Tässä tulevat lehden perusteet Mannerheimin puolesta. Ensi kerralla vuorossa sitten perusteita häntä vastaan.
Lähde: Diletant
syyskuu 2016
Millaisena Mannerheim on jäänyt historiaan ja kannattiko hänelle pystyttää muistolaatta Pietariin? Kirjailija Mihail Veller ja toimittaja Maksim Ševtšenko väittelevät.
Puolesta: MIHAIL VELLER
Jos haluaa ymmärtää ihmistä, pitää tarkastella hänen tekojensa summaa eikä vain jotain yhtä yksityiskohtaa hänen elämästään. Muuten koko tarkastelusta ei ole mitään hyötyä. Muutenhan ei erota viattoman uhrin tappajaa siitä, joka rankaisee murhasta.
Mannerheim oli mainio venäläinen sotilas. Hän oli kokenut ja kyvykäs upseeri, erinomainen ratsumies, joka eteni aina kenraaliluutnantiksi asti. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän imperiumi hajosi palasiksi ja Mannerheim päätyi synnyinmaahansa Suomeen. Neuvostovalta oli tunnustanut sen itsenäisyyden aikana, jolloin sen oma olemassaolo oli joka hetki uhattuna. Sisällissodan alettua Mannerheim johti taistelua punaisia vastaan ja tuhosi Suomen punaiset. Se oli julma sota, mutta kukapa sotilaalta muuta odottaisi kuin ankaruutta.
Sen jälkeen kaikki oli rauhallista ja rauhanomaista. Suomi kehittyi sen kuin pystyi aina toisen maailmansodan kynnykselle asti. Molotovin-Ribbentropin-sopimuksessa se päätettiin liittää "veljellisten neuvostokansojen" perheeseen, koska Suomi sattui osumaan Neuvostoliiton etupiiriin.
Liittäminen eteni näin: Otettiin toveri Otto Kuusinen, joka asui Moskova-hotellissa ja oli Kominternin jäsen. Hänestä tehtiin "Sosialistisen Suomen" johtaja, ja ilmoitettiin, että Suomen työläiset ovat nousseet valkoista valtaa vastaan ja pyytäneet apua neuvostoveljiltä. Sitten Suomen puolelta muka tuli ammus, joka tappoi kolme ihmistä. Suomalaiset vaativat kansainvälisen tutkintakomission perustamista tapauksen selvittämiseksi, mutta Neuvostoliiton vastaus oli: "Te paskiaiset saatte maksaa tämän!"
Niin alkoi sota. Julistettiin, että autamme suomalaisia veljiämme, jotka taistelevat sortajiaan vastaan. Apu aloitettiin siten, että heti marraskuun lopussa 1939 neuvostolennosto Viron alueelta käsin pommitti Helsinkiä, Turkua ja lukuisia muita suomalaiskaupunkeja.
Kaikki tiedämme mihin Mannerheim-linjan murtuminen johti ja mitä alueita Neuvostoliitto otti haltuunsa. Sen jälkeen Mannerheim johti maaliskuusta 1940 heinäkuuhun 1941 vain yksi tavoite mielessään: miten tästä tukalasta tilanteesta pääsisi puolueettomaksi, miten toimia niin, että Suomi jatkaisi olemassaoloaan itsenäisenä valtiona eikä ajautuisi enää sotiin. Kaikkiin Saksan lähentymisyrityksiin Suomi vastasi pehmeän mutta sinnikkään kielteisesti. Suomi ei suostunut mihinkään muuhun kuin päästämään alueensa läpi Narvikiin 11 000 saksalaista sotilasta, jotka matkasivat Pohjois-Norjaan puolustamaan Narvikin satamaa. Sen kautta kulti ruotsalainen rautamalmi, joka oli Saksalle välttämätöntä. Lisäksi Suomi jatkoi puun ja nikkelin myyntiä Saksaan.
Mannerheim ei halunnut uutta sotaa. Suomen eduskunta julisti niin 22., 23. kuin 24.:kin kesäkuuta säilyttävänsä puolueettomuutensa. Mutta kesäkuun 25. päivän aamuna 250 neuvostopommittajan laivue suojanaan samankokoinen hävittäjäsaattue pommitti Helsinkiä ja Turkua sekä joitakin muita kaupunkeja ja lentokenttiä. 25. päivän iltana Suomen eduskunta ilmoitti, että Suomi on virallisesti sotatilassa ja käy vastarintaan hyökkääjää vastaan.
Suomalaiset etenivät ja löivät varsin nopeasti vastassa olleet neuvostojoukot. Mutta kun he pääsivät vuoden 1939 rajalle ja työntyivät vielä hieman eteenpäin Laatokan molemmin puolin, pidemmälle he eivät jatkaneet. Hitler vaati tiukasti, että suomalaiset olisivat muodostaneet saartorenkaan, jonka sisälle olisi perustettu saksalaisia lentokenttiä Laatokan pommittamiseksi, mutta suomalaiset jäivät aloilleen.
Mannerheim kielsi ehdottomasti tykistön toiminnan Leningradissa ja sen lähistöllä. Myös suomalaisten koneiden lentäminen Leningradin yllä kiellettiin. Sen vuoksi vieläkin näkee tällaisia kirjoituksia: "Kansalaiset! Tulituksen sattuessa tällä puolen katua on paljon vaarallisempaa." Ammuksia kun lensi vain saksalaisten puolelta. Siksi piiritysrengaskaan ei koskaan sulkeutunut. Täydellistä piiritystä ei ollut, sillä piiritysrengas vuoti Laatokan kohdalta. Tie Leningradista Laatokalle pysyi auki.
Myöhemmin sodan luonne sitten muuttui, me aloimme edetä ja työntää rajaa toiseen suuntaan. Suomi sai uhkavaatimuksen. Englannin ja Amerikan kanssa sovittiin, että me otamme osan Suomen alueesta, mutta säilytämme maan itsenäisyyden. Nyt Mannerheim muuttui mitä täydellisimmäksi diplomaatiksi, joka teki kaikkensa puolustaakseen Suomen intressejä. Kiitos hänen politiikkansa, Suomi valitsi heti sodan jälkeen lujasti puolueettoman tien, joka sillä oli muuten ollut jo ennen sotaa.
Sen jälkeen monta vuotta on kulunut. Historiankirjoituksemme korostaa tiettyä näkökulmaa: Neuvostoliitto ja Venäjä ovat aina oikeassa ja kaikki muut aina väärässä. Kuka hyvänsä, joka on joskus sotinut meitä vastaan, pysyy vihollisenamme. Näin siinäkin tapauksessa että me olemme hyökänneet sinne eikä päinvastoin. Sellaiset ovat kansallisen itsetuntomme erityispiirteet.
Lopuksi: Franco pystytti 70-metrisen ristin sisällissodan molempien osapuolien muistoksi. Meillä taas ei vieläkään ole yhteistä kansallista muistomerkkiä sadan vuoden takaisen sisällissotamme uhreille. Meillä ei ole yhteisiä muistomerkkejä kaatuneille ylipäätään, vaikka nykyään jo ymmärrämme, että ainakin jossain määrin olemme olleet syypäitä näihin sotiin. Puolalaiset ovat sopineet saksalaisten kanssa. Englannin ja Ranskan välit ovat jo aikaa sitten olleet hyvät. Mutta meillä ei suju kenenkään kanssa.
Tapahtumat Mannerheimin muistolaatan ympärillä kertovat enemmän meidän kansallisesta luonteestamme kuin aikaa sitten edesmenneestä marsalkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti