12. joulukuuta 2016
Tampereen venäjänkielinen ratikkalinjakartta
Tämänkertainen aihe on itse asiassa suomesta venäjäksi, mutta kaipa sellainenkin tänne sopii. Allaolevassa kuvassa on ehdotukseni Tampereen tulevan ratikan pysäkkikartan venäjänkieliseksi versioksi:
14. lokakuuta 2016
Mannerheimia vastaan
Murmanskissa oli taannoin myynnissä kokonainen aikakauslehden numero Mannerheimista otsikolla Patriootti vai petturi? Pitihän siihen tutustua; mitä tämän päivän Venäjällä kirjoitetaan Mannerheimista?
Tässä tulevat lehden perusteet Mannerheimia vastaan. Edellisessä jutussa oli perusteita hänen puolestaan.
Lähde: Diletant
syyskuu 2016
Millaisena Mannerheim on jäänyt historiaan ja kannattiko hänelle pystyttää muistolaatta Pietariin? Kirjailija Mihail Veller ja toimittaja Maksim Ševtšenko väittelevät.
Vastaan: MAKSIM ŠEVTŠENKO
Marsalkka Mannerheim, on eittämättä tehnyt paljon Suomen ja Suomen kansan eteen. Vaan voiko hänen ansioluetteloonsa lukea Leningradin ja Pietarin kehittämisen? Hän oli yksi Leningradin piiritykseen osallistuneista. Muistutan, että Suomen armeija ylitti pohjoisessa Karjalankannaksen eikä taannut Leningradiin minkäänlaista pääsyä sen enempää elintarvikkeille kuin lääkkeille. Leningradin asukkaiden ei annettu paeta piiritetystä kaupungista, jossa riehui kauhea nälänhätä. Puheet siitä, että kaikki Leningradissa olivat bolševikkeja ja stalinisteja, ja Mannerheim taas oli niiin hyvä ja demokratian kannattaja ja tsaarin kenraali, näillä puheilla ei ole kerta kaikkiaan mitään katetta. Kuten ei myöskään vihjauksilla siitä, että Mannerheim halusi muka kaikkea hyvää: ei suostunut Hitlerin vaatimuksiin hyökätä Leningradiin, ei tulittanut Leningradia ja olisi käynyt salaisia neuvotteluja Stalinin kanssa siviilien evakuoimisesta. Sellaisia väitteitä on viime aikoina alettu heitellä. On tietysti täysin absurdia väittää, että Mannerheim olisi voinut sota-aikana toimia jonkinlaisten humanitaaristen lähtökohtien pohjalta tai jopa toimia melkeinpä jonkinlaisena viidentenä kolonnana Suomen ja Saksan tiiviin yhteistyön sisällä.
Suomen armeija ei yksinkertaisesti voinut hyökätä Leningradiin. Suomen armeija oli koulutettu taistelemaan metsässä, mutta tiheään asutun ja hyvin suojatun suurkaupungin valtaamiseen suomalaiset eivät tietenkään olleet valmiita. Saksalaisetkin suunnittelivat monasti Leningradin valtaamista, mutta ymmärsivät, että se maksaisi liian monta uhria. Sen vuoksi he päättivät näännyttää suomalaisten liittolaistensa kanssa Leningradin nälkään, tauteihin ja epätoivoon. Siinä Mannerheim onnistuikin.
Kyllä, aikoinaan Mannerheim oli tsaarin kenraali. Hänellä oli loistelias ratsutalli, hänet esiteltiin hoville, hänen kirjoituksensa tunnettiin. Hän oli jonkinlainen tsaarin Venäjän symboli. Helmikuun vallankumouksen jälkeen hän oli yksi harvoista, jotka pysyivät tsaarille uskollisina. Mutta mitä sillä on tekemistä vuosien 1941–1945 sodan kanssa, jonka aikana Suomen armeija hänen komentonsa alla kolmen vuoden ajan piiritti Leningradia?
Kyllä, Mannerheim kävi aikanaan ratsuväkiopiston Pietarissa. Mutta niin myös Alfred Rosenberg (natsismin ideologi, kansallissosialistisen puolueen ulkopolitiikan johtaja – Diletantin huom.) opiskeli Moskovassa kuten monet muutkin, mutta ei kenellekään tulisi mieleenkään pystyttää heille muistolaattaa. Kyllä Andrei Vlasovkin (Saksan puolelle toisessa maailmansodassa loikannut kenraali – suom. huom.) halusi Venäjälle rauhan ilman bolševismia. Vlasovin armeijan lippukin oli samanlainen kuin nykyisen Venäjän federaation lippu: valko-sini-punainen, kolmivärinen. Miksi tämä on siis ongelma? Siksi, että silloin kiellämme täysin neuvostomenneisyytemme?! Pystyttää nyt patsaita ja muistolaattoja niille, jotka taistelivat neuvostoarmeijaa vastaan!
Nykyään kun olemme tällaisia keittiöstrategeja ja -poliitikkoja, on helppo esteettisin perustein eläytyä vlasovilaisiin tai Suomen armeijaan. Sellaisiakin on, jotka kovin pitävät Saksan armeijasta, Wehrmachtista. Jotkut arvostavat ja kovasti kunnioittavat Waffen-SS:ää, myös esteettisistä syistä! Siellä oli antikommunismia ja vyönsolissa luki "Jumala kanssamme!" Ihmiset olivat uskonnollisia. Suomessa taas ortodoksinen kirkko sallittiin, rakennettiin uusi Valamon luostari, ja vanhankin Valamon annettiin toimia rauhassa Suomen miehityksen alla. Mutta kaikki tämä ei muuta sitä, että miljoonat neuvostokansalaiset kuolivat siinä sodassa. Kansan ideologia voi olla oikeistoa tai vasemmistoa, konservatiivista tai liberaalia, mutta veri, joka on valutettu sodassa vapaudesta ja synnyinmaan itsenäisyydestä riippumatta siitä miksi sitä synnyinmaata on kutsuttu, punaiseksi vai valkoiseksi partokraattiseksi valtioksi vai mustaksi monarkiaksi tai fasistiseksi valtioksi, aivan sama! Valtiot tulevat ja menevät, mutta synnyinmaa pysyy! Ja siinä taistelussa synnyinmaan puolesta miljoonat sotilaat ja miljoonat ihmiset olivat valmiita kuolemaan.
Mannerheim vastusti tuota synnyinmaata, hän vastusti noita ihmisiä. Hän oli tuossa sodassa eri puolella. Sen vuoksi minun mielestäni Mannerheimin muistolaatta häpäisee Leningradin piirityksen uhrien muiston. Se häpäisee Leningradin piirityksen sankarien muiston. Se häpäisee kaikkien niiden leningradilaisten sotilaiden muiston, jotka taistelivat fasismia ja sen liittolaisia vastaan.
Minun mielestäni neuvostovalta ja Neuvostoliitto olivat kymmenien miljoonien entisen Venäjän imperiumin alueen ihmisten tietoinen valinta. Sosialismi oli tietoinen valinta. Tahto sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta oli tietoinen valinta. Eikä minun mielestäni pitäisi sylkeä esivanhempien haudoille, niiden, jotka puolustivat synnyinmaansa vapautta ja itsenäisyyttä. Ei pidä pystyttää muistomerkkejä ja ripustaa muistolaattoja niille, jotka lähtivät tätä synnyinmaata orjuuttamaan ja palasiksi pilkkomaan.
Tässä tulevat lehden perusteet Mannerheimia vastaan. Edellisessä jutussa oli perusteita hänen puolestaan.
Lähde: Diletant
syyskuu 2016
Millaisena Mannerheim on jäänyt historiaan ja kannattiko hänelle pystyttää muistolaatta Pietariin? Kirjailija Mihail Veller ja toimittaja Maksim Ševtšenko väittelevät.
Vastaan: MAKSIM ŠEVTŠENKO
Marsalkka Mannerheim, on eittämättä tehnyt paljon Suomen ja Suomen kansan eteen. Vaan voiko hänen ansioluetteloonsa lukea Leningradin ja Pietarin kehittämisen? Hän oli yksi Leningradin piiritykseen osallistuneista. Muistutan, että Suomen armeija ylitti pohjoisessa Karjalankannaksen eikä taannut Leningradiin minkäänlaista pääsyä sen enempää elintarvikkeille kuin lääkkeille. Leningradin asukkaiden ei annettu paeta piiritetystä kaupungista, jossa riehui kauhea nälänhätä. Puheet siitä, että kaikki Leningradissa olivat bolševikkeja ja stalinisteja, ja Mannerheim taas oli niiin hyvä ja demokratian kannattaja ja tsaarin kenraali, näillä puheilla ei ole kerta kaikkiaan mitään katetta. Kuten ei myöskään vihjauksilla siitä, että Mannerheim halusi muka kaikkea hyvää: ei suostunut Hitlerin vaatimuksiin hyökätä Leningradiin, ei tulittanut Leningradia ja olisi käynyt salaisia neuvotteluja Stalinin kanssa siviilien evakuoimisesta. Sellaisia väitteitä on viime aikoina alettu heitellä. On tietysti täysin absurdia väittää, että Mannerheim olisi voinut sota-aikana toimia jonkinlaisten humanitaaristen lähtökohtien pohjalta tai jopa toimia melkeinpä jonkinlaisena viidentenä kolonnana Suomen ja Saksan tiiviin yhteistyön sisällä.
Suomen armeija ei yksinkertaisesti voinut hyökätä Leningradiin. Suomen armeija oli koulutettu taistelemaan metsässä, mutta tiheään asutun ja hyvin suojatun suurkaupungin valtaamiseen suomalaiset eivät tietenkään olleet valmiita. Saksalaisetkin suunnittelivat monasti Leningradin valtaamista, mutta ymmärsivät, että se maksaisi liian monta uhria. Sen vuoksi he päättivät näännyttää suomalaisten liittolaistensa kanssa Leningradin nälkään, tauteihin ja epätoivoon. Siinä Mannerheim onnistuikin.
Kyllä, aikoinaan Mannerheim oli tsaarin kenraali. Hänellä oli loistelias ratsutalli, hänet esiteltiin hoville, hänen kirjoituksensa tunnettiin. Hän oli jonkinlainen tsaarin Venäjän symboli. Helmikuun vallankumouksen jälkeen hän oli yksi harvoista, jotka pysyivät tsaarille uskollisina. Mutta mitä sillä on tekemistä vuosien 1941–1945 sodan kanssa, jonka aikana Suomen armeija hänen komentonsa alla kolmen vuoden ajan piiritti Leningradia?
Kyllä, Mannerheim kävi aikanaan ratsuväkiopiston Pietarissa. Mutta niin myös Alfred Rosenberg (natsismin ideologi, kansallissosialistisen puolueen ulkopolitiikan johtaja – Diletantin huom.) opiskeli Moskovassa kuten monet muutkin, mutta ei kenellekään tulisi mieleenkään pystyttää heille muistolaattaa. Kyllä Andrei Vlasovkin (Saksan puolelle toisessa maailmansodassa loikannut kenraali – suom. huom.) halusi Venäjälle rauhan ilman bolševismia. Vlasovin armeijan lippukin oli samanlainen kuin nykyisen Venäjän federaation lippu: valko-sini-punainen, kolmivärinen. Miksi tämä on siis ongelma? Siksi, että silloin kiellämme täysin neuvostomenneisyytemme?! Pystyttää nyt patsaita ja muistolaattoja niille, jotka taistelivat neuvostoarmeijaa vastaan!
Nykyään kun olemme tällaisia keittiöstrategeja ja -poliitikkoja, on helppo esteettisin perustein eläytyä vlasovilaisiin tai Suomen armeijaan. Sellaisiakin on, jotka kovin pitävät Saksan armeijasta, Wehrmachtista. Jotkut arvostavat ja kovasti kunnioittavat Waffen-SS:ää, myös esteettisistä syistä! Siellä oli antikommunismia ja vyönsolissa luki "Jumala kanssamme!" Ihmiset olivat uskonnollisia. Suomessa taas ortodoksinen kirkko sallittiin, rakennettiin uusi Valamon luostari, ja vanhankin Valamon annettiin toimia rauhassa Suomen miehityksen alla. Mutta kaikki tämä ei muuta sitä, että miljoonat neuvostokansalaiset kuolivat siinä sodassa. Kansan ideologia voi olla oikeistoa tai vasemmistoa, konservatiivista tai liberaalia, mutta veri, joka on valutettu sodassa vapaudesta ja synnyinmaan itsenäisyydestä riippumatta siitä miksi sitä synnyinmaata on kutsuttu, punaiseksi vai valkoiseksi partokraattiseksi valtioksi vai mustaksi monarkiaksi tai fasistiseksi valtioksi, aivan sama! Valtiot tulevat ja menevät, mutta synnyinmaa pysyy! Ja siinä taistelussa synnyinmaan puolesta miljoonat sotilaat ja miljoonat ihmiset olivat valmiita kuolemaan.
Mannerheim vastusti tuota synnyinmaata, hän vastusti noita ihmisiä. Hän oli tuossa sodassa eri puolella. Sen vuoksi minun mielestäni Mannerheimin muistolaatta häpäisee Leningradin piirityksen uhrien muiston. Se häpäisee Leningradin piirityksen sankarien muiston. Se häpäisee kaikkien niiden leningradilaisten sotilaiden muiston, jotka taistelivat fasismia ja sen liittolaisia vastaan.
Minun mielestäni neuvostovalta ja Neuvostoliitto olivat kymmenien miljoonien entisen Venäjän imperiumin alueen ihmisten tietoinen valinta. Sosialismi oli tietoinen valinta. Tahto sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta oli tietoinen valinta. Eikä minun mielestäni pitäisi sylkeä esivanhempien haudoille, niiden, jotka puolustivat synnyinmaansa vapautta ja itsenäisyyttä. Ei pidä pystyttää muistomerkkejä ja ripustaa muistolaattoja niille, jotka lähtivät tätä synnyinmaata orjuuttamaan ja palasiksi pilkkomaan.
13. lokakuuta 2016
Mannerheimin puolesta
Murmanskissa oli taannoin myynnissä kokonainen aikakauslehden numero Mannerheimista otsikolla Patriootti vai petturi? Pitihän siihen tutustua; mitä tämän päivän Venäjällä kirjoitetaan Mannerheimista?
Tässä tulevat lehden perusteet Mannerheimin puolesta. Ensi kerralla vuorossa sitten perusteita häntä vastaan.
Lähde: Diletant
syyskuu 2016
Millaisena Mannerheim on jäänyt historiaan ja kannattiko hänelle pystyttää muistolaatta Pietariin? Kirjailija Mihail Veller ja toimittaja Maksim Ševtšenko väittelevät.
Puolesta: MIHAIL VELLER
Jos haluaa ymmärtää ihmistä, pitää tarkastella hänen tekojensa summaa eikä vain jotain yhtä yksityiskohtaa hänen elämästään. Muuten koko tarkastelusta ei ole mitään hyötyä. Muutenhan ei erota viattoman uhrin tappajaa siitä, joka rankaisee murhasta.
Mannerheim oli mainio venäläinen sotilas. Hän oli kokenut ja kyvykäs upseeri, erinomainen ratsumies, joka eteni aina kenraaliluutnantiksi asti. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän imperiumi hajosi palasiksi ja Mannerheim päätyi synnyinmaahansa Suomeen. Neuvostovalta oli tunnustanut sen itsenäisyyden aikana, jolloin sen oma olemassaolo oli joka hetki uhattuna. Sisällissodan alettua Mannerheim johti taistelua punaisia vastaan ja tuhosi Suomen punaiset. Se oli julma sota, mutta kukapa sotilaalta muuta odottaisi kuin ankaruutta.
Sen jälkeen kaikki oli rauhallista ja rauhanomaista. Suomi kehittyi sen kuin pystyi aina toisen maailmansodan kynnykselle asti. Molotovin-Ribbentropin-sopimuksessa se päätettiin liittää "veljellisten neuvostokansojen" perheeseen, koska Suomi sattui osumaan Neuvostoliiton etupiiriin.
Liittäminen eteni näin: Otettiin toveri Otto Kuusinen, joka asui Moskova-hotellissa ja oli Kominternin jäsen. Hänestä tehtiin "Sosialistisen Suomen" johtaja, ja ilmoitettiin, että Suomen työläiset ovat nousseet valkoista valtaa vastaan ja pyytäneet apua neuvostoveljiltä. Sitten Suomen puolelta muka tuli ammus, joka tappoi kolme ihmistä. Suomalaiset vaativat kansainvälisen tutkintakomission perustamista tapauksen selvittämiseksi, mutta Neuvostoliiton vastaus oli: "Te paskiaiset saatte maksaa tämän!"
Niin alkoi sota. Julistettiin, että autamme suomalaisia veljiämme, jotka taistelevat sortajiaan vastaan. Apu aloitettiin siten, että heti marraskuun lopussa 1939 neuvostolennosto Viron alueelta käsin pommitti Helsinkiä, Turkua ja lukuisia muita suomalaiskaupunkeja.
Kaikki tiedämme mihin Mannerheim-linjan murtuminen johti ja mitä alueita Neuvostoliitto otti haltuunsa. Sen jälkeen Mannerheim johti maaliskuusta 1940 heinäkuuhun 1941 vain yksi tavoite mielessään: miten tästä tukalasta tilanteesta pääsisi puolueettomaksi, miten toimia niin, että Suomi jatkaisi olemassaoloaan itsenäisenä valtiona eikä ajautuisi enää sotiin. Kaikkiin Saksan lähentymisyrityksiin Suomi vastasi pehmeän mutta sinnikkään kielteisesti. Suomi ei suostunut mihinkään muuhun kuin päästämään alueensa läpi Narvikiin 11 000 saksalaista sotilasta, jotka matkasivat Pohjois-Norjaan puolustamaan Narvikin satamaa. Sen kautta kulti ruotsalainen rautamalmi, joka oli Saksalle välttämätöntä. Lisäksi Suomi jatkoi puun ja nikkelin myyntiä Saksaan.
Mannerheim ei halunnut uutta sotaa. Suomen eduskunta julisti niin 22., 23. kuin 24.:kin kesäkuuta säilyttävänsä puolueettomuutensa. Mutta kesäkuun 25. päivän aamuna 250 neuvostopommittajan laivue suojanaan samankokoinen hävittäjäsaattue pommitti Helsinkiä ja Turkua sekä joitakin muita kaupunkeja ja lentokenttiä. 25. päivän iltana Suomen eduskunta ilmoitti, että Suomi on virallisesti sotatilassa ja käy vastarintaan hyökkääjää vastaan.
Suomalaiset etenivät ja löivät varsin nopeasti vastassa olleet neuvostojoukot. Mutta kun he pääsivät vuoden 1939 rajalle ja työntyivät vielä hieman eteenpäin Laatokan molemmin puolin, pidemmälle he eivät jatkaneet. Hitler vaati tiukasti, että suomalaiset olisivat muodostaneet saartorenkaan, jonka sisälle olisi perustettu saksalaisia lentokenttiä Laatokan pommittamiseksi, mutta suomalaiset jäivät aloilleen.
Mannerheim kielsi ehdottomasti tykistön toiminnan Leningradissa ja sen lähistöllä. Myös suomalaisten koneiden lentäminen Leningradin yllä kiellettiin. Sen vuoksi vieläkin näkee tällaisia kirjoituksia: "Kansalaiset! Tulituksen sattuessa tällä puolen katua on paljon vaarallisempaa." Ammuksia kun lensi vain saksalaisten puolelta. Siksi piiritysrengaskaan ei koskaan sulkeutunut. Täydellistä piiritystä ei ollut, sillä piiritysrengas vuoti Laatokan kohdalta. Tie Leningradista Laatokalle pysyi auki.
Myöhemmin sodan luonne sitten muuttui, me aloimme edetä ja työntää rajaa toiseen suuntaan. Suomi sai uhkavaatimuksen. Englannin ja Amerikan kanssa sovittiin, että me otamme osan Suomen alueesta, mutta säilytämme maan itsenäisyyden. Nyt Mannerheim muuttui mitä täydellisimmäksi diplomaatiksi, joka teki kaikkensa puolustaakseen Suomen intressejä. Kiitos hänen politiikkansa, Suomi valitsi heti sodan jälkeen lujasti puolueettoman tien, joka sillä oli muuten ollut jo ennen sotaa.
Sen jälkeen monta vuotta on kulunut. Historiankirjoituksemme korostaa tiettyä näkökulmaa: Neuvostoliitto ja Venäjä ovat aina oikeassa ja kaikki muut aina väärässä. Kuka hyvänsä, joka on joskus sotinut meitä vastaan, pysyy vihollisenamme. Näin siinäkin tapauksessa että me olemme hyökänneet sinne eikä päinvastoin. Sellaiset ovat kansallisen itsetuntomme erityispiirteet.
Lopuksi: Franco pystytti 70-metrisen ristin sisällissodan molempien osapuolien muistoksi. Meillä taas ei vieläkään ole yhteistä kansallista muistomerkkiä sadan vuoden takaisen sisällissotamme uhreille. Meillä ei ole yhteisiä muistomerkkejä kaatuneille ylipäätään, vaikka nykyään jo ymmärrämme, että ainakin jossain määrin olemme olleet syypäitä näihin sotiin. Puolalaiset ovat sopineet saksalaisten kanssa. Englannin ja Ranskan välit ovat jo aikaa sitten olleet hyvät. Mutta meillä ei suju kenenkään kanssa.
Tapahtumat Mannerheimin muistolaatan ympärillä kertovat enemmän meidän kansallisesta luonteestamme kuin aikaa sitten edesmenneestä marsalkasta.
Tässä tulevat lehden perusteet Mannerheimin puolesta. Ensi kerralla vuorossa sitten perusteita häntä vastaan.
Lähde: Diletant
syyskuu 2016
Millaisena Mannerheim on jäänyt historiaan ja kannattiko hänelle pystyttää muistolaatta Pietariin? Kirjailija Mihail Veller ja toimittaja Maksim Ševtšenko väittelevät.
Puolesta: MIHAIL VELLER
Jos haluaa ymmärtää ihmistä, pitää tarkastella hänen tekojensa summaa eikä vain jotain yhtä yksityiskohtaa hänen elämästään. Muuten koko tarkastelusta ei ole mitään hyötyä. Muutenhan ei erota viattoman uhrin tappajaa siitä, joka rankaisee murhasta.
Mannerheim oli mainio venäläinen sotilas. Hän oli kokenut ja kyvykäs upseeri, erinomainen ratsumies, joka eteni aina kenraaliluutnantiksi asti. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän imperiumi hajosi palasiksi ja Mannerheim päätyi synnyinmaahansa Suomeen. Neuvostovalta oli tunnustanut sen itsenäisyyden aikana, jolloin sen oma olemassaolo oli joka hetki uhattuna. Sisällissodan alettua Mannerheim johti taistelua punaisia vastaan ja tuhosi Suomen punaiset. Se oli julma sota, mutta kukapa sotilaalta muuta odottaisi kuin ankaruutta.
Sen jälkeen kaikki oli rauhallista ja rauhanomaista. Suomi kehittyi sen kuin pystyi aina toisen maailmansodan kynnykselle asti. Molotovin-Ribbentropin-sopimuksessa se päätettiin liittää "veljellisten neuvostokansojen" perheeseen, koska Suomi sattui osumaan Neuvostoliiton etupiiriin.
Liittäminen eteni näin: Otettiin toveri Otto Kuusinen, joka asui Moskova-hotellissa ja oli Kominternin jäsen. Hänestä tehtiin "Sosialistisen Suomen" johtaja, ja ilmoitettiin, että Suomen työläiset ovat nousseet valkoista valtaa vastaan ja pyytäneet apua neuvostoveljiltä. Sitten Suomen puolelta muka tuli ammus, joka tappoi kolme ihmistä. Suomalaiset vaativat kansainvälisen tutkintakomission perustamista tapauksen selvittämiseksi, mutta Neuvostoliiton vastaus oli: "Te paskiaiset saatte maksaa tämän!"
Niin alkoi sota. Julistettiin, että autamme suomalaisia veljiämme, jotka taistelevat sortajiaan vastaan. Apu aloitettiin siten, että heti marraskuun lopussa 1939 neuvostolennosto Viron alueelta käsin pommitti Helsinkiä, Turkua ja lukuisia muita suomalaiskaupunkeja.
Kaikki tiedämme mihin Mannerheim-linjan murtuminen johti ja mitä alueita Neuvostoliitto otti haltuunsa. Sen jälkeen Mannerheim johti maaliskuusta 1940 heinäkuuhun 1941 vain yksi tavoite mielessään: miten tästä tukalasta tilanteesta pääsisi puolueettomaksi, miten toimia niin, että Suomi jatkaisi olemassaoloaan itsenäisenä valtiona eikä ajautuisi enää sotiin. Kaikkiin Saksan lähentymisyrityksiin Suomi vastasi pehmeän mutta sinnikkään kielteisesti. Suomi ei suostunut mihinkään muuhun kuin päästämään alueensa läpi Narvikiin 11 000 saksalaista sotilasta, jotka matkasivat Pohjois-Norjaan puolustamaan Narvikin satamaa. Sen kautta kulti ruotsalainen rautamalmi, joka oli Saksalle välttämätöntä. Lisäksi Suomi jatkoi puun ja nikkelin myyntiä Saksaan.
Mannerheim ei halunnut uutta sotaa. Suomen eduskunta julisti niin 22., 23. kuin 24.:kin kesäkuuta säilyttävänsä puolueettomuutensa. Mutta kesäkuun 25. päivän aamuna 250 neuvostopommittajan laivue suojanaan samankokoinen hävittäjäsaattue pommitti Helsinkiä ja Turkua sekä joitakin muita kaupunkeja ja lentokenttiä. 25. päivän iltana Suomen eduskunta ilmoitti, että Suomi on virallisesti sotatilassa ja käy vastarintaan hyökkääjää vastaan.
Suomalaiset etenivät ja löivät varsin nopeasti vastassa olleet neuvostojoukot. Mutta kun he pääsivät vuoden 1939 rajalle ja työntyivät vielä hieman eteenpäin Laatokan molemmin puolin, pidemmälle he eivät jatkaneet. Hitler vaati tiukasti, että suomalaiset olisivat muodostaneet saartorenkaan, jonka sisälle olisi perustettu saksalaisia lentokenttiä Laatokan pommittamiseksi, mutta suomalaiset jäivät aloilleen.
Mannerheim kielsi ehdottomasti tykistön toiminnan Leningradissa ja sen lähistöllä. Myös suomalaisten koneiden lentäminen Leningradin yllä kiellettiin. Sen vuoksi vieläkin näkee tällaisia kirjoituksia: "Kansalaiset! Tulituksen sattuessa tällä puolen katua on paljon vaarallisempaa." Ammuksia kun lensi vain saksalaisten puolelta. Siksi piiritysrengaskaan ei koskaan sulkeutunut. Täydellistä piiritystä ei ollut, sillä piiritysrengas vuoti Laatokan kohdalta. Tie Leningradista Laatokalle pysyi auki.
Myöhemmin sodan luonne sitten muuttui, me aloimme edetä ja työntää rajaa toiseen suuntaan. Suomi sai uhkavaatimuksen. Englannin ja Amerikan kanssa sovittiin, että me otamme osan Suomen alueesta, mutta säilytämme maan itsenäisyyden. Nyt Mannerheim muuttui mitä täydellisimmäksi diplomaatiksi, joka teki kaikkensa puolustaakseen Suomen intressejä. Kiitos hänen politiikkansa, Suomi valitsi heti sodan jälkeen lujasti puolueettoman tien, joka sillä oli muuten ollut jo ennen sotaa.
Sen jälkeen monta vuotta on kulunut. Historiankirjoituksemme korostaa tiettyä näkökulmaa: Neuvostoliitto ja Venäjä ovat aina oikeassa ja kaikki muut aina väärässä. Kuka hyvänsä, joka on joskus sotinut meitä vastaan, pysyy vihollisenamme. Näin siinäkin tapauksessa että me olemme hyökänneet sinne eikä päinvastoin. Sellaiset ovat kansallisen itsetuntomme erityispiirteet.
Lopuksi: Franco pystytti 70-metrisen ristin sisällissodan molempien osapuolien muistoksi. Meillä taas ei vieläkään ole yhteistä kansallista muistomerkkiä sadan vuoden takaisen sisällissotamme uhreille. Meillä ei ole yhteisiä muistomerkkejä kaatuneille ylipäätään, vaikka nykyään jo ymmärrämme, että ainakin jossain määrin olemme olleet syypäitä näihin sotiin. Puolalaiset ovat sopineet saksalaisten kanssa. Englannin ja Ranskan välit ovat jo aikaa sitten olleet hyvät. Mutta meillä ei suju kenenkään kanssa.
Tapahtumat Mannerheimin muistolaatan ympärillä kertovat enemmän meidän kansallisesta luonteestamme kuin aikaa sitten edesmenneestä marsalkasta.
12. lokakuuta 2016
Greenpeacen retkikunta pysäytettiin Taimyrillä
Jussi Konttisen kautta löytyi tällainen kiintoisa artikkeli parin kuukauden takaa.
Lähde: Kommersant <http://kommersant.ru/doc/3069064>
Ympäristönsuojelijoiden mukaan heidän veneidensä moottorit rikottiin.
19.08.2016, 14.18 | Aleksandr Tšernyh
Greenpeace Venäjä kertoi tänään ennennäkemättömästä painostuksesta heidän retkikunnalleen, joka oli Taimyrin niemimaalla tarkkailemassa öljyntuotannon ympäristörikkomuksia. Ympäristönsuojelijoiden mukaan joku oli rikkonut heidän veneidensä moottorit, ja paikallisia oli kielletty auttamasta heitä. Paikallishallinto ei ilmoituksensa mukaan ole Greenpeacen ongelmista kuullut.
Greenpeace Venäjän arktisen projektin johtaja Oganes Targuljan kertoi Kommersantille, että Taimyrin alkuperäiskansojen järjestön edustajat olivat kutsuneet heidät alueelle. "Järjestö pyysi meitä jo heinäkuussa 2015 arvioimaan öljyn- ja kaasuntuotannosta Taimyrillä vastaavan NNK-nimisen yrityksen projektia, jossa rakennetaan Tanalaun öljyterminaalia Baikalskin kylän lähelle", Targuljan sanoo. "Tutustuimme projektidokumentaatioon ja nostimme esiin lukuisia puutteita: suunnitelmat öljyvuotojen tukkimiseksi puuttuivat, oli teknisiä virheitä, projekti oli ylipäätään huonosti suunniteltu".
Tanalaun kautta on tarkoitus kuljettaa viisi miljoonaa tonnia öljyä vuosittain. Vertailun vuoksi mainittakoon, että tällä hetkellä arktisen alueen öljykuljetukset ovat yhteensä kymmenen miljoonaa tonnia vuodessa. Ympäristönsuojelijat ovat huomauttaneet, että jopa pienikin öljyvuoto Jeniseillä voisi olla tuhoisaa paikallisväestölle, joka on kalastuksesta riippuvainen. Lisäksi heidän tietojensa mukaan rakennustyömaan alueella on viisi pernaruttoon kuolleiden eläinten hautausmaata. "Huolimatta Greenpeacen vastustuksesta, öljyterminaali sai rakennusluvan", sanoo Targuljan. "Kävimme huhtikuussa Baikalskin kylässä, ja paikalliset kertoivat lukuisista rikkomuksista rakennustyömaalla. Raskaat työkoneet pilaavat maan pinnan, on avattu kaatopaikkoja ja hautausmaa on tuhottu."
Greenpeace päätti palata kesällä lumien sulettua korjatakseen nämä puutteet ja nostaakseen vielä kerran esiin kysymyksen koko öljyterminaalin tarpeellisuudesta. "Keväällä paikalliset kertoivat, että poliisi ja muut alueelliset elimet uhkailevat heitä. Greenpeacen kanssa yhteistyötä tekeviä on uhattu vakavilla ongelmilla", Targuljan kertoo. "Silloin päätimme toimia itsenäisesti ja toimme Moskovasta lentokoneella kaksi isoin moottorein varustettua kumivenettä." Kun veneet saatiin Dudinkan satamaan, huomattiin kuitenkin että moottorit oli rikottu. Greenpeacen mekaanikon Aleksandr Jemeljanovin mukaan moottorit tarkistettiin ennen siirtoa ja ne toimivat erinomaisesti. "Satamassa kuitenkin huomasimme, että toiseen moottoriin oli sullottu riekaleiksi revitty polttoaineletku. Toiselle, isommalle moottorille oli tehty vielä paljon pahempaa jälkeä, sen sytytysjohto oli revitty irti, yhden liitoskohdan kosketuspinnat oli revitty irti, polttoainefiltteri oli viillelty ja polttoaineletku katkaistu. Ilmanotto taas oli huolella täytetty öljyhiekalla. Moottoria oli satamassa mahdoton korjata.
Greenpeace kertoi Kommersantille, että he sopivat dudinkalaisten kanssa veneiden vuokraamisesta. Veneitä ei sitten kuitenkaan annettu, koska paikallisia oli kehotettu olemaan auttamatta ympäristönsuojelijoita. Jemeljanov kertoo, että sen jälkeen he lähtivät moottoriostoksille Dudinkaan. Eräkaupan johtaja soitti meille perjantaina, että rahat ovat tulleet tilille ja voimme hakea moottorin. Kun tunnin päästä saavuimme paikalle, hän oli jo muuttanut mieltään. Rahat eivät olleetkaan tulleet ja moottorinkin olivat jo kuukausia sitten ostaneet jotkut muut jostain toisesta kaupungista, ja he olivat juuri saapuneet sitä noutamaan. Greenpeacen silmien edessä kaksi henkilöä kantoi moottorin jeeppiinsä ja ajoi pois. Puoli tuntia myöhemmin sama jeeppi palasi kaupalle ja pysäköi takaoven luo.
Lopulta ympäristönsuojelijat yrittivät päästä Baikalskiin tavallisina matkustajina, mutta heitä ei päästetty lautalle. Rajavartija kieltäytyi päästämästä greenpeaceläisiä matkaan. "Tämä oli ensimmäinen kerta kun kohtaamme tällaista vastustusta", Targuljan sanoo. "Vaikuttaa kovasti siltä kuin siellä todella olisi jotain salattavaa."
Taimyrin aluejohdon tiedottaja Vitali Ivanov kertoi, että hän ei ole tietoinen Greenpeacen ongelmista. "Johtaja kuuli vasta eilen, että Greenpeace on tullut kaupunkiin", hän sanoi. "Me emme ole saaneet heiltä minkäänlaista virallista ilmoitusta saapumisestaan."
Lähde: Kommersant <http://kommersant.ru/doc/3069064>
Ympäristönsuojelijoiden mukaan heidän veneidensä moottorit rikottiin.
19.08.2016, 14.18 | Aleksandr Tšernyh
Greenpeace Venäjä kertoi tänään ennennäkemättömästä painostuksesta heidän retkikunnalleen, joka oli Taimyrin niemimaalla tarkkailemassa öljyntuotannon ympäristörikkomuksia. Ympäristönsuojelijoiden mukaan joku oli rikkonut heidän veneidensä moottorit, ja paikallisia oli kielletty auttamasta heitä. Paikallishallinto ei ilmoituksensa mukaan ole Greenpeacen ongelmista kuullut.
Greenpeace Venäjän arktisen projektin johtaja Oganes Targuljan kertoi Kommersantille, että Taimyrin alkuperäiskansojen järjestön edustajat olivat kutsuneet heidät alueelle. "Järjestö pyysi meitä jo heinäkuussa 2015 arvioimaan öljyn- ja kaasuntuotannosta Taimyrillä vastaavan NNK-nimisen yrityksen projektia, jossa rakennetaan Tanalaun öljyterminaalia Baikalskin kylän lähelle", Targuljan sanoo. "Tutustuimme projektidokumentaatioon ja nostimme esiin lukuisia puutteita: suunnitelmat öljyvuotojen tukkimiseksi puuttuivat, oli teknisiä virheitä, projekti oli ylipäätään huonosti suunniteltu".
Tanalaun kautta on tarkoitus kuljettaa viisi miljoonaa tonnia öljyä vuosittain. Vertailun vuoksi mainittakoon, että tällä hetkellä arktisen alueen öljykuljetukset ovat yhteensä kymmenen miljoonaa tonnia vuodessa. Ympäristönsuojelijat ovat huomauttaneet, että jopa pienikin öljyvuoto Jeniseillä voisi olla tuhoisaa paikallisväestölle, joka on kalastuksesta riippuvainen. Lisäksi heidän tietojensa mukaan rakennustyömaan alueella on viisi pernaruttoon kuolleiden eläinten hautausmaata. "Huolimatta Greenpeacen vastustuksesta, öljyterminaali sai rakennusluvan", sanoo Targuljan. "Kävimme huhtikuussa Baikalskin kylässä, ja paikalliset kertoivat lukuisista rikkomuksista rakennustyömaalla. Raskaat työkoneet pilaavat maan pinnan, on avattu kaatopaikkoja ja hautausmaa on tuhottu."
Greenpeace päätti palata kesällä lumien sulettua korjatakseen nämä puutteet ja nostaakseen vielä kerran esiin kysymyksen koko öljyterminaalin tarpeellisuudesta. "Keväällä paikalliset kertoivat, että poliisi ja muut alueelliset elimet uhkailevat heitä. Greenpeacen kanssa yhteistyötä tekeviä on uhattu vakavilla ongelmilla", Targuljan kertoo. "Silloin päätimme toimia itsenäisesti ja toimme Moskovasta lentokoneella kaksi isoin moottorein varustettua kumivenettä." Kun veneet saatiin Dudinkan satamaan, huomattiin kuitenkin että moottorit oli rikottu. Greenpeacen mekaanikon Aleksandr Jemeljanovin mukaan moottorit tarkistettiin ennen siirtoa ja ne toimivat erinomaisesti. "Satamassa kuitenkin huomasimme, että toiseen moottoriin oli sullottu riekaleiksi revitty polttoaineletku. Toiselle, isommalle moottorille oli tehty vielä paljon pahempaa jälkeä, sen sytytysjohto oli revitty irti, yhden liitoskohdan kosketuspinnat oli revitty irti, polttoainefiltteri oli viillelty ja polttoaineletku katkaistu. Ilmanotto taas oli huolella täytetty öljyhiekalla. Moottoria oli satamassa mahdoton korjata.
Greenpeace kertoi Kommersantille, että he sopivat dudinkalaisten kanssa veneiden vuokraamisesta. Veneitä ei sitten kuitenkaan annettu, koska paikallisia oli kehotettu olemaan auttamatta ympäristönsuojelijoita. Jemeljanov kertoo, että sen jälkeen he lähtivät moottoriostoksille Dudinkaan. Eräkaupan johtaja soitti meille perjantaina, että rahat ovat tulleet tilille ja voimme hakea moottorin. Kun tunnin päästä saavuimme paikalle, hän oli jo muuttanut mieltään. Rahat eivät olleetkaan tulleet ja moottorinkin olivat jo kuukausia sitten ostaneet jotkut muut jostain toisesta kaupungista, ja he olivat juuri saapuneet sitä noutamaan. Greenpeacen silmien edessä kaksi henkilöä kantoi moottorin jeeppiinsä ja ajoi pois. Puoli tuntia myöhemmin sama jeeppi palasi kaupalle ja pysäköi takaoven luo.
Lopulta ympäristönsuojelijat yrittivät päästä Baikalskiin tavallisina matkustajina, mutta heitä ei päästetty lautalle. Rajavartija kieltäytyi päästämästä greenpeaceläisiä matkaan. "Tämä oli ensimmäinen kerta kun kohtaamme tällaista vastustusta", Targuljan sanoo. "Vaikuttaa kovasti siltä kuin siellä todella olisi jotain salattavaa."
Taimyrin aluejohdon tiedottaja Vitali Ivanov kertoi, että hän ei ole tietoinen Greenpeacen ongelmista. "Johtaja kuuli vasta eilen, että Greenpeace on tullut kaupunkiin", hän sanoi. "Me emme ole saaneet heiltä minkäänlaista virallista ilmoitusta saapumisestaan."
29. heinäkuuta 2016
Tähtikisat 2016
Lähde: Venäjän yleisurheiluliitto <http://www.rusathletics.com/nov/news.15519.htm>
29.07.2016
Moskovalaisella Znamenskin veljesten muistoksi nimetyllä stadionilla käytiin Tähtikisat 2016, joihin osallistui Venäjän parhaita yleisurheilijoita.
Kisat avasivat Venäjän yleisurheiluliiton puuhenjohtaja Dmitri Šljahtin sekä seiväshypyn kaksinkertainen olympiavoittaja, moninkertainen maailmanmestari ja maailmanennätysnainen Jelena Isinbajeva, joka ei osallistunut kisoihin, mutta saapui paikalle kannustamaan urheilijoita. Isinbajeva kokeili myös siipiään internet-lähetyksen selostajana.
Kilpailut olivat hyvin korkeatasoiset, vaikka ne järjestettiinkin erittäin nopealla hälytyksellä.
Keihäänheiton maailman kauden kärkitulosta hallussaan pitävä Vera Rebrik heitti jälleen hyvän tuloksen, 66.03, jolla olympiakisoissa irtoaisi helposti mitali. Kisojen jälkeen kilpailukiellostaan järkyttynyt Rebrik sanoi, että heittäisi Riossa jopa pidemmälle.
– Uskoin viimeiseen asti, että pääsemme kyllä Rioon, Rebrik sanoi. – Jatkoin normaalia harjoittelua toivoen ja uskoen että kaikki kääntyy parhain päin. Tuntuu hyvin loukkaavalta kun heitin tuollaisen tuloksen ja Riossa voisin pystyä jopa parempaan. Kotiin palattua pitää miettiä miten jatkan tästä eteenpäin. Olympiakisoja seuraan kyllä ja kannustan Darja Klišinaa. Hän kostakoon koko meidän joukkueemme puolesta.
Pika-aitojen hallitseva maailmanmestari Sergei Šubenkov vei odotetun voiton erinomaisella ajalla 13,23.
– Kiitos liitollemme näiden kisojen järjestämisestä, ne olivat erinomaiset, Šubenkov sanoi. – Yritin päästä tunnelmaan ja kuvitella olevani parrasvaloissa Pekingin Linnunpesä-stadionilla, jossa voitin viime vuonna maailmanmestaruuden. Se oli tietenkin hyvin vaikeaa. En oikein syty ellei viereisillä radoilla ole kovia tummahipiäisiä menijöitä.
Korkeushypyn olympiavoittaja Ivan Uhov hyppäsi kauden parhaan tuloksensa, 235, kolmannella yrittämällä. Uhov yritti myös maailman kauden kärkitulosta 241, mikä ei kuitenkaan ylittynyt. Olympiavoittaja Andrei Silnov ei päässyt 230:tä ja jäi toiseksi tuloksella 228. Kolmas oli Danil Lysenko tuloksella 225.
– Kuulin näistä kisoista kirjaimellisesti vasta muutama päivä sitten, Uhov sanoi. – Halusin vain tulla hyppäämään ja pitämään hauskaa. Motivaationi katosi kun oikeus osallistua olympiakisoihin vietiin. Se on epäoikeudenmukaista, mutta mitä voin tehdä? Sellaista elämä on, ei auta muu kuin hyväksyä kohtalonsa.
Maailmanmestari Marija Kutšina kilpaili tällä kertaa samassa kisassa miesten kanssa, ja voitti tässä epätavallisessa kisassa naisten sarjan tuloksella 188. Hän jätti korkeuden 192 väliin eikä selvittänyt enää 195:tä. Venäjän hallimestari Irina Gordejeva oli toinen tuloksella 184.
– Olin henkisesti aivan tyhjä, Kutšina tunnusti. – Hyviin tuloksiin päästäkseni tarvitsen hieman toisenlaisen ilmapiirin sekä kilpakumppaneita. Rion olympiakisat olisivat olleet urani ensimmäiset, olen haaveillut niistä jo pitkään. Mutta kaikesta pitää selvitä kunnialla, niin tästäkin tilanteesta. Onhan se outoa ja epäoikeudenmukaista, ja kausi on pilalla, mutta katson mieluummin kohti tulevaa.
Myös seiväshypyssä tehtiin hyviä tuloksia. Ilja Mudrov ylitti ensimmäisellä yrityksellään Venäjän kauden kärkituloksen 580. Euroopan mestari Anželika Sidorova voitti naisten kisan tuloksella 475. Sidorova yritti myös sivuta kauden parastaan 485, mutta ei onnistunut.
Pituushypyn voitti Vasili Kopeikin ensimmäisen kierroksen hypyllään 794. Vuoden 2013 maailmanmestari Aleksandr Menkov oli kolmas tuloksella 759. Naisten pituuskisan voitti Anna Misotšenko, 646. Kolmiloikan parhaat olivat Ljukman Adams, 16.65, sekä Jekaterina Koneva, 13.95. 400 metrin aitajuoksussa Timofei Tšalyi ohitti loppusuoralla Ivan Šabljujevan ja voitti kauden parhaallaan 48,57. Viime MM-kisojen mitalisti Denis Kudrjatsev jäi kolmanneksi ajalla 49,43.
– Halusin tehdä sellaisen tuloksen, että kilpakumppanit ajattelevat: "onpa hyvä ettei venäläisiä päästetty tai emme olisi koskaan päässeet mitaleille", Tšalyi sanoi. – Vakavasti puhuen, nykykunnossani pääsisin varmasti olympiafinaaliin. Saan siitä tietysti potkua kehittyä yhä paremmaksi ensi kaudelle. Ei se mitään, selviämme kyllä ilman olympiakisojakin.
Naisten pitkät aidat voitti jälleen hyvällä ajalla 54,77 Vera Rudakova.
400 metrin juoksun parhaat taas olivat Aljona Mamina, 51,77, sekä Pavel Ivaško, 46,24.
– Ihan hyvä aika, tällaisia tuloksia olen juossut pitkin kesää, Mamina sanoi. – Fiilis oli pikemminkin kuin treeneissä, jännittävää tunnelmaa tai adrenaliiniryöppyä ei ollut. En aio jättää harjoittelua, jatkan entiseen malliin ja toivon, että pääsen pian näyttämään kykyni.
Naisten satametrisen voitti Venäjän nuorten ennätyksen juossut Kristina Sivkova ajalla 11,44. [Viestijuoksun] Olympiavoittaja Evgenija Poljakova jäi toiseksi ajalla 11,53.
– Seuraan jatkuvasti ulkomaisten kilpakumppanien tuloksia ja vertaan itseäni heihin, tunnusti Sivkova. – Tekisi kovasti jo mieli kilpailla parhaita vastaan, mutta lohduttaudun sillä että olen vielä nuori ja aikani tulee kyllä. Rio ei varmasti ollut viimeinen mahdollisuuteni juosta olympiakisoissa.
Moukarinheitossa Aleksei Sokirski päihitti Venäjän kärkitulosta hallussaan pitävän Sergei Litvinovin tuloksin 77.78–76.04. Keihäänheiton taas voitti vuoden 2013 maailmanmestari Dmitri Tarabin tuloksella 75.68.
Muita voittajia olivat Vjatšeslav Sokolov (2000 m: 5.11,17), Kirill Frolov (5000 m kävely: 19.15,94), Aleksandr Bulanov (kuula: 19.24), Nikolai Sedjuk (kiekko: 62.08), Anna Štšagina (1000 m: 2.34,90), Gulšat Fazlitdinova (3000 m: 8.57,65), Anastasija Nikolajeva (100 m aidat: 13,58), Marina Pandakova (3000 m kävely: 11.50,30), Irina Tarasova (kuula: 18.12), Jekaterina Strokova (kiekko: 63.54) ja Anna Bulgakova (moukari: 70.33).
Mainittakoon, että mitalistit saavat rahapalkinnot ja taloudellista tukea myönnetään myös Venäjän kauden kärkitulosten tekijöille. Erityispalkinnot menevät kisojen kolmen parhaan tuloksen tekijöille: Sergei Šubenkoville, Ivan Uhoville ja Ilja Mudroville.
29.07.2016
Moskovalaisella Znamenskin veljesten muistoksi nimetyllä stadionilla käytiin Tähtikisat 2016, joihin osallistui Venäjän parhaita yleisurheilijoita.
Kisat avasivat Venäjän yleisurheiluliiton puuhenjohtaja Dmitri Šljahtin sekä seiväshypyn kaksinkertainen olympiavoittaja, moninkertainen maailmanmestari ja maailmanennätysnainen Jelena Isinbajeva, joka ei osallistunut kisoihin, mutta saapui paikalle kannustamaan urheilijoita. Isinbajeva kokeili myös siipiään internet-lähetyksen selostajana.
Kilpailut olivat hyvin korkeatasoiset, vaikka ne järjestettiinkin erittäin nopealla hälytyksellä.
Keihäänheiton maailman kauden kärkitulosta hallussaan pitävä Vera Rebrik heitti jälleen hyvän tuloksen, 66.03, jolla olympiakisoissa irtoaisi helposti mitali. Kisojen jälkeen kilpailukiellostaan järkyttynyt Rebrik sanoi, että heittäisi Riossa jopa pidemmälle.
– Uskoin viimeiseen asti, että pääsemme kyllä Rioon, Rebrik sanoi. – Jatkoin normaalia harjoittelua toivoen ja uskoen että kaikki kääntyy parhain päin. Tuntuu hyvin loukkaavalta kun heitin tuollaisen tuloksen ja Riossa voisin pystyä jopa parempaan. Kotiin palattua pitää miettiä miten jatkan tästä eteenpäin. Olympiakisoja seuraan kyllä ja kannustan Darja Klišinaa. Hän kostakoon koko meidän joukkueemme puolesta.
Pika-aitojen hallitseva maailmanmestari Sergei Šubenkov vei odotetun voiton erinomaisella ajalla 13,23.
– Kiitos liitollemme näiden kisojen järjestämisestä, ne olivat erinomaiset, Šubenkov sanoi. – Yritin päästä tunnelmaan ja kuvitella olevani parrasvaloissa Pekingin Linnunpesä-stadionilla, jossa voitin viime vuonna maailmanmestaruuden. Se oli tietenkin hyvin vaikeaa. En oikein syty ellei viereisillä radoilla ole kovia tummahipiäisiä menijöitä.
Korkeushypyn olympiavoittaja Ivan Uhov hyppäsi kauden parhaan tuloksensa, 235, kolmannella yrittämällä. Uhov yritti myös maailman kauden kärkitulosta 241, mikä ei kuitenkaan ylittynyt. Olympiavoittaja Andrei Silnov ei päässyt 230:tä ja jäi toiseksi tuloksella 228. Kolmas oli Danil Lysenko tuloksella 225.
– Kuulin näistä kisoista kirjaimellisesti vasta muutama päivä sitten, Uhov sanoi. – Halusin vain tulla hyppäämään ja pitämään hauskaa. Motivaationi katosi kun oikeus osallistua olympiakisoihin vietiin. Se on epäoikeudenmukaista, mutta mitä voin tehdä? Sellaista elämä on, ei auta muu kuin hyväksyä kohtalonsa.
Maailmanmestari Marija Kutšina kilpaili tällä kertaa samassa kisassa miesten kanssa, ja voitti tässä epätavallisessa kisassa naisten sarjan tuloksella 188. Hän jätti korkeuden 192 väliin eikä selvittänyt enää 195:tä. Venäjän hallimestari Irina Gordejeva oli toinen tuloksella 184.
– Olin henkisesti aivan tyhjä, Kutšina tunnusti. – Hyviin tuloksiin päästäkseni tarvitsen hieman toisenlaisen ilmapiirin sekä kilpakumppaneita. Rion olympiakisat olisivat olleet urani ensimmäiset, olen haaveillut niistä jo pitkään. Mutta kaikesta pitää selvitä kunnialla, niin tästäkin tilanteesta. Onhan se outoa ja epäoikeudenmukaista, ja kausi on pilalla, mutta katson mieluummin kohti tulevaa.
Myös seiväshypyssä tehtiin hyviä tuloksia. Ilja Mudrov ylitti ensimmäisellä yrityksellään Venäjän kauden kärkituloksen 580. Euroopan mestari Anželika Sidorova voitti naisten kisan tuloksella 475. Sidorova yritti myös sivuta kauden parastaan 485, mutta ei onnistunut.
Pituushypyn voitti Vasili Kopeikin ensimmäisen kierroksen hypyllään 794. Vuoden 2013 maailmanmestari Aleksandr Menkov oli kolmas tuloksella 759. Naisten pituuskisan voitti Anna Misotšenko, 646. Kolmiloikan parhaat olivat Ljukman Adams, 16.65, sekä Jekaterina Koneva, 13.95. 400 metrin aitajuoksussa Timofei Tšalyi ohitti loppusuoralla Ivan Šabljujevan ja voitti kauden parhaallaan 48,57. Viime MM-kisojen mitalisti Denis Kudrjatsev jäi kolmanneksi ajalla 49,43.
– Halusin tehdä sellaisen tuloksen, että kilpakumppanit ajattelevat: "onpa hyvä ettei venäläisiä päästetty tai emme olisi koskaan päässeet mitaleille", Tšalyi sanoi. – Vakavasti puhuen, nykykunnossani pääsisin varmasti olympiafinaaliin. Saan siitä tietysti potkua kehittyä yhä paremmaksi ensi kaudelle. Ei se mitään, selviämme kyllä ilman olympiakisojakin.
Naisten pitkät aidat voitti jälleen hyvällä ajalla 54,77 Vera Rudakova.
400 metrin juoksun parhaat taas olivat Aljona Mamina, 51,77, sekä Pavel Ivaško, 46,24.
– Ihan hyvä aika, tällaisia tuloksia olen juossut pitkin kesää, Mamina sanoi. – Fiilis oli pikemminkin kuin treeneissä, jännittävää tunnelmaa tai adrenaliiniryöppyä ei ollut. En aio jättää harjoittelua, jatkan entiseen malliin ja toivon, että pääsen pian näyttämään kykyni.
Naisten satametrisen voitti Venäjän nuorten ennätyksen juossut Kristina Sivkova ajalla 11,44. [Viestijuoksun] Olympiavoittaja Evgenija Poljakova jäi toiseksi ajalla 11,53.
– Seuraan jatkuvasti ulkomaisten kilpakumppanien tuloksia ja vertaan itseäni heihin, tunnusti Sivkova. – Tekisi kovasti jo mieli kilpailla parhaita vastaan, mutta lohduttaudun sillä että olen vielä nuori ja aikani tulee kyllä. Rio ei varmasti ollut viimeinen mahdollisuuteni juosta olympiakisoissa.
Moukarinheitossa Aleksei Sokirski päihitti Venäjän kärkitulosta hallussaan pitävän Sergei Litvinovin tuloksin 77.78–76.04. Keihäänheiton taas voitti vuoden 2013 maailmanmestari Dmitri Tarabin tuloksella 75.68.
Muita voittajia olivat Vjatšeslav Sokolov (2000 m: 5.11,17), Kirill Frolov (5000 m kävely: 19.15,94), Aleksandr Bulanov (kuula: 19.24), Nikolai Sedjuk (kiekko: 62.08), Anna Štšagina (1000 m: 2.34,90), Gulšat Fazlitdinova (3000 m: 8.57,65), Anastasija Nikolajeva (100 m aidat: 13,58), Marina Pandakova (3000 m kävely: 11.50,30), Irina Tarasova (kuula: 18.12), Jekaterina Strokova (kiekko: 63.54) ja Anna Bulgakova (moukari: 70.33).
Mainittakoon, että mitalistit saavat rahapalkinnot ja taloudellista tukea myönnetään myös Venäjän kauden kärkitulosten tekijöille. Erityispalkinnot menevät kisojen kolmen parhaan tuloksen tekijöille: Sergei Šubenkoville, Ivan Uhoville ja Ilja Mudroville.
17. kesäkuuta 2016
Taistelu Rion kisoista: Mitä tekosyitä Venäjää vastaan voidaan käyttää?
Lähde: Sport Express <http://www.sport-express.ru/athletics/reviews/1011288/>
16.06.2016, 00.45 | Natalja Marjantšik
Perjantaina kesäkuun 17. päivä Kansainvälinen yleisurheiluliitto (IAAF) päättää, saavatko venäläiset yleisurheilijat osallistua Rio de Janeiron olympiakisoihin. Yritimme katsoa tilannetta ulkopuolelta ja tunnistaa pahimmat ongelmakohdat.
Yleisesti ottaen kaikki IAAF:n Venäjän yleisurheiluliitolle asettamat vaatimukset on jo täytetty. Liiton johto on täysin vaihdettu, kymmeniä urheilijoita ja valmentajia on kilpailija- ja toimitsijakiellossa, on tehty lakiesitys dopingin käytön kriminalisoimiseksi jne. Kaikki tämä on vaatinut paljon aikaavievää hallinnollista työtä, mutta olemme kuitenkin saaneet alle puolessa vuodessa vietyä uudistukset, joihin normaalitilanteessa menisi vuosia.
Ilmiantojen puute
IAAF:n 44 vaatimuksesta kaikki eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Miten arvioida objektiivisesti vaikkapa sitä, onko Venäjän yhteiskunnan asenne dopingia kohtaan muuttunut jyrkän negatiiviseksi? Tai vastustavatko venäläiset urheilijat dopingia? Ja ennen kaikkea, yksi vakavimmista kansainvälisen yhteisön syytöksistä Venäjää kohtaan: miksi Stepanovien pariskunnan jälkeen ei ole ilmaantunut uusia ilmiantajia?
Lännessä tällaisten ilmiantajien olemassaoloa ja rohkaisemista sellaisten esiintulemiseksi pidetään yhtenä tärkeimmistä keinoista taistelussa urheilun puhtauden puolesta. Wadan kotisivuilla on jo pitkään ollut lomake, jonka kautta kuka hyvänsä on voinut nimettömästi ilmoittaa sääntörikkeistä. Saksalainen toimittaja Hajo Seppelt avasi ilmiantajia varten hiljattain oman Wikileaks-tyyppisen sivustonsa. Myös Venäjän yleisurheiluliitto on avannut oman kuuman linjansa, jossa kuka hyvänsä voi ilmoittaa mieltään askarruttavista ajankohtaisista ongelmista, mukaan lukien doping.
Liiton kuumaa linjaa ei kuitenkaan juuri ole käytetty, mikä ei ole ihme. Lännestä poiketen venäläinen mentaliteetti ei hyväksy tällaisia ilmiantoja, joiden tekijät nostetaan melkeinpä sankareiksi. Tämän asenteen muuttaminen koko maan laajuudessa puolen vuoden aikana ei ole mahdoton tehtävä ainoastaan Venäjän yleisurheiluliitolle vaan ylipäätään kenelle hyvänsä.
Tšeginin ja Mohnevin varjot
Toinen IAAF:n tärkeimmistä vaatimuksista Venäjällä on kaikkien viimeaikaisiin dopingsotkuihin osallistuneiden valmentajien ja urheilijoiden erottaminen. Paperilla vaatimus on täytetty, pelkästään Wadan riippumattoman komitean selvityksen perusteella on kilpailu- ja toimitsijakieltoon asetettu 47 henkilöä. Mutta saksalainen toimittaja Seppelt on jo kahdesti lyönyt selkäämme puukon tässä asiassa. Ensin hän löysi Gubkinista toimitsijakiellosta huolimatta valmentamista jatkaneen Vladimir Mohnevin ja sitten hän vielä otti Sotšissa kilpakävelijöiden leiriltä valokuvan bussista, jossa näyttäisi näkyvän elinikäisen toimitsijakiellon saaneen Viktor Tšeginin siluetti.
Seppeltille voisi antaa monenlaisia vastalauseita. Emme esimerkiksi tiedä varmaksi, oliko Tšegin todella Sotšissa. Itse hän kieltää sen. Urheiluministeriön johto vahvistaa, että heidän tehtävänsä on pitää huoli toimintakieltojen asettamisesta ja niistä informoimisesta. Mutta heidän toimivaltaansa ei kuulu sen kontrolloiminen, ilmestyykö joku tietty valmentaja jossakin provinssikaupungissa mukaan urheilijoiden harjoituksiin.
Näinhän se varmaankin on. Mutta IAAF:ää se tuskin vakuuttaa.
Rodtšenkovin tapaus
Moskovan antidopinglaboratorion entinen johtaja Grigori Rodtšenkov puhui New York Timesin haastattelussa pääasiassa väitetyistä dopingnäytteiden vaihtamisista Sotšin olympiakisoissa. Mutta siinäkin haastattelussa vilahti pari yleisurheilua koskevaa kohtaa, esimerkiksi kävelyn olympiavoittajaa Jelena Lašmanovaa koskien.
On syytä huomata, että Rodtšenkovin kautta ovat kulkeneet käytännössä koko Venäjän maajoukkueen dopingtestit viimeisen vuosikymmenen aikana. Hänen laboratorionsa oli päävastuussa myös Moskovan vuoden 2013 MM-kisoissa, joiden ympärillä nyt IAAF:n sisällä velloo korruptioskandaali. Sen lisäksi joidenkin lähteiden mukaan Rodtšenkov itse jakoi kiellettyjä aineita pääasiassa nimenomaan yleisurheilijoiden keskuudessa, olihan yleisurheilu hänen oma urheilumuotonsa, ja hänen sisarensakin on aikanaan voittanut maastojuoksun joukkuemaailmanmestaruuden.
Wadan tutkinta Rodtšenkovin syytöksistä valmistuu vasta 15.7., mutta se on jo ilmoittanut välittävänsä IAAF:lle kaikki ne yleisurheilua koskevat tiedot, jotka 17.6. mennessä on saatu. Emme tiedä tarkalleen mitä Rodtšenkov on sanonut, mutta mitään Venäjää mairittelevaa siinä varmastikaan ei ole.
Informaatiosota
On myönnettävä, että olemme hävinneet informaatiosodan läntistä mediaa vastaan. Lähes päivittäin ilmestyy uusia pommeja venäläistä urheilua vastaan: dokumenttielokuvia, paljastavia haastatteluja ja korkeiden virkailijoiden kielteisiä lausuntoja. Mikä pahinta, viimeisten puolen vuoden aikana emme ole saaneet aikaan kunnollista toimintamallia.
Toivottomiksi ovat osoittautuneet myös puhtaiden venäläisurheilijoiden liikuttavat vetoomukset päästä mukaan olympiakisoihin. Yksi tämän liikkeen johtohahmoista, korkeushypyn olympiavoittaja Anna Tšitšerova, joutui itse epäilyksenalaiseksi Pekingin olympiakisojen dopingnäytteiden uudelleentarkistamisen jälkeen. Ja mistäpä sen tietää, kuka Venäjällä on puhdas, jos emme itsekään ota siitä selvää?
On selvää, että IAAF ei päätöksessään nojaudu vain siihen, mitä lehdissä kirjoitetaan tai televisiossa näytetään. Päättävässä komiteassa on 27 henkeä, jotka ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Hekin ovat kuitenkin vain ihmisiä eivätkä mitenkään immuuneja julkisen mielipiteen vaikutuksille.
YLEISURHEILIJOITA PÄÄSTETÄÄN RIOON, MUTTA EI KAIKKIA?
Saamiemme tietojen mukaan kompromissi on yhä mahdollinen. Se voisi olla esimerkiksi sellainen, että Venäjän yleisurheiluliiton rangaistus pysyy entisellään, mutta yksittäisten venäläisurheilijoiden annettaisiin silti osallistua Rion kisoihin. Tähän pieneen ryhmään IAAF päästäisi urheilijoita vain erittäin tarkkojen kriteerien perusteella. Tämä voi tuntua joistakin nöyryyttävältä, mutta se on kuitenkin parempi kuin että kisoihin ei pääsisi yhtään kukaan.
MITEN IAAF:N NEUVOSTO TOIMII
Kysymys, johon IAAF:n neuvoston, sen korkeimman päättävän elimen, on perjantaina annettava vastaus, kuuluu: "Voiko Venäjä hakea uudelleen IAAF:n jäsenyyttä?" Tällä hetkellä Venäjän yleisurheiluliiton jäsenyys on hyllyllä, minkä vuoksi yleisurheilijamme eivät voi osallistua mihinkään IAAF:n alaisiin kisoihin. Neuvoston istunnon Wienin loistokkaassa Grand-hotellissa avaa Rune Andersenin selonteko. Hän edustaa IAAF:n työryhmää, joka viimeisen puolen vuoden aikana on ohjannut Venäjän yleisurheiluliiton uudistuksia. Selonteossaan hän antaa suosituksensa tulevasta päätöksestä. Mutta jos joku työryhmän kuudesta jäsenestä on eri mieltä kuin ryhmän enemmistö, hän voi tuoda sen julki. Lopullisen päätöksen joka tapauksessa tekevät neuvoston jäsenet. Kun Andersenin esitys on käsitelty, iltapäivällä äänestetään. Päätös tehdään enemmistöäänestyksellä. Tasatuloksen sattuessa IAAF:n puheenjohtajan Sebastian Coen ääni ratkaisee.
VENÄLÄISET URHEILIJAT OVAT VEDONNEET ETTÄ KOK PÄÄSTÄISI HEIDÄN OLYMPIAKISOIHIN
Venäjän olympiakomitean urheilijakomissio on osoittanut KOK:n puheenjohtajalle Thomas Bachille seuraavan avoimen kirjeen, jossa se pyytää puhtaiden urheilijoiden päästämistä Rioon 2016:
"Hyvä puheenjohtaja, me venäläiset urheilijat toivomme, että maamme suurta historiaa ja panosta olympiakisoihin sekä olympialiikkeeseen ei liattaisi. Olemme vakuuttuneita, että puhtaiden venäläisurheilijoiden osallistumisen kieltäminen olympiakisoihin voisi olla todella haitallista koko olympia-aatteelle sekä tuottaa korjaamatonta haittaa Venäjän yleisurheilulle. Riossa kilpailemaan haluavat venäläiset yleisurheilijat joutuvat käymään vähintään kolme ylimääräistä riippumatonta dopingtestiä ja kansainvälinen antidopingtoimisto tarkkailee maajoukkuetta jatkuvasti. Lisäksi olympiajoukkueeseen ei päästetä ketään, joka on joskus kärynnyt dopingista. Urheilijoidemme puhtaus on taattu, kukaan heistä ei ole koskaan käyttänyt mitään kiellettyjä aineita eikä siitä ole pienintäkään epäilystä." (olympic.ru)
KANSAINVÄLINEN URHEILIJAKOMISSIO EI OLE TYYTYVÄINEN KOK:N TOIMINTAAN
KOK:n ja Wadan urheilijakomissioiden jäsenet Claudia Bokel ja Beckie Scott ovat lähettäneet KOK:n puheenjohtajalle Thomas Bachille ja Wadan puheenjohtajalle Craig Reedielle kirjeen, jossa he pyytävät tiukempaa Venäjän urheilumaailman dopingtutkintaa: "Sadat rehelliset urheilijat ovat pyytäneet meitä tekemään kaikkemme urheilun puhtauden puolesta sekä edesauttamaan tarkempia selvityksiä niin Venäjän kuin muidenkin maiden osalta. Wada ei ole tehnyt jatkoselvitystä riippumattoman komitean raportin jälkeen, ja KOK pysyy hiljaa niin pitkään kuin media ei asiaan tartu."
"Huolemme perustuu Richard Poundin johtaman riippumattoman komitean raporttiin sekä Grigori Rodtšenkovin lausuntoihin", Bokel ja Scott kirjoittavat. "On vältelty testejä ja rikottu sääntöjä sekä tuhottu näytteitä. Sen lisäksi Venäjän urheiluliitot ja virkailijat ovat tehneet kaikkensa auttaakseen urheilijoita käyttämään dopingaineita. Ainakin osa antidopinjärjestelmästä on läpimätä. Miten suuri osa, sitä emme tiedä. Vaadimme tarkempia tutkimuksia, jotta urheilijoiden luottamus KOK:n ja Wadan antidopingtyöhön ei järkkyisi." (Guardian)
EUROOPPA VASTUSTAA KOLLEKTIIVISTA VASTUUTA
Urheilijat, joiden dopingnäytteet ovat olleet negatiivisia, pitäisi päästää mukaan vuoden 2016 olympiakisoihin. Näin mainitaan Euroopan olympiakomiteoiden urheilijakomission lausunnossa, sananmukaisesti: "vetoamme sellaisen päätöksen puolesta, joka suojelisi puhtaita urheilijoita sekä takaisi olympiakisojen rehellisyyden". Myös Euroopan olympiakomiteoiden urheilijakomission mukaan on tarpeen pitää kollektiivinen vastuu erillään yksittäisten urheilijoiden syyllisyydestä. (TASS)
16.06.2016, 00.45 | Natalja Marjantšik
Perjantaina kesäkuun 17. päivä Kansainvälinen yleisurheiluliitto (IAAF) päättää, saavatko venäläiset yleisurheilijat osallistua Rio de Janeiron olympiakisoihin. Yritimme katsoa tilannetta ulkopuolelta ja tunnistaa pahimmat ongelmakohdat.
Yleisesti ottaen kaikki IAAF:n Venäjän yleisurheiluliitolle asettamat vaatimukset on jo täytetty. Liiton johto on täysin vaihdettu, kymmeniä urheilijoita ja valmentajia on kilpailija- ja toimitsijakiellossa, on tehty lakiesitys dopingin käytön kriminalisoimiseksi jne. Kaikki tämä on vaatinut paljon aikaavievää hallinnollista työtä, mutta olemme kuitenkin saaneet alle puolessa vuodessa vietyä uudistukset, joihin normaalitilanteessa menisi vuosia.
Ilmiantojen puute
IAAF:n 44 vaatimuksesta kaikki eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Miten arvioida objektiivisesti vaikkapa sitä, onko Venäjän yhteiskunnan asenne dopingia kohtaan muuttunut jyrkän negatiiviseksi? Tai vastustavatko venäläiset urheilijat dopingia? Ja ennen kaikkea, yksi vakavimmista kansainvälisen yhteisön syytöksistä Venäjää kohtaan: miksi Stepanovien pariskunnan jälkeen ei ole ilmaantunut uusia ilmiantajia?
Lännessä tällaisten ilmiantajien olemassaoloa ja rohkaisemista sellaisten esiintulemiseksi pidetään yhtenä tärkeimmistä keinoista taistelussa urheilun puhtauden puolesta. Wadan kotisivuilla on jo pitkään ollut lomake, jonka kautta kuka hyvänsä on voinut nimettömästi ilmoittaa sääntörikkeistä. Saksalainen toimittaja Hajo Seppelt avasi ilmiantajia varten hiljattain oman Wikileaks-tyyppisen sivustonsa. Myös Venäjän yleisurheiluliitto on avannut oman kuuman linjansa, jossa kuka hyvänsä voi ilmoittaa mieltään askarruttavista ajankohtaisista ongelmista, mukaan lukien doping.
Liiton kuumaa linjaa ei kuitenkaan juuri ole käytetty, mikä ei ole ihme. Lännestä poiketen venäläinen mentaliteetti ei hyväksy tällaisia ilmiantoja, joiden tekijät nostetaan melkeinpä sankareiksi. Tämän asenteen muuttaminen koko maan laajuudessa puolen vuoden aikana ei ole mahdoton tehtävä ainoastaan Venäjän yleisurheiluliitolle vaan ylipäätään kenelle hyvänsä.
Tšeginin ja Mohnevin varjot
Toinen IAAF:n tärkeimmistä vaatimuksista Venäjällä on kaikkien viimeaikaisiin dopingsotkuihin osallistuneiden valmentajien ja urheilijoiden erottaminen. Paperilla vaatimus on täytetty, pelkästään Wadan riippumattoman komitean selvityksen perusteella on kilpailu- ja toimitsijakieltoon asetettu 47 henkilöä. Mutta saksalainen toimittaja Seppelt on jo kahdesti lyönyt selkäämme puukon tässä asiassa. Ensin hän löysi Gubkinista toimitsijakiellosta huolimatta valmentamista jatkaneen Vladimir Mohnevin ja sitten hän vielä otti Sotšissa kilpakävelijöiden leiriltä valokuvan bussista, jossa näyttäisi näkyvän elinikäisen toimitsijakiellon saaneen Viktor Tšeginin siluetti.
Seppeltille voisi antaa monenlaisia vastalauseita. Emme esimerkiksi tiedä varmaksi, oliko Tšegin todella Sotšissa. Itse hän kieltää sen. Urheiluministeriön johto vahvistaa, että heidän tehtävänsä on pitää huoli toimintakieltojen asettamisesta ja niistä informoimisesta. Mutta heidän toimivaltaansa ei kuulu sen kontrolloiminen, ilmestyykö joku tietty valmentaja jossakin provinssikaupungissa mukaan urheilijoiden harjoituksiin.
Näinhän se varmaankin on. Mutta IAAF:ää se tuskin vakuuttaa.
Rodtšenkovin tapaus
Moskovan antidopinglaboratorion entinen johtaja Grigori Rodtšenkov puhui New York Timesin haastattelussa pääasiassa väitetyistä dopingnäytteiden vaihtamisista Sotšin olympiakisoissa. Mutta siinäkin haastattelussa vilahti pari yleisurheilua koskevaa kohtaa, esimerkiksi kävelyn olympiavoittajaa Jelena Lašmanovaa koskien.
On syytä huomata, että Rodtšenkovin kautta ovat kulkeneet käytännössä koko Venäjän maajoukkueen dopingtestit viimeisen vuosikymmenen aikana. Hänen laboratorionsa oli päävastuussa myös Moskovan vuoden 2013 MM-kisoissa, joiden ympärillä nyt IAAF:n sisällä velloo korruptioskandaali. Sen lisäksi joidenkin lähteiden mukaan Rodtšenkov itse jakoi kiellettyjä aineita pääasiassa nimenomaan yleisurheilijoiden keskuudessa, olihan yleisurheilu hänen oma urheilumuotonsa, ja hänen sisarensakin on aikanaan voittanut maastojuoksun joukkuemaailmanmestaruuden.
Wadan tutkinta Rodtšenkovin syytöksistä valmistuu vasta 15.7., mutta se on jo ilmoittanut välittävänsä IAAF:lle kaikki ne yleisurheilua koskevat tiedot, jotka 17.6. mennessä on saatu. Emme tiedä tarkalleen mitä Rodtšenkov on sanonut, mutta mitään Venäjää mairittelevaa siinä varmastikaan ei ole.
Informaatiosota
On myönnettävä, että olemme hävinneet informaatiosodan läntistä mediaa vastaan. Lähes päivittäin ilmestyy uusia pommeja venäläistä urheilua vastaan: dokumenttielokuvia, paljastavia haastatteluja ja korkeiden virkailijoiden kielteisiä lausuntoja. Mikä pahinta, viimeisten puolen vuoden aikana emme ole saaneet aikaan kunnollista toimintamallia.
Toivottomiksi ovat osoittautuneet myös puhtaiden venäläisurheilijoiden liikuttavat vetoomukset päästä mukaan olympiakisoihin. Yksi tämän liikkeen johtohahmoista, korkeushypyn olympiavoittaja Anna Tšitšerova, joutui itse epäilyksenalaiseksi Pekingin olympiakisojen dopingnäytteiden uudelleentarkistamisen jälkeen. Ja mistäpä sen tietää, kuka Venäjällä on puhdas, jos emme itsekään ota siitä selvää?
On selvää, että IAAF ei päätöksessään nojaudu vain siihen, mitä lehdissä kirjoitetaan tai televisiossa näytetään. Päättävässä komiteassa on 27 henkeä, jotka ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Hekin ovat kuitenkin vain ihmisiä eivätkä mitenkään immuuneja julkisen mielipiteen vaikutuksille.
YLEISURHEILIJOITA PÄÄSTETÄÄN RIOON, MUTTA EI KAIKKIA?
Saamiemme tietojen mukaan kompromissi on yhä mahdollinen. Se voisi olla esimerkiksi sellainen, että Venäjän yleisurheiluliiton rangaistus pysyy entisellään, mutta yksittäisten venäläisurheilijoiden annettaisiin silti osallistua Rion kisoihin. Tähän pieneen ryhmään IAAF päästäisi urheilijoita vain erittäin tarkkojen kriteerien perusteella. Tämä voi tuntua joistakin nöyryyttävältä, mutta se on kuitenkin parempi kuin että kisoihin ei pääsisi yhtään kukaan.
MITEN IAAF:N NEUVOSTO TOIMII
Kysymys, johon IAAF:n neuvoston, sen korkeimman päättävän elimen, on perjantaina annettava vastaus, kuuluu: "Voiko Venäjä hakea uudelleen IAAF:n jäsenyyttä?" Tällä hetkellä Venäjän yleisurheiluliiton jäsenyys on hyllyllä, minkä vuoksi yleisurheilijamme eivät voi osallistua mihinkään IAAF:n alaisiin kisoihin. Neuvoston istunnon Wienin loistokkaassa Grand-hotellissa avaa Rune Andersenin selonteko. Hän edustaa IAAF:n työryhmää, joka viimeisen puolen vuoden aikana on ohjannut Venäjän yleisurheiluliiton uudistuksia. Selonteossaan hän antaa suosituksensa tulevasta päätöksestä. Mutta jos joku työryhmän kuudesta jäsenestä on eri mieltä kuin ryhmän enemmistö, hän voi tuoda sen julki. Lopullisen päätöksen joka tapauksessa tekevät neuvoston jäsenet. Kun Andersenin esitys on käsitelty, iltapäivällä äänestetään. Päätös tehdään enemmistöäänestyksellä. Tasatuloksen sattuessa IAAF:n puheenjohtajan Sebastian Coen ääni ratkaisee.
VENÄLÄISET URHEILIJAT OVAT VEDONNEET ETTÄ KOK PÄÄSTÄISI HEIDÄN OLYMPIAKISOIHIN
Venäjän olympiakomitean urheilijakomissio on osoittanut KOK:n puheenjohtajalle Thomas Bachille seuraavan avoimen kirjeen, jossa se pyytää puhtaiden urheilijoiden päästämistä Rioon 2016:
"Hyvä puheenjohtaja, me venäläiset urheilijat toivomme, että maamme suurta historiaa ja panosta olympiakisoihin sekä olympialiikkeeseen ei liattaisi. Olemme vakuuttuneita, että puhtaiden venäläisurheilijoiden osallistumisen kieltäminen olympiakisoihin voisi olla todella haitallista koko olympia-aatteelle sekä tuottaa korjaamatonta haittaa Venäjän yleisurheilulle. Riossa kilpailemaan haluavat venäläiset yleisurheilijat joutuvat käymään vähintään kolme ylimääräistä riippumatonta dopingtestiä ja kansainvälinen antidopingtoimisto tarkkailee maajoukkuetta jatkuvasti. Lisäksi olympiajoukkueeseen ei päästetä ketään, joka on joskus kärynnyt dopingista. Urheilijoidemme puhtaus on taattu, kukaan heistä ei ole koskaan käyttänyt mitään kiellettyjä aineita eikä siitä ole pienintäkään epäilystä." (olympic.ru)
KANSAINVÄLINEN URHEILIJAKOMISSIO EI OLE TYYTYVÄINEN KOK:N TOIMINTAAN
KOK:n ja Wadan urheilijakomissioiden jäsenet Claudia Bokel ja Beckie Scott ovat lähettäneet KOK:n puheenjohtajalle Thomas Bachille ja Wadan puheenjohtajalle Craig Reedielle kirjeen, jossa he pyytävät tiukempaa Venäjän urheilumaailman dopingtutkintaa: "Sadat rehelliset urheilijat ovat pyytäneet meitä tekemään kaikkemme urheilun puhtauden puolesta sekä edesauttamaan tarkempia selvityksiä niin Venäjän kuin muidenkin maiden osalta. Wada ei ole tehnyt jatkoselvitystä riippumattoman komitean raportin jälkeen, ja KOK pysyy hiljaa niin pitkään kuin media ei asiaan tartu."
"Huolemme perustuu Richard Poundin johtaman riippumattoman komitean raporttiin sekä Grigori Rodtšenkovin lausuntoihin", Bokel ja Scott kirjoittavat. "On vältelty testejä ja rikottu sääntöjä sekä tuhottu näytteitä. Sen lisäksi Venäjän urheiluliitot ja virkailijat ovat tehneet kaikkensa auttaakseen urheilijoita käyttämään dopingaineita. Ainakin osa antidopinjärjestelmästä on läpimätä. Miten suuri osa, sitä emme tiedä. Vaadimme tarkempia tutkimuksia, jotta urheilijoiden luottamus KOK:n ja Wadan antidopingtyöhön ei järkkyisi." (Guardian)
EUROOPPA VASTUSTAA KOLLEKTIIVISTA VASTUUTA
Urheilijat, joiden dopingnäytteet ovat olleet negatiivisia, pitäisi päästää mukaan vuoden 2016 olympiakisoihin. Näin mainitaan Euroopan olympiakomiteoiden urheilijakomission lausunnossa, sananmukaisesti: "vetoamme sellaisen päätöksen puolesta, joka suojelisi puhtaita urheilijoita sekä takaisi olympiakisojen rehellisyyden". Myös Euroopan olympiakomiteoiden urheilijakomission mukaan on tarpeen pitää kollektiivinen vastuu erillään yksittäisten urheilijoiden syyllisyydestä. (TASS)
9. kesäkuuta 2016
Kohtaamisia muukalaisten kanssa
Tällä kertaa uudelleenjulkaisen Idäntutkimuksessa ilmestyneen väitöskirja-arvosteluni teoksesta:
Henriette Cederlöf: Alien Places in Late Soviet Science Fiction. The “Unexpected Encounters” of Arkady and Boris Strugatsky as Novels and Films. Doctoral Thesis in Slavic Languages at Stockholm University, Sweden 2014, 156 s. ISBN 978-91-87235-94-8 (Print), 978-91-87235-93-1 (PDF).
Lähde: Idäntutkimus 1/2015, s. 86–88, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2015_1/it_1_2015_perkiomaki.pdf>
Mika Perkiömäki
Venäläisen tieteiskirjallisuuden tunnetuimmat edustajat lienevät Strugatskin veljekset Arkadi (1925–1991) ja Boris (1933–2012). Kaksikon 1950-luvulta alkanut ura käsittää lyhyiden tarinoiden ja novellien lisäksi parikymmentä pitkää kirjallista teosta sekä lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Tieteisromaanin tyylilaji salli Strugatskeille Neuvostoliiton oloissa ainutlaatuisen vapauden julkaista virallisia teitä realismin vaatimuksesta poikkeavaa kirjallisuutta heidän etsiessään uusia vaihtoehtoja vanhoille utopioille. Strugatskien tuotanto ei kuitenkaan ole puhdasta tieteiskirjallisuutta vaan lajeja yhdistellään varsin omaperäisellä tavalla. Siltä osin kuin tekstit käsittelivät liian vähän tulevaisuuden utopioita ja liian satiirisesti aikakautensa yhteiskuntaa, viralliset julkaisutiet Neuvostoliitossa löytyivät vasta glasnostin aikana.
Strugatskien tuotannolle tyypillisistä ihmisen kohtaamisista maan ulkopuolisen älyllisen elämän kanssa sekä niihin liittyvistä paikoista on Tukholman yliopistossa vuonna 2014 tarkistettu Henriette Cederlöfin väitöskirja, jossa tutkitaan veljesten kolmea kirjallista teosta. Näistä ensimmäinen on suomentamaton fantasiadekkari Otel ”U pogibšego alpinista” (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1970), toinen scifi-pienoisromaani Kasvatti (Malyš, 1971) ja kolmas tieteiskertomus Stalker: Huviretki tienpientareelle (Piknik na obotšine, 1972). Väitöskirjan alaotsikon ”Unexpected Encounters” viittaa näiden kolmen teoksen toteutumattomaan kokonaisuuteen, jonka nimi olisi ollut ”Nenaznatšennyje vstretši” (Odottamattomia kohtaamisia). Kirjallisten teosten lisäksi väitöskirja käsittelee myös kahta niiden pohjalta tehtyä elokuvaa: Grigori Kromanovin ohjaamaa neuvosto-virolaista ”Hukkunud Alpinisti” hotellia (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1979) sekä Andrei Tarkovskin kuulua Stalkeria (1979).
Kaikki käsitellyt alkuteokset on siis kirjoitettu 1960–70-lukujen vaihteessa. Aineiston valinta perustuu siihen, että väitöskirjan lähtökohtana on 1960-luvulla vallinneen teknologiaoptimismin ja luonnontieteiden arvostuksen korvautuminen entistä enemmän filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin suuntautumisella. Ulkoavaruuden sijaan pyrittiin valloittamaan omaa ”sisäistä avaruutta”. Kaikki tutkitut kirjalliset teokset osuvat tähän murrosaikaan, kun taas filmatisoinnit on tehty vasta 1970-luvun lopussa muutoksen jo tapahduttua. Strugatskin veljekset ovat sikälikin
kiintoisa parivaljakko tästä näkökulmasta, että toinen heistä oli lingvisti ja toinen astronomi. He kuuluivat siis lähtökohdiltaan tavallaan eri leireihin tässä vastakkainasettelussa, jota kirjoittaja kuvaa fyysikoiden ja lyyrikoiden väliseksi, minkä ansiosta he toimivat eräänlaisena siltana näiden kahden ryhmän välillä.
Tästä näkökulmasta johtuen väitöskirjan aineistoksi ei valitettavasti ole päätynyt muuten kiintoisa pienoisromaani Hankalaa olla jumala (Trudno byt bogom, 1964), joka on ehkä Strugatskien tunnetuin ja joka jo ennakoi tulevaa pysähtyneisyyden ajan pessimismiä. Myös tämän teoksen filmatisoinnin historia on mielenkiintoinen, sillä Strugatskit vetäytyivät projektista, kun eivät saaneet sen vetäjäksi mieleistään ohjaajaa, Aleksei Germania. Lopulta 2000-luvun alkuvuosina German kuitenkin kuvasi oman versionsa elokuvasta, joka saatiin viimein valmiiksi ja julki vasta vuonna 2013, jolloin sekä molemmat Strugatskit että German olivat jo kuolleet.
Lännessä julkaistut Strugatski-tutkimukset ovat keskittyneet lähinnä esittelemään kirjailijoita ja heidän tuotantoaan laajasti. Cederlöf kuitenkin olettaa sekä kirjailijat että teokset jo ennestään tunnetuiksi ja keskittyy vain muutamaan, lyhyen ajan sisään julkaistuun teokseen. Ratkaisu on hyvä, sillä näin hän pystyy paneutumaan kunnolla itse analyysiin. Kun väitöskirjan leipätekstiä on vain 135 sivun verran, on ymmärrettävää, ettei taustoitukselle ole jäänyt tilaa. Toisaalta Strugatskien tuotantoa ennestään tuntematon lukija joutuu hakemaan taustatiedon muualta, muuten väitöskirjan punaisen langan seuraaminen on hankalaa. Aineiston kirjallisten teosten juonista on sentään yksisivuiset yhteenvedot väitöskirjan liitteissä – lukijan pitää vain tajuta ne sieltä löytää.
Analyyseissään Cederlöf keskittyy erityisesti tekstien taiteellisen tilan konstruointiin, sankarin
representaatioon, tuntematonta edustavaan lapsihahmoon sekä tekstien kytköksiin goottilaisen
romaanin lajiperinteeseen. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” hän toteaa rikkovan lajirajoja, se ei ole puhdas dekkari tai tieteisromaani vaan siinä on myös goottilaisen romaanin elementtejä, jotka tuovat mukanaan fantastisia piirteitä. Strugatskit itse eivät olleet tämän lajihybridin lopputulokseen tyytyväisiä, mihin johtopäätökseen Cederlöfkin yhtyy. Pohtiessaan syitä tähän hän toteaa, että ehkä dekkarin rajat vain eivät taivu näin kokeelliseen yhdistelyyn. Harvoinhan dekkarin loppu jää avoimeksi. Kirjoittaja päätyykin kuvailemaan teosta antidekkariksi.
Strugatskien suhde goottilaiseen perinteeseen on keskiössä myös Kasvatin analyysissä. Lisäksi tekijä löytää teoksesta intertekstuaalisia yhteyksiä kolonialistiseen kerrontaan, erityisesti Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan, mikä onkin varsin ilmeistä. Sankarin analyysissä käsitellään sukupolvien välistä konfliktia. Lapsihahmon käsittelylle teos on erityisen hedelmällinen, sillä koko tarinan ydin on yksivuotiaana vieraan planeetan asukkaiden kasvatettavaksi päätynyt ihmislapsi, jonka mielen ja ruumiin vieras sivilisaatio on muokannut omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Cederlöf lukee tätä lapsihahmoa tulevan posthumaanin ajan ilmentymänä.
Kipling-viittaus löytyy myös Huviretkestä tienpientareelle, sillä stalkerin hahmo on nimetty
Kiplingin romaanin Minä ja kumppanit Stalkyn mukaan. Analyysi keskittyy, paitsi Stalkerin
sankarihahmon pohdintaan, myös erityisesti teoksen kahteen heterotooppiseen tilaan sekä niiden
vuorovaikutukseen. Molemmat tilat näyttäytyvät teoksessa vieraina. Toinen on ”Vyöhyke”, millä
teoksessa viitataan paikkaan, jossa ulkoavaruuden ylivertaisen kehittynyt sivilisaatio on ohi mennessään käynyt ja jättänyt jälkensä kuin tienpientareelle piknikille pysähtynyt seurue. Toinen on sitä ympäröivä tila, josta saadaan vain epämääräisiä vihjeitä.
Teosten monitulkintaiset heterotooppiset tilat Cederlöf näkee 1970-luvun vastineina aiemmille
rationaalisen ajattelun tuottamille marxistisille utopioille, mikä heijastelee kiinnostuksen siirtymistä
pois tulevaisuudesta historiaa kohti. Nämä heterotopiat ovat pohjimmiltaan irrationaalisia, sillä ne muodostavat vyöhykkeen, jossa kuolema ja rajattomat mahdollisuudet eivät sulje toisiaan pois. 1970-luvun entistä pessimistisempää tulevaisuuskuvaa käsitellään lapsihahmojen kautta. Kun huomisesta on tullut epävarmaa, ovat myös tulevat sukupolvet käyneet vanhemmalle väelle käsittämättömiksi. Lisäksi teosten goottilaisen romaanin ja fantasian perinteet kirjoittaja näkee ilmeisinä silloinkin, kun kirjailijat yrittävät paeta niitä kirjoittamalla muun lajiperinteen mukaisesti. Goottilaisen perinteen käyttäminen näyttäisi liittyvän fokuksen siirtymiseen kohti mennyttä.
Elokuva-analyysit ovat väitöskirjan ehkä antoisin osa. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” filmatisointi noudattelee suhteellisen tarkasti kirjan tapahtumia, kun taas Stalker liittyy vastaavaan kirjaan vain hyvin löyhästi. Cederlöf kuvaa näihin lopputuloksiin johtaneita ratkaisuketjuja varsin hyvin. Kuten Neuvostoliitossa oli tapana, kirjailijat itse osallistuivat vahvasti elokuvien käsikirjoitukseen, eikä riidoilta ohjaajien kanssa vältytty. Väitöskirjan analyysit pohjaavat paitsi julkaistuihin kirjallisiin teoksiin ja lopullisiin elokuviin sekä niiden käsikirjoituksiin, myös lukuisiin
välivaiheen toteuttamattomaksi jääneisiin käsikirjoituksiin sekä kirjailijoiden ja ohjaajien väliseen
kirjeenvaihtoon, jota ei aiemmin ole missään käsitelty.
Tarkovski muutti Stalkerissaan monia asioita Strugatskin alkuteoksesta. Yksi täydellisen
muutoksen kohteista oli päähenkilö Stalker, jota ohjaaja piti epäkiinnostavana. Tarkovski
halusi tuoda mukaan myös uskonnollisia elementtejä, joten hän teki Stalkerista eräänlaisen Kristuksen tähden houkan, jonka esikuvaksi Cederlöf esittää ruhtinas Myškiniä Dostojevskin Idiootista. Tarkovskilla on Dostojevski-viittauksia muussakin tuotannossaan, joten teoria tuntuu uskottavalta. Elokuva-analyysissä tuodaan esille myös yksi hauska yksityiskohta Stalkerin hahmoon liittyen: kun häntä näytellyt Aleksandr Kaidanovski kysyi ohjaajalta neuvoja hahmonsa motivaatioiden ymmärtämiseen, vastaus kuului: ”Lue evankeliumeja!”
Kromanovin film noir -henkinen elokuvaversio ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellista” ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Tarkovskin Stalker, eikä se toki samanlainen elokuvataiteen merkkipaalu olekaan. Riidat käsikirjoituksen kanssa kestivät pitkään, mutta lopulta asioista päästiin sopuun. Lopputuloksena on elokuva, joka noudattelee pääosin kirjan juonta, mutta jonka henkilöhahmot ovat monin tavoin erilaisia. Yhtymäkohtia Tarkovskin elokuvaan ei ehkä ensi silmäyksellä huomaa, mutta Cederlöf löytää niitä paljonkin: toinen on virolaista tuotantoa ja toinen kuvattu Virossa. Molemmat näyttävät sijoittuvan läntiseen maailmaan, mutta kumpikaan ei täsmennä minne siellä. Molemmissa on kaksi heterotooppista tilaa: toisessa hotelli ja sen ulkopuolinen maailma, toisessa ”Vyöhyke” ja sen ulkopuolinen maailma. Molemmissa pelataan liminaalitiloilla ja molemmat käyttävät uskonnollisia motiiveja. Ja molempien päähenkilö on varsin erilainen kuin alkuteoksessa.
Vastaaviin kirjoihin verrattuna kirjoittaja näkee elokuvien heijastavan ilmapiirin siirtymistä
rationaalisesta kohti irrationaalista. Uskonnon korvaajana niissä esiintyy kehityksen ja teknologiauskon sijaan kulttuuri, mutta myös uskonnolla itselläänkin on sijansa. Lisäksi niissä näkyy tietynlainen eskapistinen kuva kulutusmyönteisestä lännestä, mikä alkuteoksista puuttuu. Rajan ylittäminen näyttäytyy molemmissa elokuvissa tärkeänä tapahtumana, jolla on seurauksensa.
Väitöskirja täydentää hyvin englanniksi julkaistua Strugatski-tietoutta 1970-luvun osalta. On
hienoa, että se sisältää myös kahden elokuvan analyysin, varsinkin kun ne on saatu sidottua hyvin koko väitöskirjan tavoitteisiin. Suomalaista lukijaa väitöskirjan tiivis esitys ja yllättävän vähäiset lähteet voivat hämmentää. Kerrontakin tuntuu ajoittain vähän töksähtelevältä, mikä saattaa johtua juuri esityksen tiiviydestä. Toisaalta, tämä väitöskirja on luettavissa yhdeltä istumalta.
Henriette Cederlöf: Alien Places in Late Soviet Science Fiction. The “Unexpected Encounters” of Arkady and Boris Strugatsky as Novels and Films. Doctoral Thesis in Slavic Languages at Stockholm University, Sweden 2014, 156 s. ISBN 978-91-87235-94-8 (Print), 978-91-87235-93-1 (PDF).
Lähde: Idäntutkimus 1/2015, s. 86–88, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2015_1/it_1_2015_perkiomaki.pdf>
Mika Perkiömäki
Venäläisen tieteiskirjallisuuden tunnetuimmat edustajat lienevät Strugatskin veljekset Arkadi (1925–1991) ja Boris (1933–2012). Kaksikon 1950-luvulta alkanut ura käsittää lyhyiden tarinoiden ja novellien lisäksi parikymmentä pitkää kirjallista teosta sekä lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Tieteisromaanin tyylilaji salli Strugatskeille Neuvostoliiton oloissa ainutlaatuisen vapauden julkaista virallisia teitä realismin vaatimuksesta poikkeavaa kirjallisuutta heidän etsiessään uusia vaihtoehtoja vanhoille utopioille. Strugatskien tuotanto ei kuitenkaan ole puhdasta tieteiskirjallisuutta vaan lajeja yhdistellään varsin omaperäisellä tavalla. Siltä osin kuin tekstit käsittelivät liian vähän tulevaisuuden utopioita ja liian satiirisesti aikakautensa yhteiskuntaa, viralliset julkaisutiet Neuvostoliitossa löytyivät vasta glasnostin aikana.
Strugatskien tuotannolle tyypillisistä ihmisen kohtaamisista maan ulkopuolisen älyllisen elämän kanssa sekä niihin liittyvistä paikoista on Tukholman yliopistossa vuonna 2014 tarkistettu Henriette Cederlöfin väitöskirja, jossa tutkitaan veljesten kolmea kirjallista teosta. Näistä ensimmäinen on suomentamaton fantasiadekkari Otel ”U pogibšego alpinista” (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1970), toinen scifi-pienoisromaani Kasvatti (Malyš, 1971) ja kolmas tieteiskertomus Stalker: Huviretki tienpientareelle (Piknik na obotšine, 1972). Väitöskirjan alaotsikon ”Unexpected Encounters” viittaa näiden kolmen teoksen toteutumattomaan kokonaisuuteen, jonka nimi olisi ollut ”Nenaznatšennyje vstretši” (Odottamattomia kohtaamisia). Kirjallisten teosten lisäksi väitöskirja käsittelee myös kahta niiden pohjalta tehtyä elokuvaa: Grigori Kromanovin ohjaamaa neuvosto-virolaista ”Hukkunud Alpinisti” hotellia (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1979) sekä Andrei Tarkovskin kuulua Stalkeria (1979).
Kaikki käsitellyt alkuteokset on siis kirjoitettu 1960–70-lukujen vaihteessa. Aineiston valinta perustuu siihen, että väitöskirjan lähtökohtana on 1960-luvulla vallinneen teknologiaoptimismin ja luonnontieteiden arvostuksen korvautuminen entistä enemmän filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin suuntautumisella. Ulkoavaruuden sijaan pyrittiin valloittamaan omaa ”sisäistä avaruutta”. Kaikki tutkitut kirjalliset teokset osuvat tähän murrosaikaan, kun taas filmatisoinnit on tehty vasta 1970-luvun lopussa muutoksen jo tapahduttua. Strugatskin veljekset ovat sikälikin
kiintoisa parivaljakko tästä näkökulmasta, että toinen heistä oli lingvisti ja toinen astronomi. He kuuluivat siis lähtökohdiltaan tavallaan eri leireihin tässä vastakkainasettelussa, jota kirjoittaja kuvaa fyysikoiden ja lyyrikoiden väliseksi, minkä ansiosta he toimivat eräänlaisena siltana näiden kahden ryhmän välillä.
Tästä näkökulmasta johtuen väitöskirjan aineistoksi ei valitettavasti ole päätynyt muuten kiintoisa pienoisromaani Hankalaa olla jumala (Trudno byt bogom, 1964), joka on ehkä Strugatskien tunnetuin ja joka jo ennakoi tulevaa pysähtyneisyyden ajan pessimismiä. Myös tämän teoksen filmatisoinnin historia on mielenkiintoinen, sillä Strugatskit vetäytyivät projektista, kun eivät saaneet sen vetäjäksi mieleistään ohjaajaa, Aleksei Germania. Lopulta 2000-luvun alkuvuosina German kuitenkin kuvasi oman versionsa elokuvasta, joka saatiin viimein valmiiksi ja julki vasta vuonna 2013, jolloin sekä molemmat Strugatskit että German olivat jo kuolleet.
Lännessä julkaistut Strugatski-tutkimukset ovat keskittyneet lähinnä esittelemään kirjailijoita ja heidän tuotantoaan laajasti. Cederlöf kuitenkin olettaa sekä kirjailijat että teokset jo ennestään tunnetuiksi ja keskittyy vain muutamaan, lyhyen ajan sisään julkaistuun teokseen. Ratkaisu on hyvä, sillä näin hän pystyy paneutumaan kunnolla itse analyysiin. Kun väitöskirjan leipätekstiä on vain 135 sivun verran, on ymmärrettävää, ettei taustoitukselle ole jäänyt tilaa. Toisaalta Strugatskien tuotantoa ennestään tuntematon lukija joutuu hakemaan taustatiedon muualta, muuten väitöskirjan punaisen langan seuraaminen on hankalaa. Aineiston kirjallisten teosten juonista on sentään yksisivuiset yhteenvedot väitöskirjan liitteissä – lukijan pitää vain tajuta ne sieltä löytää.
Analyyseissään Cederlöf keskittyy erityisesti tekstien taiteellisen tilan konstruointiin, sankarin
representaatioon, tuntematonta edustavaan lapsihahmoon sekä tekstien kytköksiin goottilaisen
romaanin lajiperinteeseen. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” hän toteaa rikkovan lajirajoja, se ei ole puhdas dekkari tai tieteisromaani vaan siinä on myös goottilaisen romaanin elementtejä, jotka tuovat mukanaan fantastisia piirteitä. Strugatskit itse eivät olleet tämän lajihybridin lopputulokseen tyytyväisiä, mihin johtopäätökseen Cederlöfkin yhtyy. Pohtiessaan syitä tähän hän toteaa, että ehkä dekkarin rajat vain eivät taivu näin kokeelliseen yhdistelyyn. Harvoinhan dekkarin loppu jää avoimeksi. Kirjoittaja päätyykin kuvailemaan teosta antidekkariksi.
Strugatskien suhde goottilaiseen perinteeseen on keskiössä myös Kasvatin analyysissä. Lisäksi tekijä löytää teoksesta intertekstuaalisia yhteyksiä kolonialistiseen kerrontaan, erityisesti Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan, mikä onkin varsin ilmeistä. Sankarin analyysissä käsitellään sukupolvien välistä konfliktia. Lapsihahmon käsittelylle teos on erityisen hedelmällinen, sillä koko tarinan ydin on yksivuotiaana vieraan planeetan asukkaiden kasvatettavaksi päätynyt ihmislapsi, jonka mielen ja ruumiin vieras sivilisaatio on muokannut omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Cederlöf lukee tätä lapsihahmoa tulevan posthumaanin ajan ilmentymänä.
Kipling-viittaus löytyy myös Huviretkestä tienpientareelle, sillä stalkerin hahmo on nimetty
Kiplingin romaanin Minä ja kumppanit Stalkyn mukaan. Analyysi keskittyy, paitsi Stalkerin
sankarihahmon pohdintaan, myös erityisesti teoksen kahteen heterotooppiseen tilaan sekä niiden
vuorovaikutukseen. Molemmat tilat näyttäytyvät teoksessa vieraina. Toinen on ”Vyöhyke”, millä
teoksessa viitataan paikkaan, jossa ulkoavaruuden ylivertaisen kehittynyt sivilisaatio on ohi mennessään käynyt ja jättänyt jälkensä kuin tienpientareelle piknikille pysähtynyt seurue. Toinen on sitä ympäröivä tila, josta saadaan vain epämääräisiä vihjeitä.
Teosten monitulkintaiset heterotooppiset tilat Cederlöf näkee 1970-luvun vastineina aiemmille
rationaalisen ajattelun tuottamille marxistisille utopioille, mikä heijastelee kiinnostuksen siirtymistä
pois tulevaisuudesta historiaa kohti. Nämä heterotopiat ovat pohjimmiltaan irrationaalisia, sillä ne muodostavat vyöhykkeen, jossa kuolema ja rajattomat mahdollisuudet eivät sulje toisiaan pois. 1970-luvun entistä pessimistisempää tulevaisuuskuvaa käsitellään lapsihahmojen kautta. Kun huomisesta on tullut epävarmaa, ovat myös tulevat sukupolvet käyneet vanhemmalle väelle käsittämättömiksi. Lisäksi teosten goottilaisen romaanin ja fantasian perinteet kirjoittaja näkee ilmeisinä silloinkin, kun kirjailijat yrittävät paeta niitä kirjoittamalla muun lajiperinteen mukaisesti. Goottilaisen perinteen käyttäminen näyttäisi liittyvän fokuksen siirtymiseen kohti mennyttä.
Elokuva-analyysit ovat väitöskirjan ehkä antoisin osa. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” filmatisointi noudattelee suhteellisen tarkasti kirjan tapahtumia, kun taas Stalker liittyy vastaavaan kirjaan vain hyvin löyhästi. Cederlöf kuvaa näihin lopputuloksiin johtaneita ratkaisuketjuja varsin hyvin. Kuten Neuvostoliitossa oli tapana, kirjailijat itse osallistuivat vahvasti elokuvien käsikirjoitukseen, eikä riidoilta ohjaajien kanssa vältytty. Väitöskirjan analyysit pohjaavat paitsi julkaistuihin kirjallisiin teoksiin ja lopullisiin elokuviin sekä niiden käsikirjoituksiin, myös lukuisiin
välivaiheen toteuttamattomaksi jääneisiin käsikirjoituksiin sekä kirjailijoiden ja ohjaajien väliseen
kirjeenvaihtoon, jota ei aiemmin ole missään käsitelty.
Tarkovski muutti Stalkerissaan monia asioita Strugatskin alkuteoksesta. Yksi täydellisen
muutoksen kohteista oli päähenkilö Stalker, jota ohjaaja piti epäkiinnostavana. Tarkovski
halusi tuoda mukaan myös uskonnollisia elementtejä, joten hän teki Stalkerista eräänlaisen Kristuksen tähden houkan, jonka esikuvaksi Cederlöf esittää ruhtinas Myškiniä Dostojevskin Idiootista. Tarkovskilla on Dostojevski-viittauksia muussakin tuotannossaan, joten teoria tuntuu uskottavalta. Elokuva-analyysissä tuodaan esille myös yksi hauska yksityiskohta Stalkerin hahmoon liittyen: kun häntä näytellyt Aleksandr Kaidanovski kysyi ohjaajalta neuvoja hahmonsa motivaatioiden ymmärtämiseen, vastaus kuului: ”Lue evankeliumeja!”
Kromanovin film noir -henkinen elokuvaversio ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellista” ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Tarkovskin Stalker, eikä se toki samanlainen elokuvataiteen merkkipaalu olekaan. Riidat käsikirjoituksen kanssa kestivät pitkään, mutta lopulta asioista päästiin sopuun. Lopputuloksena on elokuva, joka noudattelee pääosin kirjan juonta, mutta jonka henkilöhahmot ovat monin tavoin erilaisia. Yhtymäkohtia Tarkovskin elokuvaan ei ehkä ensi silmäyksellä huomaa, mutta Cederlöf löytää niitä paljonkin: toinen on virolaista tuotantoa ja toinen kuvattu Virossa. Molemmat näyttävät sijoittuvan läntiseen maailmaan, mutta kumpikaan ei täsmennä minne siellä. Molemmissa on kaksi heterotooppista tilaa: toisessa hotelli ja sen ulkopuolinen maailma, toisessa ”Vyöhyke” ja sen ulkopuolinen maailma. Molemmissa pelataan liminaalitiloilla ja molemmat käyttävät uskonnollisia motiiveja. Ja molempien päähenkilö on varsin erilainen kuin alkuteoksessa.
Vastaaviin kirjoihin verrattuna kirjoittaja näkee elokuvien heijastavan ilmapiirin siirtymistä
rationaalisesta kohti irrationaalista. Uskonnon korvaajana niissä esiintyy kehityksen ja teknologiauskon sijaan kulttuuri, mutta myös uskonnolla itselläänkin on sijansa. Lisäksi niissä näkyy tietynlainen eskapistinen kuva kulutusmyönteisestä lännestä, mikä alkuteoksista puuttuu. Rajan ylittäminen näyttäytyy molemmissa elokuvissa tärkeänä tapahtumana, jolla on seurauksensa.
Väitöskirja täydentää hyvin englanniksi julkaistua Strugatski-tietoutta 1970-luvun osalta. On
hienoa, että se sisältää myös kahden elokuvan analyysin, varsinkin kun ne on saatu sidottua hyvin koko väitöskirjan tavoitteisiin. Suomalaista lukijaa väitöskirjan tiivis esitys ja yllättävän vähäiset lähteet voivat hämmentää. Kerrontakin tuntuu ajoittain vähän töksähtelevältä, mikä saattaa johtua juuri esityksen tiiviydestä. Toisaalta, tämä väitöskirja on luettavissa yhdeltä istumalta.
26. toukokuuta 2016
Saavatko Tšitšerova ja Abakumova rangaistuksen Pekingistä 2008?
Lähde: Sport Express <http://www.sport-express.ru/doping/reviews/1003615/>
24.05.2016, 21.15 | Natalja Marjantšik
Julkaistulla 14 venäläisurheilijan listalla olevia epäillään dopingin käytöstä vuoden 2008 kesäolympiakisoissa. Joukkoon kuuluu Venäjän tähtiurheilijoita kuten korkeushyppääjä Anna Tšitšerova sekä keihäänheittäjä Marija Abakumova.
Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) ilmoitti muutama päivä sitten, että Pekingin vuoden 2008 olympiakisojen 454 dopingnäytteestä 31 on osoittautunut positiiviseksi. Näytteet kuuluvat 12 eri maan urheilijoille kuudesta eri urheilumuodosta. Lisäksi keskityttiin niihin urheilijoihin, jotka ovat yhä aktiivisia ja pyrkivät Rio de Janeiron olympiakisoihin. Kaikilla syytetyillä on oikeus B-näytteen tarkistamiseen, mikä tapahtuu kesäkuun alussa.
Ensimmäisten Venäjän joukkueen "epäiltyjen" nimet on julkistettu. Matš TV:n tietojen mukaan dopingin käytöstä Pekingin olympiakisoissa syytetään seuraavia:
Julija TŠERMOŠANSKAJA, yleisurheilu, 4 x 100 m viestijuoksu (olympiakultaa 2008);
Marija ABAKUMOVA, yleisurheilu, keihäänheitto (olympiahopeaa 2008);
Anastasija KAPATŠINSKAJA, yleisurheilu, 4 x 400 m viestijuoksu (olympiahopeaa 2008);
Tatjana FIROVA, yleisurheilu, 4 x 400 m viesti (olympiahopeaa 2008);
Anna TŠITŠEROVA, yleisurheilu, korkeushyppy (olympiapronssia 2008);
Jekaterina VOLKOVA, yleisurheilu, 3000 m estejuoksu (olympiapronssia 2008);
Denis NIŽEGORODOV, yleisurheilu, kävely (olympiapronssia 2008);
Denis ALEKSEJEV, yleisurheilu, 4 x 400 m viestijuoksu (olympiapronssia 2008);
Inga ABITOVA, yleisurheilu, 10 000 m juoksu;
Aleksandr POGORELOV, yleisurheilu, kymmenottelu;
Ivan JUŠKOV, yleisurheilu, kuulantyöntö;
Marija ŠAINOVA, painonnosto (olympiahopeaa 2008);
Nadežda JEVSTJUHINA, painonnosto (olympiapronssia 2008);
Aleksandr KORNILOV, soutu.
Jos tiedot vahvistetaan, herää kysymyksiä niin Kansainväliselle olympiakomitealle kuin kansallisten urheiluliittojen työntekijöillekin. Otetaan vaikkapa kuulantyöntäjä Ivan Juškov. Pekingin olympiafinaalissa hän oli kymmenes, viimeinen tuloksen saanut, eikä päässyt edes mukaan viimeisille kierroksille. Juškovia ei voi myöskään pitää mahdollisena Rion kisojen osanottajana, sillä hän on jo 35-vuotias eikä ole viimeisen neljän vuoden aikana kilpaillut. Miksi KOK näki tarpeelliseksi tarkistaa juuri hänen näytteensä? Keneltä vei palkinnon työntäjä, joka jopa kiellettyjen aineiden auttamana jäi viimeiseksi? Eikö olisi ollut parempi käyttää Juškovin käräyttämiseen menneet isot rahat johonkin tarpeellisempaan?
24.05.2016, 21.15 | Natalja Marjantšik
Julkaistulla 14 venäläisurheilijan listalla olevia epäillään dopingin käytöstä vuoden 2008 kesäolympiakisoissa. Joukkoon kuuluu Venäjän tähtiurheilijoita kuten korkeushyppääjä Anna Tšitšerova sekä keihäänheittäjä Marija Abakumova.
Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) ilmoitti muutama päivä sitten, että Pekingin vuoden 2008 olympiakisojen 454 dopingnäytteestä 31 on osoittautunut positiiviseksi. Näytteet kuuluvat 12 eri maan urheilijoille kuudesta eri urheilumuodosta. Lisäksi keskityttiin niihin urheilijoihin, jotka ovat yhä aktiivisia ja pyrkivät Rio de Janeiron olympiakisoihin. Kaikilla syytetyillä on oikeus B-näytteen tarkistamiseen, mikä tapahtuu kesäkuun alussa.
Ensimmäisten Venäjän joukkueen "epäiltyjen" nimet on julkistettu. Matš TV:n tietojen mukaan dopingin käytöstä Pekingin olympiakisoissa syytetään seuraavia:
Julija TŠERMOŠANSKAJA, yleisurheilu, 4 x 100 m viestijuoksu (olympiakultaa 2008);
Marija ABAKUMOVA, yleisurheilu, keihäänheitto (olympiahopeaa 2008);
Anastasija KAPATŠINSKAJA, yleisurheilu, 4 x 400 m viestijuoksu (olympiahopeaa 2008);
Tatjana FIROVA, yleisurheilu, 4 x 400 m viesti (olympiahopeaa 2008);
Anna TŠITŠEROVA, yleisurheilu, korkeushyppy (olympiapronssia 2008);
Jekaterina VOLKOVA, yleisurheilu, 3000 m estejuoksu (olympiapronssia 2008);
Denis NIŽEGORODOV, yleisurheilu, kävely (olympiapronssia 2008);
Denis ALEKSEJEV, yleisurheilu, 4 x 400 m viestijuoksu (olympiapronssia 2008);
Inga ABITOVA, yleisurheilu, 10 000 m juoksu;
Aleksandr POGORELOV, yleisurheilu, kymmenottelu;
Ivan JUŠKOV, yleisurheilu, kuulantyöntö;
Marija ŠAINOVA, painonnosto (olympiahopeaa 2008);
Nadežda JEVSTJUHINA, painonnosto (olympiapronssia 2008);
Aleksandr KORNILOV, soutu.
Jos tiedot vahvistetaan, herää kysymyksiä niin Kansainväliselle olympiakomitealle kuin kansallisten urheiluliittojen työntekijöillekin. Otetaan vaikkapa kuulantyöntäjä Ivan Juškov. Pekingin olympiafinaalissa hän oli kymmenes, viimeinen tuloksen saanut, eikä päässyt edes mukaan viimeisille kierroksille. Juškovia ei voi myöskään pitää mahdollisena Rion kisojen osanottajana, sillä hän on jo 35-vuotias eikä ole viimeisen neljän vuoden aikana kilpaillut. Miksi KOK näki tarpeelliseksi tarkistaa juuri hänen näytteensä? Keneltä vei palkinnon työntäjä, joka jopa kiellettyjen aineiden auttamana jäi viimeiseksi? Eikö olisi ollut parempi käyttää Juškovin käräyttämiseen menneet isot rahat johonkin tarpeellisempaan?
Niin tai näin, venäläinen urheilu on kärsinyt jälleen uuden iskun. Ja jälleen kerran se yllätti meidät, vaikka aikaa valmistautua olisi ollut. Venäjän olympiakomitea sekä urheilijat itse saivat tiedon positiivisista dopingnäytteistä ainakin kolme päivää etukäteen. Ei tarvitse olla selvänäkijä arvatakseen, että uutiset Tšitšerovan ja Abakumovan tasoisten tähtien dopingongelmista leviävät hyvin nopeasti julkisuuteen. Kuitenkin sama kuvio toistui ties monennenko kerran viimeisen vuoden aikana: tietovuoto medialle, urheilijoiden kiihkeät kommentit, virkailijoiden suljetut puhelimet.
Tšitšerovan valmentaja Jevgeni Zagorulko ensin yhdelle toimittajalle vahvisti dopinghuhut, mutta seuraavalle jo kielsi kaiken. Tšitšerova itse, suurenmoisen avoin luonne, varmaan ensimmäisen kerran lakkasi vastaamasta tuttujen toimittajien yhteydenottoihin. Heidän pakokauhuaan ja hämillisyyttään voi ymmärtää, mutta miksi joukkueemme tiedottamisesta vastaavatkaan eivät ryhtyneet minkäänlaisiin vastatoimiin? Me emme valitettavasti ole valmiit reagoimaan terävästi KOK:n ja Wadan toistuviin iskuihin eikä meillä ole selvää yhteistä asemaa asetettuja syytöksiä kohtaan silloinkaan kun puolustusargumentteja olisi.
Tšitšerovan valmentaja Jevgeni Zagorulko ensin yhdelle toimittajalle vahvisti dopinghuhut, mutta seuraavalle jo kielsi kaiken. Tšitšerova itse, suurenmoisen avoin luonne, varmaan ensimmäisen kerran lakkasi vastaamasta tuttujen toimittajien yhteydenottoihin. Heidän pakokauhuaan ja hämillisyyttään voi ymmärtää, mutta miksi joukkueemme tiedottamisesta vastaavatkaan eivät ryhtyneet minkäänlaisiin vastatoimiin? Me emme valitettavasti ole valmiit reagoimaan terävästi KOK:n ja Wadan toistuviin iskuihin eikä meillä ole selvää yhteistä asemaa asetettuja syytöksiä kohtaan silloinkaan kun puolustusargumentteja olisi.
INFORMAATIOSOTA JATKUU
Venäjän olympiakomitea vahvisti vasta toukokuun 24. päivän iltana, että 14 Pekingin kisojen venäläisnäytettä oli tuottanut uudelleenanalysoinnissa positiivisen tuloksen. Sitä seurasi Venäjän yleisurheiluliiton lehdistötiedote siitä, että ketään uransa aikana dopingista kiinni jäänyttä ei oteta Rion olympiajoukkueeseen. Kumpikin teko on erittäin hyvä ja oikea. Ainoa vain, että vuotojen jälkeen ne ovat jo liian myöhäisiä ja niiden hyöty on käytännössä olematon.
Samaan aikaan läntiset "kumppanimme" jatkavat näitä informaatioasein käytäviä iskuja. Yhä äänekkäämmin vaaditaan, että etenkään nyt venäläisiä yleisurheilijoita ei saa päästää kilpailemaan Riossa. Kuitenkaan tietojen uusista positiivisista testituloksista ei pitäisi muuttaa kokonaiskuvaa miksikään.
Nykyisen joukkueemme kapteenit, Marija Kutšina ja Sergei Šubenkov olivat vuonna 2008 vielä koululaisia eivätkä tienneet mitään ammattimaisesta urheilusta. Onhan se tietysti sääli, että Abakumova ja Tšitšerova, joita pidimme kokeneina ja luotettavina pitkän linjan urheilijoina ovatkin antaneet positiiviset näytteet. Mutta mihin ovat syyllistyneet ne, joilla ei ole mitään tekemistä vuoden 2008 järjestelmän kanssa?
Sen jälkeen on muuttunut aivan kaikki. Niin Venäjän yleisurheiluliiton johto kuin suurin osa valmentajistakin on vaihtunut. Olemme jatkossakin valmiit muutoksiin. Antakaa meille vain mahdollisuus älkääkä lyökö menneisyyden synneillä, jotka itsekin tunnustamme.
17. toukokuuta 2016
Krimin johto ehdotti euroviisuvoittaja Jamalalle Venäjän kansalaisuutta
Lähde: Moskovski komsomolets <http://www.mk.ru/social/2016/05/16/vlasti-kryma-predlozhili-pobeditelnice-evrovideniya-dzhamale-stat-grazhdankoy-rossii.html>
16.05.2016, 16.14 | Liza Dubrovskaja
Laulajaa muistutettiin historiallisesta kotimaasta
Krimin tasavallan johto on ehdottanut laulaja Jamalalle Ukrainan passin vaihtamista Venäjän passiin. Jamala voitti Euroviisut laululla Krimin tataarien karkotuksesta Stalinin aikana.
16.05.2016, 16.14 | Liza Dubrovskaja
Laulajaa muistutettiin historiallisesta kotimaasta
Krimin tasavallan johto on ehdottanut laulaja Jamalalle Ukrainan passin vaihtamista Venäjän passiin. Jamala voitti Euroviisut laululla Krimin tataarien karkotuksesta Stalinin aikana.
Tasavallan hallituksen varapääministeri Georgi Muradovin mielestä sukujuuriltaan Krimin tataarin, Susana Džamaladinovan – tunnetaan taiteilijanimellä Jamala – pitäisi palata historialliseen kotimaahansa. "Korostan, että Krim iloitsee Jamalan menestyksestä, onhan se hänen kotimaansa", Muradov sanoi TASSin haastattelussa.
Hänen mukaansa Jamalan pitäisi "tehdä pieniä toimenpiteitä" saadakseen Venäjän kansalaisuuden. "Karkotuksesta jankkaamisen on loputtava, on aika palata", Muradov sanoi. Varapääministeri kertoi myös arvelevansa, että Ukrainaa Euroviisuissa äänestäneistä venäläisistä moni on Krimin niemimaalla asuvia Krimin tataareja.
Aiemmin toinen Krimin varapääministeri Ruslan Balbek kommentoi Jamalan voittoa mainiten hänen "erinomaisen esityksensä". Samalla hän tuomitsi Euroviisujen politisoitumisen: "maailman parhaankin laulajan voitto tyssäisi Venäjän kansalaisuuteen", Balbek sanoi.
Jamala on kotoisin Ošin kaupungista, silloisesta Kirgiisien sosialistisesta neuvostotasavallasta. Hänen isänsä on Krimin tataari Jamaladin Alim ja äitinsä Vuoristo-Karabahista kotoisin oleva armenialainen Galina Tumasova. Lapsuutensa laulaja vietti Krimillä Maloretšenskojen kylässä lähellä Aluštan kaupunkia, jonne hänen perheensä palasi vuonna 1989 karkotuksen päätyttyä. Krimin Venäjän yhteyteen palauttamisen jälkeen vanhemmat ottivat Venäjän kansalaisuuden.
Aiemmin Jamala on ilmoittanut, että hänen viisukappaleensa 1944 kertoo hänen isoisoäidistään. Stalinin hallinto karkotti kaikki Krimin tataarit vuonna 1944.