14. lokakuuta 2016

Mannerheimia vastaan

Murmanskissa oli taannoin myynnissä kokonainen aikakauslehden numero Mannerheimista otsikolla Patriootti vai petturi? Pitihän siihen tutustua; mitä tämän päivän Venäjällä kirjoitetaan Mannerheimista?
Patriootti vai petturi?

Tässä tulevat lehden perusteet Mannerheimia vastaan. Edellisessä jutussa oli perusteita hänen puolestaan.

Lähde: Diletant

syyskuu 2016

Millaisena Mannerheim on jäänyt historiaan ja kannattiko hänelle pystyttää muistolaatta Pietariin? Kirjailija Mihail Veller ja toimittaja Maksim Ševtšenko väittelevät.

Vastaan: MAKSIM ŠEVTŠENKO

Marsalkka Mannerheim, on eittämättä tehnyt paljon Suomen ja Suomen kansan eteen. Vaan voiko hänen ansioluetteloonsa lukea Leningradin ja Pietarin kehittämisen? Hän oli yksi Leningradin piiritykseen osallistuneista. Muistutan, että Suomen armeija ylitti pohjoisessa Karjalankannaksen eikä taannut Leningradiin minkäänlaista pääsyä sen enempää elintarvikkeille kuin lääkkeille. Leningradin asukkaiden ei annettu paeta piiritetystä kaupungista, jossa riehui kauhea nälänhätä. Puheet siitä, että kaikki Leningradissa olivat bolševikkeja ja stalinisteja, ja Mannerheim taas oli niiin hyvä ja demokratian kannattaja ja tsaarin kenraali, näillä puheilla ei ole kerta kaikkiaan mitään katetta. Kuten ei myöskään vihjauksilla siitä, että Mannerheim halusi muka kaikkea hyvää: ei suostunut Hitlerin vaatimuksiin hyökätä Leningradiin, ei tulittanut Leningradia ja olisi käynyt salaisia neuvotteluja Stalinin kanssa siviilien evakuoimisesta. Sellaisia väitteitä on viime aikoina alettu heitellä. On tietysti täysin absurdia väittää, että Mannerheim olisi voinut sota-aikana toimia jonkinlaisten humanitaaristen lähtökohtien pohjalta tai jopa toimia melkeinpä jonkinlaisena viidentenä kolonnana Suomen ja Saksan tiiviin yhteistyön sisällä.

Suomen armeija ei yksinkertaisesti voinut hyökätä Leningradiin. Suomen armeija oli koulutettu taistelemaan metsässä, mutta tiheään asutun ja hyvin suojatun suurkaupungin valtaamiseen suomalaiset eivät tietenkään olleet valmiita. Saksalaisetkin suunnittelivat monasti Leningradin valtaamista, mutta ymmärsivät, että se maksaisi liian monta uhria. Sen vuoksi he päättivät näännyttää suomalaisten liittolaistensa kanssa Leningradin nälkään, tauteihin ja epätoivoon. Siinä Mannerheim onnistuikin.

Kyllä, aikoinaan Mannerheim oli tsaarin kenraali. Hänellä oli loistelias ratsutalli, hänet esiteltiin hoville, hänen kirjoituksensa tunnettiin. Hän oli jonkinlainen tsaarin Venäjän symboli. Helmikuun vallankumouksen jälkeen hän oli yksi harvoista, jotka pysyivät tsaarille uskollisina. Mutta mitä sillä on tekemistä vuosien 1941–1945 sodan kanssa, jonka aikana Suomen armeija hänen komentonsa alla kolmen vuoden ajan piiritti Leningradia?

Kyllä, Mannerheim kävi aikanaan ratsuväkiopiston Pietarissa. Mutta niin myös Alfred Rosenberg (natsismin ideologi, kansallissosialistisen puolueen ulkopolitiikan johtaja – Diletantin huom.) opiskeli Moskovassa kuten monet muutkin, mutta ei kenellekään tulisi mieleenkään pystyttää heille muistolaattaa. Kyllä Andrei Vlasovkin (Saksan puolelle toisessa maailmansodassa loikannut kenraali – suom. huom.) halusi Venäjälle rauhan ilman bolševismia. Vlasovin armeijan lippukin oli samanlainen kuin nykyisen Venäjän federaation lippu: valko-sini-punainen, kolmivärinen. Miksi tämä on siis ongelma? Siksi, että silloin kiellämme täysin neuvostomenneisyytemme?! Pystyttää nyt patsaita ja muistolaattoja niille, jotka taistelivat neuvostoarmeijaa vastaan!

Nykyään kun olemme tällaisia keittiöstrategeja ja -poliitikkoja, on helppo esteettisin perustein eläytyä vlasovilaisiin tai Suomen armeijaan. Sellaisiakin on, jotka kovin pitävät Saksan armeijasta, Wehrmachtista. Jotkut arvostavat ja kovasti kunnioittavat Waffen-SS:ää, myös esteettisistä syistä! Siellä oli antikommunismia ja vyönsolissa luki "Jumala kanssamme!" Ihmiset olivat uskonnollisia. Suomessa taas ortodoksinen kirkko sallittiin, rakennettiin uusi Valamon luostari, ja vanhankin Valamon annettiin toimia rauhassa Suomen miehityksen alla. Mutta kaikki tämä ei muuta sitä, että miljoonat neuvostokansalaiset kuolivat siinä sodassa. Kansan ideologia voi olla oikeistoa tai vasemmistoa, konservatiivista tai liberaalia, mutta veri, joka on valutettu sodassa vapaudesta ja synnyinmaan itsenäisyydestä riippumatta siitä miksi sitä synnyinmaata on kutsuttu, punaiseksi vai valkoiseksi partokraattiseksi valtioksi vai mustaksi monarkiaksi tai fasistiseksi valtioksi, aivan sama! Valtiot tulevat ja menevät, mutta synnyinmaa pysyy! Ja siinä taistelussa synnyinmaan puolesta miljoonat sotilaat ja miljoonat ihmiset olivat valmiita kuolemaan.

Mannerheim vastusti tuota synnyinmaata, hän vastusti noita ihmisiä. Hän oli tuossa sodassa eri puolella. Sen vuoksi minun mielestäni Mannerheimin muistolaatta häpäisee Leningradin piirityksen uhrien muiston. Se häpäisee Leningradin piirityksen sankarien muiston. Se häpäisee kaikkien niiden leningradilaisten sotilaiden muiston, jotka taistelivat fasismia ja sen liittolaisia vastaan.

Minun mielestäni neuvostovalta ja Neuvostoliitto olivat kymmenien miljoonien entisen Venäjän imperiumin alueen ihmisten tietoinen valinta. Sosialismi oli tietoinen valinta. Tahto sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta oli tietoinen valinta. Eikä minun mielestäni pitäisi sylkeä esivanhempien haudoille, niiden, jotka puolustivat synnyinmaansa vapautta ja itsenäisyyttä. Ei pidä pystyttää muistomerkkejä ja ripustaa muistolaattoja niille, jotka lähtivät tätä synnyinmaata orjuuttamaan ja palasiksi pilkkomaan.


13. lokakuuta 2016

Mannerheimin puolesta

Murmanskissa oli taannoin myynnissä kokonainen aikakauslehden numero Mannerheimista otsikolla Patriootti vai petturi? Pitihän siihen tutustua; mitä tämän päivän Venäjällä kirjoitetaan Mannerheimista?
Patriootti vai petturi?

Tässä tulevat lehden perusteet Mannerheimin puolesta. Ensi kerralla vuorossa sitten perusteita häntä vastaan.

Lähde: Diletant

syyskuu 2016

Millaisena Mannerheim on jäänyt historiaan ja kannattiko hänelle pystyttää muistolaatta Pietariin? Kirjailija Mihail Veller ja toimittaja Maksim Ševtšenko väittelevät.

Puolesta: MIHAIL VELLER

Jos haluaa ymmärtää ihmistä, pitää tarkastella hänen tekojensa summaa eikä vain jotain yhtä yksityiskohtaa hänen elämästään. Muuten koko tarkastelusta ei ole mitään hyötyä. Muutenhan ei erota viattoman uhrin tappajaa siitä, joka rankaisee murhasta.

Mannerheim oli mainio venäläinen sotilas. Hän oli kokenut ja kyvykäs upseeri, erinomainen ratsumies, joka eteni aina kenraaliluutnantiksi asti. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän imperiumi hajosi palasiksi ja Mannerheim päätyi synnyinmaahansa Suomeen. Neuvostovalta oli tunnustanut sen itsenäisyyden aikana, jolloin sen oma olemassaolo oli joka hetki uhattuna. Sisällissodan alettua Mannerheim johti taistelua punaisia vastaan ja tuhosi Suomen punaiset. Se oli julma sota, mutta kukapa sotilaalta muuta odottaisi kuin ankaruutta.

Sen jälkeen kaikki oli rauhallista ja rauhanomaista. Suomi kehittyi sen kuin pystyi aina toisen maailmansodan kynnykselle asti. Molotovin-Ribbentropin-sopimuksessa se päätettiin liittää "veljellisten neuvostokansojen" perheeseen, koska Suomi sattui osumaan Neuvostoliiton etupiiriin.

Liittäminen eteni näin: Otettiin toveri Otto Kuusinen, joka asui Moskova-hotellissa ja oli Kominternin jäsen. Hänestä tehtiin "Sosialistisen Suomen" johtaja, ja ilmoitettiin, että Suomen työläiset ovat nousseet valkoista valtaa vastaan ja pyytäneet apua neuvostoveljiltä. Sitten Suomen puolelta muka tuli ammus, joka tappoi kolme ihmistä. Suomalaiset vaativat kansainvälisen tutkintakomission perustamista tapauksen selvittämiseksi, mutta Neuvostoliiton vastaus oli: "Te paskiaiset saatte maksaa tämän!"

Niin alkoi sota. Julistettiin, että autamme suomalaisia veljiämme, jotka taistelevat sortajiaan vastaan. Apu aloitettiin siten, että heti marraskuun lopussa 1939 neuvostolennosto Viron alueelta käsin pommitti Helsinkiä, Turkua ja lukuisia muita suomalaiskaupunkeja.

Kaikki tiedämme mihin Mannerheim-linjan murtuminen johti ja mitä alueita Neuvostoliitto otti haltuunsa. Sen jälkeen Mannerheim johti maaliskuusta 1940 heinäkuuhun 1941 vain yksi tavoite mielessään: miten tästä tukalasta tilanteesta pääsisi puolueettomaksi, miten toimia niin, että Suomi jatkaisi olemassaoloaan itsenäisenä valtiona eikä ajautuisi enää sotiin. Kaikkiin Saksan lähentymisyrityksiin Suomi vastasi pehmeän mutta sinnikkään kielteisesti. Suomi ei suostunut mihinkään muuhun kuin päästämään alueensa läpi Narvikiin 11 000 saksalaista sotilasta, jotka matkasivat Pohjois-Norjaan puolustamaan Narvikin satamaa. Sen kautta kulti ruotsalainen rautamalmi, joka oli Saksalle välttämätöntä. Lisäksi Suomi jatkoi puun ja nikkelin myyntiä Saksaan.

Mannerheim ei halunnut uutta sotaa. Suomen eduskunta julisti niin 22., 23. kuin 24.:kin kesäkuuta säilyttävänsä puolueettomuutensa. Mutta kesäkuun 25. päivän aamuna 250 neuvostopommittajan laivue suojanaan samankokoinen hävittäjäsaattue pommitti Helsinkiä ja Turkua sekä joitakin muita kaupunkeja ja lentokenttiä. 25. päivän iltana Suomen eduskunta ilmoitti, että Suomi on virallisesti sotatilassa ja käy vastarintaan hyökkääjää vastaan.

Suomalaiset etenivät ja löivät varsin nopeasti vastassa olleet neuvostojoukot. Mutta kun he pääsivät vuoden 1939 rajalle ja työntyivät vielä hieman eteenpäin Laatokan molemmin puolin, pidemmälle he eivät jatkaneet. Hitler vaati tiukasti, että suomalaiset olisivat muodostaneet saartorenkaan, jonka sisälle olisi perustettu saksalaisia lentokenttiä Laatokan pommittamiseksi, mutta suomalaiset jäivät aloilleen.

Mannerheim kielsi ehdottomasti tykistön toiminnan Leningradissa ja sen lähistöllä. Myös suomalaisten koneiden lentäminen Leningradin yllä kiellettiin. Sen vuoksi vieläkin näkee tällaisia kirjoituksia: "Kansalaiset! Tulituksen sattuessa tällä puolen katua on paljon vaarallisempaa." Ammuksia kun lensi vain saksalaisten puolelta. Siksi piiritysrengaskaan ei koskaan sulkeutunut. Täydellistä piiritystä ei ollut, sillä piiritysrengas vuoti Laatokan kohdalta. Tie Leningradista Laatokalle pysyi auki.

Myöhemmin sodan luonne sitten muuttui, me aloimme edetä ja työntää rajaa toiseen suuntaan. Suomi sai uhkavaatimuksen. Englannin ja Amerikan kanssa sovittiin, että me otamme osan Suomen alueesta, mutta säilytämme maan itsenäisyyden. Nyt Mannerheim muuttui mitä täydellisimmäksi diplomaatiksi, joka teki kaikkensa puolustaakseen Suomen intressejä. Kiitos hänen politiikkansa, Suomi valitsi heti sodan jälkeen lujasti puolueettoman tien, joka sillä oli muuten ollut jo ennen sotaa.

Sen jälkeen monta vuotta on kulunut. Historiankirjoituksemme korostaa tiettyä näkökulmaa: Neuvostoliitto ja Venäjä ovat aina oikeassa ja kaikki muut aina väärässä. Kuka hyvänsä, joka on joskus sotinut meitä vastaan, pysyy vihollisenamme. Näin siinäkin tapauksessa että me olemme hyökänneet sinne eikä päinvastoin. Sellaiset ovat kansallisen itsetuntomme erityispiirteet.

Lopuksi: Franco pystytti 70-metrisen ristin sisällissodan molempien osapuolien muistoksi. Meillä taas ei vieläkään ole yhteistä kansallista muistomerkkiä sadan vuoden takaisen sisällissotamme uhreille. Meillä ei ole yhteisiä muistomerkkejä kaatuneille ylipäätään, vaikka nykyään jo ymmärrämme, että ainakin jossain määrin olemme olleet syypäitä näihin sotiin. Puolalaiset ovat sopineet saksalaisten kanssa. Englannin ja Ranskan välit ovat jo aikaa sitten olleet hyvät. Mutta meillä ei suju kenenkään kanssa.

Tapahtumat Mannerheimin muistolaatan ympärillä kertovat enemmän meidän kansallisesta luonteestamme kuin aikaa sitten edesmenneestä marsalkasta.

12. lokakuuta 2016

Greenpeacen retkikunta pysäytettiin Taimyrillä

Jussi Konttisen kautta löytyi tällainen kiintoisa artikkeli parin kuukauden takaa.

Lähde: Kommersant <http://kommersant.ru/doc/3069064>

Ympäristönsuojelijoiden mukaan heidän veneidensä moottorit rikottiin.

19.08.2016, 14.18 | Aleksandr Tšernyh

Greenpeace Venäjä kertoi tänään ennennäkemättömästä painostuksesta heidän retkikunnalleen, joka oli Taimyrin niemimaalla tarkkailemassa öljyntuotannon ympäristörikkomuksia. Ympäristönsuojelijoiden mukaan joku oli rikkonut heidän veneidensä moottorit, ja paikallisia oli kielletty auttamasta heitä. Paikallishallinto ei ilmoituksensa mukaan ole Greenpeacen ongelmista kuullut.

Greenpeace Venäjän arktisen projektin johtaja Oganes Targuljan kertoi Kommersantille, että Taimyrin alkuperäiskansojen järjestön edustajat olivat kutsuneet heidät alueelle. "Järjestö pyysi meitä jo heinäkuussa 2015 arvioimaan öljyn- ja kaasuntuotannosta Taimyrillä vastaavan NNK-nimisen yrityksen projektia, jossa rakennetaan Tanalaun öljyterminaalia Baikalskin kylän lähelle", Targuljan sanoo. "Tutustuimme projektidokumentaatioon ja nostimme esiin lukuisia puutteita: suunnitelmat öljyvuotojen tukkimiseksi puuttuivat, oli teknisiä virheitä, projekti oli ylipäätään huonosti suunniteltu".

Tanalaun kautta on tarkoitus kuljettaa viisi miljoonaa tonnia öljyä vuosittain. Vertailun vuoksi mainittakoon, että tällä hetkellä arktisen alueen öljykuljetukset ovat yhteensä kymmenen miljoonaa tonnia vuodessa. Ympäristönsuojelijat ovat huomauttaneet, että jopa pienikin öljyvuoto Jeniseillä voisi olla tuhoisaa paikallisväestölle, joka on kalastuksesta riippuvainen. Lisäksi heidän tietojensa mukaan rakennustyömaan alueella on viisi pernaruttoon kuolleiden eläinten hautausmaata. "Huolimatta Greenpeacen vastustuksesta, öljyterminaali sai rakennusluvan", sanoo Targuljan. "Kävimme huhtikuussa Baikalskin kylässä, ja paikalliset kertoivat lukuisista rikkomuksista rakennustyömaalla. Raskaat työkoneet pilaavat maan pinnan, on avattu kaatopaikkoja ja hautausmaa on tuhottu."

Greenpeace päätti palata kesällä lumien sulettua korjatakseen nämä puutteet ja nostaakseen vielä kerran esiin kysymyksen koko öljyterminaalin tarpeellisuudesta. "Keväällä paikalliset kertoivat, että poliisi ja muut alueelliset elimet uhkailevat heitä. Greenpeacen kanssa yhteistyötä tekeviä on uhattu vakavilla ongelmilla", Targuljan kertoo. "Silloin päätimme toimia itsenäisesti ja toimme Moskovasta lentokoneella kaksi isoin moottorein varustettua kumivenettä." Kun veneet saatiin Dudinkan satamaan, huomattiin kuitenkin että moottorit oli rikottu. Greenpeacen mekaanikon Aleksandr Jemeljanovin mukaan moottorit tarkistettiin ennen siirtoa ja ne toimivat erinomaisesti. "Satamassa kuitenkin huomasimme, että toiseen moottoriin oli sullottu riekaleiksi revitty polttoaineletku. Toiselle, isommalle moottorille oli tehty vielä paljon pahempaa jälkeä, sen sytytysjohto oli revitty irti, yhden liitoskohdan kosketuspinnat oli revitty irti, polttoainefiltteri oli viillelty ja polttoaineletku katkaistu. Ilmanotto taas oli huolella täytetty öljyhiekalla. Moottoria oli satamassa mahdoton korjata.

Greenpeace kertoi Kommersantille, että he sopivat dudinkalaisten kanssa veneiden vuokraamisesta. Veneitä ei sitten kuitenkaan annettu, koska paikallisia oli kehotettu olemaan auttamatta ympäristönsuojelijoita. Jemeljanov kertoo, että sen jälkeen he lähtivät moottoriostoksille Dudinkaan. Eräkaupan johtaja soitti meille perjantaina, että rahat ovat tulleet tilille ja voimme hakea moottorin. Kun tunnin päästä saavuimme paikalle, hän oli jo muuttanut mieltään. Rahat eivät olleetkaan tulleet ja moottorinkin olivat jo kuukausia sitten ostaneet jotkut muut jostain toisesta kaupungista, ja he olivat juuri saapuneet sitä noutamaan. Greenpeacen silmien edessä kaksi henkilöä kantoi moottorin jeeppiinsä ja ajoi pois. Puoli tuntia myöhemmin sama jeeppi palasi kaupalle ja pysäköi takaoven luo.

Lopulta ympäristönsuojelijat yrittivät päästä Baikalskiin tavallisina matkustajina, mutta heitä ei päästetty lautalle. Rajavartija kieltäytyi päästämästä greenpeaceläisiä matkaan. "Tämä oli ensimmäinen kerta kun kohtaamme tällaista vastustusta", Targuljan sanoo. "Vaikuttaa kovasti siltä kuin siellä todella olisi jotain salattavaa."

Taimyrin aluejohdon tiedottaja Vitali Ivanov kertoi, että hän ei ole tietoinen Greenpeacen ongelmista. "Johtaja kuuli vasta eilen, että Greenpeace on tullut kaupunkiin", hän sanoi. "Me emme ole saaneet heiltä minkäänlaista virallista ilmoitusta saapumisestaan."