11. lokakuuta 2015

Svetlana Aleksijevitšin tiedotustilaisuus Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen

Mainittakoon, että haastattelussa esiintyvät nimet, niin henkilöiden kuin teostenkin, olen translitteroinut venäjän eikä valkovenäjän kielen mukaan, koska haastattelukin on tehty venäjäksi.

Lähde: Наша Ніва <http://nn.by/?c=ar&i=157701&lang=ru>

08.10.2015, 20.14

Naša Niva kävi Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Svetlana Aleksijevitšin tiedotustilaisuudessa.

Kirjailija kertoi, mitä ajatteli kun kuuli voittaneensa Nobelin.

– Tietenkään en ajatellut itseäni. Muutama päivä sitten eräs saksalainen teatteri, joka esittää tekstiäni Sodalla ei ole naisen kasvoja, pyysi voisiko muutama kirjani henkilö lähteä käymään Frankfurtissa. Soitin yli 50 numeroon, enkä löytänyt enää ketään elossa. Aiemmin kävi Tšernobylin päähenkilöideni kanssa ihan saman lailla. Mikä sääli, etteivät he koskaan saaneet tietää palkinnostani, mutta kirjani he sentään ehtivät nähdä. Ajattelin, että ei tässä palkita vain minua, vaan koko pienen maani kulttuuri, jota niin aiemmin kuin nytkin on painostettu joka suunnalta. Oli se tietysti suuri henkilökohtainenkin ilo, sitä en kiistä, mutta herätti se levottomuuttakin. Aiemmin on palkittu Ivan Bunin, Boris Pasternak ja muita...se on aikamoinen painolasti. Jos joskus olenkin tuntenut itseni väsyneeksi tai pettyneeksi, niin nyt ajattelin että tätä minulta ei ainakaan voida ottaa pois, ei enää.

 Ketä erityisesti haluaisitte kiittää?

– Erityiskiitokset haluan osoittaa tietysti opettajilleni, Ales Adamovitšille ja Vasili Bykoville. Bykov näytti esimerkkiä mielen lujuudesta ja Adamovitšilta taas voisin sanoa omaksuneeni ajatuskoneistoni. En tiedä ketään hänen vertaistaan valkovenäläisen kulttuurin piirissä. Valko-Venäjältä nämä kaksi minulle tulevat ensimmäisinä mieleen. Mutta onhan sitten muitakin: kirjojeni päähenkilöt, kustantajani ympäri maailman, ne jotka ovat saaneet minut ajattelemaan jotain, joiden ansiosta olen oivaltanut ihmisestä jotain. Oppiakseen jotain uutta ihmisesta pitää kysyä uusin tavoin. Me kaikki oikeastaan koostumme opettajistamme. Meihin vaikuttavat se mistä tulemme ja se ketä tapaamme.

 Mitä luulette tämän palkinnon merkitsevän ihmisille?

– Luin eilen eräästä bloggaajasta, jolta oli kysytty, miten hän suhtautuisi siihen, että Aleksijevitšille annettaisiin Nobel. Hän vastasi ettei lue kirjoja, on nähnyt vain hänen elokuviaan. Hän sanoi, että kokisi ylpeyttä. Ajattelin, että maamme on pieni mutta ylpeä.

 Mitä teille merkitsee olla valkovenäläinen kirjailija, joka kirjoittaa venäjäksi?

– Kirjoitan utopiaihmisesta, punaisesta ihmisestä. Sitä utopiaa kesti 70 vuotta, ja nyt olemme 20 vuotta ottaneet siihen etäisyyttä. Ja sen kieli oli venäjä. Minun kieleni tulee siitä, sillä päähenkilöni ovat ukrainalaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä, tataareja, romaneja... niin, yksi romaninainenkin siellä tosiaan on. Heitä on siis moneen lähtöön, ja sanoisin että tunnen olevani osa valkovenäläistä maailmaa ja venäläistä kulttuuria. Olen pitkään seurannut maailmaa ja pidän itseäni myös kosmopoliittina. Näen maailman yhtenä suurena kosmisena tilana. Sen opin Tšernobylistä. Sen jälkeen reissasin paljon ympäriinsä tehdessäni kirjaani Tšernobylistä nousee rukous, ja sen jälkeen, ei sitä tunne itseään valkovenäläiseksi, vaan tuntee itsensä tasavertaiseksi vaikkapa siilin, jäniksen, omenan tai minkä hyvänsä elävän olennon kanssa tässä yhdessä ja samassa maailmassa. Olemme kaikki yhtä ja samaa lajia. Se on hyvin voimakas tunne.

 Miksi Valko-Venäjän presidentti ei ole vielä onnitellut teitä, ja miten valtiovalta ylipäätään suhtautuu teihin?

– Valko-Venäjän hallinto käyttäytyy kuin minua ei olisikaan. Minua ei julkaista, en voi esiintyä missään, varsinkaan televisiossa. Tosin täällä Valko-Venäjän tv nyt näkyy olevan paikalla. Nyt on mennyt kaksi tuntia siitä, kun palkinnosta ilmoitettiin, ja olen saanut jo pari sataa viestiä. Eräs kaveri kirjoitti: "Kiintoisaa nähdä miten Lukašenko suhtautuu. Domratševanhan hän palkitsi tasavallan sankarin kunniamerkillä, mitä hän tekee nyt?" Ainoastaan Venäjän viestintäministeri Grigorjev on onnitellut minua, hän oli ensimmäisten joukossa.

 Jos kunniamerkkiä tarjotaan, niin otatteko sen vastaan?

– Sitä pitää miettiä. Eihän se kuitenkaan ole Lukašenkolta vaan isänmaalta.

 Heti kun palkintonne julkistettiin, täyttyi venäläinen internet kommenteista, joiden mukaan saitte Nobelin palkinnon, koska vihaatte Venäjää, venäläistä maailmaa, Putinia jne. Onko asia mielestänne niin, että saitte palkinnon vihan ansiosta, ja vihaatteko venäläistä maailmaa? Oleg Kašinhan pitää teitä venäläisen maailman ja venäläisen kirjallisuuden seuraajana.

– Kun ihmisillä on noin fanaattisia ajatuksia, he hakevat niitä kaikkialta. Olen lukenut Kašinia vain vähän, ihmettelen häntä suuresti. Zahar Prilepinkin on kirjoittanut tästä. Samanlaista kirjoittavat jotkut Valko-Venäjälläkin, että vihaan Valko-Venäjän kansaa, en ainoastaan hallintoa vaan myös kansaa. Totuus ei tunnu kiinnostavan ketään. Sanonpa oman mielipiteeni. En suinkaan vihaa Venäjän kansaa, rakastan sitä, samoin kuin Valko-Venäjänkin kansaa. Kaikki isänpuoleiset sukulaiseni rakasta isoisää myöten ovat Valko-Venäjältä. Olen maalaisopettaja neljännessä sukupolvessa. Isoisäni isä opiskeli yhdessä Jakub Kolasin kanssa. Pidän Valko-Venäjää kotimaanani, se on minun maani. Toisaalta isoäitini ja äitini olivat ukrainalaisia, rakastan suuresti myös Ukrainaa. Ja taannoin kun kävin Maidanin aukiolla ja näin kaikki ne valokuvat nuorista, jotka siellä kuolivat, en voinut kuin itkeä. (Ääni sortuu.) Sekin on minun maani. Ei se ole vihaa.

Näinä aikoina on kovin vaikeaa olla rehellinen. Eikä pidä antaa periksi tälle myötäilypolitiikalle, johon totalitaarinen hallinto aina luottaa. Pidän kirjasta Совесть нацистов ("Natsien omatunto"). Se kertoo siitä, miten natsismi 30-luvulla hiipi Saksaan. Alussa kun saksalaisille sanottiin että ei saa mennä sille ja sille lääkärille tai sille ja sille räätälille, niin he menivät nimenomaan juuri heille, juutalaisille lääkäreille ja hammaslääkäreille. Mutta propagandakone oli tehokas, kuten nyt nähtävästi varsinkin Venäjällä, ja kymmenessä vuodessa se teki kansasta ihan toisen. Kysyin isältä, miten he tästä oikein selvisivät, ja hän sanoin minulle vain: "se oli hyvin pelottavaa, hyvin pelottavaa". Luulen, että ihmisiä pelottaa, vaikka vankilaan ei ihan niin helposti joudukaan kuin silloin, mutta näettehän että Venäjällä sitä jo tapahtuu, ja meillä Valko-Venäjällä myös. Mutta pitää pysyä urheana.

 Voisitteko kuvailla suhdettanne venäläiseen maailmaan? Millaisesta venäläisestä maailmasta pidätte ja millaisesta ette? Tehän kirjoitatte venäjäksi.

– Niin, ja monet päähenkilönikin ovat venäläisiä. Rakastan venäläistä maailmaa enkä ymmärrä mistä tässä oikein on kyse. Rakastan hyvää venäläistä maailmaa, humanistista venäläistä maailmaa, sitä joka on valloittanut koko maailman kirjallisuudellaan, baletillaan, hienolla musiikillaan. Sitä minä rakastan. Mutta Berijan, Stalinin, Putinin tai Šoigun maailmasta en pidä. Se ei ole minun maailmani.

 Puhutte punaisesta ihmisestä, onko se yhä ajankohtaista?

- Tämä ei liity viimeisimpään kirjaani (Vremja sekond hend -- "Käytetyn tavaran aika"), vaan siihen perustaan, jolla elämme, siihen, mistä olemme tulleet. Valitsin sanat kirjani epigrafiin huolella, ne ovat minulle tärkeät. Totalitarismi ja pakkotyöleirit turmelevat niin pyövelin kuin uhrinkin. (Viitattu epigrafi: "Uhri ja pyöveli ovat yhtä inhottavia. Leirien opetus on veljeyden rappiossa." -- David Rousset, "Kuolemamme päivät".) Ei voi väittää etteikö uhri vahingoittuisi, ja sen seurausten aikaa me nyt elämme. Meidät kaikki on tavalla tai toisella naulattu kiinni neuvostomenneisyyteemme, jopa teidät nuoret toimittajat. Venäjällä tilanteen annettiin mennä, jopa provosoitiin menemään siihen, että 86 % kansasta iloitsee kun ihmisiä tapetaan Donetskissa, nauraa ukrainalaisten kustannuksella. Ja monien mielestä tilanne pitää ratkaista voimankäytöllä.

 Luuletteko, että kadunmiehet Valko-Venäjällä kuulevat maan ensimmäisestä Nobelin palkinnosta? Haluaisitteko sitä?

– (Naurahtaa.) Myös vuonna 2013 olin yksi suosikkiehdokkaista. Muistan kun saavuin väsyneenä jostain, ehkä Berliinistä, ja luokseni juoksee nuorimies ja kysyy: "Oletteko Svetlana Aleksijevitš? Tehän olette ehdolla nobelistiksi! Äh, minulla ei ole kirjaanne tai edes mitään paperiakaan mukana. Saisinko nimikirjoituksenne tähän tupakkiaskiin?" En ole ollenkaan turhamainen enkä pidä julkisuudesta tai siitä että ihmiset tietävät minusta, sillä en kuitenkaan vastaa heidän odotuksiaan enkä aina jaksa tavata ihmisiä. On kuitenkin hetkiä, jolloin sitä miettii että jotain siinä mitä teen on mihin ihmiset ripustautuvat. Eikä se ole sattumaa. Jos se ei olisi hänelle tärkeää niin ei kai hän juoksisi luokseni tupakkiaskin kanssa. En halua olla kuin joku Filipp Kirkorov, joka kulkee suunnilleen naisten hepeneissä, mutta toki se joskus tuntuu hyvältä kun huomaa että on ihmisille tarpeellinen, ja että he haluavat jutella kanssani, että he luottavat minuun keskustelukumppanina.

 Uusimmassa kirjassanne kuvailette, miten vaikeaa Neuvostoliiton romahdus oli tavallisille ihmisille. Onko tästä vielä jotain kirjoitettavaa tai arvioitavaa, jota mielestänne ei ole vielä tarpeeksi nostettu esiin?

– Emme ole vielä käsitelleet sitä aikaa loppuun asti, emmekä edes oikein ymmärrä sitä. Minä kirjoitin siitä kirjan, mutta tuntuu että tällä saralla riittäisi töitä vielä vaikka sadalle solženitsynille. Kestihän sitä aikaa sentään yli 70 vuotta, miljoonia kuoli. Haluttiin rakentaa Aurinkokaupunki, mutta se johtikin veritekoihin. Siitä riittää vielä paljon pohdittavaa, enkä minä ole siitä kaikkea pystynyt kertomaan. Mutta se miten minä sen ymmärrän, mitä minä olen pystynyt kertomaan, sen olen tehnyt viiden kirjan sarjassani punaisesta ihmisestä. Ehkä joku teistä jatkaa siitä. (Hymyilee.)

 Mitä teette tällä hetkellä?

– Tällä hetkellä työstän kahta kirjaa. Niiden teema on metaforinen. Elämä ei mene aina kuten pitäisi. Aletaan rakentaa jotain, mutta homma päätyy, kuten eräässä neuvostovitsissä, Kalašnikoviin. Mutta nyt ihmiset ovat jo vaihtuneet, ja he haluavat elää onnellisina. He haluavat rakastaa, tuntea elämäniloa. Monet ovat nähneet maailmaa. Kirjoitan kirjaa rakkaudesta. Siinä puhuvat rakkaudesta niin miehet kuin naisetkin. Toista taas kirjoitan vanhuudesta, katoamisesta, elämän loppumisesta. Sen syistä ja siitä, mistä siinä kaikessa on kyse. Toisen kirjan varsinkin venäläinen kulttuuri on valmis ottamaan vastaan, mutta kirja onnesta...kaikki haluavat olla onnellisia, mutta kukaan ei tiedä mitä onni on.

 Ensi viikonloppuna Valko-Venäjällä on presidentinvaalit, aiotteko äänestää?

– En äänestä. Mutta jos äänestäisin, niin Tatjana Korotkevitšiä, ensinnäkin solidaarisuudesta naisia kohtaan. Toiseksi, koska hän on normaali, puhuu tavallisella kielellä, mitä miespoliitikoilta ei kuule. Hänen asunsa ovat tavallisia, samoin reaktionsa. Kaikki aivan toisin kuin miespoliitikoilla. Ja ihan vain siksi että olisi edes jotain toivoa, että näkisimme mitä nainen tekisi poliittiselle elämällemme. Zenon Poznjak kutsuu Korotkevitšiä houkutuslinnuksi, mutta en usko siihen. En tiedä keitä hänen takanaan on ja mistä hänen rahansa tulevat. Mutta hänen voittonsa tietäisi uutta suuntaa elämällemme. Mutta en äänestä, koska kaikkihan me tiedämme voittajan jo etukäteen. Lukašenko tietysti. Hän saanee 76 % äänistä, luulen. Hän arvioi yhteiskunnan ilmapiiriä ja pistää sen verran lisää kuin voi.

 Puhuitte Adamovitšistä ja Bykovista. Miten luonnehtisitte intelligentsian roolia valkovenäläisessä yhteiskunnassa? Miten tärkeitä tällaiset moraaliset auktoriteetit ovat Valko-Venäjän toisinajattelijoille, sikäli kuin sellaisia on?

– Nämä mohikaanit kuolivat turhan aikaisin. Miten kaipaammekaan nyt Adamovitšiä ja Bykovia, heidän sanojaan, heidän ymmärrystään, heidän tasoaan. On asioita, joita nyt tehdään, mutta jotka eivät olleet heille mahdollisia. Ei meilläkään ole sellaista vapautta kuin joillakin saksalaisilla kirjailijaystävilläni, mennä maaseudulle kaikessa rauhassa kirjoittamaan. Meidän aikamme ja yhteiskuntamme on vielä kovin keskeneräinen. En ole mielenosoituksellista sorttia, mutta koko ajan tekisi mieli osoittaa mieltä, sillä häpeällistähän se on mitä täällä tapahtuu.

 Luuletteko että jatkossa äänenne kuullaan paremmin Valko-Venäjällä?

– Enpä tiedä, tämä meidän johtomme... No, toivottavasti joku selittää heille mikä Nobelin palkinto on, ja ehkä he reagoivat jotenkin, vaikka varovastikin. Poliittinen eliittimme elää yhä neuvostoaikaa. Taso on jopa huonompi. Silloin oli sentään jotain sääntöjä. Kesti kauan päästä politiikan portaita huipulle. Kun taas nyt voi päästä suoraan ryysyistä huipulle ja ruveta johtajaksi. Kulttuuriministerinä on milloin kukakin. Tässä pitää vain keskittyä omiin hommiinsa ja sanoa mitä ajattelee.

 Miten suhtaudutte siihen, että Valko-Venäjän ensimmäinen Nobel tuli juuri kirjallisuudesta?

– Vaikea selittää. Mitä tulee tieteisiin kuten fysiikkaan tai kemiaan, maan teknologisen kehityksen tason on oltava korkea, pitää olla tieteellistä potentiaalia jotta voi menestyä. Minusta tämä kaikki on meillä tuhottu. Meillä olisi valtavasti lahjakkaita tekijöitä, mutta heidän vaihtoehtoinaan on ollut joko muuttaa esim. Venäjälle tai elää ala-arvoista elämää.

 Mitä mieltä olette Ukrainan tilanteesta ja Venäjän Valko-Venäjälle suunnittelemasta lentotukikohdasta?

– Venäläistä lentotukikohtaa emme tarvitse, mutta pelkään että se kuitenkin tulee. En usko, että Lukašenko pystyy vastustamaan sitä. Eikä sitä pysty kyllä vastustamaan yhteiskunta ylipäätäänkään. Se ottaa valitettavasti vastaan kaiken mitä hallinto tyrkyttää. Mitä tulee Ukrainaan, niin se on mielestäni miehitetty, siellä tapahtui maahanhyökkäys. Vaikka siellä onkin ja on ollut paljon niitä, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä maan tilanteeseen ja jotka ovat halunneet muutoksia, niin ei siellä aiemmin sentään sodittu ole. He ovat löytäneet muita keinoja saada muutoksia aikaan. Mutta tuopa tänne parikymmentä kuorma-autoa niin aina löytyy ihmisiä, joita aseistaa. Kuulin kerran junassa eräältä kanssamatkustajalta, joka vaikutti oikein mukavalta, vanhempi herrasmies, venäläinen everstiluutnantti. Hän innostui Krimin valtauksesta niin, että sanoi: "No kyllä me vanhatkin tässä vielä verrytään, onhan meillä pistoolit ja asetakit!" Että näin.

 Aiotteko käydä Ukrainassa?

– Kävin siellä juuri hiljattain. Nyt kun isoäiti on kuollut, lähisukulaisia ei enää ole siellä.

 Näettekö Valko-Venäjällä mitään muutoksen merkkejä tai toiveita muutoksista, ja mihin suuntaan ne voisivat kehittyä?

– Lukašenko on nyt aika pahassa paikassa. Hän haluaisi kovasti ottaa etäisyyttä Venäjään, mutta ei siitä tule mitään. Toisaalta häntä pidättelee hänen oma menneisyytensä, toisaalta Putin. Menneisyydellä tarkoitan sitä, että hän ei tunne muita pelisääntöjä. Tähän hän on kasvanut. Siitäkin huolimatta että hänellä on erittäin tarkka poliittinen vainu, se on myönnettävä.

 Ja tukikohtako hänet pakotetaan hyväksymään?

– Juuri niin, tietysti. En usko että hän sitä haluaa. Valko-Venäjän pelastus olisi jos se kääntyisi EU:n suuntaan. Mutta sitä sen ei anneta tehdä.

 Mitä haluaisitte sanoa Nobel-komiteasta?

– En tunne sieltä ketään. En voi muuta kuin kiittää.

 Milloin he soittivat teille?

– Muutama minuutti ennen kuin te saitte tiedon. Olin juuri palannut mökiltä kun he soittivat.

- Mökilläkö olitte eilen?

– Kyllä.

 Aiotteko asua jatkossa Valko-Venäjällä?

– Kyllä.

 Miten aiotte käyttää palkintorahat?

– Ostan palkinnoilla aina vapautta. Kirjoitustyöni on hyvin hidasta, kirja syntyy 5-10 vuodessa. Se on pitkä aika ja vaatii rahaa, pitää matkustella ja julkaista. Nyt voin työskennellä rauhassa joutumatta miettimään miten tulen toimeen.

 Vaikuttaako voittonne siihen, miten maailmalla suhtaudutaan valkovenäläiseen kulttuuriin?

– Vaikea sanoa. Olisi hyvä kun olisi useampi kuin vain yksi nimi. Hiljattain ravintolassa Itävallassa joku kysyi mistä olen. Sanoin että Valko-Venäjältä. Alettiin puhua Domratševasta ja Lukašenkosta. Jotain siis jo tiedetään.

 Millaisella Valko-Venäjällä haluaisitte elää?

– Haluaisin että Valko-Venäjä muistuttaisi Pohjoismaita. Se on tietysti kaltaisemme pienen maan haave. Tai jos nyt elettäisiin edes kuin Baltian maissa.

 Saitte palkintonne osittain Afganistanin sotaa koskevan työnne johdosta. Luuletteko että Putin saattaisi toistaa Afganistanin virheet Syyriassa?

– Kerran kun oli Afganistanin vuosipäivä niin Putinilta kysyttiin, oliko sinne meneminen virhe. Hän sanoi että ei ollut, että tehtiin ihan oikein, että muuten sinne olisivat menneet amerikkalaiset. Afgaanien jälkeen oli tšetšeenien vuoro ja nyt sitten syyrialaisten. Olen tavannut ihmisiä, jotka neuvostoaikoina taistelivat Afrikassa. Olemme sotaisien ajatusmallien ympäröimiä, yltympäriinsä. Johdosta tavallisiin ihmisiin asti.

 Puhutteko niin Valko-Venäjästä, Venäjästä kuin entisistä neuvostomaistakin?

– Kyllä, valitettavasti me olemme kaikki yhä siinä solmussa.

 Aiotteko kirjoittaa valkovenäjäksi?

– Tätä kysytään minulta usein. Mitä valkovenäjän kieli oikeastaan varsinaisesti on? Osaan kyllä valkovenäjää, mutta en niin hyvin että pystyisin kirjoittamaan sillä hyvin. Valkovenäjän versio, jota osaan, on narkomovka, kouluaikoinani muuta ei opetettu. Ei, ei minulla ole mitään itsetarkoituksellista syytä sillä kirjoittaa.

 Missä maassa mieluiten asutte ja kirjoitatte? Olette asuneet eri puolilla.

– Kyllä paras taitaa olla kotona Valko-Venäjällä. Mökillä.

 Missä olitte kun soitettiin ja kerrottiin palkinnosta?

– Kotona, kotona minä olin. Silittämässä.

 Ettekö ole julkaissut Valko-Venäjällä 20 vuoteen? Ja ettekö ole saanut siellä yhtään palkintoa?

– Juuri näin.

 Sanoitte, että kuulutte valkovenäläiseen maailmaan. Mikä se varsinaisesti on?

– Se on valkovenäläinen isäni. Hänen hellä ja rauhallinen katseensa. Eikä hän sano koskaan mitään pahaa. Hän oli koulun johtaja, vanhempana opettaja. Se on maaseudun vanhukset, joiden keskellä kasvoin. Se ääni. Heidän katseensa runollisuus. Ja vielä Tšernobylin jälkeenkin kun näin neuvottomat virkamiehet, sotilaat ja tutkijat, niin nämä vanhat talonpoikaisnaiset, luontoihmiset, löysivät jonkinlaisen jalansijan. He ymmärsivät täysin mitä tapahtui. Vaikka olihan se julmaa, että nämä luontoihmiset kärsivät kaikkein eniten.

 Auttaako voittonne tekemään valkovenäläistä kirjallisuutta tunnetuksi ja julkaisemaan sitä enemmän? Niin meillä kuin muuallakin.

– Ei se tästä ole kiinni, kaikki riippuu kirjoista itsestään. Jos kustantajalle tarjotaan kirjaa, niin ei sitä siksi aleta painaa että maa tunnetaan. Latinalainen Amerikka tarjosi uudenlaista maailmankuvaa, ja pian sitä julkaisi koko maailma. Ryszard Kapuściński tarjosi omia näkemyksiään, ja häntä alettiin julkaista joka puolella. Mihin hyvänsä kustantamoon menenkin niin se julkaisee Kapuścińskia. Ei kyse ole siitä että maassa olisi joku tietty henkilö, vaan siitä että meidän pitää lähestyä maailmaa omanlaisellamme tekstillä. Aikanaan Tšernobyl oli sellainen, nyt muokkautuu diktatuurin jälkeinen teksti. Mutta valitettavasti se ei irtaudu neuvostokliseistä, ei synny mitään mielenkiintoista uutta.

 Kirjoitatte pienen neuvostoliittolaisen ja jälkineuvostoliittolaisen ihmisen kohtalosta, onko palkintonne mielestänne valkovenäläinen?

– Kyllä siinä on kyse laajemmasta, ovathan päähenkilönikin koko Neuvostoliiton jälkeisestä maailmasta. Sodalla ei ole naisen kasvoja... Muistan, miten eräs valkovenäläinen tutkija kysyi, miksi sen päähenkilöinä on venäläisiä naisia. Pitäisi kuulemma olla valkovenäläisiä. Mutta kirjani filosofinen teema on laajempi: nainen ja sota, ihminen ja sota. 


 Puhuitte Kapuścińskista, onko hänen tuotantonsa vaikuttanut teihin?

– Hänen näkökulmansa on hyvin kiinnostava. Kun ensi kertaa luin hänen Imperiuminsa, näin miten kiinnostavasti hän kirjoitti tällaista dokumentaarista tekstiä, jonka parissa itsekin työskentelen. Pidän paljon myös puolalaisesta Hanna Krallista, hänen työnsä tällä alalla on hyvin mielenkiintoista, kuten Kapuścińskinkin. Eikä meillä Valko-Venäjällä ole mitään vastaavaa, vaikka onhan meillä Adamovitšin, Bryljan ja Kolesnikin Ja iz ognennoi derevni ("Tulen palavalta maalta"). Se on nerokas kirja, mutta Puolassa on kokonainen dokumentaarisen kirjan kulttuurikerros. Venäläinen ja valkovenäläinen kulttuuri eivät ole oikein vielä päästäneet itseään maailmalle, ne ovat kovin perinteisiä ja itseriittoisia. Minulle maailma avautui nimenomaan sellaisten kautta kuin Krall ja Kapuścińskinki.

 Sanoitte ettette aio äänestää presidentinvaaleissa, koska siinä ei ole mitään mieltä. Pitäisikö kansan seurata esimerkkiänne?

– Ei vaaleja missään tapauksessa pidä boikotoida, sehän vain parantaa Lukašenkon mahdollisuuksia. Jos 80 % äänestää, ja hän saa niistä niin ja niin suuren osan, mutta jos vain 50 % äänestää niin hänen osuutensa annetuista äänistä kasvaa. Ei niin pidä tehdä. Mielestäni oppositio tekee virheen kun se kehottaa boikotoimaan. On helppo laskea, että jos boikotoimme vaaleja, niin Lukašenko saa suuremman osuuden äänistä. Niin se menee. Mutta minä olen vähän pettynyt oppositioomme ja kansaamme, jos niin voi sanoa. Emmekö millään herää?

 Muistatteko milloin teiltä on ilmestynyt kirja Valko-Venäjällä?

– 25 vuotta sitten.

 Mutta eikös uusin kirjanne, Vremja sekond hend, ilmestynyt?

– Ihan totta, se oli aivan hiljattain, toki. Mutta puoliksi maan alla, kustantaja ei ole valtiollinen.

 Entä mikä oli viimeinen valtiollisen kustantamon julkaisu?

– Se taisi olla Tsinkovye maltšiki ("Sinkkipojat"), sen julkaisi jokin pikkukustantamo. Taisi olla Belarus. Mutta sekin oli pieni kustantamo, ja se oli toimittajan henkilökohtainen ratkaisu. Isot kustantamot eivät olleet kiinnostuneita.

 Teitä kuuntelee nyt koko maailma ja koko Valko-Venäjä. Jos voisitte sanoa yhden lauseen valkovenäläisille, niin mikä se olisi?

– Koettakaamme elää arvoisessamme maassa. Jokaisen pitäisi tehdä jotain tämän eteen. Ei pidä odottaa että sen tekee naapuri, oma poika tai lapsenlapsi, vaan jokaisen tulee tehdä jotain. Muuten meitä on hyvin helppo kiristää yksi kerrallaan, pelotella, tehdä meistä selvää. Eläkäämme yhdessä. Mutta vallankumousta en halua. En pidä verestä. En halua että täällä menetetään yhdenkään nuoren elämää. Minusta meidän pitäisi löytää oma, valkovenäläinen gandhismimme. Jos pysymme yhdessä niin löydämme sen kyllä.

 Maailmalla soditaan paljon, ettekö kirjailijana ole pettynyt kun mitään ei näytä oppivan? Voisiko idän ja lännen lähentyminen olla mahdollista niin, että ei alkaisi uusi kylmä sota, vaan yhteinen maailma, ei venäläinen eikä läntinen?

– Meillä ovat Tolstoin kirjat, on myös Raamattu, on Franciscus Assisilainen, kaikenlaisia uskonnollisia marttyyreja...mutta ihminen ei muutu. Haluaisin silti ajatella, että jotain muuttuu, vaikka Donetskin sota ja Odessan tapahtumat ovat kyllä pelottaneet. Miten nopeasti kulttuuri haihtuukaan, ja miten nopeasti ihmisestä tulee peto. Jos lakkaisimme tekemästä tätä niin asiat voisivat olla vielä huonommin. Miten apostoli Paavali sanoikaan, "voi minua, ellen evankeliumia julista"?

Mitä tulee lännenvastaisuuteen, jota varsinkin Venäjällä on nyt paljon, niin väitän että se kyllä katoaa. Se häviää yhdessä nykyisten johtajien mukana. Ei kansassa ole sellaista vihaa. Ei Venäjän eikä Valko-Venäjän kansa vihaa Länttä tai Eurooppaa. Se on poliitikkojen luomaa. Toki aina löytyy nuoria, jotka haluavat pelata pelejään. Ei se ole syvällä, mutta luonnollisesti tämä välivaihe kestää vielä pitkään. 90-luvulla olimme liian naiiveja, kun ajattelimme kertaheitolla muuttuvamme vapaiksi. Kuten on nähty, ei se ole mahdollista. Ajateltiin että kunhan kaikki lukevat Solženitsyniä niin kaikki hoituu, mutta joka päivä joku tapettiin rappukäytävässä. Sosialismin kaikkein raskain perintö on traumatisoitunut ihminen, sillä rangaistusleiri turmelee niin pyövelin kuin uhrinkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti