Kirjallisuus ja luonto (osa 1/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 10–11 | Sergei Zalygin

Ihmisten kärsimys, heidän olemassaolonsa tragedia, on aina ollut kirjallisuudelle tärkeä osa-alue. Sanoisin, että kulttuuri syntyikin juuri silloin, kun ihmiset ymmärsivät oman tragediansa.

Tragedia on aina kummunnut ihmistenvälisistä suhteista. Shakespearen ja Dostojevskin tuotannot keskittyvät vahvasti henkilökohtaisiin suhteisiin. Yhteiskunnallisiin suhteisiin paneutuvista taas mainitsisin, joillekin ehkä hieman yllättäen, Platonovin. Mutta 1900-luvun lopulla on noussut aivan uudenlainen globaalin tragedian alue: ihmisen ja luonnon väliset suhteet. Tämän tragedisuuden uudenlaisuus yllätti kirjallisuuden, joka ei ole ollut uuteen rooliinsa ollenkaan valmis. Kirjallisuus ei ole vieläkään hyväksynyt luontokysymystä nykymaailman eittämättä tärkeimmäksi ongelmaksi.

Me kaikki ymmärrämme, että ihminen on jo monen vuosisadan ajan suhtautunut luontoon kuin anarkisti ja siinä määrin itsekkäästi, että ei edes huomaa sitä kriittistä hetkeä, jolloin jotain luonnonvaraa on jo käytetty liikaa, tuota elämälle äärimmäisen vaarallista hetkeä. Tiedämme, että jo antiikin suuri ajattelija Solon varoitti, että kukkaketojen muuttaminen autiomaiksi voi olla kohtalokasta ihmiselle. Kaksi ja puoli tuhatta vuotta myöhemmin emme ole kuitenkaan vieläkään ottaneet näistä varoituksista opiksemme.

Homeros tutki aina tavalla tai toisella ihmisten välisiä suhteita, mikä onkin mielipuuhaamme. Ihmiskunnan ja luonnon, ihmiskunnan ja koko muun maailman välisten suhteiden tutkimiseen olemme suhtautuneet intohimottoman viileästi. Homerosta toki pidämme arvossa, mutta Solon on ei suuremmin innosta. Kun uskonto omi apokalyptisen pohdiskelun itselleen, kirjallisuus sai alkaa hengittää vapaammin ja iloisemmin. Se on paljon mieluummin maallinen, mainen ja maailmallinen. Mutta tämä ilo ja maallisuus kääntyikin aivan uuteen suuntaan, mitä oikeastaan saattoi odottaakin.

Aika teki tehtävänsä. Se kului ja asetti kaikki tekomme täysin määrättyyn järjestykseen: elämän puolesta ja sitä vastaan. Toisin sanoen, aika antoi kaikelle sille, mitä kutsumme ajankohtaiseksi, kysymyksen "olla vai eikö olla" todellisen sisällön.

Niinpä myös minä, entinen maanparannustöiden insinööri, kasvoin luonnon muuttajan ja uudistajan hengessä. Uskoin, että nämä muutokset tekevät maasta kauniimman, entistäkin hyödyllisemmän ihmisille, sosialistisen yhteiskunnan ihmisille. Uskoin, että vain "olla" on olemassa ja, että "ei olla" on pelkkää tyhjyyttä ja tarpeetonta kuvitelmaa. Uskoin, että ei luonto minun viisauttani tai intomieltäni kaipaa.

Mutta pitkän elämäni aikana olen joitakin kertoja käynyt Vuoristo-Altaissa ja joka kerta (vuosina 1929, 1938 ja 1961) olen nähnyt täysin erilaisen Vuoristo-Altain, runnellun ja yhä viheliäisemmän, yhä luonnottomamman. Joskus ajattelin luontoa ja sen maisemaa katsoessani, että minä kuolen, mutta tämä joki, nämä vuoret, nämä niityt ja taivaat, nämä metsät jäävät jälkeeni. Nehän ovat nimenomaan ikuisuuden ilmentymä maan päällä. Hiljalleen vakuutuin kuitenkin, että elämäni kestää päinvastoin pidempään kuin se aika, jossa luonnon omakuva ja sitä kautta sen aito olemus säilyvät. Tällä hetkellä Vuoristo-Altaissa, yhdellä maailman kauneimmista joista, Katunilla, rakennetaan vesivoimalaa, joka ei ole tarpeen kenellekään muulle kuin ministeriöiden virkamiehille. Altai lakkaa lopullisesti olemasta oma itsensä, siitä tulee ihmiselämälle ehdollistettu ympäristö. Ja kaikki vain, koska ihminen, jonka elämä on pelkkä silmänräpäys, on orjuuttanut tuon ikuisuuden. Hän halusi tulla (ja tuli) luomakunnan herraksi, mikä ei olisi mihinkään muuhun lopputulokseen voinut johtaakaan. Niin on aina ollut: valtias, joka ei ole pystynyt hallitsemaan itseään, on ajanut hallitsemansa perikatoon.

Ja nyt pitää muistaa, että myös kirjallisuus, siinä määrin kuin se ihmiselämään osallistuu, on myös kulkenut tätä luonnosta vieraantumisen tietä.

Mitä merkkejä siitä on nähtävissä?

Aloitetaan sanastollamme, lähdetään sanasta. Voin jakaa minkä hyvänsä kielen sanakirjasanat luontosanoihin ja luontoa laajentaviin (muitakin mahdollisia merkintätapoja on, esimerkiksi käsitteelliset, jälkiluonnolliset). Luontosanat voidaan aistia fyysisesti ja ne merkitsevät asioita, niiden ominaisuuksia ja kehitystä sekä myös toimintoja, joita voimme aistia välittömästi viidellä aistillamme, jotka luonto on meille antanut: näkö, kuulo, tunto, haju ja maku. "Tuntosanoja" ovat sellaiset kuin käsi, jalka, varpunen, taivas ja televisio, tai kaunis, nopea, älykäs, karhea, äänekäs ja sanaton, tai kirjoittaa, pilkkoa, nauraa ja itkeä. Näillä sanoilla, sen lisäksi että ne ovat "nähtäviä", "tuntuvia" ja kuultavia, on oma kansan historian kanssa yhteinen historiansa. Tiedetäänhän, että esimerkiksi islannissa kalastajien ikivanhassa kielessä erilaisilla tuulilla on oma sanansa. 27 erilaisella sanalla erotellaan esimerkiksi länsituuli itätuulesta, kevyt tuuli kovasta tai myrskyisästä. Filippiineillä taas sanalla "kantaa" on yli 50 merkitystä riippuen siitä, miten kannetaan: pään päällä, hartioilla, selässä, käsissä jne.

Luontoa jatkavat sanat, kuten vaikkapa laser, ovat tieteen ja tekniikan luomia eivätkä ne liity aisteihimme. Myös virkavalta luo sanoja (orwellilaiseen tyyliin), se luo myös slangia. Kaikki tämä on jo tuttua.

Eri ryhmiin kuuluvien sanojen kohtalo on erilainen. Luontoa laajentavien sanojen lukumäärä kasvaa eksponentiaalisesti, ne tuottavat helposti lisää saman ryhmän sanoja, mielistämmekin ne valtaavat yhä enemmän alaa. Luontosanojen lukumäärä sekä kasvaa että laskee. Kasvua aiheuttaa lähinnä yhä uusien tavaroiden ilmestyminen arkeemme, sellaisten kuin television, kaukokirjoittimen tai tietokoneen. Neuvostoliitossa tällaisia uusia esineitä ei juurikaan tuoteta, niinpä venäjän kieleenkään ei näitä sanoja tule. Samaan aikaan maailmassa katoaa monia eläin- ja kasvilajeja, kala-, lintu- ja hyönteislajeja. Käytöstä katoaa myös niitä vastaava sanasto.

Moskovalaislapset alkavat jo unohtaa sanan varpunen. Entä kuka nykyään muistaa sellaisia sanoja kuin niini tai sokkanaula (ven. tšeka), paitsi jos puhe on Lubjankan vankilasta ja neuvosto-Venäjän valtiollisesta poliisista, Tšekasta. Kuka muistaa kaiken maailman työhevosten valjastamiseen liittyvien osien nimiä? Mutta kyse ei ole edes siitä, ei niiden tai näiden sanojen absoluuttisesta lukumäärästä, vaan pikemminkin siitä, että maapallon koko konkreettinen luonto on tätä nykyä jo luetteloitu ja nimetty. Meistä vain näytti kuin se olisi ääretön, mutta se on äärellinen.

60 vuotta sitten opiskelin maatalousoppilaitoksessa, jossa kasvitieteen opettajana oli unohtumaton Viktor Vereštšagin. Matkaillessaan Vuoristo-Altaissa hän löysi 15 aiemmin tuntematonta kasvilajia, joiden nimiin sittemmin lisättiin etuliite "vereščaginus". Onko sellainen todellakin vielä mahdollista?

Toistan vielä: niin pitkään kuin konkreettinen maailma näytti äärelliseltä ja tutkitulta, toimemme siinä olivat rajattomia, sanoja luova toimintamme mukaan lukien. Nykyään kirjallisuudesta tulee kuitenkin väistämättä yhä enemmän luonnon rajat ylittävää. Mutta kunpa se jäisikin vain tähän! Mielestäni sanasto on kuitenkin vain kirjallisuuden luonnosta vieraantumisen alku. Sanaston jälkeen tulee tyyli. Miten voisinkaan kuvailla, mitä tyyli on ja ennen kaikkea mitä se heijastaa? Se heijastaa ihmisten jonkinlaista elämäntapaa (ja sen myötä ajatusmaailmaa). Ei ole sattuma, että sanaa "tyyli" käytetään sekä puhuttaessa kirjallisesta tyylistä että elämäntyylistä.