15.03.2015, 09.15 | Kulttuuritoimitus
Maaseutuproosan klassikko Valentin Rasputin on kuollut
Ansioitunut proosakirjailija, niin sanotun maaseutuproosan klassikko, väsymätön toisinajattelija Valentin Rasputin on kuollut päivää ennen kuin olisi täyttänyt 78 vuotta. Elämänsä viimeiset neljä päivää kirjailija oli koomassa.Termi "neuvostovenäläinen kirjailija" kuvaa Valentin Rasputinia mitä parhaimmalla tavalla. Neuvostoliittoon hänet kytkevät aikakausi sekä tuotannon ulkoiset yksityiskohdat, vaikka hänen lahjakkuutensa olikin 1900-luvun kommunistisessa ja jälkikommunistisessa yhteiskunnassa ylivertaista. Venäläisyyteen hän kytkeytyy tietysti osana suurta venäläistä kirjallisuusperinnettä.
On kiintoisaa, että Rasputin päätyi kirjailijaksi oltuaan ensin toimittaja. Se oli sellainen neuvostoliittolainen menestystarina: nuori toimittaja Irkutskista näytti esseitään ja kertomuksiaan Tšitaan saapuneelle kunnianarvoiselle kirjailijalle Tšivilihinille. Tämä huomasi tehneensä löydön, siunasi ja kävi auttamaan.
Rasputinin toimittajan ura olisi muuten voinut loppua jo varhain. 1960-luvun alussa hän teki yhdessä ystävänsä, tulevan runoilijan Sergei Ioffen kanssa ohjelman vuoden 1937 vainojen uhrista, siperialaisesta kirjailijasta Pjotr Petrovista. Kumpikin sai siitä hyvästä potkut. Mutta valtionlehdistö puuttui asiaan. Heistä kirjoitti jopa Aleksei Adžubein johtama Izvestija, ja niin Rasputin ja Ioffe saivat palata työpaikkaansa. Televisiotöistä he tosin joutuivat luopumaan.
Ioffesta tuli kuulu runoilija, joka kuoli vuonna 1992. Nuorten irkutskilaisten runoilijoiden palkinto on nimetty hänen mukaansa. Rasputin taas muutti Krasnojarskiin työskentelemään sikäläisissä sanomalehdissä ja julkaisi pian kertomuksiaan ja esseitään ensimmäisessä kirjassaan Krai vozle samogo neba ("Maa itsensä taivaan äärellä").
Rasputinia pidetään maaseutuproosan klassikkona. Maaseutuproosan venäläiset lukijat tuntevat Vasili Šukšinin lisäksi ennen kaikkea kahden kirjailijan ansiosta: Rasputinin sekä vuonna 2012 kuolleen Vasili Belovin.
Belov omisti elämänsä ristiriidattoman ja sopuisan talonpoikaiselämän kuvaamiselle patriarkaalisen elämän ihanuutta ylistäen.
Rasputin taas kuvasi eri tavoin sitä dramaattista, toisinaan traagistakin murtumaa, jonka tähän todellisuuteen toi iänikuisen rujo nykyaikaisuus. Se näkyi niin sotana kuin industrialisaationakin, kaupungin hyökkäyksenä maaseudulle tai yksinkertaisesti talonpoikaisjärjen katoamisena ajan virrassa.
Siitä on kyse jo Rasputinin ensimmäisessä pienoisromaanissa Viimeinen raja (Posledni srok). Se kertoo kuolevan maalaismuorin Annan ja häntä kuolinvuoteelleen hyvästelemään saapuneiden kaupunkilaisten sukulaisten mentaliteettien järkälemäisestä erosta. Siitä on kyse myös yhdessä hänen voimakkaimmista teoksistaan, Elä ja muista (Živi i pomni), jossa rintamakarkuri on pakotettu sodan viime kuukausina piilottelemaan kyläläisiltä. Siitä on kyse myös maineikkaassa vuoden 1976 pienoisromaanissa Jäähyväiset Matjoralle (Proštšanie s Matjoroi), jossa Matjoran saari upotetaan veden alle Bratskin vesivoimalan rakennustöiden yhteydessä.
Maaseutuproosa on täysin neuvostoliittolainen käsite. Nyky-Venäjällä sitä ei voi ajatellakaan ilman niitä titaaneja, jotka loivat tämän suuntauksen 1960-luvun alussa.
Ehkäpä siksi Rasputin alkoi perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen aikoina poliittisesti aktiiviseksi. Nähtävästi hän aavisteli sen maailman luhistumista, josta hän oli teoksissaan kertonut.
Avoimet kirjeet yhteiskunnan demokratisointia vastaan, palavahenkiset puheet Neuvostoliiton kansojen edustajien kokouksen puhujapöntössä kuuluisine Stolypin-sitaatteineen ("Te tarvitsette valtavia järistyksiä. Me tarvitsemme mahtavan maan"), lähentyminen Solženitsynin kanssa. Rasputin tuki Venäjän federaation kommunistista puoluetta ja Gennadi Zjuganovia, rakennutti kirkon kotitaajamaansa, oli Patriarkan kulttuurineuvoston jäsen. Hän oli avoin stalinisti ja tuki Pussy Riotin rikosoikeudellista syyttämistä.
Venäläisen kirjallisuuden historiassa on nähty monia hämmästyttäviä muutoksia. Rasputinin kunniaksi on sanottava, että hän pystyi aina kannassaan, olivat ne sitten perestroikanvastaisia, neuvostomielisiä tai sittemmin kansallismielisiä ja patrioottisia, Neuvostoliiton ja Venäjän muutosten aikakauden ensi askelista alkaen. Ja kaiken sen mitä hänen kannattajansa puhuivat hänen käsityksistään poliittisista suhdanteista, hän sanoi puhtaasti levottomasta sydämestään. Mitä tulee politiikkaan, sitä hän nähtävästi vihasi.
"Minun pääsystäni vallan rakenteisiin ei ollut mitään hyötyä. Se oli täysin tyhjänpäiväistä", sanoi hän kansanedustajuudestaan eräässä haastattelussa. "Sen muistot hävettävät, miksi minun piti mennä sinne?"
Rasputin oli ja pysyy yhtenä venäläisen kirjallisuuden tärkeimmistä metafyysikoista. Angaran rantojen nuori esseisti hänessä ei koskaan kadonnut. Hän kirjoitti tuon alueen rakennusprojekteista ja ongelmista, mutta oppi nopeasti siirtymään paikallisesta kontekstista kosmiseen, kysymyksiin sielusta, ihmisyydestä, maasta ja maailmasta. Hän teki sen puhtaasti kirjallisin menetelmin, historian ja sen yksityiskohtien, ainutlaatuisen kielensä ja tyylinsä kautta.
Varmaankin juuri siksi häntä onnisti filmatisointien suhteen. Niitä ei ollut paljon, mutta ne takasivat lähes kaikille ohjaajilleen kunniaa ja tunnustusta. Hänen lähes autobiografiset (ja hengeltään perin kaupunkilaiset) Ranskan oppituntinsa (Uroki frantsuskogo) ohjasi filmille Jevgeni Taškov, Rudolfiosta taas tuli neuvostoliittolaisen klassikko-ohjaajan Dinara Asanovan lopputyön kirjallinen pohja. Elä ja muista odotti hetkeään kokonaiset 34 vuotta, vuonna 2008 Aleksandr Proškin ohjasi teoksen elokuvaksi, pääosissaan Darja Moroz ja Sergei Makovetski.
Vielä on yksi filmatisointi, vuoden 1980 elokuva hänen Jäähyväisistään Matjoralle, jonka ohjasivat Larisa Šepitko ja Elem Klimov. He muuttivat loppua hieman. Rasputinilla saaren upottamisen jälkeen kaikuu Isännän huuto, mutta elokuva päättyy symbolisesti vaikuttavaan otokseen, jossa laiva joutuu matjoralaisten kera sankkaan sumuun. Eteneminen ei ole mahdollista, he pysähtyvät keskelle tekojärveä ja vain ajoittaisin törähdyksin tuuttaavat läsnäoloaan.
Se on varmaankin tarkin kuvaus siitä, mitä olemme menettäneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti