Kohtaamisia muukalaisten kanssa

Tällä kertaa uudelleenjulkaisen Idäntutkimuksessa ilmestyneen väitöskirja-arvosteluni teoksesta:

Henriette Cederlöf: Alien Places in Late Soviet Science Fiction. The “Unexpected Encounters” of Arkady and Boris Strugatsky as Novels and Films. Doctoral Thesis in Slavic Languages at Stockholm University, Sweden 2014, 156 s. ISBN 978-91-87235-94-8 (Print), 978-91-87235-93-1 (PDF).

Lähde: Idäntutkimus 1/2015, s. 86–88, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2015_1/it_1_2015_perkiomaki.pdf>

Mika Perkiömäki

Venäläisen tieteiskirjallisuuden tunnetuimmat edustajat lienevät Strugatskin veljekset Arkadi (1925–1991) ja Boris (1933–2012). Kaksikon 1950-luvulta alkanut ura käsittää lyhyiden tarinoiden ja novellien lisäksi parikymmentä pitkää kirjallista teosta sekä lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Tieteisromaanin tyylilaji salli Strugatskeille Neuvostoliiton oloissa ainutlaatuisen vapauden julkaista virallisia teitä realismin vaatimuksesta poikkeavaa kirjallisuutta heidän etsiessään uusia vaihtoehtoja vanhoille utopioille. Strugatskien tuotanto ei kuitenkaan ole puhdasta tieteiskirjallisuutta vaan lajeja yhdistellään varsin omaperäisellä tavalla. Siltä osin kuin tekstit käsittelivät liian vähän tulevaisuuden utopioita ja liian satiirisesti aikakautensa yhteiskuntaa, viralliset julkaisutiet Neuvostoliitossa löytyivät vasta glasnostin aikana.

Strugatskien tuotannolle tyypillisistä ihmisen kohtaamisista maan ulkopuolisen älyllisen elämän kanssa sekä niihin liittyvistä paikoista on Tukholman yliopistossa vuonna 2014 tarkistettu Henriette Cederlöfin väitöskirja, jossa tutkitaan veljesten kolmea kirjallista teosta. Näistä ensimmäinen on suomentamaton fantasiadekkari Otel ”U pogibšego alpinista” (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1970), toinen scifi-pienoisromaani Kasvatti (Malyš, 1971) ja kolmas tieteiskertomus Stalker: Huviretki tienpientareelle (Piknik na obotšine, 1972). Väitöskirjan alaotsikon ”Unexpected Encounters” viittaa näiden kolmen teoksen toteutumattomaan kokonaisuuteen, jonka nimi olisi ollut ”Nenaznatšennyje vstretši” (Odottamattomia kohtaamisia). Kirjallisten teosten lisäksi väitöskirja käsittelee myös kahta niiden pohjalta tehtyä elokuvaa: Grigori Kromanovin ohjaamaa neuvosto-virolaista ”Hukkunud Alpinisti” hotellia (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1979) sekä Andrei Tarkovskin kuulua Stalkeria (1979).

Kaikki käsitellyt alkuteokset on siis kirjoitettu 1960–70-lukujen vaihteessa. Aineiston valinta perustuu siihen, että väitöskirjan lähtökohtana on 1960-luvulla vallinneen teknologiaoptimismin ja luonnontieteiden arvostuksen korvautuminen entistä enemmän filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin suuntautumisella. Ulkoavaruuden sijaan pyrittiin valloittamaan omaa ”sisäistä avaruutta”. Kaikki tutkitut kirjalliset teokset osuvat tähän murrosaikaan, kun taas filmatisoinnit on tehty vasta 1970-luvun lopussa muutoksen jo tapahduttua. Strugatskin veljekset ovat sikälikin
kiintoisa parivaljakko tästä näkökulmasta, että toinen heistä oli lingvisti ja toinen astronomi. He kuuluivat siis lähtökohdiltaan tavallaan eri leireihin tässä vastakkainasettelussa, jota kirjoittaja kuvaa fyysikoiden ja lyyrikoiden väliseksi, minkä ansiosta he toimivat eräänlaisena siltana näiden kahden ryhmän välillä.

Tästä näkökulmasta johtuen väitöskirjan aineistoksi ei valitettavasti ole päätynyt muuten kiintoisa pienoisromaani Hankalaa olla jumala (Trudno byt bogom, 1964), joka on ehkä Strugatskien tunnetuin ja joka jo ennakoi tulevaa pysähtyneisyyden ajan pessimismiä. Myös tämän teoksen filmatisoinnin historia on mielenkiintoinen, sillä Strugatskit vetäytyivät projektista, kun eivät saaneet sen vetäjäksi mieleistään ohjaajaa, Aleksei Germania. Lopulta 2000-luvun alkuvuosina German kuitenkin kuvasi oman versionsa elokuvasta, joka saatiin viimein valmiiksi ja julki vasta vuonna 2013, jolloin sekä molemmat Strugatskit että German olivat jo kuolleet.

Lännessä julkaistut Strugatski-tutkimukset ovat keskittyneet lähinnä esittelemään kirjailijoita ja heidän tuotantoaan laajasti. Cederlöf kuitenkin olettaa sekä kirjailijat että teokset jo ennestään tunnetuiksi ja keskittyy vain muutamaan, lyhyen ajan sisään julkaistuun teokseen. Ratkaisu on hyvä, sillä näin hän pystyy paneutumaan kunnolla itse analyysiin. Kun väitöskirjan leipätekstiä on vain 135 sivun verran, on ymmärrettävää, ettei taustoitukselle ole jäänyt tilaa. Toisaalta Strugatskien tuotantoa ennestään tuntematon lukija joutuu hakemaan taustatiedon muualta, muuten väitöskirjan punaisen langan seuraaminen on hankalaa. Aineiston kirjallisten teosten juonista on sentään yksisivuiset yhteenvedot väitöskirjan liitteissä – lukijan pitää vain tajuta ne sieltä löytää.

Analyyseissään Cederlöf keskittyy erityisesti tekstien taiteellisen tilan konstruointiin, sankarin
representaatioon, tuntematonta edustavaan lapsihahmoon sekä tekstien kytköksiin goottilaisen
romaanin lajiperinteeseen. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” hän toteaa rikkovan lajirajoja, se ei ole puhdas dekkari tai tieteisromaani vaan siinä on myös goottilaisen romaanin elementtejä, jotka tuovat mukanaan fantastisia piirteitä. Strugatskit itse eivät olleet tämän lajihybridin lopputulokseen tyytyväisiä, mihin johtopäätökseen Cederlöfkin yhtyy. Pohtiessaan syitä tähän hän toteaa, että ehkä dekkarin rajat vain eivät taivu näin kokeelliseen yhdistelyyn. Harvoinhan dekkarin loppu jää avoimeksi. Kirjoittaja päätyykin kuvailemaan teosta antidekkariksi.

Strugatskien suhde goottilaiseen perinteeseen on keskiössä myös Kasvatin analyysissä. Lisäksi tekijä löytää teoksesta intertekstuaalisia yhteyksiä kolonialistiseen kerrontaan, erityisesti Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan, mikä onkin varsin ilmeistä. Sankarin analyysissä käsitellään sukupolvien välistä konfliktia. Lapsihahmon käsittelylle teos on erityisen hedelmällinen, sillä koko tarinan ydin on yksivuotiaana vieraan planeetan asukkaiden kasvatettavaksi päätynyt ihmislapsi, jonka mielen ja ruumiin vieras sivilisaatio on muokannut omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Cederlöf lukee tätä lapsihahmoa tulevan posthumaanin ajan ilmentymänä.

Kipling-viittaus löytyy myös Huviretkestä tienpientareelle, sillä stalkerin hahmo on nimetty
Kiplingin romaanin Minä ja kumppanit Stalkyn mukaan. Analyysi keskittyy, paitsi Stalkerin
sankarihahmon pohdintaan, myös erityisesti teoksen kahteen heterotooppiseen tilaan sekä niiden
vuorovaikutukseen. Molemmat tilat näyttäytyvät teoksessa vieraina. Toinen on ”Vyöhyke”, millä
teoksessa viitataan paikkaan, jossa ulkoavaruuden ylivertaisen kehittynyt sivilisaatio on ohi mennessään käynyt ja jättänyt jälkensä kuin tienpientareelle piknikille pysähtynyt seurue. Toinen on sitä ympäröivä tila, josta saadaan vain epämääräisiä vihjeitä.

Teosten monitulkintaiset heterotooppiset tilat Cederlöf näkee 1970-luvun vastineina aiemmille
rationaalisen ajattelun tuottamille marxistisille utopioille, mikä heijastelee kiinnostuksen siirtymistä
pois tulevaisuudesta historiaa kohti. Nämä heterotopiat ovat pohjimmiltaan irrationaalisia, sillä ne muodostavat vyöhykkeen, jossa kuolema ja rajattomat mahdollisuudet eivät sulje toisiaan pois. 1970-luvun entistä pessimistisempää tulevaisuuskuvaa käsitellään lapsihahmojen kautta. Kun huomisesta on tullut epävarmaa, ovat myös tulevat sukupolvet käyneet vanhemmalle väelle käsittämättömiksi. Lisäksi teosten goottilaisen romaanin ja fantasian perinteet kirjoittaja näkee ilmeisinä silloinkin, kun kirjailijat yrittävät paeta niitä kirjoittamalla muun lajiperinteen mukaisesti. Goottilaisen perinteen käyttäminen näyttäisi liittyvän fokuksen siirtymiseen kohti mennyttä.

Elokuva-analyysit ovat väitöskirjan ehkä antoisin osa. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” filmatisointi noudattelee suhteellisen tarkasti kirjan tapahtumia, kun taas Stalker liittyy vastaavaan kirjaan vain hyvin löyhästi. Cederlöf kuvaa näihin lopputuloksiin johtaneita ratkaisuketjuja varsin hyvin. Kuten Neuvostoliitossa oli tapana, kirjailijat itse osallistuivat vahvasti elokuvien käsikirjoitukseen, eikä riidoilta ohjaajien kanssa vältytty. Väitöskirjan analyysit pohjaavat paitsi julkaistuihin kirjallisiin teoksiin ja lopullisiin elokuviin sekä niiden käsikirjoituksiin, myös lukuisiin
välivaiheen toteuttamattomaksi jääneisiin käsikirjoituksiin sekä kirjailijoiden ja ohjaajien väliseen
kirjeenvaihtoon, jota ei aiemmin ole missään käsitelty.

Tarkovski muutti Stalkerissaan monia asioita Strugatskin alkuteoksesta. Yksi täydellisen
muutoksen kohteista oli päähenkilö Stalker, jota ohjaaja piti epäkiinnostavana. Tarkovski
halusi tuoda mukaan myös uskonnollisia elementtejä, joten hän teki Stalkerista eräänlaisen Kristuksen tähden houkan, jonka esikuvaksi Cederlöf esittää ruhtinas Myškiniä Dostojevskin Idiootista. Tarkovskilla on Dostojevski-viittauksia muussakin tuotannossaan, joten teoria tuntuu uskottavalta. Elokuva-analyysissä tuodaan esille myös yksi hauska yksityiskohta Stalkerin hahmoon liittyen: kun häntä näytellyt Aleksandr Kaidanovski kysyi ohjaajalta neuvoja hahmonsa motivaatioiden ymmärtämiseen, vastaus kuului: ”Lue evankeliumeja!”

Kromanovin film noir -henkinen elokuvaversio ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellista” ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Tarkovskin Stalker, eikä se toki samanlainen elokuvataiteen merkkipaalu olekaan. Riidat käsikirjoituksen kanssa kestivät pitkään, mutta lopulta asioista päästiin sopuun. Lopputuloksena on elokuva, joka noudattelee pääosin kirjan juonta, mutta jonka henkilöhahmot ovat monin tavoin erilaisia. Yhtymäkohtia Tarkovskin elokuvaan ei ehkä ensi silmäyksellä huomaa, mutta Cederlöf löytää niitä paljonkin: toinen on virolaista tuotantoa ja toinen kuvattu Virossa. Molemmat näyttävät sijoittuvan läntiseen maailmaan, mutta kumpikaan ei täsmennä minne siellä. Molemmissa on kaksi heterotooppista tilaa: toisessa hotelli ja sen ulkopuolinen maailma, toisessa ”Vyöhyke” ja sen ulkopuolinen maailma. Molemmissa pelataan liminaalitiloilla ja molemmat käyttävät uskonnollisia motiiveja. Ja molempien päähenkilö on varsin erilainen kuin alkuteoksessa.

Vastaaviin kirjoihin verrattuna kirjoittaja näkee elokuvien heijastavan ilmapiirin siirtymistä
rationaalisesta kohti irrationaalista. Uskonnon korvaajana niissä esiintyy kehityksen ja teknologiauskon sijaan kulttuuri, mutta myös uskonnolla itselläänkin on sijansa. Lisäksi niissä näkyy tietynlainen eskapistinen kuva kulutusmyönteisestä lännestä, mikä alkuteoksista puuttuu. Rajan ylittäminen näyttäytyy molemmissa elokuvissa tärkeänä tapahtumana, jolla on seurauksensa.

Väitöskirja täydentää hyvin englanniksi julkaistua Strugatski-tietoutta 1970-luvun osalta. On
hienoa, että se sisältää myös kahden elokuvan analyysin, varsinkin kun ne on saatu sidottua hyvin koko väitöskirjan tavoitteisiin. Suomalaista lukijaa väitöskirjan tiivis esitys ja yllättävän vähäiset lähteet voivat hämmentää. Kerrontakin tuntuu ajoittain vähän töksähtelevältä, mikä saattaa johtua juuri esityksen tiiviydestä. Toisaalta, tämä väitöskirja on luettavissa yhdeltä istumalta.