Lähde: Sport Express <http://www.sport-express.ru/athletics/reviews/1011288/>
16.06.2016, 00.45 | Natalja Marjantšik
Perjantaina kesäkuun 17. päivä Kansainvälinen yleisurheiluliitto (IAAF) päättää, saavatko venäläiset yleisurheilijat osallistua Rio de Janeiron olympiakisoihin. Yritimme katsoa tilannetta ulkopuolelta ja tunnistaa pahimmat ongelmakohdat.
Yleisesti ottaen kaikki IAAF:n Venäjän yleisurheiluliitolle asettamat vaatimukset on jo täytetty. Liiton johto on täysin vaihdettu, kymmeniä urheilijoita ja valmentajia on kilpailija- ja toimitsijakiellossa, on tehty lakiesitys dopingin käytön kriminalisoimiseksi jne. Kaikki tämä on vaatinut paljon aikaavievää hallinnollista työtä, mutta olemme kuitenkin saaneet alle puolessa vuodessa vietyä uudistukset, joihin normaalitilanteessa menisi vuosia.
Ilmiantojen puute
IAAF:n 44 vaatimuksesta kaikki eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Miten arvioida objektiivisesti vaikkapa sitä, onko Venäjän yhteiskunnan asenne dopingia kohtaan muuttunut jyrkän negatiiviseksi? Tai vastustavatko venäläiset urheilijat dopingia? Ja ennen kaikkea, yksi vakavimmista kansainvälisen yhteisön syytöksistä Venäjää kohtaan: miksi Stepanovien pariskunnan jälkeen ei ole ilmaantunut uusia ilmiantajia?
Lännessä tällaisten ilmiantajien olemassaoloa ja rohkaisemista sellaisten esiintulemiseksi pidetään yhtenä tärkeimmistä keinoista taistelussa urheilun puhtauden puolesta. Wadan kotisivuilla on jo pitkään ollut lomake, jonka kautta kuka hyvänsä on voinut nimettömästi ilmoittaa sääntörikkeistä. Saksalainen toimittaja Hajo Seppelt avasi ilmiantajia varten hiljattain oman Wikileaks-tyyppisen sivustonsa. Myös Venäjän yleisurheiluliitto on avannut oman kuuman linjansa, jossa kuka hyvänsä voi ilmoittaa mieltään askarruttavista ajankohtaisista ongelmista, mukaan lukien doping.
Liiton kuumaa linjaa ei kuitenkaan juuri ole käytetty, mikä ei ole ihme. Lännestä poiketen venäläinen mentaliteetti ei hyväksy tällaisia ilmiantoja, joiden tekijät nostetaan melkeinpä sankareiksi. Tämän asenteen muuttaminen koko maan laajuudessa puolen vuoden aikana ei ole mahdoton tehtävä ainoastaan Venäjän yleisurheiluliitolle vaan ylipäätään kenelle hyvänsä.
Tšeginin ja Mohnevin varjot
Toinen IAAF:n tärkeimmistä vaatimuksista Venäjällä on kaikkien viimeaikaisiin dopingsotkuihin osallistuneiden valmentajien ja urheilijoiden erottaminen. Paperilla vaatimus on täytetty, pelkästään Wadan riippumattoman komitean selvityksen perusteella on kilpailu- ja toimitsijakieltoon asetettu 47 henkilöä. Mutta saksalainen toimittaja Seppelt on jo kahdesti lyönyt selkäämme puukon tässä asiassa. Ensin hän löysi Gubkinista toimitsijakiellosta huolimatta valmentamista jatkaneen Vladimir Mohnevin ja sitten hän vielä otti Sotšissa kilpakävelijöiden leiriltä valokuvan bussista, jossa näyttäisi näkyvän elinikäisen toimitsijakiellon saaneen Viktor Tšeginin siluetti.
Seppeltille voisi antaa monenlaisia vastalauseita. Emme esimerkiksi tiedä varmaksi, oliko Tšegin todella Sotšissa. Itse hän kieltää sen. Urheiluministeriön johto vahvistaa, että heidän tehtävänsä on pitää huoli toimintakieltojen asettamisesta ja niistä informoimisesta. Mutta heidän toimivaltaansa ei kuulu sen kontrolloiminen, ilmestyykö joku tietty valmentaja jossakin provinssikaupungissa mukaan urheilijoiden harjoituksiin.
Näinhän se varmaankin on. Mutta IAAF:ää se tuskin vakuuttaa.
Rodtšenkovin tapaus
Moskovan antidopinglaboratorion entinen johtaja Grigori Rodtšenkov puhui New York Timesin haastattelussa pääasiassa väitetyistä dopingnäytteiden vaihtamisista Sotšin olympiakisoissa. Mutta siinäkin haastattelussa vilahti pari yleisurheilua koskevaa kohtaa, esimerkiksi kävelyn olympiavoittajaa Jelena Lašmanovaa koskien.
On syytä huomata, että Rodtšenkovin kautta ovat kulkeneet käytännössä koko Venäjän maajoukkueen dopingtestit viimeisen vuosikymmenen aikana. Hänen laboratorionsa oli päävastuussa myös Moskovan vuoden 2013 MM-kisoissa, joiden ympärillä nyt IAAF:n sisällä velloo korruptioskandaali. Sen lisäksi joidenkin lähteiden mukaan Rodtšenkov itse jakoi kiellettyjä aineita pääasiassa nimenomaan yleisurheilijoiden keskuudessa, olihan yleisurheilu hänen oma urheilumuotonsa, ja hänen sisarensakin on aikanaan voittanut maastojuoksun joukkuemaailmanmestaruuden.
Wadan tutkinta Rodtšenkovin syytöksistä valmistuu vasta 15.7., mutta se on jo ilmoittanut välittävänsä IAAF:lle kaikki ne yleisurheilua koskevat tiedot, jotka 17.6. mennessä on saatu. Emme tiedä tarkalleen mitä Rodtšenkov on sanonut, mutta mitään Venäjää mairittelevaa siinä varmastikaan ei ole.
Informaatiosota
On myönnettävä, että olemme hävinneet informaatiosodan läntistä mediaa vastaan. Lähes päivittäin ilmestyy uusia pommeja venäläistä urheilua vastaan: dokumenttielokuvia, paljastavia haastatteluja ja korkeiden virkailijoiden kielteisiä lausuntoja. Mikä pahinta, viimeisten puolen vuoden aikana emme ole saaneet aikaan kunnollista toimintamallia.
Toivottomiksi ovat osoittautuneet myös puhtaiden venäläisurheilijoiden liikuttavat vetoomukset päästä mukaan olympiakisoihin. Yksi tämän liikkeen johtohahmoista, korkeushypyn olympiavoittaja Anna Tšitšerova, joutui itse epäilyksenalaiseksi Pekingin olympiakisojen dopingnäytteiden uudelleentarkistamisen jälkeen. Ja mistäpä sen tietää, kuka Venäjällä on puhdas, jos emme itsekään ota siitä selvää?
On selvää, että IAAF ei päätöksessään nojaudu vain siihen, mitä lehdissä kirjoitetaan tai televisiossa näytetään. Päättävässä komiteassa on 27 henkeä, jotka ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Hekin ovat kuitenkin vain ihmisiä eivätkä mitenkään immuuneja julkisen mielipiteen vaikutuksille.
YLEISURHEILIJOITA PÄÄSTETÄÄN RIOON, MUTTA EI KAIKKIA?
Saamiemme tietojen mukaan kompromissi on yhä mahdollinen. Se voisi olla esimerkiksi sellainen, että Venäjän yleisurheiluliiton rangaistus pysyy entisellään, mutta yksittäisten venäläisurheilijoiden annettaisiin silti osallistua Rion kisoihin. Tähän pieneen ryhmään IAAF päästäisi urheilijoita vain erittäin tarkkojen kriteerien perusteella. Tämä voi tuntua joistakin nöyryyttävältä, mutta se on kuitenkin parempi kuin että kisoihin ei pääsisi yhtään kukaan.
MITEN IAAF:N NEUVOSTO TOIMII
Kysymys, johon IAAF:n neuvoston, sen korkeimman päättävän elimen, on perjantaina annettava vastaus, kuuluu: "Voiko Venäjä hakea uudelleen IAAF:n jäsenyyttä?" Tällä hetkellä Venäjän yleisurheiluliiton jäsenyys on hyllyllä, minkä vuoksi yleisurheilijamme eivät voi osallistua mihinkään IAAF:n alaisiin kisoihin. Neuvoston istunnon Wienin loistokkaassa Grand-hotellissa avaa Rune Andersenin selonteko. Hän edustaa IAAF:n työryhmää, joka viimeisen puolen vuoden aikana on ohjannut Venäjän yleisurheiluliiton uudistuksia. Selonteossaan hän antaa suosituksensa tulevasta päätöksestä. Mutta jos joku työryhmän kuudesta jäsenestä on eri mieltä kuin ryhmän enemmistö, hän voi tuoda sen julki. Lopullisen päätöksen joka tapauksessa tekevät neuvoston jäsenet. Kun Andersenin esitys on käsitelty, iltapäivällä äänestetään. Päätös tehdään enemmistöäänestyksellä. Tasatuloksen sattuessa IAAF:n puheenjohtajan Sebastian Coen ääni ratkaisee.
VENÄLÄISET URHEILIJAT OVAT VEDONNEET ETTÄ KOK PÄÄSTÄISI HEIDÄN OLYMPIAKISOIHIN
Venäjän olympiakomitean urheilijakomissio on osoittanut KOK:n puheenjohtajalle Thomas Bachille seuraavan avoimen kirjeen, jossa se pyytää puhtaiden urheilijoiden päästämistä Rioon 2016:
"Hyvä puheenjohtaja, me venäläiset urheilijat toivomme, että maamme suurta historiaa ja panosta olympiakisoihin sekä olympialiikkeeseen ei liattaisi. Olemme vakuuttuneita, että puhtaiden venäläisurheilijoiden osallistumisen kieltäminen olympiakisoihin voisi olla todella haitallista koko olympia-aatteelle sekä tuottaa korjaamatonta haittaa Venäjän yleisurheilulle. Riossa kilpailemaan haluavat venäläiset yleisurheilijat joutuvat käymään vähintään kolme ylimääräistä riippumatonta dopingtestiä ja kansainvälinen antidopingtoimisto tarkkailee maajoukkuetta jatkuvasti. Lisäksi olympiajoukkueeseen ei päästetä ketään, joka on joskus kärynnyt dopingista. Urheilijoidemme puhtaus on taattu, kukaan heistä ei ole koskaan käyttänyt mitään kiellettyjä aineita eikä siitä ole pienintäkään epäilystä." (olympic.ru)
KANSAINVÄLINEN URHEILIJAKOMISSIO EI OLE TYYTYVÄINEN KOK:N TOIMINTAAN
KOK:n ja Wadan urheilijakomissioiden jäsenet Claudia Bokel ja Beckie Scott ovat lähettäneet KOK:n puheenjohtajalle Thomas Bachille ja Wadan puheenjohtajalle Craig Reedielle kirjeen, jossa he pyytävät tiukempaa Venäjän urheilumaailman dopingtutkintaa: "Sadat rehelliset urheilijat ovat pyytäneet meitä tekemään kaikkemme urheilun puhtauden puolesta sekä edesauttamaan tarkempia selvityksiä niin Venäjän kuin muidenkin maiden osalta. Wada ei ole tehnyt jatkoselvitystä riippumattoman komitean raportin jälkeen, ja KOK pysyy hiljaa niin pitkään kuin media ei asiaan tartu."
"Huolemme perustuu Richard Poundin johtaman riippumattoman komitean raporttiin sekä Grigori Rodtšenkovin lausuntoihin", Bokel ja Scott kirjoittavat. "On vältelty testejä ja rikottu sääntöjä sekä tuhottu näytteitä. Sen lisäksi Venäjän urheiluliitot ja virkailijat ovat tehneet kaikkensa auttaakseen urheilijoita käyttämään dopingaineita. Ainakin osa antidopinjärjestelmästä on läpimätä. Miten suuri osa, sitä emme tiedä. Vaadimme tarkempia tutkimuksia, jotta urheilijoiden luottamus KOK:n ja Wadan antidopingtyöhön ei järkkyisi." (Guardian)
EUROOPPA VASTUSTAA KOLLEKTIIVISTA VASTUUTA
Urheilijat, joiden dopingnäytteet ovat olleet negatiivisia, pitäisi päästää mukaan vuoden 2016 olympiakisoihin. Näin mainitaan Euroopan olympiakomiteoiden urheilijakomission lausunnossa, sananmukaisesti: "vetoamme sellaisen päätöksen puolesta, joka suojelisi puhtaita urheilijoita sekä takaisi olympiakisojen rehellisyyden". Myös Euroopan olympiakomiteoiden urheilijakomission mukaan on tarpeen pitää kollektiivinen vastuu erillään yksittäisten urheilijoiden syyllisyydestä. (TASS)
17. kesäkuuta 2016
9. kesäkuuta 2016
Kohtaamisia muukalaisten kanssa
Tällä kertaa uudelleenjulkaisen Idäntutkimuksessa ilmestyneen väitöskirja-arvosteluni teoksesta:
Henriette Cederlöf: Alien Places in Late Soviet Science Fiction. The “Unexpected Encounters” of Arkady and Boris Strugatsky as Novels and Films. Doctoral Thesis in Slavic Languages at Stockholm University, Sweden 2014, 156 s. ISBN 978-91-87235-94-8 (Print), 978-91-87235-93-1 (PDF).
Lähde: Idäntutkimus 1/2015, s. 86–88, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2015_1/it_1_2015_perkiomaki.pdf>
Mika Perkiömäki
Venäläisen tieteiskirjallisuuden tunnetuimmat edustajat lienevät Strugatskin veljekset Arkadi (1925–1991) ja Boris (1933–2012). Kaksikon 1950-luvulta alkanut ura käsittää lyhyiden tarinoiden ja novellien lisäksi parikymmentä pitkää kirjallista teosta sekä lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Tieteisromaanin tyylilaji salli Strugatskeille Neuvostoliiton oloissa ainutlaatuisen vapauden julkaista virallisia teitä realismin vaatimuksesta poikkeavaa kirjallisuutta heidän etsiessään uusia vaihtoehtoja vanhoille utopioille. Strugatskien tuotanto ei kuitenkaan ole puhdasta tieteiskirjallisuutta vaan lajeja yhdistellään varsin omaperäisellä tavalla. Siltä osin kuin tekstit käsittelivät liian vähän tulevaisuuden utopioita ja liian satiirisesti aikakautensa yhteiskuntaa, viralliset julkaisutiet Neuvostoliitossa löytyivät vasta glasnostin aikana.
Strugatskien tuotannolle tyypillisistä ihmisen kohtaamisista maan ulkopuolisen älyllisen elämän kanssa sekä niihin liittyvistä paikoista on Tukholman yliopistossa vuonna 2014 tarkistettu Henriette Cederlöfin väitöskirja, jossa tutkitaan veljesten kolmea kirjallista teosta. Näistä ensimmäinen on suomentamaton fantasiadekkari Otel ”U pogibšego alpinista” (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1970), toinen scifi-pienoisromaani Kasvatti (Malyš, 1971) ja kolmas tieteiskertomus Stalker: Huviretki tienpientareelle (Piknik na obotšine, 1972). Väitöskirjan alaotsikon ”Unexpected Encounters” viittaa näiden kolmen teoksen toteutumattomaan kokonaisuuteen, jonka nimi olisi ollut ”Nenaznatšennyje vstretši” (Odottamattomia kohtaamisia). Kirjallisten teosten lisäksi väitöskirja käsittelee myös kahta niiden pohjalta tehtyä elokuvaa: Grigori Kromanovin ohjaamaa neuvosto-virolaista ”Hukkunud Alpinisti” hotellia (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1979) sekä Andrei Tarkovskin kuulua Stalkeria (1979).
Kaikki käsitellyt alkuteokset on siis kirjoitettu 1960–70-lukujen vaihteessa. Aineiston valinta perustuu siihen, että väitöskirjan lähtökohtana on 1960-luvulla vallinneen teknologiaoptimismin ja luonnontieteiden arvostuksen korvautuminen entistä enemmän filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin suuntautumisella. Ulkoavaruuden sijaan pyrittiin valloittamaan omaa ”sisäistä avaruutta”. Kaikki tutkitut kirjalliset teokset osuvat tähän murrosaikaan, kun taas filmatisoinnit on tehty vasta 1970-luvun lopussa muutoksen jo tapahduttua. Strugatskin veljekset ovat sikälikin
kiintoisa parivaljakko tästä näkökulmasta, että toinen heistä oli lingvisti ja toinen astronomi. He kuuluivat siis lähtökohdiltaan tavallaan eri leireihin tässä vastakkainasettelussa, jota kirjoittaja kuvaa fyysikoiden ja lyyrikoiden väliseksi, minkä ansiosta he toimivat eräänlaisena siltana näiden kahden ryhmän välillä.
Tästä näkökulmasta johtuen väitöskirjan aineistoksi ei valitettavasti ole päätynyt muuten kiintoisa pienoisromaani Hankalaa olla jumala (Trudno byt bogom, 1964), joka on ehkä Strugatskien tunnetuin ja joka jo ennakoi tulevaa pysähtyneisyyden ajan pessimismiä. Myös tämän teoksen filmatisoinnin historia on mielenkiintoinen, sillä Strugatskit vetäytyivät projektista, kun eivät saaneet sen vetäjäksi mieleistään ohjaajaa, Aleksei Germania. Lopulta 2000-luvun alkuvuosina German kuitenkin kuvasi oman versionsa elokuvasta, joka saatiin viimein valmiiksi ja julki vasta vuonna 2013, jolloin sekä molemmat Strugatskit että German olivat jo kuolleet.
Lännessä julkaistut Strugatski-tutkimukset ovat keskittyneet lähinnä esittelemään kirjailijoita ja heidän tuotantoaan laajasti. Cederlöf kuitenkin olettaa sekä kirjailijat että teokset jo ennestään tunnetuiksi ja keskittyy vain muutamaan, lyhyen ajan sisään julkaistuun teokseen. Ratkaisu on hyvä, sillä näin hän pystyy paneutumaan kunnolla itse analyysiin. Kun väitöskirjan leipätekstiä on vain 135 sivun verran, on ymmärrettävää, ettei taustoitukselle ole jäänyt tilaa. Toisaalta Strugatskien tuotantoa ennestään tuntematon lukija joutuu hakemaan taustatiedon muualta, muuten väitöskirjan punaisen langan seuraaminen on hankalaa. Aineiston kirjallisten teosten juonista on sentään yksisivuiset yhteenvedot väitöskirjan liitteissä – lukijan pitää vain tajuta ne sieltä löytää.
Analyyseissään Cederlöf keskittyy erityisesti tekstien taiteellisen tilan konstruointiin, sankarin
representaatioon, tuntematonta edustavaan lapsihahmoon sekä tekstien kytköksiin goottilaisen
romaanin lajiperinteeseen. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” hän toteaa rikkovan lajirajoja, se ei ole puhdas dekkari tai tieteisromaani vaan siinä on myös goottilaisen romaanin elementtejä, jotka tuovat mukanaan fantastisia piirteitä. Strugatskit itse eivät olleet tämän lajihybridin lopputulokseen tyytyväisiä, mihin johtopäätökseen Cederlöfkin yhtyy. Pohtiessaan syitä tähän hän toteaa, että ehkä dekkarin rajat vain eivät taivu näin kokeelliseen yhdistelyyn. Harvoinhan dekkarin loppu jää avoimeksi. Kirjoittaja päätyykin kuvailemaan teosta antidekkariksi.
Strugatskien suhde goottilaiseen perinteeseen on keskiössä myös Kasvatin analyysissä. Lisäksi tekijä löytää teoksesta intertekstuaalisia yhteyksiä kolonialistiseen kerrontaan, erityisesti Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan, mikä onkin varsin ilmeistä. Sankarin analyysissä käsitellään sukupolvien välistä konfliktia. Lapsihahmon käsittelylle teos on erityisen hedelmällinen, sillä koko tarinan ydin on yksivuotiaana vieraan planeetan asukkaiden kasvatettavaksi päätynyt ihmislapsi, jonka mielen ja ruumiin vieras sivilisaatio on muokannut omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Cederlöf lukee tätä lapsihahmoa tulevan posthumaanin ajan ilmentymänä.
Kipling-viittaus löytyy myös Huviretkestä tienpientareelle, sillä stalkerin hahmo on nimetty
Kiplingin romaanin Minä ja kumppanit Stalkyn mukaan. Analyysi keskittyy, paitsi Stalkerin
sankarihahmon pohdintaan, myös erityisesti teoksen kahteen heterotooppiseen tilaan sekä niiden
vuorovaikutukseen. Molemmat tilat näyttäytyvät teoksessa vieraina. Toinen on ”Vyöhyke”, millä
teoksessa viitataan paikkaan, jossa ulkoavaruuden ylivertaisen kehittynyt sivilisaatio on ohi mennessään käynyt ja jättänyt jälkensä kuin tienpientareelle piknikille pysähtynyt seurue. Toinen on sitä ympäröivä tila, josta saadaan vain epämääräisiä vihjeitä.
Teosten monitulkintaiset heterotooppiset tilat Cederlöf näkee 1970-luvun vastineina aiemmille
rationaalisen ajattelun tuottamille marxistisille utopioille, mikä heijastelee kiinnostuksen siirtymistä
pois tulevaisuudesta historiaa kohti. Nämä heterotopiat ovat pohjimmiltaan irrationaalisia, sillä ne muodostavat vyöhykkeen, jossa kuolema ja rajattomat mahdollisuudet eivät sulje toisiaan pois. 1970-luvun entistä pessimistisempää tulevaisuuskuvaa käsitellään lapsihahmojen kautta. Kun huomisesta on tullut epävarmaa, ovat myös tulevat sukupolvet käyneet vanhemmalle väelle käsittämättömiksi. Lisäksi teosten goottilaisen romaanin ja fantasian perinteet kirjoittaja näkee ilmeisinä silloinkin, kun kirjailijat yrittävät paeta niitä kirjoittamalla muun lajiperinteen mukaisesti. Goottilaisen perinteen käyttäminen näyttäisi liittyvän fokuksen siirtymiseen kohti mennyttä.
Elokuva-analyysit ovat väitöskirjan ehkä antoisin osa. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” filmatisointi noudattelee suhteellisen tarkasti kirjan tapahtumia, kun taas Stalker liittyy vastaavaan kirjaan vain hyvin löyhästi. Cederlöf kuvaa näihin lopputuloksiin johtaneita ratkaisuketjuja varsin hyvin. Kuten Neuvostoliitossa oli tapana, kirjailijat itse osallistuivat vahvasti elokuvien käsikirjoitukseen, eikä riidoilta ohjaajien kanssa vältytty. Väitöskirjan analyysit pohjaavat paitsi julkaistuihin kirjallisiin teoksiin ja lopullisiin elokuviin sekä niiden käsikirjoituksiin, myös lukuisiin
välivaiheen toteuttamattomaksi jääneisiin käsikirjoituksiin sekä kirjailijoiden ja ohjaajien väliseen
kirjeenvaihtoon, jota ei aiemmin ole missään käsitelty.
Tarkovski muutti Stalkerissaan monia asioita Strugatskin alkuteoksesta. Yksi täydellisen
muutoksen kohteista oli päähenkilö Stalker, jota ohjaaja piti epäkiinnostavana. Tarkovski
halusi tuoda mukaan myös uskonnollisia elementtejä, joten hän teki Stalkerista eräänlaisen Kristuksen tähden houkan, jonka esikuvaksi Cederlöf esittää ruhtinas Myškiniä Dostojevskin Idiootista. Tarkovskilla on Dostojevski-viittauksia muussakin tuotannossaan, joten teoria tuntuu uskottavalta. Elokuva-analyysissä tuodaan esille myös yksi hauska yksityiskohta Stalkerin hahmoon liittyen: kun häntä näytellyt Aleksandr Kaidanovski kysyi ohjaajalta neuvoja hahmonsa motivaatioiden ymmärtämiseen, vastaus kuului: ”Lue evankeliumeja!”
Kromanovin film noir -henkinen elokuvaversio ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellista” ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Tarkovskin Stalker, eikä se toki samanlainen elokuvataiteen merkkipaalu olekaan. Riidat käsikirjoituksen kanssa kestivät pitkään, mutta lopulta asioista päästiin sopuun. Lopputuloksena on elokuva, joka noudattelee pääosin kirjan juonta, mutta jonka henkilöhahmot ovat monin tavoin erilaisia. Yhtymäkohtia Tarkovskin elokuvaan ei ehkä ensi silmäyksellä huomaa, mutta Cederlöf löytää niitä paljonkin: toinen on virolaista tuotantoa ja toinen kuvattu Virossa. Molemmat näyttävät sijoittuvan läntiseen maailmaan, mutta kumpikaan ei täsmennä minne siellä. Molemmissa on kaksi heterotooppista tilaa: toisessa hotelli ja sen ulkopuolinen maailma, toisessa ”Vyöhyke” ja sen ulkopuolinen maailma. Molemmissa pelataan liminaalitiloilla ja molemmat käyttävät uskonnollisia motiiveja. Ja molempien päähenkilö on varsin erilainen kuin alkuteoksessa.
Vastaaviin kirjoihin verrattuna kirjoittaja näkee elokuvien heijastavan ilmapiirin siirtymistä
rationaalisesta kohti irrationaalista. Uskonnon korvaajana niissä esiintyy kehityksen ja teknologiauskon sijaan kulttuuri, mutta myös uskonnolla itselläänkin on sijansa. Lisäksi niissä näkyy tietynlainen eskapistinen kuva kulutusmyönteisestä lännestä, mikä alkuteoksista puuttuu. Rajan ylittäminen näyttäytyy molemmissa elokuvissa tärkeänä tapahtumana, jolla on seurauksensa.
Väitöskirja täydentää hyvin englanniksi julkaistua Strugatski-tietoutta 1970-luvun osalta. On
hienoa, että se sisältää myös kahden elokuvan analyysin, varsinkin kun ne on saatu sidottua hyvin koko väitöskirjan tavoitteisiin. Suomalaista lukijaa väitöskirjan tiivis esitys ja yllättävän vähäiset lähteet voivat hämmentää. Kerrontakin tuntuu ajoittain vähän töksähtelevältä, mikä saattaa johtua juuri esityksen tiiviydestä. Toisaalta, tämä väitöskirja on luettavissa yhdeltä istumalta.
Henriette Cederlöf: Alien Places in Late Soviet Science Fiction. The “Unexpected Encounters” of Arkady and Boris Strugatsky as Novels and Films. Doctoral Thesis in Slavic Languages at Stockholm University, Sweden 2014, 156 s. ISBN 978-91-87235-94-8 (Print), 978-91-87235-93-1 (PDF).
Lähde: Idäntutkimus 1/2015, s. 86–88, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2015_1/it_1_2015_perkiomaki.pdf>
Mika Perkiömäki
Venäläisen tieteiskirjallisuuden tunnetuimmat edustajat lienevät Strugatskin veljekset Arkadi (1925–1991) ja Boris (1933–2012). Kaksikon 1950-luvulta alkanut ura käsittää lyhyiden tarinoiden ja novellien lisäksi parikymmentä pitkää kirjallista teosta sekä lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Tieteisromaanin tyylilaji salli Strugatskeille Neuvostoliiton oloissa ainutlaatuisen vapauden julkaista virallisia teitä realismin vaatimuksesta poikkeavaa kirjallisuutta heidän etsiessään uusia vaihtoehtoja vanhoille utopioille. Strugatskien tuotanto ei kuitenkaan ole puhdasta tieteiskirjallisuutta vaan lajeja yhdistellään varsin omaperäisellä tavalla. Siltä osin kuin tekstit käsittelivät liian vähän tulevaisuuden utopioita ja liian satiirisesti aikakautensa yhteiskuntaa, viralliset julkaisutiet Neuvostoliitossa löytyivät vasta glasnostin aikana.
Strugatskien tuotannolle tyypillisistä ihmisen kohtaamisista maan ulkopuolisen älyllisen elämän kanssa sekä niihin liittyvistä paikoista on Tukholman yliopistossa vuonna 2014 tarkistettu Henriette Cederlöfin väitöskirja, jossa tutkitaan veljesten kolmea kirjallista teosta. Näistä ensimmäinen on suomentamaton fantasiadekkari Otel ”U pogibšego alpinista” (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1970), toinen scifi-pienoisromaani Kasvatti (Malyš, 1971) ja kolmas tieteiskertomus Stalker: Huviretki tienpientareelle (Piknik na obotšine, 1972). Väitöskirjan alaotsikon ”Unexpected Encounters” viittaa näiden kolmen teoksen toteutumattomaan kokonaisuuteen, jonka nimi olisi ollut ”Nenaznatšennyje vstretši” (Odottamattomia kohtaamisia). Kirjallisten teosten lisäksi väitöskirja käsittelee myös kahta niiden pohjalta tehtyä elokuvaa: Grigori Kromanovin ohjaamaa neuvosto-virolaista ”Hukkunud Alpinisti” hotellia (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1979) sekä Andrei Tarkovskin kuulua Stalkeria (1979).
Kaikki käsitellyt alkuteokset on siis kirjoitettu 1960–70-lukujen vaihteessa. Aineiston valinta perustuu siihen, että väitöskirjan lähtökohtana on 1960-luvulla vallinneen teknologiaoptimismin ja luonnontieteiden arvostuksen korvautuminen entistä enemmän filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin suuntautumisella. Ulkoavaruuden sijaan pyrittiin valloittamaan omaa ”sisäistä avaruutta”. Kaikki tutkitut kirjalliset teokset osuvat tähän murrosaikaan, kun taas filmatisoinnit on tehty vasta 1970-luvun lopussa muutoksen jo tapahduttua. Strugatskin veljekset ovat sikälikin
kiintoisa parivaljakko tästä näkökulmasta, että toinen heistä oli lingvisti ja toinen astronomi. He kuuluivat siis lähtökohdiltaan tavallaan eri leireihin tässä vastakkainasettelussa, jota kirjoittaja kuvaa fyysikoiden ja lyyrikoiden väliseksi, minkä ansiosta he toimivat eräänlaisena siltana näiden kahden ryhmän välillä.
Tästä näkökulmasta johtuen väitöskirjan aineistoksi ei valitettavasti ole päätynyt muuten kiintoisa pienoisromaani Hankalaa olla jumala (Trudno byt bogom, 1964), joka on ehkä Strugatskien tunnetuin ja joka jo ennakoi tulevaa pysähtyneisyyden ajan pessimismiä. Myös tämän teoksen filmatisoinnin historia on mielenkiintoinen, sillä Strugatskit vetäytyivät projektista, kun eivät saaneet sen vetäjäksi mieleistään ohjaajaa, Aleksei Germania. Lopulta 2000-luvun alkuvuosina German kuitenkin kuvasi oman versionsa elokuvasta, joka saatiin viimein valmiiksi ja julki vasta vuonna 2013, jolloin sekä molemmat Strugatskit että German olivat jo kuolleet.
Lännessä julkaistut Strugatski-tutkimukset ovat keskittyneet lähinnä esittelemään kirjailijoita ja heidän tuotantoaan laajasti. Cederlöf kuitenkin olettaa sekä kirjailijat että teokset jo ennestään tunnetuiksi ja keskittyy vain muutamaan, lyhyen ajan sisään julkaistuun teokseen. Ratkaisu on hyvä, sillä näin hän pystyy paneutumaan kunnolla itse analyysiin. Kun väitöskirjan leipätekstiä on vain 135 sivun verran, on ymmärrettävää, ettei taustoitukselle ole jäänyt tilaa. Toisaalta Strugatskien tuotantoa ennestään tuntematon lukija joutuu hakemaan taustatiedon muualta, muuten väitöskirjan punaisen langan seuraaminen on hankalaa. Aineiston kirjallisten teosten juonista on sentään yksisivuiset yhteenvedot väitöskirjan liitteissä – lukijan pitää vain tajuta ne sieltä löytää.
Analyyseissään Cederlöf keskittyy erityisesti tekstien taiteellisen tilan konstruointiin, sankarin
representaatioon, tuntematonta edustavaan lapsihahmoon sekä tekstien kytköksiin goottilaisen
romaanin lajiperinteeseen. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” hän toteaa rikkovan lajirajoja, se ei ole puhdas dekkari tai tieteisromaani vaan siinä on myös goottilaisen romaanin elementtejä, jotka tuovat mukanaan fantastisia piirteitä. Strugatskit itse eivät olleet tämän lajihybridin lopputulokseen tyytyväisiä, mihin johtopäätökseen Cederlöfkin yhtyy. Pohtiessaan syitä tähän hän toteaa, että ehkä dekkarin rajat vain eivät taivu näin kokeelliseen yhdistelyyn. Harvoinhan dekkarin loppu jää avoimeksi. Kirjoittaja päätyykin kuvailemaan teosta antidekkariksi.
Strugatskien suhde goottilaiseen perinteeseen on keskiössä myös Kasvatin analyysissä. Lisäksi tekijä löytää teoksesta intertekstuaalisia yhteyksiä kolonialistiseen kerrontaan, erityisesti Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan, mikä onkin varsin ilmeistä. Sankarin analyysissä käsitellään sukupolvien välistä konfliktia. Lapsihahmon käsittelylle teos on erityisen hedelmällinen, sillä koko tarinan ydin on yksivuotiaana vieraan planeetan asukkaiden kasvatettavaksi päätynyt ihmislapsi, jonka mielen ja ruumiin vieras sivilisaatio on muokannut omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Cederlöf lukee tätä lapsihahmoa tulevan posthumaanin ajan ilmentymänä.
Kipling-viittaus löytyy myös Huviretkestä tienpientareelle, sillä stalkerin hahmo on nimetty
Kiplingin romaanin Minä ja kumppanit Stalkyn mukaan. Analyysi keskittyy, paitsi Stalkerin
sankarihahmon pohdintaan, myös erityisesti teoksen kahteen heterotooppiseen tilaan sekä niiden
vuorovaikutukseen. Molemmat tilat näyttäytyvät teoksessa vieraina. Toinen on ”Vyöhyke”, millä
teoksessa viitataan paikkaan, jossa ulkoavaruuden ylivertaisen kehittynyt sivilisaatio on ohi mennessään käynyt ja jättänyt jälkensä kuin tienpientareelle piknikille pysähtynyt seurue. Toinen on sitä ympäröivä tila, josta saadaan vain epämääräisiä vihjeitä.
Teosten monitulkintaiset heterotooppiset tilat Cederlöf näkee 1970-luvun vastineina aiemmille
rationaalisen ajattelun tuottamille marxistisille utopioille, mikä heijastelee kiinnostuksen siirtymistä
pois tulevaisuudesta historiaa kohti. Nämä heterotopiat ovat pohjimmiltaan irrationaalisia, sillä ne muodostavat vyöhykkeen, jossa kuolema ja rajattomat mahdollisuudet eivät sulje toisiaan pois. 1970-luvun entistä pessimistisempää tulevaisuuskuvaa käsitellään lapsihahmojen kautta. Kun huomisesta on tullut epävarmaa, ovat myös tulevat sukupolvet käyneet vanhemmalle väelle käsittämättömiksi. Lisäksi teosten goottilaisen romaanin ja fantasian perinteet kirjoittaja näkee ilmeisinä silloinkin, kun kirjailijat yrittävät paeta niitä kirjoittamalla muun lajiperinteen mukaisesti. Goottilaisen perinteen käyttäminen näyttäisi liittyvän fokuksen siirtymiseen kohti mennyttä.
Elokuva-analyysit ovat väitöskirjan ehkä antoisin osa. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” filmatisointi noudattelee suhteellisen tarkasti kirjan tapahtumia, kun taas Stalker liittyy vastaavaan kirjaan vain hyvin löyhästi. Cederlöf kuvaa näihin lopputuloksiin johtaneita ratkaisuketjuja varsin hyvin. Kuten Neuvostoliitossa oli tapana, kirjailijat itse osallistuivat vahvasti elokuvien käsikirjoitukseen, eikä riidoilta ohjaajien kanssa vältytty. Väitöskirjan analyysit pohjaavat paitsi julkaistuihin kirjallisiin teoksiin ja lopullisiin elokuviin sekä niiden käsikirjoituksiin, myös lukuisiin
välivaiheen toteuttamattomaksi jääneisiin käsikirjoituksiin sekä kirjailijoiden ja ohjaajien väliseen
kirjeenvaihtoon, jota ei aiemmin ole missään käsitelty.
Tarkovski muutti Stalkerissaan monia asioita Strugatskin alkuteoksesta. Yksi täydellisen
muutoksen kohteista oli päähenkilö Stalker, jota ohjaaja piti epäkiinnostavana. Tarkovski
halusi tuoda mukaan myös uskonnollisia elementtejä, joten hän teki Stalkerista eräänlaisen Kristuksen tähden houkan, jonka esikuvaksi Cederlöf esittää ruhtinas Myškiniä Dostojevskin Idiootista. Tarkovskilla on Dostojevski-viittauksia muussakin tuotannossaan, joten teoria tuntuu uskottavalta. Elokuva-analyysissä tuodaan esille myös yksi hauska yksityiskohta Stalkerin hahmoon liittyen: kun häntä näytellyt Aleksandr Kaidanovski kysyi ohjaajalta neuvoja hahmonsa motivaatioiden ymmärtämiseen, vastaus kuului: ”Lue evankeliumeja!”
Kromanovin film noir -henkinen elokuvaversio ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellista” ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Tarkovskin Stalker, eikä se toki samanlainen elokuvataiteen merkkipaalu olekaan. Riidat käsikirjoituksen kanssa kestivät pitkään, mutta lopulta asioista päästiin sopuun. Lopputuloksena on elokuva, joka noudattelee pääosin kirjan juonta, mutta jonka henkilöhahmot ovat monin tavoin erilaisia. Yhtymäkohtia Tarkovskin elokuvaan ei ehkä ensi silmäyksellä huomaa, mutta Cederlöf löytää niitä paljonkin: toinen on virolaista tuotantoa ja toinen kuvattu Virossa. Molemmat näyttävät sijoittuvan läntiseen maailmaan, mutta kumpikaan ei täsmennä minne siellä. Molemmissa on kaksi heterotooppista tilaa: toisessa hotelli ja sen ulkopuolinen maailma, toisessa ”Vyöhyke” ja sen ulkopuolinen maailma. Molemmissa pelataan liminaalitiloilla ja molemmat käyttävät uskonnollisia motiiveja. Ja molempien päähenkilö on varsin erilainen kuin alkuteoksessa.
Vastaaviin kirjoihin verrattuna kirjoittaja näkee elokuvien heijastavan ilmapiirin siirtymistä
rationaalisesta kohti irrationaalista. Uskonnon korvaajana niissä esiintyy kehityksen ja teknologiauskon sijaan kulttuuri, mutta myös uskonnolla itselläänkin on sijansa. Lisäksi niissä näkyy tietynlainen eskapistinen kuva kulutusmyönteisestä lännestä, mikä alkuteoksista puuttuu. Rajan ylittäminen näyttäytyy molemmissa elokuvissa tärkeänä tapahtumana, jolla on seurauksensa.
Väitöskirja täydentää hyvin englanniksi julkaistua Strugatski-tietoutta 1970-luvun osalta. On
hienoa, että se sisältää myös kahden elokuvan analyysin, varsinkin kun ne on saatu sidottua hyvin koko väitöskirjan tavoitteisiin. Suomalaista lukijaa väitöskirjan tiivis esitys ja yllättävän vähäiset lähteet voivat hämmentää. Kerrontakin tuntuu ajoittain vähän töksähtelevältä, mikä saattaa johtua juuri esityksen tiiviydestä. Toisaalta, tämä väitöskirja on luettavissa yhdeltä istumalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)