Lähde: Izvestija <http://izvestia.ru/news/592832>
09.10.2015, 10.27 | Zahar Prilepin
Kirjailija Zahar Prilepinin ajatuksia Nobel-komitean päätöksestä myöntää kirjallisuuspalkinto Svetlana Aleksijevitšille
Itse asiassa se olisi voitu antaa Vasili Bykoville. Aikanaan hän vihasi neuvostovaltaa ja hänellä oli paljon kysymyksiä Venäjälle, mutta suuri kirjailija hän oli, ja valkovenäläinen. Mutta eihän tässä ole kyse kirjallisuudesta.
Ensinnäkin, periaatteesta sitä ei voitu antaa venäläiselle kirjailijalle, ei edes Viktor Šenderovitšille, sillä ihan periaatteesta Venäjää ei voi palkita. Siksi kulttuurimaailma ei voinut palkita myöskään Jevtušenkoa, Peleviniä, Sorokinia, Makaninia, Iskanderia tai Bitovia, vaikka kukin heistä olisi aivan oikeutettu siihen.
Kaikkien Venäjän nyt riemuitsevien länsimielisten, liberaalien ja progressistien pitäisi olla tietoisia, että heitä halveksitaan yhtä lailla kuin koko muutakin Venäjää, mutta eivät he sitä ymmärrä. Siinä kuin Vasili Bykoville, olisi Nobel voitu antaa aikanaan Viktor Astafjeville.
Mutta ei Venäjä silloin 1990-luvulla kiinnostanut ketään. Se oli varjo entisestään, miksi kukaan olisi piitannut. Lyödyille ei oikeutta suoda.
Viitisen vuotta sitten sanoin Pariisissa, ja sittemmin myös Lontoon kirjamessuilla Lev Danilkinin ja Basinskin todistaessa vierelläni, että venäläinen kirjallisuus palaa Nobel-komitean mieleen, kunhan venäläiset sukellusveneet saapuvat Euroopan rannoille. "Palkitkaa meidät sukellusveneittäkin", vitsailin silloin.
Kirjoitin tästä useassakin artikkelissani: niin pitkään kuin Venäjä ei käyttäydy supervallan tavoin, sitä ei ole olemassakaan. Osuin oikeaan, mikä ei suurta viisautta vaatinut. Sukellusveneittä he eivät voineet sitä tehdä.
Ymmärtäkää, että tämä palkinto kumpuaa melkoisesta nöyryytyksen tunteesta. Ensin olivat olympiakisat, sitten Krim, sen jälkeen Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat käytännössä eristettiin Ukrainasta. Nyt sitten Syyria. Kaspianmereltä lentää pommeja ties minne. Tai pikemminkin, sinne minne ne ohjataan. Pitäähän tähän jotenkin vastata. Vastaukseksi valittiin mitä eriskummallisin ja lattein vaihtoehto: palkitaan hyvä toimittaja, jonka maine omiensakin keskuudessa perustuu lähinnä hänen hämmästyttävän banaaleissa haastatteluissa toistelemaansa kertosäkeeseen: "Venäjä tappoi kaikki, tappoi, tappoi, aina se on kaikki tappanut ja tulee tappamaan, pysäyttäkää tämä pahuus, nämä orjat eivät koskaan lakkaa olemasta orjia, sieltä tulee Stalin ja kaikki, ymmärrättehän, mihin tämä kaikki johtaa, minä ainakin ymmärrän ihan erityisen hyvin".
Mistä mielipaha, ystäväiseni? Juhlaahan tämä on. Miten nöyryyttävää se onkaan Nobel-komitealle. Ymmärrämmehän me: Bunin, Solženitsyn, Pasternak, Brodsky. Mutta ei missään tapauksessa: Gorki, Aleksei Tolstoi, Majakovski, Andrei Platonov, Anna Ahmatova, Aleksandr Tvardovski, Leonid Leonov, Juri Kuznetsov, Valentin Rasputin jne. Huhun mukaan jopa (Eduard) Limonovia on ehdotettu.
Viimeisillä voimillaan he kerran saivat aikaan Šolohovin. Ymmärrämmehän me kaikki toki kenelle, koska ja missä olosuhteissa avokätisyyttä löytyy. Mutta jopa tällä murheellisella tiellä on erikoisuutensa. Bunin, hänhän on suoranainen...russofiili. Ei häntä juurikaan julkaista maailmalla. Miksi juuri Bunin, joka kirjoittaa lähinnä kyläelämästä. Solženitsyn palkittiin, hän kirjoitti teokset "Rossija v obvale" ("Luhistuva Venäjä") sekä "200 let vmeste" ("200 vuotta yhdessä"). Brodsky osoittautui imperialistiseksi ja muukalaisvihamieliseksi. Pitäisi palkita joku sellainen hahmo, joka ei voisi tehdä mitään sellaista enää koskaan. Jevtušenko, Pelevin, Sorokin, Makanin, Iskander, Bitov. Kuka hyvänsä heistä saattaa tehdä vielä ties mitä temppuja, kyllähän nuo venäläiset tiedetään.
Vaan Svetlana Aleksijevitšillä ei tällaisia mielessään ole. Ja niin tapahtui tämä, sanoisinko hienostuminen. Vaikka onhan sille tosin sopivampikin sana. Hän on kirjailija muttei kirjailija, venäläinen muttei venäläinen. Juuri sitä mitä pitää. Happamuus ja vihaisuus veivät komitealta järjen. "Minä tässä ihan kiusallani pistän itseäni silmään." No, pistä. Joko pistit? Sinullahan on oikein hienot sinipunaiset silmät. Itse asiassa tämä on palkinto Venäjälle. Sen itsenäisyydelle, sen vaikutusvallalle, sen paikalle maailmassa. Itsenäisyyden ja paikankin voimme kyllä menettää, mutta ei se mitään.
30 vuoteen ne eivät harkinneetkaan palkitsemista, sitten vain vuoden työ ja johan alkoi tapahtua. Toverit, kunnia Svetlana Aleksijevitšille.
Palkinnon myöntämispäivänä olin poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Join jopa samppanjaa. Me teimme sen. Kelpaisiko muuten pieni ennuste? Ensi vuonna palkinto annetaan jollekin, joka edustaa jonkinlaista kolmatta tai viidettä sukupuolta. Homma on lähtenyt hyvin liikkeelle, ei muuta kuin samaa rataa vain. Tässä ei tosin ole enää puhe Venäjästä. Jos olisi, niin sekin palkittaisiin, useamman kerran. Pitää vain jatkaa samaan malliin. Missä ne meidän sukellusveneemme muuten ovat?
20. lokakuuta 2015
19. lokakuuta 2015
Karvas Nobel
Lähde: Lenta.ru <http://lenta.ru/articles/2015/10/08/alexievich/>
08.10.2015, 16.37 | Natalja Kotšetkova
Miksi Svetlana Aleksijevitšin kirjojen lukeminen on tärkeää mutta pelottavaa
Nobelin tämän vuoden kirjallisuuspalkinto myönnettiin venäjänkieliselle, valkovenäläiselle Svetlana Aleksijevitšille. Hänen kirjastaan Sodalla ei ole naisen kasvoja on jo aikoja sitten tullut klassikko. "Tsinkovye maltšiki" ("Sinkkipojat") ja Tšernobylistä nousee rukous saivat ristiriitaisemman vastaanoton. "Vremja sekond hend" ("Käytetyn tavaran aika") oli ehdolla venäläisen kirjallisuuspalkinnon Bolšaja knigan saajaksi ja voitti yleisöäänestyksen. Natalja Kotšetkova kirjoitti Lenta.ru:hun Nobel-komitean yllättävästä valinnasta.
Tämä on historiallinen Nobel, sillä ei tällaista tapahdu.
Ruotsin akatemian sihteerinä on sen koko 200-vuotisen historian aikana ollut vain ja ainoastaan miehiä. Tänä kesänä paikalle valittiin kuitenkin nainen, kun kirjailija, kirjallisuudentutkija ja -kriitikko Sara Danius korvasi historioitsija Peter Englundin. Ruotsin akatemiassa hänellä on tuoli numero 7. Tuota paikkaa piti pitkään Selma Lagerlöf, joka puolestaan oli ensimmäinen Nobelilla palkittu naiskirjailija.
Vedonlyöntitoimistot esittävät vuodesta toiseen listoja suosikeistaan, mutta se on pelkkää arvailua ja kahvipöytäkeskustelujen materiaalia. Tavallisesti niillä ei ole mitään tekemistä tiukasti salassapidettävän ehdokaslistan kanssa.
Nobelin palkinto valitaan tällaiselta suljetulta listalta. Alkuvuodesta listalla on kolmisensataa nimeä. Syksyyn mennessä ne on karsittu 15–20:een. Lokakuussa akatemian jäsenet äänestävät voittajasta. Maailma pidetään epätietoisena aina niihin hetkiin asti, kun kultakoristeinen valkoinen ovi aukeaa ja akatemian sihteeri julistaa voittajan. Ehdokkaiden nimien päästäminen julkisuuteen on koko prosessin ajan tiukasti kiellettyä, Nobel-komitean salaisuudet paljastetaan vasta 50 vuoden päästä.
Joten se, että Svetlana Aleksijevitš oli nyt vedonlyöntilistojen kärjessä, ei kertonut todellisesta tilanteesta mitään. Kahtena edellisenäkin vuonna hän oli ollut suosikki, mutta voitot veivät Kanadan Tšehoviksi kutsuttu Alice Munro sekä ranskalainen klassikko Patrick Modiano.
Oli toki kaksi yleistä käsitystä Nobel-komiteasta, jotka tukivat Aleksijevitšin valintaa.
Ensinnäkin Nobel-kirjailijan pitäisi olla paitsi huomattava kirjailija, myös aktiivinen kansalaisvaikuttaja. On hyödyksi jos välit synnyinmaahan ovat hankalat, kuten Armenian kansanmurhaa koskevista lausunnoistaan syytteeseen joutuneella Orhan Pamukilla. Tai jos kirjoillaan ja teoillaan tuo feministisiä ajatuksia tunnetuksi, kuten itävaltalainen romaanikirjailija Elfriede Jelinek. Tällekin säännölle on toki poikkeuksensa. Vaikkapa tänä vuonna kuollutta ruotsalaista runoilijaa Tomas Tranströmeriä ei voi pitää yhteiskunnallisesti tai poliittisesti erityisen aktiivisena, viime vuosinaan hän ei edes ottanut toimittajia vastaan.
Toiseksi on se tärkeä tekijä, että tullakseen missään valituksi pitää ensin olla arvostettu. Ja jotta voidaan arvostaa, on hyvä ensin olla ylipäätään tunnettu. Svetlana Aleksijevitšin tunnettuus Euroopassa ei ole ainakaan vähäisempää kuin venäjänkielisessä maailmassa, se voi olla jopa suurempaa. Hänen kirjojaan on käännetty 20 kielelle ja käännöksiä on myyty miljoonittain.
Aleksijevitšin ura on ollut hyvin huomattava, sitä voisi kutsua tyypilliseksi Nobel-uraksi. Hän on ihanteellinen maailmankansalainen. Hän syntyi valkovenäläis-ukrainalaiseen perheeseen Ukrainassa, muutti lapsena Valko-Venäjälle ja on aikuisena asunut pitkiä aikoja Italiassa, Saksassa, Ranskassa sekä Ruotsissa. Kaksi vuotta sitten hän palasi Minskiin.
Hänen kirjailijan äänensä kuuluu elimellisesti yhteen hänen elämäntarinansa kanssa. Itse hän kutsuu itseään korvaksi. Hän kuuntelee, kuulostelee, kirjaa muistiin, jäljentää ja järjestää uudelleen. Hän tekee yksityisestä yleistä, kertoo tuntemattomista asioista ja muistuttaa unohdetuista. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo naissotilaista, "Sinkkipojat" Afganistanissa sotineista, "Käytetyn tavaran aika" taas tekee tiliä 1990-luvusta.
Nämä tekstit ovat ihan omanlaisiaan. On kirjoja, joiden lukeminen on raskasta, ja on kirjoja, joita lukiessa itkettää. On sellaisia, jotka tekee mieli vain sulkea ja pitää kiinni. Kaikki tämä sopii Aleksijevitšin dokumentaariseen kirjallisuuteen. Hän on kuin repeämäisillään oleva aortta, joka laukoo taisteluhaudoista totuuksia, joita on pakotettava itsensä kuuntelemaan. Hän kertoo elämästä, joka on pahempaa kuin kuolema. Tarinat ryöstetyistä ja runnelluista elämistä saavat lukijan nyyhkyttämään itsensä uneen. Se pakottaa tekemään tiliä tämän todellisuuden kanssa.
Yksi sitaatti kirjasta Sodalla ei ole naisen kasvoja: "Mukanamme oli hiljattain synnyttänyt radisti. Vauvalla oli nälkä, se huusi rintaa... Mutta äitikin oli nälkäinen eikä maitoa tullut, joten vauvan itku sen kun jatkui. Kuolemanpartio oli koirineen ihan vieressä...jos koirat kuulevat, olemme kaikki mennyttä. Koko 30-henkinen ryhmä, ymmärrättekö? Piti tehdä ratkaisu...
Kukaan ei pystynyt kertomaan komentajan päätöstä, mutta äiti arvasi sen ilmankin.
Hän laski lapsikäärön veden alle ja piti sitä siellä pitkään. Parkuminen loppui, tuli täysin hiljaista. Emme pystyneet nostamaan katseitamme, emme äitiin emmekä toisiimme."
Toinen sitaatti: "Kun otimme vankeja, heidät vietiin joukko-osaston luo. Heitä ei ammuttu, se olisi ollut liian helppo kuolema. Me teurastimme heidät pistämällä kuin siat, piipunpuhdistimilla, revimme heidät kappaleiksi. Halusin nähdä sen...odotin sitä kovasti! Odotin hartaasti sitä hetkeä, jolloin heidän silmämunansa alkaisivat haljeta kivusta."
Vielä yksi 1990-luvun tarina kirjasta "Käytetyn tavaran aika": Eräs vanhus kuoli. Tyttärellä ja lapsenlapsilla ei ollut rahaa, lainkaan. Ei hautajaisiin eikä edes ruumiin kuljettamiseen ruumishuoneelle. Kuolintodistukseenkaan ei ollut varaa. Sen vuoksi tytär asui lapsineen viikon samassa asunnossa vainajan kanssa. He balsamoivat ruumiin parhaansa mukaan, hankasivat sen kuivaksi kaliumpermanganaatilla, peittivät sen märillä lakanoilla, sulkivat ikkunat tiiviisti, tukkivat ovet märillä huovilla. Bandiitit maksoivat hautajaiset ja valtasivat asunnon. Äiti tyttärineen jäi asunnottomaksi.
Svetlana Aleksijevitš on sanonut haluavansa kirjoittaa kaksi kirjaa, toisen rakkaudesta ja toisen vanhuudesta. Ne tekisi mieli lukea. Mutta pelottaa.
08.10.2015, 16.37 | Natalja Kotšetkova
Miksi Svetlana Aleksijevitšin kirjojen lukeminen on tärkeää mutta pelottavaa
Nobelin tämän vuoden kirjallisuuspalkinto myönnettiin venäjänkieliselle, valkovenäläiselle Svetlana Aleksijevitšille. Hänen kirjastaan Sodalla ei ole naisen kasvoja on jo aikoja sitten tullut klassikko. "Tsinkovye maltšiki" ("Sinkkipojat") ja Tšernobylistä nousee rukous saivat ristiriitaisemman vastaanoton. "Vremja sekond hend" ("Käytetyn tavaran aika") oli ehdolla venäläisen kirjallisuuspalkinnon Bolšaja knigan saajaksi ja voitti yleisöäänestyksen. Natalja Kotšetkova kirjoitti Lenta.ru:hun Nobel-komitean yllättävästä valinnasta.
Tämä on historiallinen Nobel, sillä ei tällaista tapahdu.
Ruotsin akatemian sihteerinä on sen koko 200-vuotisen historian aikana ollut vain ja ainoastaan miehiä. Tänä kesänä paikalle valittiin kuitenkin nainen, kun kirjailija, kirjallisuudentutkija ja -kriitikko Sara Danius korvasi historioitsija Peter Englundin. Ruotsin akatemiassa hänellä on tuoli numero 7. Tuota paikkaa piti pitkään Selma Lagerlöf, joka puolestaan oli ensimmäinen Nobelilla palkittu naiskirjailija.
Vedonlyöntitoimistot esittävät vuodesta toiseen listoja suosikeistaan, mutta se on pelkkää arvailua ja kahvipöytäkeskustelujen materiaalia. Tavallisesti niillä ei ole mitään tekemistä tiukasti salassapidettävän ehdokaslistan kanssa.
Nobelin palkinto valitaan tällaiselta suljetulta listalta. Alkuvuodesta listalla on kolmisensataa nimeä. Syksyyn mennessä ne on karsittu 15–20:een. Lokakuussa akatemian jäsenet äänestävät voittajasta. Maailma pidetään epätietoisena aina niihin hetkiin asti, kun kultakoristeinen valkoinen ovi aukeaa ja akatemian sihteeri julistaa voittajan. Ehdokkaiden nimien päästäminen julkisuuteen on koko prosessin ajan tiukasti kiellettyä, Nobel-komitean salaisuudet paljastetaan vasta 50 vuoden päästä.
Joten se, että Svetlana Aleksijevitš oli nyt vedonlyöntilistojen kärjessä, ei kertonut todellisesta tilanteesta mitään. Kahtena edellisenäkin vuonna hän oli ollut suosikki, mutta voitot veivät Kanadan Tšehoviksi kutsuttu Alice Munro sekä ranskalainen klassikko Patrick Modiano.
Oli toki kaksi yleistä käsitystä Nobel-komiteasta, jotka tukivat Aleksijevitšin valintaa.
Ensinnäkin Nobel-kirjailijan pitäisi olla paitsi huomattava kirjailija, myös aktiivinen kansalaisvaikuttaja. On hyödyksi jos välit synnyinmaahan ovat hankalat, kuten Armenian kansanmurhaa koskevista lausunnoistaan syytteeseen joutuneella Orhan Pamukilla. Tai jos kirjoillaan ja teoillaan tuo feministisiä ajatuksia tunnetuksi, kuten itävaltalainen romaanikirjailija Elfriede Jelinek. Tällekin säännölle on toki poikkeuksensa. Vaikkapa tänä vuonna kuollutta ruotsalaista runoilijaa Tomas Tranströmeriä ei voi pitää yhteiskunnallisesti tai poliittisesti erityisen aktiivisena, viime vuosinaan hän ei edes ottanut toimittajia vastaan.
Toiseksi on se tärkeä tekijä, että tullakseen missään valituksi pitää ensin olla arvostettu. Ja jotta voidaan arvostaa, on hyvä ensin olla ylipäätään tunnettu. Svetlana Aleksijevitšin tunnettuus Euroopassa ei ole ainakaan vähäisempää kuin venäjänkielisessä maailmassa, se voi olla jopa suurempaa. Hänen kirjojaan on käännetty 20 kielelle ja käännöksiä on myyty miljoonittain.
Aleksijevitšin ura on ollut hyvin huomattava, sitä voisi kutsua tyypilliseksi Nobel-uraksi. Hän on ihanteellinen maailmankansalainen. Hän syntyi valkovenäläis-ukrainalaiseen perheeseen Ukrainassa, muutti lapsena Valko-Venäjälle ja on aikuisena asunut pitkiä aikoja Italiassa, Saksassa, Ranskassa sekä Ruotsissa. Kaksi vuotta sitten hän palasi Minskiin.
Hänen kirjailijan äänensä kuuluu elimellisesti yhteen hänen elämäntarinansa kanssa. Itse hän kutsuu itseään korvaksi. Hän kuuntelee, kuulostelee, kirjaa muistiin, jäljentää ja järjestää uudelleen. Hän tekee yksityisestä yleistä, kertoo tuntemattomista asioista ja muistuttaa unohdetuista. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo naissotilaista, "Sinkkipojat" Afganistanissa sotineista, "Käytetyn tavaran aika" taas tekee tiliä 1990-luvusta.
Nämä tekstit ovat ihan omanlaisiaan. On kirjoja, joiden lukeminen on raskasta, ja on kirjoja, joita lukiessa itkettää. On sellaisia, jotka tekee mieli vain sulkea ja pitää kiinni. Kaikki tämä sopii Aleksijevitšin dokumentaariseen kirjallisuuteen. Hän on kuin repeämäisillään oleva aortta, joka laukoo taisteluhaudoista totuuksia, joita on pakotettava itsensä kuuntelemaan. Hän kertoo elämästä, joka on pahempaa kuin kuolema. Tarinat ryöstetyistä ja runnelluista elämistä saavat lukijan nyyhkyttämään itsensä uneen. Se pakottaa tekemään tiliä tämän todellisuuden kanssa.
Yksi sitaatti kirjasta Sodalla ei ole naisen kasvoja: "Mukanamme oli hiljattain synnyttänyt radisti. Vauvalla oli nälkä, se huusi rintaa... Mutta äitikin oli nälkäinen eikä maitoa tullut, joten vauvan itku sen kun jatkui. Kuolemanpartio oli koirineen ihan vieressä...jos koirat kuulevat, olemme kaikki mennyttä. Koko 30-henkinen ryhmä, ymmärrättekö? Piti tehdä ratkaisu...
Kukaan ei pystynyt kertomaan komentajan päätöstä, mutta äiti arvasi sen ilmankin.
Hän laski lapsikäärön veden alle ja piti sitä siellä pitkään. Parkuminen loppui, tuli täysin hiljaista. Emme pystyneet nostamaan katseitamme, emme äitiin emmekä toisiimme."
Toinen sitaatti: "Kun otimme vankeja, heidät vietiin joukko-osaston luo. Heitä ei ammuttu, se olisi ollut liian helppo kuolema. Me teurastimme heidät pistämällä kuin siat, piipunpuhdistimilla, revimme heidät kappaleiksi. Halusin nähdä sen...odotin sitä kovasti! Odotin hartaasti sitä hetkeä, jolloin heidän silmämunansa alkaisivat haljeta kivusta."
Vielä yksi 1990-luvun tarina kirjasta "Käytetyn tavaran aika": Eräs vanhus kuoli. Tyttärellä ja lapsenlapsilla ei ollut rahaa, lainkaan. Ei hautajaisiin eikä edes ruumiin kuljettamiseen ruumishuoneelle. Kuolintodistukseenkaan ei ollut varaa. Sen vuoksi tytär asui lapsineen viikon samassa asunnossa vainajan kanssa. He balsamoivat ruumiin parhaansa mukaan, hankasivat sen kuivaksi kaliumpermanganaatilla, peittivät sen märillä lakanoilla, sulkivat ikkunat tiiviisti, tukkivat ovet märillä huovilla. Bandiitit maksoivat hautajaiset ja valtasivat asunnon. Äiti tyttärineen jäi asunnottomaksi.
Svetlana Aleksijevitš on sanonut haluavansa kirjoittaa kaksi kirjaa, toisen rakkaudesta ja toisen vanhuudesta. Ne tekisi mieli lukea. Mutta pelottaa.
11. lokakuuta 2015
Svetlana Aleksijevitšin tiedotustilaisuus Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen
Mainittakoon, että haastattelussa esiintyvät nimet, niin henkilöiden kuin teostenkin, olen translitteroinut venäjän eikä valkovenäjän kielen mukaan, koska haastattelukin on tehty venäjäksi.
Lähde: Наша Ніва <http://nn.by/?c=ar&i=157701&lang=ru>
08.10.2015, 20.14
Naša Niva kävi Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Svetlana Aleksijevitšin tiedotustilaisuudessa.
Kirjailija kertoi, mitä ajatteli kun kuuli voittaneensa Nobelin.
– Tietenkään en ajatellut itseäni. Muutama päivä sitten eräs saksalainen teatteri, joka esittää tekstiäni Sodalla ei ole naisen kasvoja, pyysi voisiko muutama kirjani henkilö lähteä käymään Frankfurtissa. Soitin yli 50 numeroon, enkä löytänyt enää ketään elossa. Aiemmin kävi Tšernobylin päähenkilöideni kanssa ihan saman lailla. Mikä sääli, etteivät he koskaan saaneet tietää palkinnostani, mutta kirjani he sentään ehtivät nähdä. Ajattelin, että ei tässä palkita vain minua, vaan koko pienen maani kulttuuri, jota niin aiemmin kuin nytkin on painostettu joka suunnalta. Oli se tietysti suuri henkilökohtainenkin ilo, sitä en kiistä, mutta herätti se levottomuuttakin. Aiemmin on palkittu Ivan Bunin, Boris Pasternak ja muita...se on aikamoinen painolasti. Jos joskus olenkin tuntenut itseni väsyneeksi tai pettyneeksi, niin nyt ajattelin että tätä minulta ei ainakaan voida ottaa pois, ei enää.
– Ketä erityisesti haluaisitte kiittää?
– Erityiskiitokset haluan osoittaa tietysti opettajilleni, Ales Adamovitšille ja Vasili Bykoville. Bykov näytti esimerkkiä mielen lujuudesta ja Adamovitšilta taas voisin sanoa omaksuneeni ajatuskoneistoni. En tiedä ketään hänen vertaistaan valkovenäläisen kulttuurin piirissä. Valko-Venäjältä nämä kaksi minulle tulevat ensimmäisinä mieleen. Mutta onhan sitten muitakin: kirjojeni päähenkilöt, kustantajani ympäri maailman, ne jotka ovat saaneet minut ajattelemaan jotain, joiden ansiosta olen oivaltanut ihmisestä jotain. Oppiakseen jotain uutta ihmisesta pitää kysyä uusin tavoin. Me kaikki oikeastaan koostumme opettajistamme. Meihin vaikuttavat se mistä tulemme ja se ketä tapaamme.
– Mitä luulette tämän palkinnon merkitsevän ihmisille?
– Luin eilen eräästä bloggaajasta, jolta oli kysytty, miten hän suhtautuisi siihen, että Aleksijevitšille annettaisiin Nobel. Hän vastasi ettei lue kirjoja, on nähnyt vain hänen elokuviaan. Hän sanoi, että kokisi ylpeyttä. Ajattelin, että maamme on pieni mutta ylpeä.
– Mitä teille merkitsee olla valkovenäläinen kirjailija, joka kirjoittaa venäjäksi?
– Kirjoitan utopiaihmisesta, punaisesta ihmisestä. Sitä utopiaa kesti 70 vuotta, ja nyt olemme 20 vuotta ottaneet siihen etäisyyttä. Ja sen kieli oli venäjä. Minun kieleni tulee siitä, sillä päähenkilöni ovat ukrainalaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä, tataareja, romaneja... niin, yksi romaninainenkin siellä tosiaan on. Heitä on siis moneen lähtöön, ja sanoisin että tunnen olevani osa valkovenäläistä maailmaa ja venäläistä kulttuuria. Olen pitkään seurannut maailmaa ja pidän itseäni myös kosmopoliittina. Näen maailman yhtenä suurena kosmisena tilana. Sen opin Tšernobylistä. Sen jälkeen reissasin paljon ympäriinsä tehdessäni kirjaani Tšernobylistä nousee rukous, ja sen jälkeen, ei sitä tunne itseään valkovenäläiseksi, vaan tuntee itsensä tasavertaiseksi vaikkapa siilin, jäniksen, omenan tai minkä hyvänsä elävän olennon kanssa tässä yhdessä ja samassa maailmassa. Olemme kaikki yhtä ja samaa lajia. Se on hyvin voimakas tunne.
– Miksi Valko-Venäjän presidentti ei ole vielä onnitellut teitä, ja miten valtiovalta ylipäätään suhtautuu teihin?
– Valko-Venäjän hallinto käyttäytyy kuin minua ei olisikaan. Minua ei julkaista, en voi esiintyä missään, varsinkaan televisiossa. Tosin täällä Valko-Venäjän tv nyt näkyy olevan paikalla. Nyt on mennyt kaksi tuntia siitä, kun palkinnosta ilmoitettiin, ja olen saanut jo pari sataa viestiä. Eräs kaveri kirjoitti: "Kiintoisaa nähdä miten Lukašenko suhtautuu. Domratševanhan hän palkitsi tasavallan sankarin kunniamerkillä, mitä hän tekee nyt?" Ainoastaan Venäjän viestintäministeri Grigorjev on onnitellut minua, hän oli ensimmäisten joukossa.
– Jos kunniamerkkiä tarjotaan, niin otatteko sen vastaan?
– Sitä pitää miettiä. Eihän se kuitenkaan ole Lukašenkolta vaan isänmaalta.
– Heti kun palkintonne julkistettiin, täyttyi venäläinen internet kommenteista, joiden mukaan saitte Nobelin palkinnon, koska vihaatte Venäjää, venäläistä maailmaa, Putinia jne. Onko asia mielestänne niin, että saitte palkinnon vihan ansiosta, ja vihaatteko venäläistä maailmaa? Oleg Kašinhan pitää teitä venäläisen maailman ja venäläisen kirjallisuuden seuraajana.
– Kun ihmisillä on noin fanaattisia ajatuksia, he hakevat niitä kaikkialta. Olen lukenut Kašinia vain vähän, ihmettelen häntä suuresti. Zahar Prilepinkin on kirjoittanut tästä. Samanlaista kirjoittavat jotkut Valko-Venäjälläkin, että vihaan Valko-Venäjän kansaa, en ainoastaan hallintoa vaan myös kansaa. Totuus ei tunnu kiinnostavan ketään. Sanonpa oman mielipiteeni. En suinkaan vihaa Venäjän kansaa, rakastan sitä, samoin kuin Valko-Venäjänkin kansaa. Kaikki isänpuoleiset sukulaiseni rakasta isoisää myöten ovat Valko-Venäjältä. Olen maalaisopettaja neljännessä sukupolvessa. Isoisäni isä opiskeli yhdessä Jakub Kolasin kanssa. Pidän Valko-Venäjää kotimaanani, se on minun maani. Toisaalta isoäitini ja äitini olivat ukrainalaisia, rakastan suuresti myös Ukrainaa. Ja taannoin kun kävin Maidanin aukiolla ja näin kaikki ne valokuvat nuorista, jotka siellä kuolivat, en voinut kuin itkeä. (Ääni sortuu.) Sekin on minun maani. Ei se ole vihaa.
Näinä aikoina on kovin vaikeaa olla rehellinen. Eikä pidä antaa periksi tälle myötäilypolitiikalle, johon totalitaarinen hallinto aina luottaa. Pidän kirjasta Совесть нацистов ("Natsien omatunto"). Se kertoo siitä, miten natsismi 30-luvulla hiipi Saksaan. Alussa kun saksalaisille sanottiin että ei saa mennä sille ja sille lääkärille tai sille ja sille räätälille, niin he menivät nimenomaan juuri heille, juutalaisille lääkäreille ja hammaslääkäreille. Mutta propagandakone oli tehokas, kuten nyt nähtävästi varsinkin Venäjällä, ja kymmenessä vuodessa se teki kansasta ihan toisen. Kysyin isältä, miten he tästä oikein selvisivät, ja hän sanoin minulle vain: "se oli hyvin pelottavaa, hyvin pelottavaa". Luulen, että ihmisiä pelottaa, vaikka vankilaan ei ihan niin helposti joudukaan kuin silloin, mutta näettehän että Venäjällä sitä jo tapahtuu, ja meillä Valko-Venäjällä myös. Mutta pitää pysyä urheana.
– Voisitteko kuvailla suhdettanne venäläiseen maailmaan? Millaisesta venäläisestä maailmasta pidätte ja millaisesta ette? Tehän kirjoitatte venäjäksi.
– Niin, ja monet päähenkilönikin ovat venäläisiä. Rakastan venäläistä maailmaa enkä ymmärrä mistä tässä oikein on kyse. Rakastan hyvää venäläistä maailmaa, humanistista venäläistä maailmaa, sitä joka on valloittanut koko maailman kirjallisuudellaan, baletillaan, hienolla musiikillaan. Sitä minä rakastan. Mutta Berijan, Stalinin, Putinin tai Šoigun maailmasta en pidä. Se ei ole minun maailmani.
– Puhutte punaisesta ihmisestä, onko se yhä ajankohtaista?
- Tämä ei liity viimeisimpään kirjaani (Vremja sekond hend -- "Käytetyn tavaran aika"), vaan siihen perustaan, jolla elämme, siihen, mistä olemme tulleet. Valitsin sanat kirjani epigrafiin huolella, ne ovat minulle tärkeät. Totalitarismi ja pakkotyöleirit turmelevat niin pyövelin kuin uhrinkin. (Viitattu epigrafi: "Uhri ja pyöveli ovat yhtä inhottavia. Leirien opetus on veljeyden rappiossa." -- David Rousset, "Kuolemamme päivät".) Ei voi väittää etteikö uhri vahingoittuisi, ja sen seurausten aikaa me nyt elämme. Meidät kaikki on tavalla tai toisella naulattu kiinni neuvostomenneisyyteemme, jopa teidät nuoret toimittajat. Venäjällä tilanteen annettiin mennä, jopa provosoitiin menemään siihen, että 86 % kansasta iloitsee kun ihmisiä tapetaan Donetskissa, nauraa ukrainalaisten kustannuksella. Ja monien mielestä tilanne pitää ratkaista voimankäytöllä.
– Luuletteko, että kadunmiehet Valko-Venäjällä kuulevat maan ensimmäisestä Nobelin palkinnosta? Haluaisitteko sitä?
– (Naurahtaa.) Myös vuonna 2013 olin yksi suosikkiehdokkaista. Muistan kun saavuin väsyneenä jostain, ehkä Berliinistä, ja luokseni juoksee nuorimies ja kysyy: "Oletteko Svetlana Aleksijevitš? Tehän olette ehdolla nobelistiksi! Äh, minulla ei ole kirjaanne tai edes mitään paperiakaan mukana. Saisinko nimikirjoituksenne tähän tupakkiaskiin?" En ole ollenkaan turhamainen enkä pidä julkisuudesta tai siitä että ihmiset tietävät minusta, sillä en kuitenkaan vastaa heidän odotuksiaan enkä aina jaksa tavata ihmisiä. On kuitenkin hetkiä, jolloin sitä miettii että jotain siinä mitä teen on mihin ihmiset ripustautuvat. Eikä se ole sattumaa. Jos se ei olisi hänelle tärkeää niin ei kai hän juoksisi luokseni tupakkiaskin kanssa. En halua olla kuin joku Filipp Kirkorov, joka kulkee suunnilleen naisten hepeneissä, mutta toki se joskus tuntuu hyvältä kun huomaa että on ihmisille tarpeellinen, ja että he haluavat jutella kanssani, että he luottavat minuun keskustelukumppanina.
– Uusimmassa kirjassanne kuvailette, miten vaikeaa Neuvostoliiton romahdus oli tavallisille ihmisille. Onko tästä vielä jotain kirjoitettavaa tai arvioitavaa, jota mielestänne ei ole vielä tarpeeksi nostettu esiin?
– Emme ole vielä käsitelleet sitä aikaa loppuun asti, emmekä edes oikein ymmärrä sitä. Minä kirjoitin siitä kirjan, mutta tuntuu että tällä saralla riittäisi töitä vielä vaikka sadalle solženitsynille. Kestihän sitä aikaa sentään yli 70 vuotta, miljoonia kuoli. Haluttiin rakentaa Aurinkokaupunki, mutta se johtikin veritekoihin. Siitä riittää vielä paljon pohdittavaa, enkä minä ole siitä kaikkea pystynyt kertomaan. Mutta se miten minä sen ymmärrän, mitä minä olen pystynyt kertomaan, sen olen tehnyt viiden kirjan sarjassani punaisesta ihmisestä. Ehkä joku teistä jatkaa siitä. (Hymyilee.)
– Mitä teette tällä hetkellä?
– Tällä hetkellä työstän kahta kirjaa. Niiden teema on metaforinen. Elämä ei mene aina kuten pitäisi. Aletaan rakentaa jotain, mutta homma päätyy, kuten eräässä neuvostovitsissä, Kalašnikoviin. Mutta nyt ihmiset ovat jo vaihtuneet, ja he haluavat elää onnellisina. He haluavat rakastaa, tuntea elämäniloa. Monet ovat nähneet maailmaa. Kirjoitan kirjaa rakkaudesta. Siinä puhuvat rakkaudesta niin miehet kuin naisetkin. Toista taas kirjoitan vanhuudesta, katoamisesta, elämän loppumisesta. Sen syistä ja siitä, mistä siinä kaikessa on kyse. Toisen kirjan varsinkin venäläinen kulttuuri on valmis ottamaan vastaan, mutta kirja onnesta...kaikki haluavat olla onnellisia, mutta kukaan ei tiedä mitä onni on.
– Ensi viikonloppuna Valko-Venäjällä on presidentinvaalit, aiotteko äänestää?
– En äänestä. Mutta jos äänestäisin, niin Tatjana Korotkevitšiä, ensinnäkin solidaarisuudesta naisia kohtaan. Toiseksi, koska hän on normaali, puhuu tavallisella kielellä, mitä miespoliitikoilta ei kuule. Hänen asunsa ovat tavallisia, samoin reaktionsa. Kaikki aivan toisin kuin miespoliitikoilla. Ja ihan vain siksi että olisi edes jotain toivoa, että näkisimme mitä nainen tekisi poliittiselle elämällemme. Zenon Poznjak kutsuu Korotkevitšiä houkutuslinnuksi, mutta en usko siihen. En tiedä keitä hänen takanaan on ja mistä hänen rahansa tulevat. Mutta hänen voittonsa tietäisi uutta suuntaa elämällemme. Mutta en äänestä, koska kaikkihan me tiedämme voittajan jo etukäteen. Lukašenko tietysti. Hän saanee 76 % äänistä, luulen. Hän arvioi yhteiskunnan ilmapiiriä ja pistää sen verran lisää kuin voi.
– Puhuitte Adamovitšistä ja Bykovista. Miten luonnehtisitte intelligentsian roolia valkovenäläisessä yhteiskunnassa? Miten tärkeitä tällaiset moraaliset auktoriteetit ovat Valko-Venäjän toisinajattelijoille, sikäli kuin sellaisia on?
– Nämä mohikaanit kuolivat turhan aikaisin. Miten kaipaammekaan nyt Adamovitšiä ja Bykovia, heidän sanojaan, heidän ymmärrystään, heidän tasoaan. On asioita, joita nyt tehdään, mutta jotka eivät olleet heille mahdollisia. Ei meilläkään ole sellaista vapautta kuin joillakin saksalaisilla kirjailijaystävilläni, mennä maaseudulle kaikessa rauhassa kirjoittamaan. Meidän aikamme ja yhteiskuntamme on vielä kovin keskeneräinen. En ole mielenosoituksellista sorttia, mutta koko ajan tekisi mieli osoittaa mieltä, sillä häpeällistähän se on mitä täällä tapahtuu.
– Luuletteko että jatkossa äänenne kuullaan paremmin Valko-Venäjällä?
– Enpä tiedä, tämä meidän johtomme... No, toivottavasti joku selittää heille mikä Nobelin palkinto on, ja ehkä he reagoivat jotenkin, vaikka varovastikin. Poliittinen eliittimme elää yhä neuvostoaikaa. Taso on jopa huonompi. Silloin oli sentään jotain sääntöjä. Kesti kauan päästä politiikan portaita huipulle. Kun taas nyt voi päästä suoraan ryysyistä huipulle ja ruveta johtajaksi. Kulttuuriministerinä on milloin kukakin. Tässä pitää vain keskittyä omiin hommiinsa ja sanoa mitä ajattelee.
– Miten suhtaudutte siihen, että Valko-Venäjän ensimmäinen Nobel tuli juuri kirjallisuudesta?
– Vaikea selittää. Mitä tulee tieteisiin kuten fysiikkaan tai kemiaan, maan teknologisen kehityksen tason on oltava korkea, pitää olla tieteellistä potentiaalia jotta voi menestyä. Minusta tämä kaikki on meillä tuhottu. Meillä olisi valtavasti lahjakkaita tekijöitä, mutta heidän vaihtoehtoinaan on ollut joko muuttaa esim. Venäjälle tai elää ala-arvoista elämää.
– Mitä mieltä olette Ukrainan tilanteesta ja Venäjän Valko-Venäjälle suunnittelemasta lentotukikohdasta?
– Venäläistä lentotukikohtaa emme tarvitse, mutta pelkään että se kuitenkin tulee. En usko, että Lukašenko pystyy vastustamaan sitä. Eikä sitä pysty kyllä vastustamaan yhteiskunta ylipäätäänkään. Se ottaa valitettavasti vastaan kaiken mitä hallinto tyrkyttää. Mitä tulee Ukrainaan, niin se on mielestäni miehitetty, siellä tapahtui maahanhyökkäys. Vaikka siellä onkin ja on ollut paljon niitä, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä maan tilanteeseen ja jotka ovat halunneet muutoksia, niin ei siellä aiemmin sentään sodittu ole. He ovat löytäneet muita keinoja saada muutoksia aikaan. Mutta tuopa tänne parikymmentä kuorma-autoa niin aina löytyy ihmisiä, joita aseistaa. Kuulin kerran junassa eräältä kanssamatkustajalta, joka vaikutti oikein mukavalta, vanhempi herrasmies, venäläinen everstiluutnantti. Hän innostui Krimin valtauksesta niin, että sanoi: "No kyllä me vanhatkin tässä vielä verrytään, onhan meillä pistoolit ja asetakit!" Että näin.
– Aiotteko käydä Ukrainassa?
– Kävin siellä juuri hiljattain. Nyt kun isoäiti on kuollut, lähisukulaisia ei enää ole siellä.
– Näettekö Valko-Venäjällä mitään muutoksen merkkejä tai toiveita muutoksista, ja mihin suuntaan ne voisivat kehittyä?
– Lukašenko on nyt aika pahassa paikassa. Hän haluaisi kovasti ottaa etäisyyttä Venäjään, mutta ei siitä tule mitään. Toisaalta häntä pidättelee hänen oma menneisyytensä, toisaalta Putin. Menneisyydellä tarkoitan sitä, että hän ei tunne muita pelisääntöjä. Tähän hän on kasvanut. Siitäkin huolimatta että hänellä on erittäin tarkka poliittinen vainu, se on myönnettävä.
– Ja tukikohtako hänet pakotetaan hyväksymään?
– Juuri niin, tietysti. En usko että hän sitä haluaa. Valko-Venäjän pelastus olisi jos se kääntyisi EU:n suuntaan. Mutta sitä sen ei anneta tehdä.
– Mitä haluaisitte sanoa Nobel-komiteasta?
– En tunne sieltä ketään. En voi muuta kuin kiittää.
– Milloin he soittivat teille?
– Muutama minuutti ennen kuin te saitte tiedon. Olin juuri palannut mökiltä kun he soittivat.
- Mökilläkö olitte eilen?
– Kyllä.
– Aiotteko asua jatkossa Valko-Venäjällä?
– Kyllä.
– Miten aiotte käyttää palkintorahat?
– Ostan palkinnoilla aina vapautta. Kirjoitustyöni on hyvin hidasta, kirja syntyy 5-10 vuodessa. Se on pitkä aika ja vaatii rahaa, pitää matkustella ja julkaista. Nyt voin työskennellä rauhassa joutumatta miettimään miten tulen toimeen.
– Vaikuttaako voittonne siihen, miten maailmalla suhtaudutaan valkovenäläiseen kulttuuriin?
– Vaikea sanoa. Olisi hyvä kun olisi useampi kuin vain yksi nimi. Hiljattain ravintolassa Itävallassa joku kysyi mistä olen. Sanoin että Valko-Venäjältä. Alettiin puhua Domratševasta ja Lukašenkosta. Jotain siis jo tiedetään.
– Millaisella Valko-Venäjällä haluaisitte elää?
– Haluaisin että Valko-Venäjä muistuttaisi Pohjoismaita. Se on tietysti kaltaisemme pienen maan haave. Tai jos nyt elettäisiin edes kuin Baltian maissa.
– Saitte palkintonne osittain Afganistanin sotaa koskevan työnne johdosta. Luuletteko että Putin saattaisi toistaa Afganistanin virheet Syyriassa?
– Kerran kun oli Afganistanin vuosipäivä niin Putinilta kysyttiin, oliko sinne meneminen virhe. Hän sanoi että ei ollut, että tehtiin ihan oikein, että muuten sinne olisivat menneet amerikkalaiset. Afgaanien jälkeen oli tšetšeenien vuoro ja nyt sitten syyrialaisten. Olen tavannut ihmisiä, jotka neuvostoaikoina taistelivat Afrikassa. Olemme sotaisien ajatusmallien ympäröimiä, yltympäriinsä. Johdosta tavallisiin ihmisiin asti.
– Puhutteko niin Valko-Venäjästä, Venäjästä kuin entisistä neuvostomaistakin?
– Kyllä, valitettavasti me olemme kaikki yhä siinä solmussa.
– Aiotteko kirjoittaa valkovenäjäksi?
– Tätä kysytään minulta usein. Mitä valkovenäjän kieli oikeastaan varsinaisesti on? Osaan kyllä valkovenäjää, mutta en niin hyvin että pystyisin kirjoittamaan sillä hyvin. Valkovenäjän versio, jota osaan, on narkomovka, kouluaikoinani muuta ei opetettu. Ei, ei minulla ole mitään itsetarkoituksellista syytä sillä kirjoittaa.
– Missä maassa mieluiten asutte ja kirjoitatte? Olette asunut eri puolilla.
– Kyllä paras taitaa olla kotona Valko-Venäjällä. Mökillä.
– Missä olitte kun soitettiin ja kerrottiin palkinnosta?
– Kotona, kotona minä olin. Silittämässä.
– Ettekö ole julkaissut Valko-Venäjällä 20 vuoteen? Ja ettekö ole saanut siellä yhtään palkintoa?
– Juuri näin.
– Sanoitte, että kuulutte valkovenäläiseen maailmaan. Mikä se varsinaisesti on?
– Se on valkovenäläinen isäni. Hänen hellä ja rauhallinen katseensa. Eikä hän sano koskaan mitään pahaa. Hän oli koulun johtaja, vanhempana opettaja. Se on maaseudun vanhukset, joiden keskellä kasvoin. Se ääni. Heidän katseensa runollisuus. Ja vielä Tšernobylin jälkeenkin kun näin neuvottomat virkamiehet, sotilaat ja tutkijat, niin nämä vanhat talonpoikaisnaiset, luontoihmiset, löysivät jonkinlaisen jalansijan. He ymmärsivät täysin mitä tapahtui. Vaikka olihan se julmaa, että nämä luontoihmiset kärsivät kaikkein eniten.
– Auttaako voittonne tekemään valkovenäläistä kirjallisuutta tunnetuksi ja julkaisemaan sitä enemmän? Niin meillä kuin muuallakin.
– Ei se tästä ole kiinni, kaikki riippuu kirjoista itsestään. Jos kustantajalle tarjotaan kirjaa, niin ei sitä siksi aleta painaa että maa tunnetaan. Latinalainen Amerikka tarjosi uudenlaista maailmankuvaa, ja pian sitä julkaisi koko maailma. Ryszard Kapuściński tarjosi omia näkemyksiään, ja häntä alettiin julkaista joka puolella. Mihin hyvänsä kustantamoon menenkin niin se julkaisee Kapuścińskia. Ei kyse ole siitä että maassa olisi joku tietty henkilö, vaan siitä että meidän pitää lähestyä maailmaa omanlaisellamme tekstillä. Aikanaan Tšernobyl oli sellainen, nyt muokkautuu diktatuurin jälkeinen teksti. Mutta valitettavasti se ei irtaudu neuvostokliseistä, ei synny mitään mielenkiintoista uutta.
– Kirjoitatte pienen neuvostoliittolaisen ja jälkineuvostoliittolaisen ihmisen kohtalosta, onko palkintonne mielestänne valkovenäläinen?
– Kyllä siinä on kyse laajemmasta, ovathan päähenkilönikin koko Neuvostoliiton jälkeisestä maailmasta. Sodalla ei ole naisen kasvoja... Muistan, miten eräs valkovenäläinen tutkija kysyi, miksi sen päähenkilöinä on venäläisiä naisia. Pitäisi kuulemma olla valkovenäläisiä. Mutta kirjani filosofinen teema on laajempi: nainen ja sota, ihminen ja sota.
– Puhuitte Kapuścińskista, onko hänen tuotantonsa vaikuttanut teihin?
– Hänen näkökulmansa on hyvin kiinnostava. Kun ensi kertaa luin hänen Imperiuminsa, näin miten kiinnostavasti hän kirjoitti tällaista dokumentaarista tekstiä, jonka parissa itsekin työskentelen. Pidän paljon myös puolalaisesta Hanna Krallista, hänen työnsä tällä alalla on hyvin mielenkiintoista, kuten Kapuścińskinkin. Eikä meillä Valko-Venäjällä ole mitään vastaavaa, vaikka onhan meillä Adamovitšin, Bryljan ja Kolesnikin Ja iz ognennoi derevni ("Tulen palavalta maalta"). Se on nerokas kirja, mutta Puolassa on kokonainen dokumentaarisen kirjan kulttuurikerros. Venäläinen ja valkovenäläinen kulttuuri eivät ole oikein vielä päästäneet itseään maailmalle, ne ovat kovin perinteisiä ja itseriittoisia. Minulle maailma avautui nimenomaan sellaisten kautta kuin Krall ja Kapuścińskinki.
– Sanoitte ettette aio äänestää presidentinvaaleissa, koska siinä ei ole mitään mieltä. Pitäisikö kansan seurata esimerkkiänne?
– Ei vaaleja missään tapauksessa pidä boikotoida, sehän vain parantaa Lukašenkon mahdollisuuksia. Jos 80 % äänestää, ja hän saa niistä niin ja niin suuren osan, mutta jos vain 50 % äänestää niin hänen osuutensa annetuista äänistä kasvaa. Ei niin pidä tehdä. Mielestäni oppositio tekee virheen kun se kehottaa boikotoimaan. On helppo laskea, että jos boikotoimme vaaleja, niin Lukašenko saa suuremman osuuden äänistä. Niin se menee. Mutta minä olen vähän pettynyt oppositioomme ja kansaamme, jos niin voi sanoa. Emmekö millään herää?
– Muistatteko milloin teiltä on ilmestynyt kirja Valko-Venäjällä?
– 25 vuotta sitten.
– Mutta eikös uusin kirjanne, Vremja sekond hend, ilmestynyt?
– Ihan totta, se oli aivan hiljattain, toki. Mutta puoliksi maan alla, kustantaja ei ole valtiollinen.
– Entä mikä oli viimeinen valtiollisen kustantamon julkaisu?
– Se taisi olla Tsinkovye maltšiki ("Sinkkipojat"), sen julkaisi jokin pikkukustantamo. Taisi olla Belarus. Mutta sekin oli pieni kustantamo, ja se oli toimittajan henkilökohtainen ratkaisu. Isot kustantamot eivät olleet kiinnostuneita.
– Teitä kuuntelee nyt koko maailma ja koko Valko-Venäjä. Jos voisitte sanoa yhden lauseen valkovenäläisille, niin mikä se olisi?
– Koettakaamme elää arvoisessamme maassa. Jokaisen pitäisi tehdä jotain tämän eteen. Ei pidä odottaa että sen tekee naapuri, oma poika tai lapsenlapsi, vaan jokaisen tulee tehdä jotain. Muuten meitä on hyvin helppo kiristää yksi kerrallaan, pelotella, tehdä meistä selvää. Eläkäämme yhdessä. Mutta vallankumousta en halua. En pidä verestä. En halua että täällä menetetään yhdenkään nuoren elämää. Minusta meidän pitäisi löytää oma, valkovenäläinen gandhismimme. Jos pysymme yhdessä niin löydämme sen kyllä.
– Maailmalla soditaan paljon, ettekö kirjailijana ole pettynyt kun mitään ei näytä oppivan? Voisiko idän ja lännen lähentyminen olla mahdollista niin, että ei alkaisi uusi kylmä sota, vaan yhteinen maailma, ei venäläinen eikä läntinen?
– Meillä ovat Tolstoin kirjat, on myös Raamattu, on Franciscus Assisilainen, kaikenlaisia uskonnollisia marttyyreja...mutta ihminen ei muutu. Haluaisin silti ajatella, että jotain muuttuu, vaikka Donetskin sota ja Odessan tapahtumat ovat kyllä pelottaneet. Miten nopeasti kulttuuri haihtuukaan, ja miten nopeasti ihmisestä tulee peto. Jos lakkaisimme tekemästä tätä niin asiat voisivat olla vielä huonommin. Miten apostoli Paavali sanoikaan, "voi minua, ellen evankeliumia julista"?
Mitä tulee lännenvastaisuuteen, jota varsinkin Venäjällä on nyt paljon, niin väitän että se kyllä katoaa. Se häviää yhdessä nykyisten johtajien mukana. Ei kansassa ole sellaista vihaa. Ei Venäjän eikä Valko-Venäjän kansa vihaa Länttä tai Eurooppaa. Se on poliitikkojen luomaa. Toki aina löytyy nuoria, jotka haluavat pelata pelejään. Ei se ole syvällä, mutta luonnollisesti tämä välivaihe kestää vielä pitkään. 90-luvulla olimme liian naiiveja, kun ajattelimme kertaheitolla muuttuvamme vapaiksi. Kuten on nähty, ei se ole mahdollista. Ajateltiin että kunhan kaikki lukevat Solženitsyniä niin kaikki hoituu, mutta joka päivä joku tapettiin rappukäytävässä. Sosialismin kaikkein raskain perintö on traumatisoitunut ihminen, sillä rangaistusleiri turmelee niin pyövelin kuin uhrinkin.
Lähde: Наша Ніва <http://nn.by/?c=ar&i=157701&lang=ru>
08.10.2015, 20.14
Naša Niva kävi Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Svetlana Aleksijevitšin tiedotustilaisuudessa.
Kirjailija kertoi, mitä ajatteli kun kuuli voittaneensa Nobelin.
– Tietenkään en ajatellut itseäni. Muutama päivä sitten eräs saksalainen teatteri, joka esittää tekstiäni Sodalla ei ole naisen kasvoja, pyysi voisiko muutama kirjani henkilö lähteä käymään Frankfurtissa. Soitin yli 50 numeroon, enkä löytänyt enää ketään elossa. Aiemmin kävi Tšernobylin päähenkilöideni kanssa ihan saman lailla. Mikä sääli, etteivät he koskaan saaneet tietää palkinnostani, mutta kirjani he sentään ehtivät nähdä. Ajattelin, että ei tässä palkita vain minua, vaan koko pienen maani kulttuuri, jota niin aiemmin kuin nytkin on painostettu joka suunnalta. Oli se tietysti suuri henkilökohtainenkin ilo, sitä en kiistä, mutta herätti se levottomuuttakin. Aiemmin on palkittu Ivan Bunin, Boris Pasternak ja muita...se on aikamoinen painolasti. Jos joskus olenkin tuntenut itseni väsyneeksi tai pettyneeksi, niin nyt ajattelin että tätä minulta ei ainakaan voida ottaa pois, ei enää.
– Ketä erityisesti haluaisitte kiittää?
– Erityiskiitokset haluan osoittaa tietysti opettajilleni, Ales Adamovitšille ja Vasili Bykoville. Bykov näytti esimerkkiä mielen lujuudesta ja Adamovitšilta taas voisin sanoa omaksuneeni ajatuskoneistoni. En tiedä ketään hänen vertaistaan valkovenäläisen kulttuurin piirissä. Valko-Venäjältä nämä kaksi minulle tulevat ensimmäisinä mieleen. Mutta onhan sitten muitakin: kirjojeni päähenkilöt, kustantajani ympäri maailman, ne jotka ovat saaneet minut ajattelemaan jotain, joiden ansiosta olen oivaltanut ihmisestä jotain. Oppiakseen jotain uutta ihmisesta pitää kysyä uusin tavoin. Me kaikki oikeastaan koostumme opettajistamme. Meihin vaikuttavat se mistä tulemme ja se ketä tapaamme.
– Mitä luulette tämän palkinnon merkitsevän ihmisille?
– Luin eilen eräästä bloggaajasta, jolta oli kysytty, miten hän suhtautuisi siihen, että Aleksijevitšille annettaisiin Nobel. Hän vastasi ettei lue kirjoja, on nähnyt vain hänen elokuviaan. Hän sanoi, että kokisi ylpeyttä. Ajattelin, että maamme on pieni mutta ylpeä.
– Mitä teille merkitsee olla valkovenäläinen kirjailija, joka kirjoittaa venäjäksi?
– Kirjoitan utopiaihmisesta, punaisesta ihmisestä. Sitä utopiaa kesti 70 vuotta, ja nyt olemme 20 vuotta ottaneet siihen etäisyyttä. Ja sen kieli oli venäjä. Minun kieleni tulee siitä, sillä päähenkilöni ovat ukrainalaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä, tataareja, romaneja... niin, yksi romaninainenkin siellä tosiaan on. Heitä on siis moneen lähtöön, ja sanoisin että tunnen olevani osa valkovenäläistä maailmaa ja venäläistä kulttuuria. Olen pitkään seurannut maailmaa ja pidän itseäni myös kosmopoliittina. Näen maailman yhtenä suurena kosmisena tilana. Sen opin Tšernobylistä. Sen jälkeen reissasin paljon ympäriinsä tehdessäni kirjaani Tšernobylistä nousee rukous, ja sen jälkeen, ei sitä tunne itseään valkovenäläiseksi, vaan tuntee itsensä tasavertaiseksi vaikkapa siilin, jäniksen, omenan tai minkä hyvänsä elävän olennon kanssa tässä yhdessä ja samassa maailmassa. Olemme kaikki yhtä ja samaa lajia. Se on hyvin voimakas tunne.
– Miksi Valko-Venäjän presidentti ei ole vielä onnitellut teitä, ja miten valtiovalta ylipäätään suhtautuu teihin?
– Valko-Venäjän hallinto käyttäytyy kuin minua ei olisikaan. Minua ei julkaista, en voi esiintyä missään, varsinkaan televisiossa. Tosin täällä Valko-Venäjän tv nyt näkyy olevan paikalla. Nyt on mennyt kaksi tuntia siitä, kun palkinnosta ilmoitettiin, ja olen saanut jo pari sataa viestiä. Eräs kaveri kirjoitti: "Kiintoisaa nähdä miten Lukašenko suhtautuu. Domratševanhan hän palkitsi tasavallan sankarin kunniamerkillä, mitä hän tekee nyt?" Ainoastaan Venäjän viestintäministeri Grigorjev on onnitellut minua, hän oli ensimmäisten joukossa.
– Jos kunniamerkkiä tarjotaan, niin otatteko sen vastaan?
– Sitä pitää miettiä. Eihän se kuitenkaan ole Lukašenkolta vaan isänmaalta.
– Heti kun palkintonne julkistettiin, täyttyi venäläinen internet kommenteista, joiden mukaan saitte Nobelin palkinnon, koska vihaatte Venäjää, venäläistä maailmaa, Putinia jne. Onko asia mielestänne niin, että saitte palkinnon vihan ansiosta, ja vihaatteko venäläistä maailmaa? Oleg Kašinhan pitää teitä venäläisen maailman ja venäläisen kirjallisuuden seuraajana.
– Kun ihmisillä on noin fanaattisia ajatuksia, he hakevat niitä kaikkialta. Olen lukenut Kašinia vain vähän, ihmettelen häntä suuresti. Zahar Prilepinkin on kirjoittanut tästä. Samanlaista kirjoittavat jotkut Valko-Venäjälläkin, että vihaan Valko-Venäjän kansaa, en ainoastaan hallintoa vaan myös kansaa. Totuus ei tunnu kiinnostavan ketään. Sanonpa oman mielipiteeni. En suinkaan vihaa Venäjän kansaa, rakastan sitä, samoin kuin Valko-Venäjänkin kansaa. Kaikki isänpuoleiset sukulaiseni rakasta isoisää myöten ovat Valko-Venäjältä. Olen maalaisopettaja neljännessä sukupolvessa. Isoisäni isä opiskeli yhdessä Jakub Kolasin kanssa. Pidän Valko-Venäjää kotimaanani, se on minun maani. Toisaalta isoäitini ja äitini olivat ukrainalaisia, rakastan suuresti myös Ukrainaa. Ja taannoin kun kävin Maidanin aukiolla ja näin kaikki ne valokuvat nuorista, jotka siellä kuolivat, en voinut kuin itkeä. (Ääni sortuu.) Sekin on minun maani. Ei se ole vihaa.
Näinä aikoina on kovin vaikeaa olla rehellinen. Eikä pidä antaa periksi tälle myötäilypolitiikalle, johon totalitaarinen hallinto aina luottaa. Pidän kirjasta Совесть нацистов ("Natsien omatunto"). Se kertoo siitä, miten natsismi 30-luvulla hiipi Saksaan. Alussa kun saksalaisille sanottiin että ei saa mennä sille ja sille lääkärille tai sille ja sille räätälille, niin he menivät nimenomaan juuri heille, juutalaisille lääkäreille ja hammaslääkäreille. Mutta propagandakone oli tehokas, kuten nyt nähtävästi varsinkin Venäjällä, ja kymmenessä vuodessa se teki kansasta ihan toisen. Kysyin isältä, miten he tästä oikein selvisivät, ja hän sanoin minulle vain: "se oli hyvin pelottavaa, hyvin pelottavaa". Luulen, että ihmisiä pelottaa, vaikka vankilaan ei ihan niin helposti joudukaan kuin silloin, mutta näettehän että Venäjällä sitä jo tapahtuu, ja meillä Valko-Venäjällä myös. Mutta pitää pysyä urheana.
– Voisitteko kuvailla suhdettanne venäläiseen maailmaan? Millaisesta venäläisestä maailmasta pidätte ja millaisesta ette? Tehän kirjoitatte venäjäksi.
– Niin, ja monet päähenkilönikin ovat venäläisiä. Rakastan venäläistä maailmaa enkä ymmärrä mistä tässä oikein on kyse. Rakastan hyvää venäläistä maailmaa, humanistista venäläistä maailmaa, sitä joka on valloittanut koko maailman kirjallisuudellaan, baletillaan, hienolla musiikillaan. Sitä minä rakastan. Mutta Berijan, Stalinin, Putinin tai Šoigun maailmasta en pidä. Se ei ole minun maailmani.
– Puhutte punaisesta ihmisestä, onko se yhä ajankohtaista?
- Tämä ei liity viimeisimpään kirjaani (Vremja sekond hend -- "Käytetyn tavaran aika"), vaan siihen perustaan, jolla elämme, siihen, mistä olemme tulleet. Valitsin sanat kirjani epigrafiin huolella, ne ovat minulle tärkeät. Totalitarismi ja pakkotyöleirit turmelevat niin pyövelin kuin uhrinkin. (Viitattu epigrafi: "Uhri ja pyöveli ovat yhtä inhottavia. Leirien opetus on veljeyden rappiossa." -- David Rousset, "Kuolemamme päivät".) Ei voi väittää etteikö uhri vahingoittuisi, ja sen seurausten aikaa me nyt elämme. Meidät kaikki on tavalla tai toisella naulattu kiinni neuvostomenneisyyteemme, jopa teidät nuoret toimittajat. Venäjällä tilanteen annettiin mennä, jopa provosoitiin menemään siihen, että 86 % kansasta iloitsee kun ihmisiä tapetaan Donetskissa, nauraa ukrainalaisten kustannuksella. Ja monien mielestä tilanne pitää ratkaista voimankäytöllä.
– Luuletteko, että kadunmiehet Valko-Venäjällä kuulevat maan ensimmäisestä Nobelin palkinnosta? Haluaisitteko sitä?
– (Naurahtaa.) Myös vuonna 2013 olin yksi suosikkiehdokkaista. Muistan kun saavuin väsyneenä jostain, ehkä Berliinistä, ja luokseni juoksee nuorimies ja kysyy: "Oletteko Svetlana Aleksijevitš? Tehän olette ehdolla nobelistiksi! Äh, minulla ei ole kirjaanne tai edes mitään paperiakaan mukana. Saisinko nimikirjoituksenne tähän tupakkiaskiin?" En ole ollenkaan turhamainen enkä pidä julkisuudesta tai siitä että ihmiset tietävät minusta, sillä en kuitenkaan vastaa heidän odotuksiaan enkä aina jaksa tavata ihmisiä. On kuitenkin hetkiä, jolloin sitä miettii että jotain siinä mitä teen on mihin ihmiset ripustautuvat. Eikä se ole sattumaa. Jos se ei olisi hänelle tärkeää niin ei kai hän juoksisi luokseni tupakkiaskin kanssa. En halua olla kuin joku Filipp Kirkorov, joka kulkee suunnilleen naisten hepeneissä, mutta toki se joskus tuntuu hyvältä kun huomaa että on ihmisille tarpeellinen, ja että he haluavat jutella kanssani, että he luottavat minuun keskustelukumppanina.
– Uusimmassa kirjassanne kuvailette, miten vaikeaa Neuvostoliiton romahdus oli tavallisille ihmisille. Onko tästä vielä jotain kirjoitettavaa tai arvioitavaa, jota mielestänne ei ole vielä tarpeeksi nostettu esiin?
– Emme ole vielä käsitelleet sitä aikaa loppuun asti, emmekä edes oikein ymmärrä sitä. Minä kirjoitin siitä kirjan, mutta tuntuu että tällä saralla riittäisi töitä vielä vaikka sadalle solženitsynille. Kestihän sitä aikaa sentään yli 70 vuotta, miljoonia kuoli. Haluttiin rakentaa Aurinkokaupunki, mutta se johtikin veritekoihin. Siitä riittää vielä paljon pohdittavaa, enkä minä ole siitä kaikkea pystynyt kertomaan. Mutta se miten minä sen ymmärrän, mitä minä olen pystynyt kertomaan, sen olen tehnyt viiden kirjan sarjassani punaisesta ihmisestä. Ehkä joku teistä jatkaa siitä. (Hymyilee.)
– Mitä teette tällä hetkellä?
– Tällä hetkellä työstän kahta kirjaa. Niiden teema on metaforinen. Elämä ei mene aina kuten pitäisi. Aletaan rakentaa jotain, mutta homma päätyy, kuten eräässä neuvostovitsissä, Kalašnikoviin. Mutta nyt ihmiset ovat jo vaihtuneet, ja he haluavat elää onnellisina. He haluavat rakastaa, tuntea elämäniloa. Monet ovat nähneet maailmaa. Kirjoitan kirjaa rakkaudesta. Siinä puhuvat rakkaudesta niin miehet kuin naisetkin. Toista taas kirjoitan vanhuudesta, katoamisesta, elämän loppumisesta. Sen syistä ja siitä, mistä siinä kaikessa on kyse. Toisen kirjan varsinkin venäläinen kulttuuri on valmis ottamaan vastaan, mutta kirja onnesta...kaikki haluavat olla onnellisia, mutta kukaan ei tiedä mitä onni on.
– Ensi viikonloppuna Valko-Venäjällä on presidentinvaalit, aiotteko äänestää?
– En äänestä. Mutta jos äänestäisin, niin Tatjana Korotkevitšiä, ensinnäkin solidaarisuudesta naisia kohtaan. Toiseksi, koska hän on normaali, puhuu tavallisella kielellä, mitä miespoliitikoilta ei kuule. Hänen asunsa ovat tavallisia, samoin reaktionsa. Kaikki aivan toisin kuin miespoliitikoilla. Ja ihan vain siksi että olisi edes jotain toivoa, että näkisimme mitä nainen tekisi poliittiselle elämällemme. Zenon Poznjak kutsuu Korotkevitšiä houkutuslinnuksi, mutta en usko siihen. En tiedä keitä hänen takanaan on ja mistä hänen rahansa tulevat. Mutta hänen voittonsa tietäisi uutta suuntaa elämällemme. Mutta en äänestä, koska kaikkihan me tiedämme voittajan jo etukäteen. Lukašenko tietysti. Hän saanee 76 % äänistä, luulen. Hän arvioi yhteiskunnan ilmapiiriä ja pistää sen verran lisää kuin voi.
– Puhuitte Adamovitšistä ja Bykovista. Miten luonnehtisitte intelligentsian roolia valkovenäläisessä yhteiskunnassa? Miten tärkeitä tällaiset moraaliset auktoriteetit ovat Valko-Venäjän toisinajattelijoille, sikäli kuin sellaisia on?
– Nämä mohikaanit kuolivat turhan aikaisin. Miten kaipaammekaan nyt Adamovitšiä ja Bykovia, heidän sanojaan, heidän ymmärrystään, heidän tasoaan. On asioita, joita nyt tehdään, mutta jotka eivät olleet heille mahdollisia. Ei meilläkään ole sellaista vapautta kuin joillakin saksalaisilla kirjailijaystävilläni, mennä maaseudulle kaikessa rauhassa kirjoittamaan. Meidän aikamme ja yhteiskuntamme on vielä kovin keskeneräinen. En ole mielenosoituksellista sorttia, mutta koko ajan tekisi mieli osoittaa mieltä, sillä häpeällistähän se on mitä täällä tapahtuu.
– Luuletteko että jatkossa äänenne kuullaan paremmin Valko-Venäjällä?
– Enpä tiedä, tämä meidän johtomme... No, toivottavasti joku selittää heille mikä Nobelin palkinto on, ja ehkä he reagoivat jotenkin, vaikka varovastikin. Poliittinen eliittimme elää yhä neuvostoaikaa. Taso on jopa huonompi. Silloin oli sentään jotain sääntöjä. Kesti kauan päästä politiikan portaita huipulle. Kun taas nyt voi päästä suoraan ryysyistä huipulle ja ruveta johtajaksi. Kulttuuriministerinä on milloin kukakin. Tässä pitää vain keskittyä omiin hommiinsa ja sanoa mitä ajattelee.
– Miten suhtaudutte siihen, että Valko-Venäjän ensimmäinen Nobel tuli juuri kirjallisuudesta?
– Vaikea selittää. Mitä tulee tieteisiin kuten fysiikkaan tai kemiaan, maan teknologisen kehityksen tason on oltava korkea, pitää olla tieteellistä potentiaalia jotta voi menestyä. Minusta tämä kaikki on meillä tuhottu. Meillä olisi valtavasti lahjakkaita tekijöitä, mutta heidän vaihtoehtoinaan on ollut joko muuttaa esim. Venäjälle tai elää ala-arvoista elämää.
– Mitä mieltä olette Ukrainan tilanteesta ja Venäjän Valko-Venäjälle suunnittelemasta lentotukikohdasta?
– Venäläistä lentotukikohtaa emme tarvitse, mutta pelkään että se kuitenkin tulee. En usko, että Lukašenko pystyy vastustamaan sitä. Eikä sitä pysty kyllä vastustamaan yhteiskunta ylipäätäänkään. Se ottaa valitettavasti vastaan kaiken mitä hallinto tyrkyttää. Mitä tulee Ukrainaan, niin se on mielestäni miehitetty, siellä tapahtui maahanhyökkäys. Vaikka siellä onkin ja on ollut paljon niitä, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä maan tilanteeseen ja jotka ovat halunneet muutoksia, niin ei siellä aiemmin sentään sodittu ole. He ovat löytäneet muita keinoja saada muutoksia aikaan. Mutta tuopa tänne parikymmentä kuorma-autoa niin aina löytyy ihmisiä, joita aseistaa. Kuulin kerran junassa eräältä kanssamatkustajalta, joka vaikutti oikein mukavalta, vanhempi herrasmies, venäläinen everstiluutnantti. Hän innostui Krimin valtauksesta niin, että sanoi: "No kyllä me vanhatkin tässä vielä verrytään, onhan meillä pistoolit ja asetakit!" Että näin.
– Aiotteko käydä Ukrainassa?
– Kävin siellä juuri hiljattain. Nyt kun isoäiti on kuollut, lähisukulaisia ei enää ole siellä.
– Näettekö Valko-Venäjällä mitään muutoksen merkkejä tai toiveita muutoksista, ja mihin suuntaan ne voisivat kehittyä?
– Lukašenko on nyt aika pahassa paikassa. Hän haluaisi kovasti ottaa etäisyyttä Venäjään, mutta ei siitä tule mitään. Toisaalta häntä pidättelee hänen oma menneisyytensä, toisaalta Putin. Menneisyydellä tarkoitan sitä, että hän ei tunne muita pelisääntöjä. Tähän hän on kasvanut. Siitäkin huolimatta että hänellä on erittäin tarkka poliittinen vainu, se on myönnettävä.
– Ja tukikohtako hänet pakotetaan hyväksymään?
– Juuri niin, tietysti. En usko että hän sitä haluaa. Valko-Venäjän pelastus olisi jos se kääntyisi EU:n suuntaan. Mutta sitä sen ei anneta tehdä.
– Mitä haluaisitte sanoa Nobel-komiteasta?
– En tunne sieltä ketään. En voi muuta kuin kiittää.
– Milloin he soittivat teille?
– Muutama minuutti ennen kuin te saitte tiedon. Olin juuri palannut mökiltä kun he soittivat.
- Mökilläkö olitte eilen?
– Kyllä.
– Aiotteko asua jatkossa Valko-Venäjällä?
– Kyllä.
– Miten aiotte käyttää palkintorahat?
– Ostan palkinnoilla aina vapautta. Kirjoitustyöni on hyvin hidasta, kirja syntyy 5-10 vuodessa. Se on pitkä aika ja vaatii rahaa, pitää matkustella ja julkaista. Nyt voin työskennellä rauhassa joutumatta miettimään miten tulen toimeen.
– Vaikuttaako voittonne siihen, miten maailmalla suhtaudutaan valkovenäläiseen kulttuuriin?
– Vaikea sanoa. Olisi hyvä kun olisi useampi kuin vain yksi nimi. Hiljattain ravintolassa Itävallassa joku kysyi mistä olen. Sanoin että Valko-Venäjältä. Alettiin puhua Domratševasta ja Lukašenkosta. Jotain siis jo tiedetään.
– Millaisella Valko-Venäjällä haluaisitte elää?
– Haluaisin että Valko-Venäjä muistuttaisi Pohjoismaita. Se on tietysti kaltaisemme pienen maan haave. Tai jos nyt elettäisiin edes kuin Baltian maissa.
– Saitte palkintonne osittain Afganistanin sotaa koskevan työnne johdosta. Luuletteko että Putin saattaisi toistaa Afganistanin virheet Syyriassa?
– Kerran kun oli Afganistanin vuosipäivä niin Putinilta kysyttiin, oliko sinne meneminen virhe. Hän sanoi että ei ollut, että tehtiin ihan oikein, että muuten sinne olisivat menneet amerikkalaiset. Afgaanien jälkeen oli tšetšeenien vuoro ja nyt sitten syyrialaisten. Olen tavannut ihmisiä, jotka neuvostoaikoina taistelivat Afrikassa. Olemme sotaisien ajatusmallien ympäröimiä, yltympäriinsä. Johdosta tavallisiin ihmisiin asti.
– Puhutteko niin Valko-Venäjästä, Venäjästä kuin entisistä neuvostomaistakin?
– Kyllä, valitettavasti me olemme kaikki yhä siinä solmussa.
– Aiotteko kirjoittaa valkovenäjäksi?
– Tätä kysytään minulta usein. Mitä valkovenäjän kieli oikeastaan varsinaisesti on? Osaan kyllä valkovenäjää, mutta en niin hyvin että pystyisin kirjoittamaan sillä hyvin. Valkovenäjän versio, jota osaan, on narkomovka, kouluaikoinani muuta ei opetettu. Ei, ei minulla ole mitään itsetarkoituksellista syytä sillä kirjoittaa.
– Missä maassa mieluiten asutte ja kirjoitatte? Olette asunut eri puolilla.
– Kyllä paras taitaa olla kotona Valko-Venäjällä. Mökillä.
– Missä olitte kun soitettiin ja kerrottiin palkinnosta?
– Kotona, kotona minä olin. Silittämässä.
– Ettekö ole julkaissut Valko-Venäjällä 20 vuoteen? Ja ettekö ole saanut siellä yhtään palkintoa?
– Juuri näin.
– Sanoitte, että kuulutte valkovenäläiseen maailmaan. Mikä se varsinaisesti on?
– Se on valkovenäläinen isäni. Hänen hellä ja rauhallinen katseensa. Eikä hän sano koskaan mitään pahaa. Hän oli koulun johtaja, vanhempana opettaja. Se on maaseudun vanhukset, joiden keskellä kasvoin. Se ääni. Heidän katseensa runollisuus. Ja vielä Tšernobylin jälkeenkin kun näin neuvottomat virkamiehet, sotilaat ja tutkijat, niin nämä vanhat talonpoikaisnaiset, luontoihmiset, löysivät jonkinlaisen jalansijan. He ymmärsivät täysin mitä tapahtui. Vaikka olihan se julmaa, että nämä luontoihmiset kärsivät kaikkein eniten.
– Auttaako voittonne tekemään valkovenäläistä kirjallisuutta tunnetuksi ja julkaisemaan sitä enemmän? Niin meillä kuin muuallakin.
– Ei se tästä ole kiinni, kaikki riippuu kirjoista itsestään. Jos kustantajalle tarjotaan kirjaa, niin ei sitä siksi aleta painaa että maa tunnetaan. Latinalainen Amerikka tarjosi uudenlaista maailmankuvaa, ja pian sitä julkaisi koko maailma. Ryszard Kapuściński tarjosi omia näkemyksiään, ja häntä alettiin julkaista joka puolella. Mihin hyvänsä kustantamoon menenkin niin se julkaisee Kapuścińskia. Ei kyse ole siitä että maassa olisi joku tietty henkilö, vaan siitä että meidän pitää lähestyä maailmaa omanlaisellamme tekstillä. Aikanaan Tšernobyl oli sellainen, nyt muokkautuu diktatuurin jälkeinen teksti. Mutta valitettavasti se ei irtaudu neuvostokliseistä, ei synny mitään mielenkiintoista uutta.
– Kirjoitatte pienen neuvostoliittolaisen ja jälkineuvostoliittolaisen ihmisen kohtalosta, onko palkintonne mielestänne valkovenäläinen?
– Kyllä siinä on kyse laajemmasta, ovathan päähenkilönikin koko Neuvostoliiton jälkeisestä maailmasta. Sodalla ei ole naisen kasvoja... Muistan, miten eräs valkovenäläinen tutkija kysyi, miksi sen päähenkilöinä on venäläisiä naisia. Pitäisi kuulemma olla valkovenäläisiä. Mutta kirjani filosofinen teema on laajempi: nainen ja sota, ihminen ja sota.
– Puhuitte Kapuścińskista, onko hänen tuotantonsa vaikuttanut teihin?
– Hänen näkökulmansa on hyvin kiinnostava. Kun ensi kertaa luin hänen Imperiuminsa, näin miten kiinnostavasti hän kirjoitti tällaista dokumentaarista tekstiä, jonka parissa itsekin työskentelen. Pidän paljon myös puolalaisesta Hanna Krallista, hänen työnsä tällä alalla on hyvin mielenkiintoista, kuten Kapuścińskinkin. Eikä meillä Valko-Venäjällä ole mitään vastaavaa, vaikka onhan meillä Adamovitšin, Bryljan ja Kolesnikin Ja iz ognennoi derevni ("Tulen palavalta maalta"). Se on nerokas kirja, mutta Puolassa on kokonainen dokumentaarisen kirjan kulttuurikerros. Venäläinen ja valkovenäläinen kulttuuri eivät ole oikein vielä päästäneet itseään maailmalle, ne ovat kovin perinteisiä ja itseriittoisia. Minulle maailma avautui nimenomaan sellaisten kautta kuin Krall ja Kapuścińskinki.
– Sanoitte ettette aio äänestää presidentinvaaleissa, koska siinä ei ole mitään mieltä. Pitäisikö kansan seurata esimerkkiänne?
– Ei vaaleja missään tapauksessa pidä boikotoida, sehän vain parantaa Lukašenkon mahdollisuuksia. Jos 80 % äänestää, ja hän saa niistä niin ja niin suuren osan, mutta jos vain 50 % äänestää niin hänen osuutensa annetuista äänistä kasvaa. Ei niin pidä tehdä. Mielestäni oppositio tekee virheen kun se kehottaa boikotoimaan. On helppo laskea, että jos boikotoimme vaaleja, niin Lukašenko saa suuremman osuuden äänistä. Niin se menee. Mutta minä olen vähän pettynyt oppositioomme ja kansaamme, jos niin voi sanoa. Emmekö millään herää?
– Muistatteko milloin teiltä on ilmestynyt kirja Valko-Venäjällä?
– 25 vuotta sitten.
– Mutta eikös uusin kirjanne, Vremja sekond hend, ilmestynyt?
– Ihan totta, se oli aivan hiljattain, toki. Mutta puoliksi maan alla, kustantaja ei ole valtiollinen.
– Entä mikä oli viimeinen valtiollisen kustantamon julkaisu?
– Se taisi olla Tsinkovye maltšiki ("Sinkkipojat"), sen julkaisi jokin pikkukustantamo. Taisi olla Belarus. Mutta sekin oli pieni kustantamo, ja se oli toimittajan henkilökohtainen ratkaisu. Isot kustantamot eivät olleet kiinnostuneita.
– Teitä kuuntelee nyt koko maailma ja koko Valko-Venäjä. Jos voisitte sanoa yhden lauseen valkovenäläisille, niin mikä se olisi?
– Koettakaamme elää arvoisessamme maassa. Jokaisen pitäisi tehdä jotain tämän eteen. Ei pidä odottaa että sen tekee naapuri, oma poika tai lapsenlapsi, vaan jokaisen tulee tehdä jotain. Muuten meitä on hyvin helppo kiristää yksi kerrallaan, pelotella, tehdä meistä selvää. Eläkäämme yhdessä. Mutta vallankumousta en halua. En pidä verestä. En halua että täällä menetetään yhdenkään nuoren elämää. Minusta meidän pitäisi löytää oma, valkovenäläinen gandhismimme. Jos pysymme yhdessä niin löydämme sen kyllä.
– Maailmalla soditaan paljon, ettekö kirjailijana ole pettynyt kun mitään ei näytä oppivan? Voisiko idän ja lännen lähentyminen olla mahdollista niin, että ei alkaisi uusi kylmä sota, vaan yhteinen maailma, ei venäläinen eikä läntinen?
– Meillä ovat Tolstoin kirjat, on myös Raamattu, on Franciscus Assisilainen, kaikenlaisia uskonnollisia marttyyreja...mutta ihminen ei muutu. Haluaisin silti ajatella, että jotain muuttuu, vaikka Donetskin sota ja Odessan tapahtumat ovat kyllä pelottaneet. Miten nopeasti kulttuuri haihtuukaan, ja miten nopeasti ihmisestä tulee peto. Jos lakkaisimme tekemästä tätä niin asiat voisivat olla vielä huonommin. Miten apostoli Paavali sanoikaan, "voi minua, ellen evankeliumia julista"?
Mitä tulee lännenvastaisuuteen, jota varsinkin Venäjällä on nyt paljon, niin väitän että se kyllä katoaa. Se häviää yhdessä nykyisten johtajien mukana. Ei kansassa ole sellaista vihaa. Ei Venäjän eikä Valko-Venäjän kansa vihaa Länttä tai Eurooppaa. Se on poliitikkojen luomaa. Toki aina löytyy nuoria, jotka haluavat pelata pelejään. Ei se ole syvällä, mutta luonnollisesti tämä välivaihe kestää vielä pitkään. 90-luvulla olimme liian naiiveja, kun ajattelimme kertaheitolla muuttuvamme vapaiksi. Kuten on nähty, ei se ole mahdollista. Ajateltiin että kunhan kaikki lukevat Solženitsyniä niin kaikki hoituu, mutta joka päivä joku tapettiin rappukäytävässä. Sosialismin kaikkein raskain perintö on traumatisoitunut ihminen, sillä rangaistusleiri turmelee niin pyövelin kuin uhrinkin.
3. kesäkuuta 2015
Toinen sukupuoli päälauseissa
Tämänkertainen teksti on Venäläisen kirjallisuuden seuran lehdessä Ajan kohina julkaistu kirja-arvosteluni.
Arja Rosenholm, Suvi Salmenniemi, Marja Sorvari (toim.): Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa, Helsinki: Gaudeamus, 2014. 400 s.
Lähde: Ajan kohina #3–2015, s. 126–128 | Mika Perkiömäki
”Tarvitaanko Venäjän kulttuurihistoriasta naisiin keskittyvää yleisteosta?”, saattaa jälkipostmoderni lukija kysyä nähdessään kirjakaupassa teoksen nimeltä Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Mitä ilmeisimmin tarvitaan, sillä venäläistä kulttuurihistoriankirjoitusta vaivaa naisiin kohdistuva unohtumisen logiikka. Kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, että naiskirjailijat on jätetty lähes tyystin kaanonista. Venäläisissä oppikirjoissa käsitellään naiskirjailijoista yleensä vain Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva. Venäjällä naiskirjallisuus ja naistutkimus ovat edelleen irrallaan muusta kirjallisuushistoriasta.
”Kriitikot etsivät naisten kirjallisuudesta sitkeästi vain omien asenteidensa heijastumia ja miesten teoksissa olevia piirteitä. Jos he löysivät niitä, he väittivät teoksia plagiaateiksi, ja jos niitä ei löytynyt, he tuomitsivat kirjailijan lahjattomaksi.” (s. 128) Näin kuvaa Arja Rosenholm toissa vuosisadanvaihteen tiennäyttäjän, naisten uhrivalmiuden kyseenalaistajan Olga Šapirin näkemyksiä naiskirjailijan asemasta 1800-luvun Venäjällä. Vaikka naiset kirjoittivat surkeista koulutusmahdollisuuksistaan huolimatta jo tuolloin paljon ja jotkut ansaitsivat kirjoittamisellaan hyvinkin, kirjailijan ammattia ei pidetty naiselle sopivana vaan suorastaan moraalittomana. Niinpä naiskirjailijat unohdettiin.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa antaa äänen vaiennetuille ja sivulauseisiin jätetyille. Se ei keskity kerrottuun naiseen tai siihen mitä merkityksiä naiseus ja naisellisuus ovat saaneet, vaan sen pääosassa on todellinen, kertova nainen. Sen esittelemä naisvaikuttajien lista on pitkä. Täydellinen se ei toki ole eikä pyrikään olemaan, eihän kirjan nimi ole ”Naiset Venäjän kulttuurihistoriassa”. Kirjallisuudesta kiinnostuneen näkökulmasta ehkä huomattavin puute on se, että uutta naiskirjallisuutta ei käsitellä. Teoksen painopiste on viimeisten kolmen vuosisadan historiassa, joka johtaa kuitenkin Ksenija Sobtšakiin ja nyky-yhteiskuntaan asti. Pussy Riotkin mainitaan, joskin vain sivulauseissa.
Teos on kiinni Venäjän yleisessä kulttuurihistoriassa. Vaikka naiset ovat pääosassa, lukija saa ohessa hyvän katsauksen koko Venäjän kulttuurihistoriaan. Valinta on tarpeellinen ja toimiva. Kun kaikkea ei voi 400 sivussa kertoa, on tärkeämpää kiinnittää kerrottu kontekstiinsa kuin väkisin esitellä kaikki mahdolliset kulttuurinaiset.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa on erinomainen kokonaisuus, joka noudattaa tieteellisiä konventioita ja antaa luotettavan vaikutelman. Kaikki 13 kirjoittajaa ovat tohtoreita, suurin osa myös professoreja tai dosentteja. Luvut keskustelevat hyvin keskenään. Niistä muodostuu eheä kokonaisuus, joka etenee kronologisesti Katariina Suuren ajoista 2000-luvulle. Tieteelliseksi teokseksi kirja on erittäin mukaansatempaava. Venäläisten suurnaisten värikkäät tarinat kiehtovat ketä hyvänsä Venäjästä, kulttuurista tai historiasta kiinnostunutta. Mitä tämän hetken venäläisestä naiskulttuurintutkimuksesta Suomessa kertoo sitten se, että kaikki kirjoittajat ovat naisia, jää lukijan pohdittavaksi.
Kirjallisuus on teoksessa suuressa roolissa. Tosin vain muutaman luvun pääosassa ovat kirjailijat (esim. Kirsti Ekosen esittelemät Jevdokija Rostoptšina ja Zinaida Gippius sekä Saara Ratilaisen luvun Oksana Robski), mutta kaikki luvut vähintään sivuavat kirjallisuutta. Tämä on odotettua ottaen huomioon kirjallisuuden suuren merkityksen Venäjällä. Päähuomio on prosaisteissa ja runoilijoissa, Ahmatova ja Tsvetajeva tosin jätetään nyt sivulauseisiin. Liisa Bycklingin teatteria käsittelevä luku pitäytyy näyttelijöissä, mistä päätellen teatteriohjaajien ja draamakirjailijoiden maailma on ollut erityisen miehinen. Tätä korostaa sekin, että esitellyt näyttelijät, Olga Knipper-Tšehova ja Zinaida Raih, ovat määrittyneet pitkälti näytelmäkirjailija- ja -ohjaajamiestensä kautta.
Kirjallisuuden lisäksi lukija saa kattavan katsauksen poliittisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista ja vallankäyttäjistä. Huomiotta eivät jää myöskään tiede, uskonto, maanpuolustus tai populaarikulttuuri. Kuvataiteesta Riitta Konttinen tuo esille 1800- ja 1900-lukujen taitteen naisia, kuten Natalja Gontšarovan. Talousvaikuttajiakaan ei unohdeta, sillä Marja Sorvarin ja Joan Löfgrenin luku valaisee naisyrittäjien asemaa uuden Venäjän talouden murroksessa. Yksi kiinnostavimmista luvuista ei kiinnity suoraan mihinkään kulttuurinalaan. Tatiana Tiaynen-Qadirin osuus käsittelee maaseudun babuškojen merkitystä venäläisessä kulttuurissa karjalaisen Jevdokija-mummon elämäntarinan kautta. Jevdokija on kuin Valentin Rasputinin Viimeisen rajan päähenkilön päivitys 1970-luvulta 2010-luvulle. Lukija huomaa, että kaikki ei ole muuttunut: babuška on yhä tärkeä suvun yhdistäjä ja perinteitten siirtäjä. Suvi Salmenniemi puolestaan käsittelee luvussaan venäläisen naisliikkeen pitkää historiaa, feminismin komplekseja, viimeaikaista aktivismia ja tasa-arvon paradokseja.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa ymmärtää kulttuurin varsin laajasti. Tämän toimittajat eksplikoivat jo johdantoluvussa: ”[k]ulttuurin kokonaisuuteen mahtuvat sekä henkisen että aineellisen elämän eri muodot, käytännöt ja esittämisen tavat.” (s. 8) Kulttuurihistorian tarkastelussa huomio kohdistuu erityisesti sukupuolijärjestelmään. Neuvostoliiton sukupuolijärjestelmää kuvataan värikkäästikin: ”[n]aisten tasa-arvo Neuvostoliitossa merkitsi myös sitä, että naisille annettiin yhtä vähän oikeuksia kuin miehille” (s. 198), kirjoittaa Anna Rotkirch. Neuvostonaisen kaksoistaakka tulee esille tämän tuosta. Toistuvasti käy ilmi myös se, että usein nainen on menestynyt Venäjällä vain silloin, kun on onnistunut toimimaan kuin mies, patriarkaalisen yhteiskunnan ehdoilla. Esimerkkejä tästä ovat bolševikki Aleksandra Kollontai ja Irina Savkinan luvun päähenkilö Jekaterina Furtseva. Erityisesti murrosaikoina on ollut naisen tilaisuus nousta esiin.
Moniääniseen kulttuurihistoriaan Rosenholm, Salmenniemi ja Sorvari palaavat vielä yhteenvetoluvussa, jossa pohditaan myös, miten naisten kulttuurihistoria tulisi yhdistää yleiseen kulttuurihistoriaan: ”Naishistoriaa ei voi kirjoittaa omana, muusta historiasta erillisenä linjanaan.” (s. 347). ”Naisia ei siis voi vain lisätä jo valmiiseen historiankirjoitukseen, vaan historiaa on kirjoitettava uudelleen.” (s. 339) Jonkinlaisena historian uudelleenkirjoittamisena teoksen voi nähdäkin, ainakin suomeksi monista sen kertomista hahmoista on aiemmin kerrottu vähän jos ollenkaan. Paraskin Venäjä-asiantuntija löytänee kirjasta uusia henkilöitä, asioita ja näkökulmia.
Laaja kulttuurikäsitys on tällaiselle teokselle erinomainen lähtökohta. On hyvä, että lopussa asiaa käsitellään, sillä kirjaa lukiessa herää kysymys, mitä kaikkea tällainen moniääninen kulttuuri kattaa. Onko talous kulttuuria? Entä armeija tai sota? Prostituutio? Ihmiskauppa? Tai glamour ja kuluttaminen? Nämäkin kaikki kirjassa esiintyvät. Perinteisemmistä kulttuurinlajeista musiikki taas on jäänyt vähemmälle, joskin Alla Pugatšovaa käsitellään populaarikulttuurin yhteydessä. Ehkä sitäkin merkittävämpi puute on urheilu, jonka asema etenkin Neuvostoliitossa oli korostunut, mutta joka yhä Putinin Venäjälläkin on tärkeässä roolissa. Monet Neuvostoliiton naisurheilijat, sellaiset kuin Irina Rodnina ja Raisa Smetanina, osallistuivat kansakunnan rakentamiseen ja integroimiseen huippu-urheilun kautta.
Sivulauseisiin syrjäytetty Venäjän naisten kulttuurihistoria nousee teoksessa ansaitsemaansa pääosaan. Monet kirjassa esitellyt naisvaikuttajat ovat olleet melkoisia moniosaajia. Otetaan esimerkiksi vaikka Sanna Turoman esittelemä Jekaterina Daškova, ”laajasti sivistynyt kosmopoliitti, valtio- ja aatefilosofiaan monipuolisesti perehtynyt tieteiden ja taiteiden tuntija ja tukija. Hän oli Venäjän ja koko Euroopan ensimmäisiä valtion johtavassa virassa toimineita naisia. Hän johti kahta 1700-luvun Venäjän tärkeintä tiedeinstituutiota” (s. 26). Tai Elina Kahlan esittelemä Maria Pariisilainen, joka ”tunnetaan runoilijana, kuvataiteilijana, Venäjän ensimmäisenä naisteologina, yhteiskunnallisena radikaalina, ortodoksisen pakolaiskirkon toiminnan organisoijana, nunnana ja natsien vastustajana”. (s. 77) Venäläisten miesten saavutukset alkavat vaikuttaa suorastaan mitättömiltä.
Mutta olihan Aleksandr Sergejevitš sentään mies.
— MIKA PERKIÖMÄKI
Arja Rosenholm, Suvi Salmenniemi, Marja Sorvari (toim.): Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa, Helsinki: Gaudeamus, 2014. 400 s.
Lähde: Ajan kohina #3–2015, s. 126–128 | Mika Perkiömäki
”Tarvitaanko Venäjän kulttuurihistoriasta naisiin keskittyvää yleisteosta?”, saattaa jälkipostmoderni lukija kysyä nähdessään kirjakaupassa teoksen nimeltä Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Mitä ilmeisimmin tarvitaan, sillä venäläistä kulttuurihistoriankirjoitusta vaivaa naisiin kohdistuva unohtumisen logiikka. Kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, että naiskirjailijat on jätetty lähes tyystin kaanonista. Venäläisissä oppikirjoissa käsitellään naiskirjailijoista yleensä vain Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva. Venäjällä naiskirjallisuus ja naistutkimus ovat edelleen irrallaan muusta kirjallisuushistoriasta.
”Kriitikot etsivät naisten kirjallisuudesta sitkeästi vain omien asenteidensa heijastumia ja miesten teoksissa olevia piirteitä. Jos he löysivät niitä, he väittivät teoksia plagiaateiksi, ja jos niitä ei löytynyt, he tuomitsivat kirjailijan lahjattomaksi.” (s. 128) Näin kuvaa Arja Rosenholm toissa vuosisadanvaihteen tiennäyttäjän, naisten uhrivalmiuden kyseenalaistajan Olga Šapirin näkemyksiä naiskirjailijan asemasta 1800-luvun Venäjällä. Vaikka naiset kirjoittivat surkeista koulutusmahdollisuuksistaan huolimatta jo tuolloin paljon ja jotkut ansaitsivat kirjoittamisellaan hyvinkin, kirjailijan ammattia ei pidetty naiselle sopivana vaan suorastaan moraalittomana. Niinpä naiskirjailijat unohdettiin.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa antaa äänen vaiennetuille ja sivulauseisiin jätetyille. Se ei keskity kerrottuun naiseen tai siihen mitä merkityksiä naiseus ja naisellisuus ovat saaneet, vaan sen pääosassa on todellinen, kertova nainen. Sen esittelemä naisvaikuttajien lista on pitkä. Täydellinen se ei toki ole eikä pyrikään olemaan, eihän kirjan nimi ole ”Naiset Venäjän kulttuurihistoriassa”. Kirjallisuudesta kiinnostuneen näkökulmasta ehkä huomattavin puute on se, että uutta naiskirjallisuutta ei käsitellä. Teoksen painopiste on viimeisten kolmen vuosisadan historiassa, joka johtaa kuitenkin Ksenija Sobtšakiin ja nyky-yhteiskuntaan asti. Pussy Riotkin mainitaan, joskin vain sivulauseissa.
Teos on kiinni Venäjän yleisessä kulttuurihistoriassa. Vaikka naiset ovat pääosassa, lukija saa ohessa hyvän katsauksen koko Venäjän kulttuurihistoriaan. Valinta on tarpeellinen ja toimiva. Kun kaikkea ei voi 400 sivussa kertoa, on tärkeämpää kiinnittää kerrottu kontekstiinsa kuin väkisin esitellä kaikki mahdolliset kulttuurinaiset.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa on erinomainen kokonaisuus, joka noudattaa tieteellisiä konventioita ja antaa luotettavan vaikutelman. Kaikki 13 kirjoittajaa ovat tohtoreita, suurin osa myös professoreja tai dosentteja. Luvut keskustelevat hyvin keskenään. Niistä muodostuu eheä kokonaisuus, joka etenee kronologisesti Katariina Suuren ajoista 2000-luvulle. Tieteelliseksi teokseksi kirja on erittäin mukaansatempaava. Venäläisten suurnaisten värikkäät tarinat kiehtovat ketä hyvänsä Venäjästä, kulttuurista tai historiasta kiinnostunutta. Mitä tämän hetken venäläisestä naiskulttuurintutkimuksesta Suomessa kertoo sitten se, että kaikki kirjoittajat ovat naisia, jää lukijan pohdittavaksi.
Kirjallisuus on teoksessa suuressa roolissa. Tosin vain muutaman luvun pääosassa ovat kirjailijat (esim. Kirsti Ekosen esittelemät Jevdokija Rostoptšina ja Zinaida Gippius sekä Saara Ratilaisen luvun Oksana Robski), mutta kaikki luvut vähintään sivuavat kirjallisuutta. Tämä on odotettua ottaen huomioon kirjallisuuden suuren merkityksen Venäjällä. Päähuomio on prosaisteissa ja runoilijoissa, Ahmatova ja Tsvetajeva tosin jätetään nyt sivulauseisiin. Liisa Bycklingin teatteria käsittelevä luku pitäytyy näyttelijöissä, mistä päätellen teatteriohjaajien ja draamakirjailijoiden maailma on ollut erityisen miehinen. Tätä korostaa sekin, että esitellyt näyttelijät, Olga Knipper-Tšehova ja Zinaida Raih, ovat määrittyneet pitkälti näytelmäkirjailija- ja -ohjaajamiestensä kautta.
Kirjallisuuden lisäksi lukija saa kattavan katsauksen poliittisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista ja vallankäyttäjistä. Huomiotta eivät jää myöskään tiede, uskonto, maanpuolustus tai populaarikulttuuri. Kuvataiteesta Riitta Konttinen tuo esille 1800- ja 1900-lukujen taitteen naisia, kuten Natalja Gontšarovan. Talousvaikuttajiakaan ei unohdeta, sillä Marja Sorvarin ja Joan Löfgrenin luku valaisee naisyrittäjien asemaa uuden Venäjän talouden murroksessa. Yksi kiinnostavimmista luvuista ei kiinnity suoraan mihinkään kulttuurinalaan. Tatiana Tiaynen-Qadirin osuus käsittelee maaseudun babuškojen merkitystä venäläisessä kulttuurissa karjalaisen Jevdokija-mummon elämäntarinan kautta. Jevdokija on kuin Valentin Rasputinin Viimeisen rajan päähenkilön päivitys 1970-luvulta 2010-luvulle. Lukija huomaa, että kaikki ei ole muuttunut: babuška on yhä tärkeä suvun yhdistäjä ja perinteitten siirtäjä. Suvi Salmenniemi puolestaan käsittelee luvussaan venäläisen naisliikkeen pitkää historiaa, feminismin komplekseja, viimeaikaista aktivismia ja tasa-arvon paradokseja.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa ymmärtää kulttuurin varsin laajasti. Tämän toimittajat eksplikoivat jo johdantoluvussa: ”[k]ulttuurin kokonaisuuteen mahtuvat sekä henkisen että aineellisen elämän eri muodot, käytännöt ja esittämisen tavat.” (s. 8) Kulttuurihistorian tarkastelussa huomio kohdistuu erityisesti sukupuolijärjestelmään. Neuvostoliiton sukupuolijärjestelmää kuvataan värikkäästikin: ”[n]aisten tasa-arvo Neuvostoliitossa merkitsi myös sitä, että naisille annettiin yhtä vähän oikeuksia kuin miehille” (s. 198), kirjoittaa Anna Rotkirch. Neuvostonaisen kaksoistaakka tulee esille tämän tuosta. Toistuvasti käy ilmi myös se, että usein nainen on menestynyt Venäjällä vain silloin, kun on onnistunut toimimaan kuin mies, patriarkaalisen yhteiskunnan ehdoilla. Esimerkkejä tästä ovat bolševikki Aleksandra Kollontai ja Irina Savkinan luvun päähenkilö Jekaterina Furtseva. Erityisesti murrosaikoina on ollut naisen tilaisuus nousta esiin.
Moniääniseen kulttuurihistoriaan Rosenholm, Salmenniemi ja Sorvari palaavat vielä yhteenvetoluvussa, jossa pohditaan myös, miten naisten kulttuurihistoria tulisi yhdistää yleiseen kulttuurihistoriaan: ”Naishistoriaa ei voi kirjoittaa omana, muusta historiasta erillisenä linjanaan.” (s. 347). ”Naisia ei siis voi vain lisätä jo valmiiseen historiankirjoitukseen, vaan historiaa on kirjoitettava uudelleen.” (s. 339) Jonkinlaisena historian uudelleenkirjoittamisena teoksen voi nähdäkin, ainakin suomeksi monista sen kertomista hahmoista on aiemmin kerrottu vähän jos ollenkaan. Paraskin Venäjä-asiantuntija löytänee kirjasta uusia henkilöitä, asioita ja näkökulmia.
Laaja kulttuurikäsitys on tällaiselle teokselle erinomainen lähtökohta. On hyvä, että lopussa asiaa käsitellään, sillä kirjaa lukiessa herää kysymys, mitä kaikkea tällainen moniääninen kulttuuri kattaa. Onko talous kulttuuria? Entä armeija tai sota? Prostituutio? Ihmiskauppa? Tai glamour ja kuluttaminen? Nämäkin kaikki kirjassa esiintyvät. Perinteisemmistä kulttuurinlajeista musiikki taas on jäänyt vähemmälle, joskin Alla Pugatšovaa käsitellään populaarikulttuurin yhteydessä. Ehkä sitäkin merkittävämpi puute on urheilu, jonka asema etenkin Neuvostoliitossa oli korostunut, mutta joka yhä Putinin Venäjälläkin on tärkeässä roolissa. Monet Neuvostoliiton naisurheilijat, sellaiset kuin Irina Rodnina ja Raisa Smetanina, osallistuivat kansakunnan rakentamiseen ja integroimiseen huippu-urheilun kautta.
Sivulauseisiin syrjäytetty Venäjän naisten kulttuurihistoria nousee teoksessa ansaitsemaansa pääosaan. Monet kirjassa esitellyt naisvaikuttajat ovat olleet melkoisia moniosaajia. Otetaan esimerkiksi vaikka Sanna Turoman esittelemä Jekaterina Daškova, ”laajasti sivistynyt kosmopoliitti, valtio- ja aatefilosofiaan monipuolisesti perehtynyt tieteiden ja taiteiden tuntija ja tukija. Hän oli Venäjän ja koko Euroopan ensimmäisiä valtion johtavassa virassa toimineita naisia. Hän johti kahta 1700-luvun Venäjän tärkeintä tiedeinstituutiota” (s. 26). Tai Elina Kahlan esittelemä Maria Pariisilainen, joka ”tunnetaan runoilijana, kuvataiteilijana, Venäjän ensimmäisenä naisteologina, yhteiskunnallisena radikaalina, ortodoksisen pakolaiskirkon toiminnan organisoijana, nunnana ja natsien vastustajana”. (s. 77) Venäläisten miesten saavutukset alkavat vaikuttaa suorastaan mitättömiltä.
Mutta olihan Aleksandr Sergejevitš sentään mies.
— MIKA PERKIÖMÄKI
21. toukokuuta 2015
Kirjallisuus ja luonto (osa 4/4)
Lähde: Novy mir 1/1991, s. 16–17 | Sergei Zalygin
Epäluonnollista taas on se, että maanviljelijän elämä on Venäjällä ollut niin ennen maaorjuuden lakkauttamista kuin sen jälkeenkin, niin ennen lokakuun vallankumousta kuin etenkin sen jälkeen jatkuvaa, loputonta kärsimystä. Mikä silloin on yhden kollektivisoinnin ja kulakkien pakkotakavarikoinnin hinta!
Entä kirjallisuutemme narodnikkilaisine menneisyyksineen, onko se täyttänyt tehtävänsä tässä tragediassa? Täyttivätkö sen Rasputin, Belov, Abramov, Možajev, Tendrjakov? Kyllä vain. Ei aihe tietenkään loppuunkaluttu ole, mutta eivät suotta juuri näiden kirjailijoiden teokset herättäneet lukijakunnassa kiinnostusta ja vastakaikua, vaikka ne näyttävätkin (pinnallisella) ensi silmäyksellä kapea-alaisilta ja ahtaan kansallismielisiltä. Ne kiinnostivat, koska lukijat löysivät näiltä ns. maaseutukirjailijoilta vastauksia kysymyksiin siitä, mitä on neuvostoliittolainen reaalisosialismi tai kollektivisaatio tai kulakkien pakkotakavarikoinnit, vaan ehkä he oppivat, paremmin kuin mistään muusta lähteestä, miten maanviljelijä hävisi tästä maailmasta, millaista tuskaa siihen liittyi.
Yksi historian käännekohta oli toinen maailmansota. Se oli viimeinen sota, ainakin viimeinen maailmansota. Jos tulee vielä uusi maailmansota, ihmiskunta menehtyy. Ja siinäkin Venäjä oli taas kerran tapahtumien keskipisteessä.
Mikä sitten oli neuvostokirjallisuuden rooli sodan käsittelyssä? Riittää kun mainitsee nimen Vasili Bykov tai muistuttaa Vladimir Bogomolovista. Riittää kun lukee Viktor Astafjevin tänä vuonna Novyj mirissä julkaistavan sotaromaanin.
Ja lopuksi vielä yksi 1900-luvun ihmisyyden- ja ekologisuudenvastainen ilmiö: vainot ja toisiaan kuolemanleireillä tuhoavat ihmiset Auschwitzissä, Dachaussa, Gulagissa. Mitään vastaavaa historia ei tunne. Vain silloin on ollut uhka määrän korvaamisesta laadulla, luontoihmisen muuttumisesta antiluontoihmiseksi ja siten itsensä tuhoavaksi.
Ja taas kerran, me olimme varmaankin se maa, joka päädyimme lähemmäs kuilun reunaa kuin mikään muu. Jälkeenpäin sitten kirjallisuutemme kertoi maailmalla mitä kaikkea olimme nähneet "siellä".
Tästä kaikesta ei kukaan puhunut niin paljon ja siten kuin Solženitsyn. Ei hän suotta Vankileirien saaristossaan sano, että hänen paikkansa on yhtä lailla pakkotyössä kuin kirjallisuudessakin. Neuvostoliittolaisessa pakkotyössä. Ei hän suotta omistanut mestariteostaan niille, jotka olivat hänen rinnallaan, jotka menehtyivät. Nykyneuvostolukijalle Vankileirien saaristo on kuin jokin yhteiskunnallis-psykologis-moraalinen läystäke, dokumentti, joka paljastaa keitä me nykypäivän niin sanotut neuvostoihmiset olemme. Novyj mir julkaisee lukijoiden palautteita, ja näiden palautteiden lukijat tietävät, että minulla on perusteita sanoa näin. Eikä Solženitsyn ole ainoa leirien kronikoitsija, heitä ovat olleet myös Dombrovski, Šalamov, Jevgenija Ginzburg ja monet monet muut.
Johtopäätös: kirjallisuutemme joutui 1900-luvun mullistusten harjalle. Vain laiminlyöden itsensä historian ja sen tragedian, vain olematta välittämättä pennin vertaa niistä kärsimyksistä, joiden kohteeksi ei joutunut itse vaan jotkut aivan muut, voi kirjoittaa sellaisia ajatuksia ja artikkeleita, jotka saattavat tämän kirjallisuuden naurunalaiseksi ja innolla valmistella sen muistopalvelusta. Lukekaapa V. Jerofejevin artikkeli Literaturnaja gazetasta. Sen lukeminen oli minulle kauhean vastenmielistä, mutta omalla tavallaan välttämätöntä.
Mutta tässä on kyse, toistan toistamistani, ihmisen vieraantumisesta luonnosta ja omasta luonnollisuudestaan.
Toistaiseksi olemme tarkastelleen tätä kysymystä vain kirjallisuuden ja teknologian lähtökohdista: miten tämä vieraantuminen tapahtuu lähtien sanastosta, miten se jatkuu erinäisten teosten tyylissä sekä kirjallisuuden teemoissa ja sisällössä ylipäätään. Entä sitten filosofiselta kannalta? Vosiko olla, että joidenkin filosofisten käsitteiden menetys, tai ainakin ylenkatse, aiheuttaa tätä vieraantumista enemmän kuin mikään muu? Onko sellaista käsitettä?
Minusta tuntuu että on, Ikuisuuden käsite.
Ikuisuus on ikuista, sillä se on aidosti päättymätön eivätkä mitkään sen ilmiöt tai prosessit ole globaaleja tai tuhoisia vaan ainoastaan paikallisia. Ainoa mikä ei voi tuhoutua eikä muuttua on Ikuisuus. Ja Ikuisuuden käsite on pysyvä, ja se on itse asiassa pätevä kaikille, niin teologeille kuin ateisteillekin. Teologia merkkaa Ikuisuutta sanalla "Jumala". Ateisti ei toki sellaista tunne, mutta mikä hyvänsä sivilisaatio, joka on yrittänyt tai yrittää käsittää Ikuisuuden, ei periaatteessa tuo tähän käsitteeseen mitään uutta. Päähavainto on jo tehty: Ikuisuuden aika ja tila ovat päättymättömiä ja miten paljon Ikuisuutta tutkitaankaan, mitään merkittävää uutta siitä ei keksitä. Kun taas Maa, maallinen luonto on ainoa viestinviejä ja välittäjä meidän ihmisten, ja Ikuisuuden välillä. Siihen perehtyminen ja sen tuntemus ovat ilmiselvästi meidän kaikkien olemassaolomme merkitys, syy ja tehtävä, sen energia. (Ja kaikki energia juontuu aina lähteeseensä.)
En väitä että kaikkien nykypäivän ekologien ja kirjailijoiden pitäisi keskittyä vain Ikuisuuteen. Outoa ja huvittavaahan se olisi. Tärkeää on sen sijaan ymmärtää, että nykymaailman tapahtumissa on kyse sivilisaation vaihtumisesta. Sen sivilisaation, joka syntyi periaatteesta "ihminen on luomakunnan herra", aika on päättymässä. Sen korvaa toinen, sellainen, joka ymmärtää mihin tämä periaate on johtanut. Mutta sekään ei silti ymmärrä, miten sen tulisi uudistua. (Käytän sanaa "uudistua" olettaen, että perestroika, uudelleenjärjestely, ei ole menossa ainoastaan Venäjällä vaan koko maailmassa. Se tekee oloni vähän helpommaksi.)
Sivilisaatioiden muutosten aika on vaarallista ja velvoittaa vastuuseen. Nykyäänhän lähes mihin hyvänsä ihmiselämän käsittelyyn suhtaudutaan eloonjäämiskysymyksenä. Eloonjäämisen ei pitäisi olla vain materiaalinen kysymys vaan myös henkinen, ja ekologialla pitäisi olla esteettinen merkityksensä. Uudessa sivilisaatiossa kulttuuri ja aikamme kulttuuriset arvot saavat mielestäni sellaisen merkityksen, joka meillä on muinaisen Kreikan ja Rooman kulttuureista. Uskon, että venäläinen kirjallisuus, ja sen mukana venäjän kieli, eivät tässä yhteydessä katoa. Uskon näin, mutta vähän epäilen, sillä ihmisten kiinnostus historiaan on katoamassa. Sen huomaa erityisesti nuoressa polvessa, jonka toiveita historia ei ole lunastanut. Se ei myöskään ole opettanut heille elämää sen enempää kuin eloonjäämistäkään.
Viimeisen parin vuosisadan aikana historian merkitys on ollut valtava, kiitos tärkeiden tapahtumien ylitarjonnan. Mutta ehkä juuri siksi se on nyt vähenemässä. Nuori polvi tulee yhä vakuuttuneemmaksi, että historia ei ole opettanut heidän isilleen ja sedilleen paljonkaan, korkeintaan itsestäänselvyyksiä. Miksipä nuoriso siis intoutuisi historiasta?
Uutta sivilisaatiota eivät varmaankaan kiinnosta globaalit (eivätkä sen koommin kansallisetkaan) kokeilut, sen enempää yhteiskunnalliset, taloudelliset kuin uskonnollisetkaan. Se ei tarvitse niitä harhakuvia, jotka ovat vaellelleet pitkin Aasiaa, Afrikkaa, Etelä-Amerikkaa tai varsinkaan Eurooppaa. Sen tavoite on ekologinen hyvinvointi, jolle on alistettava niin talous, politiikka kuin sivistyskin. Liioittelenko? Voi olla, mutta se ei muuta ongelman ydintä miksikään.
Kyllä, luonto on aikanaan ottanut ihmisen suojiinsa. Mutta ihminen onkin päättänyt ryhtyä täysivaltaiseksi isännäksi ja on pystyttänyt luonnon kotiin ihkaoman epäluonnollisen talonsa. Nyt hänen ei auta muu kuin tarjota suoja luonnolle tuossa kodissaan, mutta ei kuitenkaan kuin köyhälle sukulaiselle vaan pikemminkin jonain, joka toisi mukanaan hallinnan ja järjestyksen tähän uuteen kotiin. Sillä pitää olla täydet oikeudet koko omaisuuteen, johon kuuluu myös kirjallisuus ilman mitään poikkeuksia. Sitä parempi mitä nopeammin luonto löytää paikkansa tässä uudessa sivilisaatiossa.
Päätän kirjoitukseni Nikolai Gumiljovin runoon. Tuleva akmeisti sanoi joskus ilman kummempia runollisia kikkailuja:
Epäluonnollista taas on se, että maanviljelijän elämä on Venäjällä ollut niin ennen maaorjuuden lakkauttamista kuin sen jälkeenkin, niin ennen lokakuun vallankumousta kuin etenkin sen jälkeen jatkuvaa, loputonta kärsimystä. Mikä silloin on yhden kollektivisoinnin ja kulakkien pakkotakavarikoinnin hinta!
Entä kirjallisuutemme narodnikkilaisine menneisyyksineen, onko se täyttänyt tehtävänsä tässä tragediassa? Täyttivätkö sen Rasputin, Belov, Abramov, Možajev, Tendrjakov? Kyllä vain. Ei aihe tietenkään loppuunkaluttu ole, mutta eivät suotta juuri näiden kirjailijoiden teokset herättäneet lukijakunnassa kiinnostusta ja vastakaikua, vaikka ne näyttävätkin (pinnallisella) ensi silmäyksellä kapea-alaisilta ja ahtaan kansallismielisiltä. Ne kiinnostivat, koska lukijat löysivät näiltä ns. maaseutukirjailijoilta vastauksia kysymyksiin siitä, mitä on neuvostoliittolainen reaalisosialismi tai kollektivisaatio tai kulakkien pakkotakavarikoinnit, vaan ehkä he oppivat, paremmin kuin mistään muusta lähteestä, miten maanviljelijä hävisi tästä maailmasta, millaista tuskaa siihen liittyi.
Yksi historian käännekohta oli toinen maailmansota. Se oli viimeinen sota, ainakin viimeinen maailmansota. Jos tulee vielä uusi maailmansota, ihmiskunta menehtyy. Ja siinäkin Venäjä oli taas kerran tapahtumien keskipisteessä.
Mikä sitten oli neuvostokirjallisuuden rooli sodan käsittelyssä? Riittää kun mainitsee nimen Vasili Bykov tai muistuttaa Vladimir Bogomolovista. Riittää kun lukee Viktor Astafjevin tänä vuonna Novyj mirissä julkaistavan sotaromaanin.
Ja lopuksi vielä yksi 1900-luvun ihmisyyden- ja ekologisuudenvastainen ilmiö: vainot ja toisiaan kuolemanleireillä tuhoavat ihmiset Auschwitzissä, Dachaussa, Gulagissa. Mitään vastaavaa historia ei tunne. Vain silloin on ollut uhka määrän korvaamisesta laadulla, luontoihmisen muuttumisesta antiluontoihmiseksi ja siten itsensä tuhoavaksi.
Ja taas kerran, me olimme varmaankin se maa, joka päädyimme lähemmäs kuilun reunaa kuin mikään muu. Jälkeenpäin sitten kirjallisuutemme kertoi maailmalla mitä kaikkea olimme nähneet "siellä".
Tästä kaikesta ei kukaan puhunut niin paljon ja siten kuin Solženitsyn. Ei hän suotta Vankileirien saaristossaan sano, että hänen paikkansa on yhtä lailla pakkotyössä kuin kirjallisuudessakin. Neuvostoliittolaisessa pakkotyössä. Ei hän suotta omistanut mestariteostaan niille, jotka olivat hänen rinnallaan, jotka menehtyivät. Nykyneuvostolukijalle Vankileirien saaristo on kuin jokin yhteiskunnallis-psykologis-moraalinen läystäke, dokumentti, joka paljastaa keitä me nykypäivän niin sanotut neuvostoihmiset olemme. Novyj mir julkaisee lukijoiden palautteita, ja näiden palautteiden lukijat tietävät, että minulla on perusteita sanoa näin. Eikä Solženitsyn ole ainoa leirien kronikoitsija, heitä ovat olleet myös Dombrovski, Šalamov, Jevgenija Ginzburg ja monet monet muut.
Johtopäätös: kirjallisuutemme joutui 1900-luvun mullistusten harjalle. Vain laiminlyöden itsensä historian ja sen tragedian, vain olematta välittämättä pennin vertaa niistä kärsimyksistä, joiden kohteeksi ei joutunut itse vaan jotkut aivan muut, voi kirjoittaa sellaisia ajatuksia ja artikkeleita, jotka saattavat tämän kirjallisuuden naurunalaiseksi ja innolla valmistella sen muistopalvelusta. Lukekaapa V. Jerofejevin artikkeli Literaturnaja gazetasta. Sen lukeminen oli minulle kauhean vastenmielistä, mutta omalla tavallaan välttämätöntä.
Mutta tässä on kyse, toistan toistamistani, ihmisen vieraantumisesta luonnosta ja omasta luonnollisuudestaan.
Toistaiseksi olemme tarkastelleen tätä kysymystä vain kirjallisuuden ja teknologian lähtökohdista: miten tämä vieraantuminen tapahtuu lähtien sanastosta, miten se jatkuu erinäisten teosten tyylissä sekä kirjallisuuden teemoissa ja sisällössä ylipäätään. Entä sitten filosofiselta kannalta? Vosiko olla, että joidenkin filosofisten käsitteiden menetys, tai ainakin ylenkatse, aiheuttaa tätä vieraantumista enemmän kuin mikään muu? Onko sellaista käsitettä?
Minusta tuntuu että on, Ikuisuuden käsite.
Ikuisuus on ikuista, sillä se on aidosti päättymätön eivätkä mitkään sen ilmiöt tai prosessit ole globaaleja tai tuhoisia vaan ainoastaan paikallisia. Ainoa mikä ei voi tuhoutua eikä muuttua on Ikuisuus. Ja Ikuisuuden käsite on pysyvä, ja se on itse asiassa pätevä kaikille, niin teologeille kuin ateisteillekin. Teologia merkkaa Ikuisuutta sanalla "Jumala". Ateisti ei toki sellaista tunne, mutta mikä hyvänsä sivilisaatio, joka on yrittänyt tai yrittää käsittää Ikuisuuden, ei periaatteessa tuo tähän käsitteeseen mitään uutta. Päähavainto on jo tehty: Ikuisuuden aika ja tila ovat päättymättömiä ja miten paljon Ikuisuutta tutkitaankaan, mitään merkittävää uutta siitä ei keksitä. Kun taas Maa, maallinen luonto on ainoa viestinviejä ja välittäjä meidän ihmisten, ja Ikuisuuden välillä. Siihen perehtyminen ja sen tuntemus ovat ilmiselvästi meidän kaikkien olemassaolomme merkitys, syy ja tehtävä, sen energia. (Ja kaikki energia juontuu aina lähteeseensä.)
Sivilisaatioiden muutosten aika on vaarallista ja velvoittaa vastuuseen. Nykyäänhän lähes mihin hyvänsä ihmiselämän käsittelyyn suhtaudutaan eloonjäämiskysymyksenä. Eloonjäämisen ei pitäisi olla vain materiaalinen kysymys vaan myös henkinen, ja ekologialla pitäisi olla esteettinen merkityksensä. Uudessa sivilisaatiossa kulttuuri ja aikamme kulttuuriset arvot saavat mielestäni sellaisen merkityksen, joka meillä on muinaisen Kreikan ja Rooman kulttuureista. Uskon, että venäläinen kirjallisuus, ja sen mukana venäjän kieli, eivät tässä yhteydessä katoa. Uskon näin, mutta vähän epäilen, sillä ihmisten kiinnostus historiaan on katoamassa. Sen huomaa erityisesti nuoressa polvessa, jonka toiveita historia ei ole lunastanut. Se ei myöskään ole opettanut heille elämää sen enempää kuin eloonjäämistäkään.
Viimeisen parin vuosisadan aikana historian merkitys on ollut valtava, kiitos tärkeiden tapahtumien ylitarjonnan. Mutta ehkä juuri siksi se on nyt vähenemässä. Nuori polvi tulee yhä vakuuttuneemmaksi, että historia ei ole opettanut heidän isilleen ja sedilleen paljonkaan, korkeintaan itsestäänselvyyksiä. Miksipä nuoriso siis intoutuisi historiasta?
Uutta sivilisaatiota eivät varmaankaan kiinnosta globaalit (eivätkä sen koommin kansallisetkaan) kokeilut, sen enempää yhteiskunnalliset, taloudelliset kuin uskonnollisetkaan. Se ei tarvitse niitä harhakuvia, jotka ovat vaellelleet pitkin Aasiaa, Afrikkaa, Etelä-Amerikkaa tai varsinkaan Eurooppaa. Sen tavoite on ekologinen hyvinvointi, jolle on alistettava niin talous, politiikka kuin sivistyskin. Liioittelenko? Voi olla, mutta se ei muuta ongelman ydintä miksikään.
Kyllä, luonto on aikanaan ottanut ihmisen suojiinsa. Mutta ihminen onkin päättänyt ryhtyä täysivaltaiseksi isännäksi ja on pystyttänyt luonnon kotiin ihkaoman epäluonnollisen talonsa. Nyt hänen ei auta muu kuin tarjota suoja luonnolle tuossa kodissaan, mutta ei kuitenkaan kuin köyhälle sukulaiselle vaan pikemminkin jonain, joka toisi mukanaan hallinnan ja järjestyksen tähän uuteen kotiin. Sillä pitää olla täydet oikeudet koko omaisuuteen, johon kuuluu myös kirjallisuus ilman mitään poikkeuksia. Sitä parempi mitä nopeammin luonto löytää paikkansa tässä uudessa sivilisaatiossa.
Päätän kirjoitukseni Nikolai Gumiljovin runoon. Tuleva akmeisti sanoi joskus ilman kummempia runollisia kikkailuja:
Jumala on, maailma on, ne ovat ikuisia,Nämä ihmiselle osoitetut sanat pätevät yhtä lailla myös kirjallisuuteen. Venäläiseen nykykirjallisuuteen luultavasti enemmän kuin mihinkään muuhun.
Ohikiitävä ja kurja on ihmisen elämä,
Mutta kaiken vie mennessään ihminen,
Joka rakastaa maailmaa ja uskoo Jumalaan.
29. huhtikuuta 2015
Suomessa on perustettu Venäjän mediaa vastaan taisteleva ryhmä
Lähde: Rossijskaja gazeta <http://www.rg.ru/2015/04/27/finland-site-anons.html>
27.4.2015, 00.40 | Nadežda Jermolajeva
Suomen johdon pyrkimys eristäytyä Venäjästä rakentamalla informaatiorautaesirippu on tuomittu epäonnistumaan. Näin väittää huomattava suomalainen politiikantutkija Johan Bäckman puhuessaan maahansa perustetusta ryhmästä, johon osallistuu useita valtiollisia elimiä ja joka taistelee niin sanottua venäläistä propagandaa vastaan.
"Suomessa pidettiin hiljattain eduskuntavaalit, ja pian kaikki avainministerimme vaihtuvat. Olen varma, että he pysäyttävät tämän ryhmän toiminnan", kertoi politiikantutkija Rossijskaja gazetan kirjeenvaihtajalle.
Bäckmanin mukaan ryhmän keksi perustaa pääministerin paikalta väistymässä oleva ja eduskuntavaalit hävinnyt Alexander Stubb. "Stubb vihaa Venäjää. Hän lobbasi aikanaan Moskovan-vastaisten pakotteiden puolesta ja on vaatinut Suomen liittymistä Natoon. Mutta hänen politiikkansa epäonnistui: Stubb kärsi nöyryyttävän tappion vaaleissa. Viime hetkellä ennen lopullista vallasta luopumista hän päätti julistaa venäläistä propagandaa vastaan taistelevan ryhmän perustetuksi. Mutta se on turha yritys", sanoo Bäckman.
Tutkijan mukaan demokratian kannalta tällainen ryhmä on törkeä näyttö pyrkimyksistä painostaa toimittajia. "Kyseessä on yritys taistella vaihtoehtoisia näkemyksiä vastaan. Jos tällaisen ryhmän olemassaolo turvataan, niin Suomi joutuu kansainvälisten ihmisoikeusaktivistien kritiikin kohteeksi", hän sanoo.
Suomalainen Kaleva-lehti uutisoi tänään Suomessa perustetun työryhmän, jossa on edustajia eri ministeriöistä ja valtion virastoista. Tavoitteena on toimia vastavoimana Venäjän medialle. Ryhmä aikoo kiertää yrityksissä ja kouluissa selittämässä suomalaisille ainoaa Suomen kannalta oikeaa näkökulmaa maailman tapahtumista.
27.4.2015, 00.40 | Nadežda Jermolajeva
Suomen johdon pyrkimys eristäytyä Venäjästä rakentamalla informaatiorautaesirippu on tuomittu epäonnistumaan. Näin väittää huomattava suomalainen politiikantutkija Johan Bäckman puhuessaan maahansa perustetusta ryhmästä, johon osallistuu useita valtiollisia elimiä ja joka taistelee niin sanottua venäläistä propagandaa vastaan.
"Suomessa pidettiin hiljattain eduskuntavaalit, ja pian kaikki avainministerimme vaihtuvat. Olen varma, että he pysäyttävät tämän ryhmän toiminnan", kertoi politiikantutkija Rossijskaja gazetan kirjeenvaihtajalle.
Bäckmanin mukaan ryhmän keksi perustaa pääministerin paikalta väistymässä oleva ja eduskuntavaalit hävinnyt Alexander Stubb. "Stubb vihaa Venäjää. Hän lobbasi aikanaan Moskovan-vastaisten pakotteiden puolesta ja on vaatinut Suomen liittymistä Natoon. Mutta hänen politiikkansa epäonnistui: Stubb kärsi nöyryyttävän tappion vaaleissa. Viime hetkellä ennen lopullista vallasta luopumista hän päätti julistaa venäläistä propagandaa vastaan taistelevan ryhmän perustetuksi. Mutta se on turha yritys", sanoo Bäckman.
Tutkijan mukaan demokratian kannalta tällainen ryhmä on törkeä näyttö pyrkimyksistä painostaa toimittajia. "Kyseessä on yritys taistella vaihtoehtoisia näkemyksiä vastaan. Jos tällaisen ryhmän olemassaolo turvataan, niin Suomi joutuu kansainvälisten ihmisoikeusaktivistien kritiikin kohteeksi", hän sanoo.
Suomalainen Kaleva-lehti uutisoi tänään Suomessa perustetun työryhmän, jossa on edustajia eri ministeriöistä ja valtion virastoista. Tavoitteena on toimia vastavoimana Venäjän medialle. Ryhmä aikoo kiertää yrityksissä ja kouluissa selittämässä suomalaisille ainoaa Suomen kannalta oikeaa näkökulmaa maailman tapahtumista.
8. huhtikuuta 2015
Matkalla Jenisein varrella
Jälleen julkaisuvuorossa oma tekstini.
Lähde: Tampereen Tiima 01/2015, s. 5–6, | Mika Perkiömäki
Venäjä on suurten jokien maa. Suurin kaikista on Jenisei, joka jakaa Siperian kahtia: sen itäpuolella taiga vaihtuu vuoristoksi. Mongoliasta Jäämerelle virtaava joki on Krasnojarskin aluepiirin elämän edellytys.
Jenisein vedet saavat alkunsa eteläisen Siperian Sajan-vuorilta. Tuvassa, Aasian keskipisteessä, Bolšoi ja Malyi Jenisei yhtyvät, ja varsinainen Jenisei alkaa. Heti joen alkujuoksulla on massiivinen neuvostoliittolaisen insinööritaidon näyte, Sajano-Šušenskajan vesivoimala. Se on Venäjän suurin sähkövoimalaitos ja sen pato on 240 metriä korkea. Valitettavasti Jenisein voima ylitti insinöörien arviot, ja vuonna 2009 turbiinit hajosivat vedenpaineessa kappaleiksi. Joki vyöryi voimalaan ja 75 työntekijää kuoli.
Korjaustyöt saatiin juuri päätökseen, ja Sajano-Šušenskajan voimalaitos toimii taas entisellä tehollaan tuottaen sähköä yhtä paljon kuin Suomen ydinvoimalat yhteensä.
Pian voimalaitoksen jälkeen Jenisei saapuu piskuiseen Šušenskojen kaupunkiin, jonka kuuluisin asukas on ollut V.I. Lenin. Karkotuskaupungin museokiertue on kiintoisa, mutta erityisen jännittävä nähtävyys on museon vieressä nököttävä pieni Pietari-Paavalin kirkko. Siellä tuleva vallankumousjohtaja vihittiin ortodoksisin menoin avioliittoon Nadežda Krupskajan kanssa v. 1898. Vihkisormukset takoi viiden kopeekan kuparikolikoista suomalainen Oskar Engberg.
2000-luvulla Šušenskoje on tullut tunnetuksi etnisen musiikin ja käsityön festivaalista Mir Sibiri, joka tunnetaan paremmin vanhalla nimellään Sajanskoje koltso. Joka heinäkuu sinne kokoontuvat sadat muusikot mitä eriskummallisimpine soittimineen, käsityöosastolta voi ostaa vaikka altailaisen munniharpun eli komusin. Telttakylään majoittuu kymmenien tuhansien festariyleisö, jonka alkoholinkäyttö on yllättävän siistiä, mutta tulenkäyttö odottamattomankin holtitonta. Helle on taattu, mutta yöt kylmiä, joten lauantai-illan etnodisko tanssittaa jäyhempiäkin vieraita.
Šušenskojen jälkeen Jenisei poikkeaa Hakassian rajalla Abakanissa ja leviää sitten 2 000 neliökilometrin kokoiseksi ”Krasnojarskin mereksi”, joka on kesähelteillä suosittu uimapaikka. Venäjän toiseksi suurin patoallas päättyy Krasnojarskin vesivoimalaan, Venäjän toiseksi suurin sekin. Tämä kymmenen ruplan setelin takapuolelle ikuistettu voimalaitos aikaansaa sen, että Krasnojarskin miljoonakaupungin kohdalla Jenisei ei koskaan jäädy. Krasnojarskista löytyvät myös kymmenruplaisen etupuolen nähtävyydet: Jenisein ylittävä Kommunalnyi-silta sekä Pyhän Paraskevan tsasouna, jonka luona lymyää kaupungin tuorein geokätkö. Sitä ei ole vielä kukaan löytänyt!
Krasnojarskin kohdalla ”Isä-Jenisei” on yli 2 km leveä. Suurimman osan jokitilasta vie kuitenkin Tatyšev-saari, kaksi kertaa Central Parkin kokoinen ulkoilualue. Itse kaupunki on pahoin yliruuhkautunut betoniviidakko, mutta Tatyševilla kelpaa rentoutua. Siellä voi pelata vaikkapa laptaa eli ikivanhaa venäläistä pesäpalloa. Puolet saaresta on rakennettu urheilukentiksi ja rullaluisteluradoiksi, mutta toisella puolella polut risteilevät lähes villin luonnon keskellä. Täällä on jokaiselle jotakin, ja saarella käykin päivittäin kymmeniä tuhansia ulkoilijoita. Siellä asuu myös elinvoimainen siiselipopulaatio.
Krasnojarskin ykkösnähtävyys ovat lähiseudun kukkuloiden valtaisat kivipylväät Stolbyn luonnonpuistossa. Näiden upeiden luonnonmuodostelmien äärelle päästäkseen pitää jaksaa vähän patikoida, tosin kaupunkiinkin näkyvän Takmak-paaden lähelle pääsee hiihtohissilläkin. Näköala kukkuloilta Jenisein yli kaupunkiin huimaa päätä. Vaikka Stolby on luonnonpuisto, osalle sen alueesta pääsee myös turisti. Alueen asema onkin heikkenemässä tavalliseksi kansallispuistoksi.
Jokien merkitys Krasnojarskille on niin keskeinen, että kaupungin keskusaukiolle on pystytetty alueen joille omistettu suuri suihkulähdekompleksi. Sen pohjalla majailee Zeuksen hahmoon puettu Jenisei, johon muiden jokien vedet laskevat.
Krasnojarskin alueen kansallissankari on maaseutukirjailija Viktor Astafjev, 1970-luvun menestysromaanin Kuningaskala kirjoittaja. Astafjevin kotikylä, Ovsjanka, 30 km päässä kaupungista on kirjailijan kotimuseoineen käymisen väärti. Läheisellä näköalapaikalla on kalapatsas, joka on omistettu Astafjevin kertomuksessa esiintyvälle jättisammelle. Liekö se maailman komein kirjalliselle kalalle pystytetty veistos, en tiedä, mutta paikka on suosittu piknik-kohde ja vastanaineiden kuvauspaikka. Kirjailijan kotimuseon henkilökunta tosin ei arvosta patsaalle valittua sijaintia. Nimittäin vaikka näköala on upea, se antaa juuri siihen kohtaan Jeniseitä, jossa Astafjevin äiti hukkui kun tuleva kirjailijasuuruus oli 8-vuotias. Krasnojarskin kaupungissa oleva Astafjevin patsas taas on pystytetty vastoin kirjailijan nimenomaista toivetta.
Jeniseillä on kesäisin laivaliikennettä, ja ikimuistoinen kokemus on jokilaivamatka Krasnojarskista pohjoiseen. Laiva vie napapiirin takaiseen Igarkan pikkukaupunkiin kolmessa päivässä. Matka on upea, maisemat rauhoittavat ja laiva mukava, ruoka herkullista. Matkalla voi poiketa maihin tutustumaan vaikkapa Turuhanskin kyläelämään. Vastaan tulee monenlaista sääilmiötä ukkosmyräköistä metsäpalojen aiheuttamiin savusumuihin. Strelkassa jokeen yhtyy Baikalilta virtaava Angara. Kesällä matkatovereina on lukemattomia hyttysiä, mäkäräisiä ja paarmoja.
Oma hyttikaverini vaati majoittumaan Igarkassa luokseen, mutta kyllä kaupungissa hotellikin on. Raukeassa Igarkassa tuntee todella olevansa kaukana kaikesta. Kaupunki on köyhtynyt ja 80 % asukkaista on lähtenyt sen jälkeen kun sen olemassaolon perusteena ollut saha suljettiin 2000-luvun alussa. Ikiroudan museo kuitenkin toimii yhä, siellä pääsee kymmenen metrin syvyyteen ikuiseen pakkaseen. Lämpötilaero maan pinnalle voi olla 50 astetta.
Kaupungissa ei ole enää yhtään ruokapaikkaa tai kahvilaa, kauppojakin vain muutama. Tutustuin Igarkasta lähteneeseen Juraan, joka yhä viettää siellä kesälomat. Kehuin, miten mielenkiintoinen kaupunki oli ja etten ole mitään vastaavaa ennen nähnyt. ”Niin että et ole tämmöistä persreikää vielä missään nähnyt?”, kysyi Jura.
En nyt ihan sitä tarkoittanut, mutta eihän se tavallaan täysin epätosikaan väite ollut; rappioromantiikkaa Igarkassa kyllä piisaa. Tapasin myös kalastajan, jolla oli suomalainen sukunimi. Syy: inkeriläiset isovanhemmat karkotettiin tänne. Hänkin kehui kerran pyydystäneensä oikean kuningaskalan, 78-kiloisen sammen.
Matkani päättyi Igarkaan, vaikka laiva kyllä jatkoi aina Dudinkan kaukaiseen satamaan asti. Sinne ei ulkomaalainen kuitenkaan ilman erikoislupaa pääse. Sama pätee Norilskin nikkelikaupunkiin, jonne Dudinkasta kulkee rautatie. Stalin yritti rakentaa rautatien Igarkaankin, mutta kuoli kesken projektin, jolloin rataa rakentaneet rangaistusvangit vapautettiin ja rata jäi kesken.
Siperian jokien valjastaminen vesivoiman tarpeisiin huolestutti 1970-luvun maaseutukirjailijoita. Näin asian koki Viktor Astafjev: ”Minun oma Siperiani on muuttunut. Kaikki virtaa, kaikki muuttuu – niin todistaa harmaapäinen viisaus. Niin on ollut. Niin on. Niin on oleva.”
Lähde: Tampereen Tiima 01/2015, s. 5–6, | Mika Perkiömäki
 |
| Maisema Jenisein varrelta |
Jenisein vedet saavat alkunsa eteläisen Siperian Sajan-vuorilta. Tuvassa, Aasian keskipisteessä, Bolšoi ja Malyi Jenisei yhtyvät, ja varsinainen Jenisei alkaa. Heti joen alkujuoksulla on massiivinen neuvostoliittolaisen insinööritaidon näyte, Sajano-Šušenskajan vesivoimala. Se on Venäjän suurin sähkövoimalaitos ja sen pato on 240 metriä korkea. Valitettavasti Jenisein voima ylitti insinöörien arviot, ja vuonna 2009 turbiinit hajosivat vedenpaineessa kappaleiksi. Joki vyöryi voimalaan ja 75 työntekijää kuoli.
Korjaustyöt saatiin juuri päätökseen, ja Sajano-Šušenskajan voimalaitos toimii taas entisellä tehollaan tuottaen sähköä yhtä paljon kuin Suomen ydinvoimalat yhteensä.
 |
| Mir Sibirin tanssija |
2000-luvulla Šušenskoje on tullut tunnetuksi etnisen musiikin ja käsityön festivaalista Mir Sibiri, joka tunnetaan paremmin vanhalla nimellään Sajanskoje koltso. Joka heinäkuu sinne kokoontuvat sadat muusikot mitä eriskummallisimpine soittimineen, käsityöosastolta voi ostaa vaikka altailaisen munniharpun eli komusin. Telttakylään majoittuu kymmenien tuhansien festariyleisö, jonka alkoholinkäyttö on yllättävän siistiä, mutta tulenkäyttö odottamattomankin holtitonta. Helle on taattu, mutta yöt kylmiä, joten lauantai-illan etnodisko tanssittaa jäyhempiäkin vieraita.
 |
| Tatyšev-saaren siiseli |
Krasnojarskin kohdalla ”Isä-Jenisei” on yli 2 km leveä. Suurimman osan jokitilasta vie kuitenkin Tatyšev-saari, kaksi kertaa Central Parkin kokoinen ulkoilualue. Itse kaupunki on pahoin yliruuhkautunut betoniviidakko, mutta Tatyševilla kelpaa rentoutua. Siellä voi pelata vaikkapa laptaa eli ikivanhaa venäläistä pesäpalloa. Puolet saaresta on rakennettu urheilukentiksi ja rullaluisteluradoiksi, mutta toisella puolella polut risteilevät lähes villin luonnon keskellä. Täällä on jokaiselle jotakin, ja saarella käykin päivittäin kymmeniä tuhansia ulkoilijoita. Siellä asuu myös elinvoimainen siiselipopulaatio.
 |
| Takmak |
Jokien merkitys Krasnojarskille on niin keskeinen, että kaupungin keskusaukiolle on pystytetty alueen joille omistettu suuri suihkulähdekompleksi. Sen pohjalla majailee Zeuksen hahmoon puettu Jenisei, johon muiden jokien vedet laskevat.
 |
| Kuningaskala-patsas |
Krasnojarskin alueen kansallissankari on maaseutukirjailija Viktor Astafjev, 1970-luvun menestysromaanin Kuningaskala kirjoittaja. Astafjevin kotikylä, Ovsjanka, 30 km päässä kaupungista on kirjailijan kotimuseoineen käymisen väärti. Läheisellä näköalapaikalla on kalapatsas, joka on omistettu Astafjevin kertomuksessa esiintyvälle jättisammelle. Liekö se maailman komein kirjalliselle kalalle pystytetty veistos, en tiedä, mutta paikka on suosittu piknik-kohde ja vastanaineiden kuvauspaikka. Kirjailijan kotimuseon henkilökunta tosin ei arvosta patsaalle valittua sijaintia. Nimittäin vaikka näköala on upea, se antaa juuri siihen kohtaan Jeniseitä, jossa Astafjevin äiti hukkui kun tuleva kirjailijasuuruus oli 8-vuotias. Krasnojarskin kaupungissa oleva Astafjevin patsas taas on pystytetty vastoin kirjailijan nimenomaista toivetta.
 |
| Jenisein jokilaiva |
 |
| Ikiroudassa |
Kaupungissa ei ole enää yhtään ruokapaikkaa tai kahvilaa, kauppojakin vain muutama. Tutustuin Igarkasta lähteneeseen Juraan, joka yhä viettää siellä kesälomat. Kehuin, miten mielenkiintoinen kaupunki oli ja etten ole mitään vastaavaa ennen nähnyt. ”Niin että et ole tämmöistä persreikää vielä missään nähnyt?”, kysyi Jura.
En nyt ihan sitä tarkoittanut, mutta eihän se tavallaan täysin epätosikaan väite ollut; rappioromantiikkaa Igarkassa kyllä piisaa. Tapasin myös kalastajan, jolla oli suomalainen sukunimi. Syy: inkeriläiset isovanhemmat karkotettiin tänne. Hänkin kehui kerran pyydystäneensä oikean kuningaskalan, 78-kiloisen sammen.
 |
| Jenisei |
Siperian jokien valjastaminen vesivoiman tarpeisiin huolestutti 1970-luvun maaseutukirjailijoita. Näin asian koki Viktor Astafjev: ”Minun oma Siperiani on muuttunut. Kaikki virtaa, kaikki muuttuu – niin todistaa harmaapäinen viisaus. Niin on ollut. Niin on. Niin on oleva.”
Mika Perkiömäki
16. maaliskuuta 2015
Maaseutukirjailijan oppitunteja
Lähde: gazeta.ru <http://www.gazeta.ru/culture/2015/03/15/a_6599365.shtml>
15.03.2015, 09.15 | Kulttuuritoimitus
Maaseutuproosan klassikko Valentin Rasputin on kuollut
Ansioitunut proosakirjailija, niin sanotun maaseutuproosan klassikko, väsymätön toisinajattelija Valentin Rasputin on kuollut päivää ennen kuin olisi täyttänyt 78 vuotta. Elämänsä viimeiset neljä päivää kirjailija oli koomassa.
Termi "neuvostovenäläinen kirjailija" kuvaa Valentin Rasputinia mitä parhaimmalla tavalla. Neuvostoliittoon hänet kytkevät aikakausi sekä tuotannon ulkoiset yksityiskohdat, vaikka hänen lahjakkuutensa olikin 1900-luvun kommunistisessa ja jälkikommunistisessa yhteiskunnassa ylivertaista. Venäläisyyteen hän kytkeytyy tietysti osana suurta venäläistä kirjallisuusperinnettä.
On kiintoisaa, että Rasputin päätyi kirjailijaksi oltuaan ensin toimittaja. Se oli sellainen neuvostoliittolainen menestystarina: nuori toimittaja Irkutskista näytti esseitään ja kertomuksiaan Tšitaan saapuneelle kunnianarvoiselle kirjailijalle Tšivilihinille. Tämä huomasi tehneensä löydön, siunasi ja kävi auttamaan.
Rasputinin toimittajan ura olisi muuten voinut loppua jo varhain. 1960-luvun alussa hän teki yhdessä ystävänsä, tulevan runoilijan Sergei Ioffen kanssa ohjelman vuoden 1937 vainojen uhrista, siperialaisesta kirjailijasta Pjotr Petrovista. Kumpikin sai siitä hyvästä potkut. Mutta valtionlehdistö puuttui asiaan. Heistä kirjoitti jopa Aleksei Adžubein johtama Izvestija, ja niin Rasputin ja Ioffe saivat palata työpaikkaansa. Televisiotöistä he tosin joutuivat luopumaan.
Ioffesta tuli kuulu runoilija, joka kuoli vuonna 1992. Nuorten irkutskilaisten runoilijoiden palkinto on nimetty hänen mukaansa. Rasputin taas muutti Krasnojarskiin työskentelemään sikäläisissä sanomalehdissä ja julkaisi pian kertomuksiaan ja esseitään ensimmäisessä kirjassaan Krai vozle samogo neba ("Maa itsensä taivaan äärellä").
Rasputinia pidetään maaseutuproosan klassikkona. Maaseutuproosan venäläiset lukijat tuntevat Vasili Šukšinin lisäksi ennen kaikkea kahden kirjailijan ansiosta: Rasputinin sekä vuonna 2012 kuolleen Vasili Belovin.
Belov omisti elämänsä ristiriidattoman ja sopuisan talonpoikaiselämän kuvaamiselle patriarkaalisen elämän ihanuutta ylistäen.
Rasputin taas kuvasi eri tavoin sitä dramaattista, toisinaan traagistakin murtumaa, jonka tähän todellisuuteen toi iänikuisen rujo nykyaikaisuus. Se näkyi niin sotana kuin industrialisaationakin, kaupungin hyökkäyksenä maaseudulle tai yksinkertaisesti talonpoikaisjärjen katoamisena ajan virrassa.
Siitä on kyse jo Rasputinin ensimmäisessä pienoisromaanissa Viimeinen raja (Posledni srok). Se kertoo kuolevan maalaismuorin Annan ja häntä kuolinvuoteelleen hyvästelemään saapuneiden kaupunkilaisten sukulaisten mentaliteettien järkälemäisestä erosta. Siitä on kyse myös yhdessä hänen voimakkaimmista teoksistaan, Elä ja muista (Živi i pomni), jossa rintamakarkuri on pakotettu sodan viime kuukausina piilottelemaan kyläläisiltä. Siitä on kyse myös maineikkaassa vuoden 1976 pienoisromaanissa Jäähyväiset Matjoralle (Proštšanie s Matjoroi), jossa Matjoran saari upotetaan veden alle Bratskin vesivoimalan rakennustöiden yhteydessä.
Maaseutuproosa on täysin neuvostoliittolainen käsite. Nyky-Venäjällä sitä ei voi ajatellakaan ilman niitä titaaneja, jotka loivat tämän suuntauksen 1960-luvun alussa.
Ehkäpä siksi Rasputin alkoi perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen aikoina poliittisesti aktiiviseksi. Nähtävästi hän aavisteli sen maailman luhistumista, josta hän oli teoksissaan kertonut.
Avoimet kirjeet yhteiskunnan demokratisointia vastaan, palavahenkiset puheet Neuvostoliiton kansojen edustajien kokouksen puhujapöntössä kuuluisine Stolypin-sitaatteineen ("Te tarvitsette valtavia järistyksiä. Me tarvitsemme mahtavan maan"), lähentyminen Solženitsynin kanssa. Rasputin tuki Venäjän federaation kommunistista puoluetta ja Gennadi Zjuganovia, rakennutti kirkon kotitaajamaansa, oli Patriarkan kulttuurineuvoston jäsen. Hän oli avoin stalinisti ja tuki Pussy Riotin rikosoikeudellista syyttämistä.
Venäläisen kirjallisuuden historiassa on nähty monia hämmästyttäviä muutoksia. Rasputinin kunniaksi on sanottava, että hän pystyi aina kannassaan, olivat ne sitten perestroikanvastaisia, neuvostomielisiä tai sittemmin kansallismielisiä ja patrioottisia, Neuvostoliiton ja Venäjän muutosten aikakauden ensi askelista alkaen. Ja kaiken sen mitä hänen kannattajansa puhuivat hänen käsityksistään poliittisista suhdanteista, hän sanoi puhtaasti levottomasta sydämestään. Mitä tulee politiikkaan, sitä hän nähtävästi vihasi.
"Minun pääsystäni vallan rakenteisiin ei ollut mitään hyötyä. Se oli täysin tyhjänpäiväistä", sanoi hän kansanedustajuudestaan eräässä haastattelussa. "Sen muistot hävettävät, miksi minun piti mennä sinne?"
Rasputin oli ja pysyy yhtenä venäläisen kirjallisuuden tärkeimmistä metafyysikoista. Angaran rantojen nuori esseisti hänessä ei koskaan kadonnut. Hän kirjoitti tuon alueen rakennusprojekteista ja ongelmista, mutta oppi nopeasti siirtymään paikallisesta kontekstista kosmiseen, kysymyksiin sielusta, ihmisyydestä, maasta ja maailmasta. Hän teki sen puhtaasti kirjallisin menetelmin, historian ja sen yksityiskohtien, ainutlaatuisen kielensä ja tyylinsä kautta.
Varmaankin juuri siksi häntä onnisti filmatisointien suhteen. Niitä ei ollut paljon, mutta ne takasivat lähes kaikille ohjaajilleen kunniaa ja tunnustusta. Hänen lähes autobiografiset (ja hengeltään perin kaupunkilaiset) Ranskan oppituntinsa (Uroki frantsuskogo) ohjasi filmille Jevgeni Taškov, Rudolfiosta taas tuli neuvostoliittolaisen klassikko-ohjaajan Dinara Asanovan lopputyön kirjallinen pohja. Elä ja muista odotti hetkeään kokonaiset 34 vuotta, vuonna 2008 Aleksandr Proškin ohjasi teoksen elokuvaksi, pääosissaan Darja Moroz ja Sergei Makovetski.
Vielä on yksi filmatisointi, vuoden 1980 elokuva hänen Jäähyväisistään Matjoralle, jonka ohjasivat Larisa Šepitko ja Elem Klimov. He muuttivat loppua hieman. Rasputinilla saaren upottamisen jälkeen kaikuu Isännän huuto, mutta elokuva päättyy symbolisesti vaikuttavaan otokseen, jossa laiva joutuu matjoralaisten kera sankkaan sumuun. Eteneminen ei ole mahdollista, he pysähtyvät keskelle tekojärveä ja vain ajoittaisin törähdyksin tuuttaavat läsnäoloaan.
Se on varmaankin tarkin kuvaus siitä, mitä olemme menettäneet.
15.03.2015, 09.15 | Kulttuuritoimitus
Maaseutuproosan klassikko Valentin Rasputin on kuollut
Ansioitunut proosakirjailija, niin sanotun maaseutuproosan klassikko, väsymätön toisinajattelija Valentin Rasputin on kuollut päivää ennen kuin olisi täyttänyt 78 vuotta. Elämänsä viimeiset neljä päivää kirjailija oli koomassa.Termi "neuvostovenäläinen kirjailija" kuvaa Valentin Rasputinia mitä parhaimmalla tavalla. Neuvostoliittoon hänet kytkevät aikakausi sekä tuotannon ulkoiset yksityiskohdat, vaikka hänen lahjakkuutensa olikin 1900-luvun kommunistisessa ja jälkikommunistisessa yhteiskunnassa ylivertaista. Venäläisyyteen hän kytkeytyy tietysti osana suurta venäläistä kirjallisuusperinnettä.
On kiintoisaa, että Rasputin päätyi kirjailijaksi oltuaan ensin toimittaja. Se oli sellainen neuvostoliittolainen menestystarina: nuori toimittaja Irkutskista näytti esseitään ja kertomuksiaan Tšitaan saapuneelle kunnianarvoiselle kirjailijalle Tšivilihinille. Tämä huomasi tehneensä löydön, siunasi ja kävi auttamaan.
Rasputinin toimittajan ura olisi muuten voinut loppua jo varhain. 1960-luvun alussa hän teki yhdessä ystävänsä, tulevan runoilijan Sergei Ioffen kanssa ohjelman vuoden 1937 vainojen uhrista, siperialaisesta kirjailijasta Pjotr Petrovista. Kumpikin sai siitä hyvästä potkut. Mutta valtionlehdistö puuttui asiaan. Heistä kirjoitti jopa Aleksei Adžubein johtama Izvestija, ja niin Rasputin ja Ioffe saivat palata työpaikkaansa. Televisiotöistä he tosin joutuivat luopumaan.
Ioffesta tuli kuulu runoilija, joka kuoli vuonna 1992. Nuorten irkutskilaisten runoilijoiden palkinto on nimetty hänen mukaansa. Rasputin taas muutti Krasnojarskiin työskentelemään sikäläisissä sanomalehdissä ja julkaisi pian kertomuksiaan ja esseitään ensimmäisessä kirjassaan Krai vozle samogo neba ("Maa itsensä taivaan äärellä").
Rasputinia pidetään maaseutuproosan klassikkona. Maaseutuproosan venäläiset lukijat tuntevat Vasili Šukšinin lisäksi ennen kaikkea kahden kirjailijan ansiosta: Rasputinin sekä vuonna 2012 kuolleen Vasili Belovin.
Belov omisti elämänsä ristiriidattoman ja sopuisan talonpoikaiselämän kuvaamiselle patriarkaalisen elämän ihanuutta ylistäen.
Rasputin taas kuvasi eri tavoin sitä dramaattista, toisinaan traagistakin murtumaa, jonka tähän todellisuuteen toi iänikuisen rujo nykyaikaisuus. Se näkyi niin sotana kuin industrialisaationakin, kaupungin hyökkäyksenä maaseudulle tai yksinkertaisesti talonpoikaisjärjen katoamisena ajan virrassa.
Siitä on kyse jo Rasputinin ensimmäisessä pienoisromaanissa Viimeinen raja (Posledni srok). Se kertoo kuolevan maalaismuorin Annan ja häntä kuolinvuoteelleen hyvästelemään saapuneiden kaupunkilaisten sukulaisten mentaliteettien järkälemäisestä erosta. Siitä on kyse myös yhdessä hänen voimakkaimmista teoksistaan, Elä ja muista (Živi i pomni), jossa rintamakarkuri on pakotettu sodan viime kuukausina piilottelemaan kyläläisiltä. Siitä on kyse myös maineikkaassa vuoden 1976 pienoisromaanissa Jäähyväiset Matjoralle (Proštšanie s Matjoroi), jossa Matjoran saari upotetaan veden alle Bratskin vesivoimalan rakennustöiden yhteydessä.
Maaseutuproosa on täysin neuvostoliittolainen käsite. Nyky-Venäjällä sitä ei voi ajatellakaan ilman niitä titaaneja, jotka loivat tämän suuntauksen 1960-luvun alussa.
Ehkäpä siksi Rasputin alkoi perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen aikoina poliittisesti aktiiviseksi. Nähtävästi hän aavisteli sen maailman luhistumista, josta hän oli teoksissaan kertonut.
Avoimet kirjeet yhteiskunnan demokratisointia vastaan, palavahenkiset puheet Neuvostoliiton kansojen edustajien kokouksen puhujapöntössä kuuluisine Stolypin-sitaatteineen ("Te tarvitsette valtavia järistyksiä. Me tarvitsemme mahtavan maan"), lähentyminen Solženitsynin kanssa. Rasputin tuki Venäjän federaation kommunistista puoluetta ja Gennadi Zjuganovia, rakennutti kirkon kotitaajamaansa, oli Patriarkan kulttuurineuvoston jäsen. Hän oli avoin stalinisti ja tuki Pussy Riotin rikosoikeudellista syyttämistä.
Venäläisen kirjallisuuden historiassa on nähty monia hämmästyttäviä muutoksia. Rasputinin kunniaksi on sanottava, että hän pystyi aina kannassaan, olivat ne sitten perestroikanvastaisia, neuvostomielisiä tai sittemmin kansallismielisiä ja patrioottisia, Neuvostoliiton ja Venäjän muutosten aikakauden ensi askelista alkaen. Ja kaiken sen mitä hänen kannattajansa puhuivat hänen käsityksistään poliittisista suhdanteista, hän sanoi puhtaasti levottomasta sydämestään. Mitä tulee politiikkaan, sitä hän nähtävästi vihasi.
"Minun pääsystäni vallan rakenteisiin ei ollut mitään hyötyä. Se oli täysin tyhjänpäiväistä", sanoi hän kansanedustajuudestaan eräässä haastattelussa. "Sen muistot hävettävät, miksi minun piti mennä sinne?"
Rasputin oli ja pysyy yhtenä venäläisen kirjallisuuden tärkeimmistä metafyysikoista. Angaran rantojen nuori esseisti hänessä ei koskaan kadonnut. Hän kirjoitti tuon alueen rakennusprojekteista ja ongelmista, mutta oppi nopeasti siirtymään paikallisesta kontekstista kosmiseen, kysymyksiin sielusta, ihmisyydestä, maasta ja maailmasta. Hän teki sen puhtaasti kirjallisin menetelmin, historian ja sen yksityiskohtien, ainutlaatuisen kielensä ja tyylinsä kautta.
Varmaankin juuri siksi häntä onnisti filmatisointien suhteen. Niitä ei ollut paljon, mutta ne takasivat lähes kaikille ohjaajilleen kunniaa ja tunnustusta. Hänen lähes autobiografiset (ja hengeltään perin kaupunkilaiset) Ranskan oppituntinsa (Uroki frantsuskogo) ohjasi filmille Jevgeni Taškov, Rudolfiosta taas tuli neuvostoliittolaisen klassikko-ohjaajan Dinara Asanovan lopputyön kirjallinen pohja. Elä ja muista odotti hetkeään kokonaiset 34 vuotta, vuonna 2008 Aleksandr Proškin ohjasi teoksen elokuvaksi, pääosissaan Darja Moroz ja Sergei Makovetski.
Vielä on yksi filmatisointi, vuoden 1980 elokuva hänen Jäähyväisistään Matjoralle, jonka ohjasivat Larisa Šepitko ja Elem Klimov. He muuttivat loppua hieman. Rasputinilla saaren upottamisen jälkeen kaikuu Isännän huuto, mutta elokuva päättyy symbolisesti vaikuttavaan otokseen, jossa laiva joutuu matjoralaisten kera sankkaan sumuun. Eteneminen ei ole mahdollista, he pysähtyvät keskelle tekojärveä ja vain ajoittaisin törähdyksin tuuttaavat läsnäoloaan.
Se on varmaankin tarkin kuvaus siitä, mitä olemme menettäneet.
9. maaliskuuta 2015
Mitä jos konflikti olisikin Suomen ja Ruotsin välillä?
Onko Ukrainan konfliktia vaikea ymmärtää? Auttaisikohan jos kuvitellaan tilanne, jossa Suomi olisi Ukrainan paikalla? Laadin pienen tulevaisuudenvision Artemi Troitskin hengessä. Satiirisesti, tietysti.
Rooleissa:
Suomi ... Ukraina
Ruotsi ... Venäjä
Nato ... EU
Kiina ... Yhdysvallat
Yhdysvallat ... Saksa
Ahvenanmaa ... Krim
Itäpohja ... Novorossija
9.3.2017
On maaliskuu 2017. Suomen konfliktin kärjistymisestä on kulunut vuosi. Miten tähän on tultu?
Syksy 2015: Nato-sopimuksen purkaminen
Alkuvuodesta 2015 Suomi ja Ruotsi ilmoittivat etenevänsä puolustusyhteistyön valmisteluissa. Kevään eduskuntavaaleissa Nato-myönteiset korjasivat kuitenkin voiton.
Monet aiemmin Natoon neutraalisti tai kielteisestikin suhtautuneet Suomen uuden hallituksen jäsenet alkoivat liputtaa Naton puolesta. Uusi hallitus unohti Ruotsin, sen sijaan se alkoi valmistella assosiaatiosopimusta Naton kanssa. Marraskuussa sopimus oli jo allekirjoittamista vaille valmis, mutta viime hetkellä presidentti kieltäytyikin allekirjoittamasta sitä.
Nato-myönteinen kansa piti selvänä, että presidentin vetäytymiseen vaikutti ratkaisevasti Ruotsin painostus. Ruotsi tekikin selväksi ettei halua Suomen liittyvän Natoon, sillä se voisi tuoda Naton ja Venäjän väliset jännitteet Ruotsin omalle rajalle. Ruotsille kahdenvälinen yhteistyö Suomen kanssa olisi paljon toivottavampi vaihtoehto, joka jättäisi Suomen ikään kuin puolueettomaksi puskurivyöhykkeeksi Ruotsin ja Venäjän väliin.
Marraskuussa 2015 kansa vyöryi Senaatintorille protestoimaan Nato-yhteistyön hylkäämistä vastaan. Lisäksi mielenosoitusten taustalla oli yleinen tyytymättömyys uuteen hallitukseen ja yhä pahenevaan talouskriisiin. Sadattuhannet suomalaiset jalkautuivat katuprotesteihin. Tavallisen kansan seassa Senaatintorilla leiriä piti myös joukko äänekkäitä äärikansallismielisiä.
Helmikuu 2016: Suomen vallankumous
Hallinnon linja ei kuitenkaan Senaatintorin kansanliikkeestä huolimatta muuttunut, ja viimein helmikuussa 2016 mielenosoitukset kärjistyivät väkivaltaisiksi. Eräänä yönä ammuttiin lopulta kovilla, ja sekä kymmenet mielenosoittajat että useat poliisit menettivät henkensä. Sen jälkeen Helsingin mellakat kiihtyivät eikä kansannousua estänyt enää mikään.
Presidentti pakeni maasta helikopterilla Ruotsiin. Hallitus ja oppositiopuolueet pääsivät sopimukseen väkivaltaisuuksien lopettamisesta sekä uusien vaalien järjestämisestä, presidentin tehtävät otti haltuunsa Nato-mielinen. Senaatintorin johtohahmot panivat nopeasti pystyyn väliaikaisen hallituksen.
Suomen uusi hallitus ilmoitti ensi töikseen kumoavansa kielilain, ruotsin kielen erikoisasema poistettaisiin hetimiten. Kielilain kumoaminen peruutettiin pian, mutta pelko oli jo ehtinyt vallata Suomen ruotsinkieliset alueet. Ruotsissakin nousi kohu, siellä Suomen uusi hallitus leimattiin fasistiseksi ja laittomaksi.
Ahvenanmaan kysymys
Ruotsi-myönteiset mielenosoitukset alkoivat ensin Ahvenanmaalla ja pian sen innoittamina myös Pohjanmaan ja etelärannikon ruotsinkielisillä alueilla. Demilitarisoidulle Ahvenanmaalle ilmestyi uusien paikallisten "itsepuolustusjoukkojen" tueksi vihreisiin, tunnuksettomiin asuihin pukeutuneita sotilaita, jotka kieltäytyivät kertomasta mistä tulivat, mutta suhtautuivat ahvenanmaalaisiin kohteliaasti ja puhuivat virheetöntä ruotsia. Separatistit miehittivät Ahvenanmaan itsehallintotalon ja nostivat sen salkoon Ruotsin lipun.
Natossa tiedettiin, että Ruotsista ne kohteliaat vihreät miehet tulivat. Olihan Ruotsin pääministeri jo aiemmin julistanut Pultavan taistelusta alkaneen Ruotsin suurvalta-aseman menettämisen 1700-luvun pahimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, jonka kruunasi Suomen menettäminen Venäjälle vuonna 1809.
Käytännössä Ruotsi siis miehitti Ahvenanmaan ja asetti sen maaneuvokseksi oman edustajansa. Saman tien maakuntapäivät päätti järjestää Ahvenanmaan asemasta kansanäänestyksen, jonka Suomen hallitus välittömästi tuomitsi perustuslainvastaiseksi. Äänestys järjestettiin otsikolla "Svea-mamma betalar". Ruotsin media rummutti: "Ålands sak är vår".
Kansanäänestys pidettiin jo 16. maaliskuuta, ja 97 % ylivoimainen enemmistö äänesti Ruotsiin liittymisen puolesta. Ruotsi tervehti ilolla Ahvenanmaan "vapaata ja demokraattista mielenilmausta", ja kaksi päivää myöhemmin kuningas jo toivottikin Ahvenanmaan takaisin kotiin. Pitkä ja epäluonnollinen harharetki Suomen yhteydessä oli viimein ohi. "Nyt emme joudu katselemaan Naton joukkoja Kastelholman linnassa", riemuitsi kuningas puheessaan. Ruotsi lupasi jatkossakin puolustaa maailman kaikkien ruotsinkielisten oikeuksia.
Suomen uusi hallitus ei Ahvenanmaan irtautumista hyväksynyt, sen tuomitsivat jyrkästi myös niin Yhdysvallat kuin Kiinakin, jotka asettivat Ruotsin hallituksen lähipiirille pakotteita. Hyvin nopeasti Ahvenanmaan ruotsalaistaminen oli kuitenkin de facto -tosiasia, nopeaan tahtiin valuutta vaihdettiin kruunuksi ja alettiin suunnitella siltaa Tukholman ja Eckerön välille. Ruotsin-laivat lakkasivat kulkemasta Suomesta.
Pohjanmaan kapina
Kevään mittaan Pohjanmaan mielenosoitukset kärjistyivät ja aseelliset yhteenotot alkoivat. Suomen hallitus aloitti "terrorisminvastaisen operaation" Pohjanmaalla. Seurauksena Närpiön ja Pedersören kansantasavallat julistautuivat itsenäisiksi ja perustivat Österbotteniksi eli Itäpohjaksi nimeämänsä Kansantasavaltojen liiton. Se on nimetty Pohjanmaan ruotsinkielisen nimen mukaan.
Toukokuun alussa 2016 Tammisaaren väkivaltaisuuksissa ja tuhopoltossa, kaukana Pohjanmaalta, kuoli 48 ruotsinkielistä Suomen Nato-mielistä hallitusta vastaan protestoinutta mielenosoittajaa suomenkielisten hurratessa. Suomen uusi pääministeri syytti Ruotsia Tammisaaren verilöylystä ja ilmoitti kiihdyttävänsä Pohjanmaan terrorisminvastaista operaatiota.
Toukokuun lopussa Suomessa järjestettiin presidentinvaalit, jotka voitti Fazerin sukuun kuuluva makeistehtailija. Hän on pitänyt yllä hyviä suhteita Yhdysvaltoihin ja Kiinaan ja neuvotellut myös Ruotsin kanssa, mutta Pohjanmaan kapinallisten kanssa samaan pöytään hän ei ole suostunut.
Kesäkuussa sekaannuksen tilassa ollut Suomen armeija alkoi saada rivinsä kuntoon, ja kapinalliset saatiin ajettua pois mm. Pietarsaaresta. Närpiö piiritettiin ja sitä tulitettiin.
Pohjanmaan kriisi kärjistyi heinäkuussa 2016, kun alueen yli lentänyt matkustajakone ammuttiin alas Mustasaaren lähellä ja 300 ulkopuolista siviiliä kuoli. Kiinassa ja Yhdysvalloissa syytettiin tragediasta Ruotsia. Itäpohjan kapinalliset ja Ruotsi taas esittivät todisteita siitä, että koneen ampui alas suomalainen Hornet. Kiina ja Yhdysvallat asettivat Ruotsille ankarat talouspakotteet, joihin Ruotsi saman tien vastasi omilla vastapakotteillaan. Amerikkalainen maissi hävisi Ruotsin kaupoista.
Pian Pohjanmaan alakynteen jääneiden kapinallisten taistelumenestys kääntyi. Itäpohjan asekalusto ja miehistö vahvistuivat huomattavasti, Suomen armeija saatiin ajettua pois Närpiön porteilta, muitakin menetettyjä alueita vallattiin takaisin. Ulkomailla epäiltiin Ruotsin toimittavan Pohjanmaalle niin aseita kuin sotilaitakin, mutta Ruotsi ei tunnustanut olevansa osapuoli konfliktissa, joskin se myönsi joidenkin ruotsalaisten vapaaehtoisten lähteneen Länsi-Suomeen taistelemaan.
Oslon tulitaukosopimus
Syyskuun alussa 2016 taistelut viimein hiljenivät huomattavasti, sillä kriisin osapuolet kokoontuivat Oslossa ja saivat sovittua tulitauosta. Tulitauko kuitenkin jäi varsin nimelliseksi, yhteenotot jatkuivat koko syksyn ajan.
Marraskuussa 2016 Suomessa järjestettiin ennenaikaiset eduskuntavaalit, jotka voitti presidentti Fazerin blokki. Se muodosti hallituksen yhdessä pienempien, osin varsin kansallismielisten puolueiden kanssa. Perussuomalaisetkin lähti hallitukseen mukaan, sillä "suhdetta Natoon voidaan aina miettiä uudestaan, mutta Tukholman fasistijuntan kanssa me ei heilastella". Oppositioblokki keräsi entisen puolustusministerin johdolla ääniä lähinnä ruotsinkielisillä alueilla, mutta Ahvenanmaa ja Itäpohjan separitistialueet eivät voineet vaaleihin osallistua.
Hiljaisemman joulunajan jälkeen taistelut Pohjanmaalla kiihtyivät jälleen tammikuussa 2017. Symbolisesti tärkeäksi noussut kamppailu Kokkola-Pietarsaaren täysin tuhotun lentoaseman hallinnasta Kruunupyyssä jatkui kiivaana. Suomen armeija onnistui kuitenkin pitämään sen hallussaan. Myös Vaasaan tehtiin tuhoisa hyökkäys.
Kaikkein pahimmiksi taistelut yltyivät strategisesti tärkeässä Helsingbyn taajamassa, jonka kapinalliset vimmatusti halusivat hallintaansa. Suurin osa Helsingbyn 864 asukkaasta joutui pakenemaan sekasortoisissa oloissa. Kapinalliset onnistuivat motittamaan ison osan Suomen armeijaa Helsingbyn alueelle.
Oslo II
Helmikuussa 2017 kuningas Harald V isännöi uutta huippukokousta Oslossa. Paikalle saapuivat neuvottelemaan Suomen presidentti, Ruotsin kuningas, Yhdysvaltojen presidentti sekä Ison-Britannian pääministeri. Yön yli jatkuneen väännön jälkeen saatiin sorvattua uusi tulitaukosopimus, joka astui voimaan 15. helmikuuta.
Tulitauko näytti kestävän muuten varsin hyvin, mutta Helsingbyn taistelu ei laantunut ennen kuin kapinalliset viimein saivat kylän haltuunsa helmikuun 18. päivänä. Suomen armeija joutui perääntymään alueelta täydessä sekaannuksen tilassa. Itäpohjan separatistit perustelivat Helsingbyn kaappaamista sillä, että se ei heidän mielestään kuulunut tulitaukosopimuksen piiriin.
Suomen hallitus on vedonnut YK:hon Pohjanmaan rauhanturvaoperaation aloittamiseksi, mutta Ruotsi on suhtautunut tähän vihamielisesti ja syyttänyt Suomea yrityksistä rikkoa tulitaukosopimus.
Nykytilanne
Tässä tilanteessa ollaan nyt, maaliskuussa 2017. Närpiön ja Pedersören "kansantasavaltoja" ei ole yksikään ulkovalta tunnustanut eikä Ruotsi ole vieläkään myöntänyt olevansa Suomen kriisin osapuoli. Jostain kalustoa ja taistelijoita Länsi-Suomeen kuitenkin virtaa. Kiina on väläytellyt mahdollisuutta alkaa tukea Suomen armeijaa aseellisesti, sotilasneuvonantajia on Helsinkiin jo lähetetty.
Suomen ruotsinkielisen väestön puolustaminen on kuitenkin nostanut Ruotsin hallituksen ja kuningashuoneen suosion huippuunsa, niitä tukee lähes 90 % kansasta siitäkin huolimatta, että Kiinan ja Yhdysvaltojen talouspakotteet ovat jo laskeneet elintasoa Ruotsissa. Kruunukin on menettänyt puolet entisestä arvostaan.
Kukaan ei tiedä mitkä ovat Ruotsin lopulliset intressit konfliktin suhteen. Riittäisikö sille Pohjanmaan alueen autonomia vai kelpaako vain täysi itsenäisyys? Onko Ruotsi kiinnostunut liittämään Pohjanmaan itseensä uudeksi Österbottenin lääniksi, ja jos näin on niin riittäisikö se vai pyrkisikö se valtaamaan kaikki Suomen ruotsinkieliset alueet, tai kenties koko Suomen? Aikooko Ruotsi laajentua myös muualle, esimerkiksi Norjaan tai Tanskaan? Tavoitteleeko se vanhaa Suur-Ruotsin asemaa? Ollaanko Ruotsiin palauttamassa absoluuttista monarkiaa? Syntyykö Pohjanmaalle uusi jäätynyt konflikti? Onko Ahvenanmaa pysyvästi osa Ruotsia?
Sagerologien mielipiteet ovat hyvin erilaisia. Kukaan ei tiedä miten kriisi etenee. Göteborgista löytynyt trolliarmeijakin häiritsee tiedon saantia.
Keskellä sekavaa tilannetta murhattiin Tukholmassa kuninkaanlinnan edustalla feministipuolueen uutta Ruotsin hallitusta ja monarkin kasvanutta valtaa voimakkaasti kritisoinut johtaja. Ruotsin kuningas julisti kerkeästi murhan provokaatioksi. Yhdistääkö se Ruotsin hajanaisen opposition, jää nähtäväksi.
Nyt, reilu viikko murhan jälkeen Ruotsin viranomaiset ovat jo nostaneet syytteet kahta Jällivaarassa pidätettyä Jokimukan saamelaista vastaan murhan toteuttamisesta epäiltyinä. Feministijohtajan tiedetään puolustelleen kanadalaisessa lehdessä julkaistuja noitarumpuja pilkkaavia pilakuvia. Toisen pidätetyistä kerrotaan tunnustaneen osallisuutensa. Kolmea muuta kohdellaan epäiltyinä.
Rooleissa:
Suomi ... Ukraina
Ruotsi ... Venäjä
Nato ... EU
Kiina ... Yhdysvallat
Yhdysvallat ... Saksa
Ahvenanmaa ... Krim
Itäpohja ... Novorossija
9.3.2017
On maaliskuu 2017. Suomen konfliktin kärjistymisestä on kulunut vuosi. Miten tähän on tultu?
Alkuvuodesta 2015 Suomi ja Ruotsi ilmoittivat etenevänsä puolustusyhteistyön valmisteluissa. Kevään eduskuntavaaleissa Nato-myönteiset korjasivat kuitenkin voiton.
Monet aiemmin Natoon neutraalisti tai kielteisestikin suhtautuneet Suomen uuden hallituksen jäsenet alkoivat liputtaa Naton puolesta. Uusi hallitus unohti Ruotsin, sen sijaan se alkoi valmistella assosiaatiosopimusta Naton kanssa. Marraskuussa sopimus oli jo allekirjoittamista vaille valmis, mutta viime hetkellä presidentti kieltäytyikin allekirjoittamasta sitä.
Nato-myönteinen kansa piti selvänä, että presidentin vetäytymiseen vaikutti ratkaisevasti Ruotsin painostus. Ruotsi tekikin selväksi ettei halua Suomen liittyvän Natoon, sillä se voisi tuoda Naton ja Venäjän väliset jännitteet Ruotsin omalle rajalle. Ruotsille kahdenvälinen yhteistyö Suomen kanssa olisi paljon toivottavampi vaihtoehto, joka jättäisi Suomen ikään kuin puolueettomaksi puskurivyöhykkeeksi Ruotsin ja Venäjän väliin.
Marraskuussa 2015 kansa vyöryi Senaatintorille protestoimaan Nato-yhteistyön hylkäämistä vastaan. Lisäksi mielenosoitusten taustalla oli yleinen tyytymättömyys uuteen hallitukseen ja yhä pahenevaan talouskriisiin. Sadattuhannet suomalaiset jalkautuivat katuprotesteihin. Tavallisen kansan seassa Senaatintorilla leiriä piti myös joukko äänekkäitä äärikansallismielisiä.
Helmikuu 2016: Suomen vallankumous
Hallinnon linja ei kuitenkaan Senaatintorin kansanliikkeestä huolimatta muuttunut, ja viimein helmikuussa 2016 mielenosoitukset kärjistyivät väkivaltaisiksi. Eräänä yönä ammuttiin lopulta kovilla, ja sekä kymmenet mielenosoittajat että useat poliisit menettivät henkensä. Sen jälkeen Helsingin mellakat kiihtyivät eikä kansannousua estänyt enää mikään.
Presidentti pakeni maasta helikopterilla Ruotsiin. Hallitus ja oppositiopuolueet pääsivät sopimukseen väkivaltaisuuksien lopettamisesta sekä uusien vaalien järjestämisestä, presidentin tehtävät otti haltuunsa Nato-mielinen. Senaatintorin johtohahmot panivat nopeasti pystyyn väliaikaisen hallituksen.
Suomen uusi hallitus ilmoitti ensi töikseen kumoavansa kielilain, ruotsin kielen erikoisasema poistettaisiin hetimiten. Kielilain kumoaminen peruutettiin pian, mutta pelko oli jo ehtinyt vallata Suomen ruotsinkieliset alueet. Ruotsissakin nousi kohu, siellä Suomen uusi hallitus leimattiin fasistiseksi ja laittomaksi.
Ahvenanmaan kysymys
Ruotsi-myönteiset mielenosoitukset alkoivat ensin Ahvenanmaalla ja pian sen innoittamina myös Pohjanmaan ja etelärannikon ruotsinkielisillä alueilla. Demilitarisoidulle Ahvenanmaalle ilmestyi uusien paikallisten "itsepuolustusjoukkojen" tueksi vihreisiin, tunnuksettomiin asuihin pukeutuneita sotilaita, jotka kieltäytyivät kertomasta mistä tulivat, mutta suhtautuivat ahvenanmaalaisiin kohteliaasti ja puhuivat virheetöntä ruotsia. Separatistit miehittivät Ahvenanmaan itsehallintotalon ja nostivat sen salkoon Ruotsin lipun.
Natossa tiedettiin, että Ruotsista ne kohteliaat vihreät miehet tulivat. Olihan Ruotsin pääministeri jo aiemmin julistanut Pultavan taistelusta alkaneen Ruotsin suurvalta-aseman menettämisen 1700-luvun pahimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi, jonka kruunasi Suomen menettäminen Venäjälle vuonna 1809.
Käytännössä Ruotsi siis miehitti Ahvenanmaan ja asetti sen maaneuvokseksi oman edustajansa. Saman tien maakuntapäivät päätti järjestää Ahvenanmaan asemasta kansanäänestyksen, jonka Suomen hallitus välittömästi tuomitsi perustuslainvastaiseksi. Äänestys järjestettiin otsikolla "Svea-mamma betalar". Ruotsin media rummutti: "Ålands sak är vår".
Kansanäänestys pidettiin jo 16. maaliskuuta, ja 97 % ylivoimainen enemmistö äänesti Ruotsiin liittymisen puolesta. Ruotsi tervehti ilolla Ahvenanmaan "vapaata ja demokraattista mielenilmausta", ja kaksi päivää myöhemmin kuningas jo toivottikin Ahvenanmaan takaisin kotiin. Pitkä ja epäluonnollinen harharetki Suomen yhteydessä oli viimein ohi. "Nyt emme joudu katselemaan Naton joukkoja Kastelholman linnassa", riemuitsi kuningas puheessaan. Ruotsi lupasi jatkossakin puolustaa maailman kaikkien ruotsinkielisten oikeuksia.
Suomen uusi hallitus ei Ahvenanmaan irtautumista hyväksynyt, sen tuomitsivat jyrkästi myös niin Yhdysvallat kuin Kiinakin, jotka asettivat Ruotsin hallituksen lähipiirille pakotteita. Hyvin nopeasti Ahvenanmaan ruotsalaistaminen oli kuitenkin de facto -tosiasia, nopeaan tahtiin valuutta vaihdettiin kruunuksi ja alettiin suunnitella siltaa Tukholman ja Eckerön välille. Ruotsin-laivat lakkasivat kulkemasta Suomesta.
Pohjanmaan kapina
Kevään mittaan Pohjanmaan mielenosoitukset kärjistyivät ja aseelliset yhteenotot alkoivat. Suomen hallitus aloitti "terrorisminvastaisen operaation" Pohjanmaalla. Seurauksena Närpiön ja Pedersören kansantasavallat julistautuivat itsenäisiksi ja perustivat Österbotteniksi eli Itäpohjaksi nimeämänsä Kansantasavaltojen liiton. Se on nimetty Pohjanmaan ruotsinkielisen nimen mukaan.
Toukokuun alussa 2016 Tammisaaren väkivaltaisuuksissa ja tuhopoltossa, kaukana Pohjanmaalta, kuoli 48 ruotsinkielistä Suomen Nato-mielistä hallitusta vastaan protestoinutta mielenosoittajaa suomenkielisten hurratessa. Suomen uusi pääministeri syytti Ruotsia Tammisaaren verilöylystä ja ilmoitti kiihdyttävänsä Pohjanmaan terrorisminvastaista operaatiota.
Toukokuun lopussa Suomessa järjestettiin presidentinvaalit, jotka voitti Fazerin sukuun kuuluva makeistehtailija. Hän on pitänyt yllä hyviä suhteita Yhdysvaltoihin ja Kiinaan ja neuvotellut myös Ruotsin kanssa, mutta Pohjanmaan kapinallisten kanssa samaan pöytään hän ei ole suostunut.
Kesäkuussa sekaannuksen tilassa ollut Suomen armeija alkoi saada rivinsä kuntoon, ja kapinalliset saatiin ajettua pois mm. Pietarsaaresta. Närpiö piiritettiin ja sitä tulitettiin.
Pohjanmaan kriisi kärjistyi heinäkuussa 2016, kun alueen yli lentänyt matkustajakone ammuttiin alas Mustasaaren lähellä ja 300 ulkopuolista siviiliä kuoli. Kiinassa ja Yhdysvalloissa syytettiin tragediasta Ruotsia. Itäpohjan kapinalliset ja Ruotsi taas esittivät todisteita siitä, että koneen ampui alas suomalainen Hornet. Kiina ja Yhdysvallat asettivat Ruotsille ankarat talouspakotteet, joihin Ruotsi saman tien vastasi omilla vastapakotteillaan. Amerikkalainen maissi hävisi Ruotsin kaupoista.
Pian Pohjanmaan alakynteen jääneiden kapinallisten taistelumenestys kääntyi. Itäpohjan asekalusto ja miehistö vahvistuivat huomattavasti, Suomen armeija saatiin ajettua pois Närpiön porteilta, muitakin menetettyjä alueita vallattiin takaisin. Ulkomailla epäiltiin Ruotsin toimittavan Pohjanmaalle niin aseita kuin sotilaitakin, mutta Ruotsi ei tunnustanut olevansa osapuoli konfliktissa, joskin se myönsi joidenkin ruotsalaisten vapaaehtoisten lähteneen Länsi-Suomeen taistelemaan.
Oslon tulitaukosopimus
Syyskuun alussa 2016 taistelut viimein hiljenivät huomattavasti, sillä kriisin osapuolet kokoontuivat Oslossa ja saivat sovittua tulitauosta. Tulitauko kuitenkin jäi varsin nimelliseksi, yhteenotot jatkuivat koko syksyn ajan.
Marraskuussa 2016 Suomessa järjestettiin ennenaikaiset eduskuntavaalit, jotka voitti presidentti Fazerin blokki. Se muodosti hallituksen yhdessä pienempien, osin varsin kansallismielisten puolueiden kanssa. Perussuomalaisetkin lähti hallitukseen mukaan, sillä "suhdetta Natoon voidaan aina miettiä uudestaan, mutta Tukholman fasistijuntan kanssa me ei heilastella". Oppositioblokki keräsi entisen puolustusministerin johdolla ääniä lähinnä ruotsinkielisillä alueilla, mutta Ahvenanmaa ja Itäpohjan separitistialueet eivät voineet vaaleihin osallistua.
Hiljaisemman joulunajan jälkeen taistelut Pohjanmaalla kiihtyivät jälleen tammikuussa 2017. Symbolisesti tärkeäksi noussut kamppailu Kokkola-Pietarsaaren täysin tuhotun lentoaseman hallinnasta Kruunupyyssä jatkui kiivaana. Suomen armeija onnistui kuitenkin pitämään sen hallussaan. Myös Vaasaan tehtiin tuhoisa hyökkäys.
Kaikkein pahimmiksi taistelut yltyivät strategisesti tärkeässä Helsingbyn taajamassa, jonka kapinalliset vimmatusti halusivat hallintaansa. Suurin osa Helsingbyn 864 asukkaasta joutui pakenemaan sekasortoisissa oloissa. Kapinalliset onnistuivat motittamaan ison osan Suomen armeijaa Helsingbyn alueelle.
Oslo II
Helmikuussa 2017 kuningas Harald V isännöi uutta huippukokousta Oslossa. Paikalle saapuivat neuvottelemaan Suomen presidentti, Ruotsin kuningas, Yhdysvaltojen presidentti sekä Ison-Britannian pääministeri. Yön yli jatkuneen väännön jälkeen saatiin sorvattua uusi tulitaukosopimus, joka astui voimaan 15. helmikuuta.
Tulitauko näytti kestävän muuten varsin hyvin, mutta Helsingbyn taistelu ei laantunut ennen kuin kapinalliset viimein saivat kylän haltuunsa helmikuun 18. päivänä. Suomen armeija joutui perääntymään alueelta täydessä sekaannuksen tilassa. Itäpohjan separatistit perustelivat Helsingbyn kaappaamista sillä, että se ei heidän mielestään kuulunut tulitaukosopimuksen piiriin.
Suomen hallitus on vedonnut YK:hon Pohjanmaan rauhanturvaoperaation aloittamiseksi, mutta Ruotsi on suhtautunut tähän vihamielisesti ja syyttänyt Suomea yrityksistä rikkoa tulitaukosopimus.
Nykytilanne
Tässä tilanteessa ollaan nyt, maaliskuussa 2017. Närpiön ja Pedersören "kansantasavaltoja" ei ole yksikään ulkovalta tunnustanut eikä Ruotsi ole vieläkään myöntänyt olevansa Suomen kriisin osapuoli. Jostain kalustoa ja taistelijoita Länsi-Suomeen kuitenkin virtaa. Kiina on väläytellyt mahdollisuutta alkaa tukea Suomen armeijaa aseellisesti, sotilasneuvonantajia on Helsinkiin jo lähetetty.
Suomen ruotsinkielisen väestön puolustaminen on kuitenkin nostanut Ruotsin hallituksen ja kuningashuoneen suosion huippuunsa, niitä tukee lähes 90 % kansasta siitäkin huolimatta, että Kiinan ja Yhdysvaltojen talouspakotteet ovat jo laskeneet elintasoa Ruotsissa. Kruunukin on menettänyt puolet entisestä arvostaan.
Kukaan ei tiedä mitkä ovat Ruotsin lopulliset intressit konfliktin suhteen. Riittäisikö sille Pohjanmaan alueen autonomia vai kelpaako vain täysi itsenäisyys? Onko Ruotsi kiinnostunut liittämään Pohjanmaan itseensä uudeksi Österbottenin lääniksi, ja jos näin on niin riittäisikö se vai pyrkisikö se valtaamaan kaikki Suomen ruotsinkieliset alueet, tai kenties koko Suomen? Aikooko Ruotsi laajentua myös muualle, esimerkiksi Norjaan tai Tanskaan? Tavoitteleeko se vanhaa Suur-Ruotsin asemaa? Ollaanko Ruotsiin palauttamassa absoluuttista monarkiaa? Syntyykö Pohjanmaalle uusi jäätynyt konflikti? Onko Ahvenanmaa pysyvästi osa Ruotsia?
Sagerologien mielipiteet ovat hyvin erilaisia. Kukaan ei tiedä miten kriisi etenee. Göteborgista löytynyt trolliarmeijakin häiritsee tiedon saantia.
Keskellä sekavaa tilannetta murhattiin Tukholmassa kuninkaanlinnan edustalla feministipuolueen uutta Ruotsin hallitusta ja monarkin kasvanutta valtaa voimakkaasti kritisoinut johtaja. Ruotsin kuningas julisti kerkeästi murhan provokaatioksi. Yhdistääkö se Ruotsin hajanaisen opposition, jää nähtäväksi.
Nyt, reilu viikko murhan jälkeen Ruotsin viranomaiset ovat jo nostaneet syytteet kahta Jällivaarassa pidätettyä Jokimukan saamelaista vastaan murhan toteuttamisesta epäiltyinä. Feministijohtajan tiedetään puolustelleen kanadalaisessa lehdessä julkaistuja noitarumpuja pilkkaavia pilakuvia. Toisen pidätetyistä kerrotaan tunnustaneen osallisuutensa. Kolmea muuta kohdellaan epäiltyinä.
24. helmikuuta 2015
1. maaliskuuta sotaa ja diktatuuria vastaan. Älymystön kongressin vetoomus ja allekirjoitusten keruu
Lähde: Kongress intelligentsii <https://nowarcongress.com/petitions/296/>
20.2.2015
Maaliskuun 1. päivä Moskovassa, Pietarissa ja monissa muissa Venäjän kaupungeissa järjestetään suuri mielenosoitusmarssi.
Me tuemme tätä tapahtumaa. Marssin osanottajien poliittiset näkemykset ovat ehkä erilaisia, mutta meitä yhdistää sama peruslähtökohta: vastustamme Venäjän hallinnon päätöksiä, jotka ovat vieneet maamme poliittiseen umpikujaan, taloudelliseen perikatoon, kansainväliseen eristykseen ja johtaneet järjestelmälliseen demokraattisten oikeuksien sekä ihmisoikeuksien rikkomiseen.
Olemme vakuuttuneita, että mitä enemmän erilaisia ihmisiä ottaa osaa toimiin kansalaisoikeuksien ja poliittisten, sosiaalis-taloudellisten sekä kulttuuristen oikeuksien puolesta, lain määräysvallan puolesta, sitä enemmän on mahdollisuuksia väkivallattomaan ja verettömään ulospääsyyn tämänhetkisestä kriisistä.
Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat välttämätön kansalaisyhteiskunnan vaikuttamisen väline tilanteessa, jossa hallintokoneisto on osoittanut tehottomuutensa. Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat yksi harvoista yhteiskunnan mahdollisuuksista vastustaa epäinhimillistä, aggressiivistä ja vihan täyttämää propagandaa, jota hallinto pitää yllä joukkotiedotusvälineissä. Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat yhteiskunnan vastaus iskujoukkojen perustamiseen ja veriseen sisällissotaan värväämiseen. Kaikki tämä tapahtuu silmiemme edessä valtion järjestyksenpitoelinten ja erikoisjoukkojen rohkaisemina.
Rauhanomaiset kansalaistoimet eivät ole uhka valtion olemassaololle, vaan keino sen puolustamiseksi vastuuttomilta ja hävyttömiltä poliitikoilta, jotka tuhoavat maata henkilökohtaisten tavoitteidensa ja absoluuttisen valtansa nimissä.
Historiallinen kokemus on osoittanut seuraavan vääjäämättömän seurausten ketjun: iskujoukot – totalitaarinen hallinto – keskitysleirit – ekspansio – valtion romahdus.
1.3. protestoimme Venäjällä jatkuvaa poliittista repressiota vastaan, viime aikoina loputtomiin levinnyttä "maanpetoksen" käsitettä vastaan, painostusta ja Venäjän ihmisoikeusaktivistien sekä kansalaisyhteiskunnan elinten tuhoamiseen tähtäävää syrjintää vastaan. Osoitamme mieltä myös puolustaaksemme toisinajattelua ja mahdollisuutta osallistua kansalaistoimiin.
1.3. protestoimme sitä vastaan, että valtion talous on tuhottu ja valtio muutettu sotakoneistoksi sekä sotahysterian jatkamista vastaan. Vastustamme Venäjän hallinnon järjettömiä ulkomaisen tuonnin pakotepäätöksiä sekä elintason katastrofaalista heikentämistä, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmän supistuksia, kansallisen valuutan tuhoamista sekä liiketoiminnan perikatoon ajavaa kiskontaa.
1.3. vaadimme välittömästi lopettamaan Venäjän armeijan sotilashenkilökunnan, palkkasoturien ja aseiden lähettämisen Ukrainan alueelle, jossa on menossa sota, ja vaadimme kaikkien sellaisten tapausten julkista tutkimista.
1.3. vaadimme kaikkien poliittisten vankien ja mielipidevankien välitöntä vapauttamista.
Kehotamme kaikkia, jotka ovat kanssamme samaa mieltä, lähtemään vaatimaan näitä asioita hallitusvallan hyväksymälle mielenosoitusmarssille.
Ljudmila Aleksejeva, ihmisoikeusaktivisti
Lija Ahedžakova, näyttelijä
Garri Badrin, animaattori
Aleksandr Belavin, fyysikko, Venäjän tiedeakatemian jäsen
Juri Bogomolov, elokuvakriitikko
Valeri Borštšev, ihmisoikeusaktivisti
Juri Vdovin, ihmisoikeusaktivisti
Anatoli Veršik, venäläinen matemaatikko, fyysiikan ja matematiikan tohtori
Svetlana Gannuškina, ihmisoikeusaktivisti
Alla Gerber, ihmisoikeusaktivisti
Leonid Gozman, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Juri Džibladze, ihmisoikeusaktivisti
Jevgeni Ihlov, toimittaja
Andrei Zubov, historian tohtori
Vladimir Kara-Murza vanhempi, toimittaja, historioitsija
Aleksei Melnikov, poliitikko
Aleksandr Minkin, toimittaja
Vladimir Mirzojev, ohjaaja
Grigori Pasko, toimittaja
Andrei Piontkovski, politiikantutkija, toimittaja
Lev Ponomarjov, ihmisoikeusaktivisti
Irina Prohorova, kustantaja, kolumnisti
Lev Prygunov, näyttelijä
Mark Rozovski, ohjaaja
Aleksandr Ryklin, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Juli Rybakov, kirjailija
Juri Ryžov, Venäjän tiedeakatemian akateemikko
Lev Rubinštein, runoilija, kolumnisti
Georgi Satarov, politiikantutkija, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Zoja Svetova, toimittaja
Andrei Smirnov, ohjaaja
Olga Sedakova, runoilija, kolumnisti, filologi
Ljudmila Telen, toimittaja
Igor Tšubais, sosiologi, filosofian tohtori
Marietta Tšudakova, kirjailija
Viktor Šenderovitš, toimittaja, kirjailija,
Ljudmila Ulitskaja, kirjailija
Natalja Fatejeva, näyttelijä
Igor Jakovenko, toimittaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Igor Jasulovitš, näyttelijä
20.2.2015
Maaliskuun 1. päivä Moskovassa, Pietarissa ja monissa muissa Venäjän kaupungeissa järjestetään suuri mielenosoitusmarssi.
Me tuemme tätä tapahtumaa. Marssin osanottajien poliittiset näkemykset ovat ehkä erilaisia, mutta meitä yhdistää sama peruslähtökohta: vastustamme Venäjän hallinnon päätöksiä, jotka ovat vieneet maamme poliittiseen umpikujaan, taloudelliseen perikatoon, kansainväliseen eristykseen ja johtaneet järjestelmälliseen demokraattisten oikeuksien sekä ihmisoikeuksien rikkomiseen.
Olemme vakuuttuneita, että mitä enemmän erilaisia ihmisiä ottaa osaa toimiin kansalaisoikeuksien ja poliittisten, sosiaalis-taloudellisten sekä kulttuuristen oikeuksien puolesta, lain määräysvallan puolesta, sitä enemmän on mahdollisuuksia väkivallattomaan ja verettömään ulospääsyyn tämänhetkisestä kriisistä.
Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat välttämätön kansalaisyhteiskunnan vaikuttamisen väline tilanteessa, jossa hallintokoneisto on osoittanut tehottomuutensa. Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat yksi harvoista yhteiskunnan mahdollisuuksista vastustaa epäinhimillistä, aggressiivistä ja vihan täyttämää propagandaa, jota hallinto pitää yllä joukkotiedotusvälineissä. Rauhanomaiset kansalaistoimet ovat yhteiskunnan vastaus iskujoukkojen perustamiseen ja veriseen sisällissotaan värväämiseen. Kaikki tämä tapahtuu silmiemme edessä valtion järjestyksenpitoelinten ja erikoisjoukkojen rohkaisemina.
Rauhanomaiset kansalaistoimet eivät ole uhka valtion olemassaololle, vaan keino sen puolustamiseksi vastuuttomilta ja hävyttömiltä poliitikoilta, jotka tuhoavat maata henkilökohtaisten tavoitteidensa ja absoluuttisen valtansa nimissä.
Historiallinen kokemus on osoittanut seuraavan vääjäämättömän seurausten ketjun: iskujoukot – totalitaarinen hallinto – keskitysleirit – ekspansio – valtion romahdus.
1.3. protestoimme Venäjällä jatkuvaa poliittista repressiota vastaan, viime aikoina loputtomiin levinnyttä "maanpetoksen" käsitettä vastaan, painostusta ja Venäjän ihmisoikeusaktivistien sekä kansalaisyhteiskunnan elinten tuhoamiseen tähtäävää syrjintää vastaan. Osoitamme mieltä myös puolustaaksemme toisinajattelua ja mahdollisuutta osallistua kansalaistoimiin.
1.3. protestoimme sitä vastaan, että valtion talous on tuhottu ja valtio muutettu sotakoneistoksi sekä sotahysterian jatkamista vastaan. Vastustamme Venäjän hallinnon järjettömiä ulkomaisen tuonnin pakotepäätöksiä sekä elintason katastrofaalista heikentämistä, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmän supistuksia, kansallisen valuutan tuhoamista sekä liiketoiminnan perikatoon ajavaa kiskontaa.
1.3. vaadimme välittömästi lopettamaan Venäjän armeijan sotilashenkilökunnan, palkkasoturien ja aseiden lähettämisen Ukrainan alueelle, jossa on menossa sota, ja vaadimme kaikkien sellaisten tapausten julkista tutkimista.
1.3. vaadimme kaikkien poliittisten vankien ja mielipidevankien välitöntä vapauttamista.
Kehotamme kaikkia, jotka ovat kanssamme samaa mieltä, lähtemään vaatimaan näitä asioita hallitusvallan hyväksymälle mielenosoitusmarssille.
Ljudmila Aleksejeva, ihmisoikeusaktivisti
Lija Ahedžakova, näyttelijä
Garri Badrin, animaattori
Aleksandr Belavin, fyysikko, Venäjän tiedeakatemian jäsen
Juri Bogomolov, elokuvakriitikko
Valeri Borštšev, ihmisoikeusaktivisti
Juri Vdovin, ihmisoikeusaktivisti
Anatoli Veršik, venäläinen matemaatikko, fyysiikan ja matematiikan tohtori
Svetlana Gannuškina, ihmisoikeusaktivisti
Alla Gerber, ihmisoikeusaktivisti
Leonid Gozman, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Juri Džibladze, ihmisoikeusaktivisti
Jevgeni Ihlov, toimittaja
Andrei Zubov, historian tohtori
Vladimir Kara-Murza vanhempi, toimittaja, historioitsija
Aleksei Melnikov, poliitikko
Aleksandr Minkin, toimittaja
Vladimir Mirzojev, ohjaaja
Grigori Pasko, toimittaja
Andrei Piontkovski, politiikantutkija, toimittaja
Lev Ponomarjov, ihmisoikeusaktivisti
Irina Prohorova, kustantaja, kolumnisti
Lev Prygunov, näyttelijä
Mark Rozovski, ohjaaja
Aleksandr Ryklin, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Juli Rybakov, kirjailija
Juri Ryžov, Venäjän tiedeakatemian akateemikko
Lev Rubinštein, runoilija, kolumnisti
Georgi Satarov, politiikantutkija, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Zoja Svetova, toimittaja
Andrei Smirnov, ohjaaja
Olga Sedakova, runoilija, kolumnisti, filologi
Ljudmila Telen, toimittaja
Igor Tšubais, sosiologi, filosofian tohtori
Marietta Tšudakova, kirjailija
Viktor Šenderovitš, toimittaja, kirjailija,
Ljudmila Ulitskaja, kirjailija
Natalja Fatejeva, näyttelijä
Igor Jakovenko, toimittaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja
Igor Jasulovitš, näyttelijä