun Venäjän tärkeintä tiedeinstituutiota” (s. 26). Tai Elina Kahlan esittelemä Maria Pariisilainen, joka ”tunnetaan runoilijana, kuvataiteilijana, Venäjän ensimmäisenä naisteologina, yhteiskunnallisena radikaalina, ortodoksisen pakolaiskirkon toiminnan organisoijana, nunnana ja natsien vastustajana”. (s. 77) Venäläisten miesten saavutukset alkavat vaikuttaa suorastaan mitättömiltä.

Mutta olihan Aleksandr Sergejevitš sentään mies.

— MIKA PERKIÖMÄKI