08.10.2015, 16.37 | Natalja Kotšetkova
Miksi Svetlana Aleksijevitšin kirjojen lukeminen on tärkeää mutta pelottavaa
Nobelin tämän vuoden kirjallisuuspalkinto myönnettiin venäjänkieliselle, valkovenäläiselle Svetlana Aleksijevitšille. Hänen kirjastaan Sodalla ei ole naisen kasvoja on jo aikoja sitten tullut klassikko. "Tsinkovye maltšiki" ("Sinkkipojat") ja Tšernobylistä nousee rukous saivat ristiriitaisemman vastaanoton. "Vremja sekond hend" ("Käytetyn tavaran aika") oli ehdolla venäläisen kirjallisuuspalkinnon Bolšaja knigan saajaksi ja voitti yleisöäänestyksen. Natalja Kotšetkova kirjoitti Lenta.ru:hun Nobel-komitean yllättävästä valinnasta.
Tämä on historiallinen Nobel, sillä ei tällaista tapahdu.
Ruotsin akatemian sihteerinä on sen koko 200-vuotisen historian aikana ollut vain ja ainoastaan miehiä. Tänä kesänä paikalle valittiin kuitenkin nainen, kun kirjailija, kirjallisuudentutkija ja -kriitikko Sara Danius korvasi historioitsija Peter Englundin. Ruotsin akatemiassa hänellä on tuoli numero 7. Tuota paikkaa piti pitkään Selma Lagerlöf, joka puolestaan oli ensimmäinen Nobelilla palkittu naiskirjailija.
Vedonlyöntitoimistot esittävät vuodesta toiseen listoja suosikeistaan, mutta se on pelkkää arvailua ja kahvipöytäkeskustelujen materiaalia. Tavallisesti niillä ei ole mitään tekemistä tiukasti salassapidettävän ehdokaslistan kanssa.
Nobelin palkinto valitaan tällaiselta suljetulta listalta. Alkuvuodesta listalla on kolmisensataa nimeä. Syksyyn mennessä ne on karsittu 15–20:een. Lokakuussa akatemian jäsenet äänestävät voittajasta. Maailma pidetään epätietoisena aina niihin hetkiin asti, kun kultakoristeinen valkoinen ovi aukeaa ja akatemian sihteeri julistaa voittajan. Ehdokkaiden nimien päästäminen julkisuuteen on koko prosessin ajan tiukasti kiellettyä, Nobel-komitean salaisuudet paljastetaan vasta 50 vuoden päästä.
Joten se, että Svetlana Aleksijevitš oli nyt vedonlyöntilistojen kärjessä, ei kertonut todellisesta tilanteesta mitään. Kahtena edellisenäkin vuonna hän oli ollut suosikki, mutta voitot veivät Kanadan Tšehoviksi kutsuttu Alice Munro sekä ranskalainen klassikko Patrick Modiano.
Oli toki kaksi yleistä käsitystä Nobel-komiteasta, jotka tukivat Aleksijevitšin valintaa.
Ensinnäkin Nobel-kirjailijan pitäisi olla paitsi huomattava kirjailija, myös aktiivinen kansalaisvaikuttaja. On hyödyksi jos välit synnyinmaahan ovat hankalat, kuten Armenian kansanmurhaa koskevista lausunnoistaan syytteeseen joutuneella Orhan Pamukilla. Tai jos kirjoillaan ja teoillaan tuo feministisiä ajatuksia tunnetuksi, kuten itävaltalainen romaanikirjailija Elfriede Jelinek. Tällekin säännölle on toki poikkeuksensa. Vaikkapa tänä vuonna kuollutta ruotsalaista runoilijaa Tomas Tranströmeriä ei voi pitää yhteiskunnallisesti tai poliittisesti erityisen aktiivisena, viime vuosinaan hän ei edes ottanut toimittajia vastaan.
Toiseksi on se tärkeä tekijä, että tullakseen missään valituksi pitää ensin olla arvostettu. Ja jotta voidaan arvostaa, on hyvä ensin olla ylipäätään tunnettu. Svetlana Aleksijevitšin tunnettuus Euroopassa ei ole ainakaan vähäisempää kuin venäjänkielisessä maailmassa, se voi olla jopa suurempaa. Hänen kirjojaan on käännetty 20 kielelle ja käännöksiä on myyty miljoonittain.
Aleksijevitšin ura on ollut hyvin huomattava, sitä voisi kutsua tyypilliseksi Nobel-uraksi. Hän on ihanteellinen maailmankansalainen. Hän syntyi valkovenäläis-ukrainalaiseen perheeseen Ukrainassa, muutti lapsena Valko-Venäjälle ja on aikuisena asunut pitkiä aikoja Italiassa, Saksassa, Ranskassa sekä Ruotsissa. Kaksi vuotta sitten hän palasi Minskiin.
Hänen kirjailijan äänensä kuuluu elimellisesti yhteen hänen elämäntarinansa kanssa. Itse hän kutsuu itseään korvaksi. Hän kuuntelee, kuulostelee, kirjaa muistiin, jäljentää ja järjestää uudelleen. Hän tekee yksityisestä yleistä, kertoo tuntemattomista asioista ja muistuttaa unohdetuista. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo naissotilaista, "Sinkkipojat" Afganistanissa sotineista, "Käytetyn tavaran aika" taas tekee tiliä 1990-luvusta.
Nämä tekstit ovat ihan omanlaisiaan. On kirjoja, joiden lukeminen on raskasta, ja on kirjoja, joita lukiessa itkettää. On sellaisia, jotka tekee mieli vain sulkea ja pitää kiinni. Kaikki tämä sopii Aleksijevitšin dokumentaariseen kirjallisuuteen. Hän on kuin repeämäisillään oleva aortta, joka laukoo taisteluhaudoista totuuksia, joita on pakotettava itsensä kuuntelemaan. Hän kertoo elämästä, joka on pahempaa kuin kuolema. Tarinat ryöstetyistä ja runnelluista elämistä saavat lukijan nyyhkyttämään itsensä uneen. Se pakottaa tekemään tiliä tämän todellisuuden kanssa.
Yksi sitaatti kirjasta Sodalla ei ole naisen kasvoja: "Mukanamme oli hiljattain synnyttänyt radisti. Vauvalla oli nälkä, se huusi rintaa... Mutta äitikin oli nälkäinen eikä maitoa tullut, joten vauvan itku sen kun jatkui. Kuolemanpartio oli koirineen ihan vieressä...jos koirat kuulevat, olemme kaikki mennyttä. Koko 30-henkinen ryhmä, ymmärrättekö? Piti tehdä ratkaisu...
Kukaan ei pystynyt kertomaan komentajan päätöstä, mutta äiti arvasi sen ilmankin.
Hän laski lapsikäärön veden alle ja piti sitä siellä pitkään. Parkuminen loppui, tuli täysin hiljaista. Emme pystyneet nostamaan katseitamme, emme äitiin emmekä toisiimme."
Toinen sitaatti: "Kun otimme vankeja, heidät vietiin joukko-osaston luo. Heitä ei ammuttu, se olisi ollut liian helppo kuolema. Me teurastimme heidät pistämällä kuin siat, piipunpuhdistimilla, revimme heidät kappaleiksi. Halusin nähdä sen...odotin sitä kovasti! Odotin hartaasti sitä hetkeä, jolloin heidän silmämunansa alkaisivat haljeta kivusta."
Vielä yksi 1990-luvun tarina kirjasta "Käytetyn tavaran aika": Eräs vanhus kuoli. Tyttärellä ja lapsenlapsilla ei ollut rahaa, lainkaan. Ei hautajaisiin eikä edes ruumiin kuljettamiseen ruumishuoneelle. Kuolintodistukseenkaan ei ollut varaa. Sen vuoksi tytär asui lapsineen viikon samassa asunnossa vainajan kanssa. He balsamoivat ruumiin parhaansa mukaan, hankasivat sen kuivaksi kaliumpermanganaatilla, peittivät sen märillä lakanoilla, sulkivat ikkunat tiiviisti, tukkivat ovet märillä huovilla. Bandiitit maksoivat hautajaiset ja valtasivat asunnon. Äiti tyttärineen jäi asunnottomaksi.
Svetlana Aleksijevitš on sanonut haluavansa kirjoittaa kaksi kirjaa, toisen rakkaudesta ja toisen vanhuudesta. Ne tekisi mieli lukea. Mutta pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti