Kirjallisuus ja luonto (osa 4/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 16–17 | Sergei Zalygin

Epäluonnollista taas on se, että maanviljelijän elämä on Venäjällä ollut niin ennen maaorjuuden lakkauttamista kuin sen jälkeenkin, niin ennen lokakuun vallankumousta kuin etenkin sen jälkeen jatkuvaa, loputonta kärsimystä. Mikä silloin on yhden kollektivisoinnin ja kulakkien pakkotakavarikoinnin hinta!

Entä kirjallisuutemme narodnikkilaisine menneisyyksineen, onko se täyttänyt tehtävänsä tässä tragediassa? Täyttivätkö sen Rasputin, Belov, Abramov, Možajev, Tendrjakov? Kyllä vain. Ei aihe tietenkään loppuunkaluttu ole, mutta eivät suotta juuri näiden kirjailijoiden teokset herättäneet lukijakunnassa kiinnostusta ja vastakaikua, vaikka ne näyttävätkin (pinnallisella) ensi silmäyksellä kapea-alaisilta ja ahtaan kansallismielisiltä. Ne kiinnostivat, koska lukijat löysivät näiltä ns. maaseutukirjailijoilta vastauksia kysymyksiin siitä, mitä on neuvostoliittolainen reaalisosialismi tai kollektivisaatio tai kulakkien pakkotakavarikoinnit, vaan ehkä he oppivat, paremmin kuin mistään muusta lähteestä, miten maanviljelijä hävisi tästä maailmasta, millaista tuskaa siihen liittyi.

Yksi historian käännekohta oli toinen maailmansota. Se oli viimeinen sota, ainakin viimeinen maailmansota. Jos tulee vielä uusi maailmansota, ihmiskunta menehtyy. Ja siinäkin Venäjä oli taas kerran tapahtumien keskipisteessä.

Mikä sitten oli neuvostokirjallisuuden rooli sodan käsittelyssä? Riittää kun mainitsee nimen Vasili Bykov tai muistuttaa Vladimir Bogomolovista. Riittää kun lukee Viktor Astafjevin tänä vuonna Novyj mirissä julkaistavan sotaromaanin.

Ja lopuksi vielä yksi 1900-luvun ihmisyyden- ja ekologisuudenvastainen ilmiö: vainot ja toisiaan kuolemanleireillä tuhoavat ihmiset Auschwitzissä, Dachaussa, Gulagissa. Mitään vastaavaa historia ei tunne. Vain silloin on ollut uhka määrän korvaamisesta laadulla, luontoihmisen muuttumisesta antiluontoihmiseksi ja siten itsensä tuhoavaksi.

Ja taas kerran, me olimme varmaankin se maa, joka päädyimme lähemmäs kuilun reunaa kuin mikään muu. Jälkeenpäin sitten kirjallisuutemme kertoi maailmalla mitä kaikkea olimme nähneet "siellä".

Tästä kaikesta ei kukaan puhunut niin paljon ja siten kuin Solženitsyn. Ei hän suotta Vankileirien saaristossaan sano, että hänen paikkansa on yhtä lailla pakkotyössä kuin kirjallisuudessakin. Neuvostoliittolaisessa pakkotyössä. Ei hän suotta omistanut mestariteostaan niille, jotka olivat hänen rinnallaan, jotka menehtyivät. Nykyneuvostolukijalle Vankileirien saaristo on kuin jokin yhteiskunnallis-psykologis-moraalinen läystäke, dokumentti, joka paljastaa keitä me nykypäivän niin sanotut neuvostoihmiset olemme. Novyj mir julkaisee lukijoiden palautteita, ja näiden palautteiden lukijat tietävät, että minulla on perusteita sanoa näin. Eikä Solženitsyn ole ainoa leirien kronikoitsija, heitä ovat olleet myös Dombrovski, Šalamov, Jevgenija Ginzburg ja monet monet muut.

Johtopäätös: kirjallisuutemme joutui 1900-luvun mullistusten harjalle. Vain laiminlyöden itsensä historian ja sen tragedian, vain olematta välittämättä pennin vertaa niistä kärsimyksistä, joiden kohteeksi ei joutunut itse vaan jotkut aivan muut, voi kirjoittaa sellaisia ajatuksia ja artikkeleita, jotka saattavat tämän kirjallisuuden naurunalaiseksi ja innolla valmistella sen muistopalvelusta. Lukekaapa V. Jerofejevin artikkeli Literaturnaja gazetasta. Sen lukeminen oli minulle kauhean vastenmielistä, mutta omalla tavallaan välttämätöntä.

Mutta tässä on kyse, toistan toistamistani, ihmisen vieraantumisesta luonnosta ja omasta luonnollisuudestaan.

Toistaiseksi olemme tarkastelleen tätä kysymystä vain kirjallisuuden ja teknologian lähtökohdista: miten tämä vieraantuminen tapahtuu lähtien sanastosta, miten se jatkuu erinäisten teosten tyylissä sekä kirjallisuuden teemoissa ja sisällössä ylipäätään. Entä sitten filosofiselta kannalta? Vosiko olla, että joidenkin filosofisten käsitteiden menetys, tai ainakin ylenkatse, aiheuttaa tätä vieraantumista enemmän kuin mikään muu? Onko sellaista käsitettä?

Minusta tuntuu että on, Ikuisuuden käsite.

Ikuisuus on ikuista, sillä se on aidosti päättymätön eivätkä mitkään sen ilmiöt tai prosessit ole globaaleja tai tuhoisia vaan ainoastaan paikallisia. Ainoa mikä ei voi tuhoutua eikä muuttua on Ikuisuus. Ja Ikuisuuden käsite on pysyvä, ja se on itse asiassa pätevä kaikille, niin teologeille kuin ateisteillekin. Teologia merkkaa Ikuisuutta sanalla "Jumala". Ateisti ei toki sellaista tunne, mutta mikä hyvänsä sivilisaatio, joka on yrittänyt tai yrittää käsittää Ikuisuuden, ei periaatteessa tuo tähän käsitteeseen mitään uutta. Päähavainto on jo tehty: Ikuisuuden aika ja tila ovat päättymättömiä ja miten paljon Ikuisuutta tutkitaankaan, mitään merkittävää uutta siitä ei keksitä. Kun taas Maa, maallinen luonto on ainoa viestinviejä ja välittäjä meidän ihmisten, ja Ikuisuuden välillä. Siihen perehtyminen ja sen tuntemus ovat ilmiselvästi meidän kaikkien olemassaolomme merkitys, syy ja tehtävä, sen energia. (Ja kaikki energia juontuu aina lähteeseensä.)

En väitä että kaikkien nykypäivän ekologien ja kirjailijoiden pitäisi keskittyä vain Ikuisuuteen. Outoa ja huvittavaahan se olisi. Tärkeää on sen sijaan ymmärtää, että nykymaailman tapahtumissa on kyse sivilisaation vaihtumisesta. Sen sivilisaation, joka syntyi periaatteesta "ihminen on luomakunnan herra", aika on päättymässä. Sen korvaa toinen, sellainen, joka ymmärtää mihin tämä periaate on johtanut. Mutta sekään ei silti ymmärrä, miten sen tulisi uudistua. (Käytän sanaa "uudistua" olettaen, että perestroika, uudelleenjärjestely, ei ole menossa ainoastaan Venäjällä vaan koko maailmassa. Se tekee oloni vähän helpommaksi.)

Sivilisaatioiden muutosten aika on vaarallista ja velvoittaa vastuuseen. Nykyäänhän lähes mihin hyvänsä ihmiselämän käsittelyyn suhtaudutaan eloonjäämiskysymyksenä. Eloonjäämisen ei pitäisi olla vain materiaalinen kysymys vaan myös henkinen, ja ekologialla pitäisi olla esteettinen merkityksensä. Uudessa sivilisaatiossa kulttuuri ja aikamme kulttuuriset arvot saavat mielestäni sellaisen merkityksen, joka meillä on muinaisen Kreikan ja Rooman kulttuureista. Uskon, että venäläinen kirjallisuus, ja sen mukana venäjän kieli, eivät tässä yhteydessä katoa. Uskon näin, mutta vähän epäilen, sillä ihmisten kiinnostus historiaan on katoamassa. Sen huomaa erityisesti nuoressa polvessa, jonka toiveita historia ei ole lunastanut. Se ei myöskään ole opettanut heille elämää sen enempää kuin eloonjäämistäkään.

Viimeisen parin vuosisadan aikana historian merkitys on ollut valtava, kiitos tärkeiden tapahtumien ylitarjonnan. Mutta ehkä juuri siksi se on nyt vähenemässä. Nuori polvi tulee yhä vakuuttuneemmaksi, että historia ei ole opettanut heidän isilleen ja sedilleen paljonkaan, korkeintaan itsestäänselvyyksiä. Miksipä nuoriso siis intoutuisi historiasta?

Uutta sivilisaatiota eivät varmaankaan kiinnosta globaalit (eivätkä sen koommin kansallisetkaan) kokeilut, sen enempää yhteiskunnalliset, taloudelliset kuin uskonnollisetkaan. Se ei tarvitse niitä harhakuvia, jotka ovat vaellelleet pitkin Aasiaa, Afrikkaa, Etelä-Amerikkaa tai varsinkaan Eurooppaa. Sen tavoite on ekologinen hyvinvointi, jolle on alistettava niin talous, politiikka kuin sivistyskin. Liioittelenko? Voi olla, mutta se ei muuta ongelman ydintä miksikään.

Kyllä, luonto on aikanaan ottanut ihmisen suojiinsa. Mutta ihminen onkin päättänyt ryhtyä täysivaltaiseksi isännäksi ja on pystyttänyt luonnon kotiin ihkaoman epäluonnollisen talonsa. Nyt hänen ei auta muu kuin tarjota suoja luonnolle tuossa kodissaan, mutta ei kuitenkaan kuin köyhälle sukulaiselle vaan pikemminkin jonain, joka toisi mukanaan hallinnan ja järjestyksen tähän uuteen kotiin. Sillä pitää olla täydet oikeudet koko omaisuuteen, johon kuuluu myös kirjallisuus ilman mitään poikkeuksia. Sitä parempi mitä nopeammin luonto löytää paikkansa tässä uudessa sivilisaatiossa.

Päätän kirjoitukseni Nikolai Gumiljovin runoon. Tuleva akmeisti sanoi joskus ilman kummempia runollisia kikkailuja:

Jumala on, maailma on, ne ovat ikuisia,
Ohikiitävä ja kurja on ihmisen elämä,
Mutta kaiken vie mennessään ihminen,
Joka rakastaa maailmaa ja uskoo Jumalaan.

Nämä ihmiselle osoitetut sanat pätevät yhtä lailla myös kirjallisuuteen. Venäläiseen nykykirjallisuuteen luultavasti enemmän kuin mihinkään muuhun.

Kirjallisuus ja luonto (osa 3/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 14–15 | Sergei Zalygin

Mitä sitten nykykirjailija oikeastaan luo ja keksii, jos myyttien aikakausi on ohi ja jopa henkilökuvien aikakausikin on väistymässä kuin jokin säärintama? Nykyään kirjailija yhdistelee hahmojensa henkilökuvissa erilaisten ja pitkään tunnettujen hahmojen piirteitä. Henkilössä on niin ja niin paljon pahaa ja niin ja niin paljon hyvää, jotain Taras Bulbasta, jotain Petšorinista. Uusia ominaisuuksia sellaiseen sankariin ei saa kiinnitettyä, ehkä korkeintaan voi lisätä hänelle jonkinlaisia psykologisia tai seksuaalisia heikkouksia tai perversioita. Tämäntyyppinenkin kirjallinen pasianssi on toki taidetta, mutta, toistan vielä, ei se mikään uusi keksintö ole.

Nykykirjallisuus ja -psykologia todellakin vailla mitään perusteita yhä pitävät ihmisen suuruutta rajattomana, mutta käytännössä ne köyhdyttävät ihmistä. Esimerkkeinä voisin mainita vaikkapa Aleksandr Zaporožetsin ja Vladimir Zintšenkon. Tartun sanaan "muisti". Arjessa jaamme ihmiset hyvä- ja huonomuistisiin, vain Psykologinen sanakirja erottelee puskurimuistin, ikonimuistin, aistimuistin, yli kymmenen erilaista muistia. Tämä on sinällään epäilemättä hyvä, mutta huonoa on se, että sanakirjassa ei ole tilaa sellaisille sanoille kuin "hellyys", "hyväily" tai "rakkaus". On ilmeistä, että sanakirjan kokoajien mielestä näille sanoille ei ole käyttöä psykologian alalla.

Niinpä luonnollisen maailman, kaikkien elävien ominaisuudet korvautuvat yliluonnollisilla käsitteillä, seikoilla, jotka vastustelevat kokonaisuutta. Kapea erikoisala tyrkyttää itseään ihmiskunnalle, tyrkyttää itseään kokonaisuudenvastaisin seikoin. Erikoisala on aina altis selityksille ja loppumattomille analyyseille, jotka ovat voimattomia ehjyyden ja täydellisyyden, siis luonnon, edessä.

Mutta jos ehjyys rikotaan, niin kaikki sen yksityiskohdat menettävät merkityksensä. Ihminen, joka on menettänyt luonnon, joidenkin käsitysten mukaan Jumalan, hänelle antaman eheyden, on jo taantuva ihminen, ei enää täysin ihminen.

Venäjällä meillä on tapana syyttää vallanpitäjiä menetyksistä. Rakennuskuopat ovat sylkeneet maamme sen koko alueelle, eikä Platonin kuoppa ollut varmaankaan niistä ensimmäisiä.

Mutta suhteessa luontoon näennäinen toiminnan euforia liikuttaa meitä kaikkia. Mainio neuvostorunoilija onkin kirjoittanut:

Ei ole hienompaa,
Kuin alla taivaan mahtavan
Neuvostotehtaiden savu,
Savu isänmaamme...

Upeat prosaistit taas ylistivät kanavien rakennnusprojekteja, vaikka ne aiheuttivat luonnolle korjaamatonta tuhoa. He toki vain kirjoittivat, mutta joku on ihan oikeasti suunnitellut ja toteuttanut Puškinin, Lermontovin, Turgenevin, Tolstoin, Buninin ja Prišvinin synnyinmaiden muutoksen. Joku on muuttanut kuvernementit "alueeksi", jossa ei ole mustanmullan häivääkään, pelkkää Venäjän sydänmaille levittäytyvää erämaata. Tämän muutoksen arkkitehtejä olivat niin taloustieteilijä Zaslavskaja, ministeri Vasiljev ja agronomi Lysenko kuin uudisraivaaja Polad-Zadekin puolisoineen.

Näin maassa, jonka taloustieteilijöihin kuului joskus Tšajanov, ministereihin Stolypin ja Witte, agronomeihin Dokutšajev, uudisraivaajiin Žilinski ja Kostjakov. He julistivat ensimmäisinä ja julistavat: "emme odota armoa luonnolta, otamme sen haltuun neuvostokäsillämme". Toiset taas ovat tunteneet itsensä enemmän luontoihmisiksi kuin virkamiehiksi tai neuvostoliittolaisiksi ja ovat taistelleet luonnon ja ihmisen harmonian puolesta. Toiset ovat olleet luonteeltaan itsenäisiä yksilöitä, toiset taas muiden tahdon toteuttajia. Tarvitaanhan petturuuteen, muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta poiketen, aina esimerkkiä, johtajaa ja mallia. On aina oltava joku, joka johtaa.

Joten, mitä tulee kirjalliseen tietoon, kaikki se mitä nykyään kutsumme sosiaalipsykologiaksi ei suurelta osin ole muuta kuin ympäristöpsykologiaa. Kyse on jonkintasoisesta joko kuulumisesta luontoon tai vieraantumisesta siitä. Tiedämme millainen viha ja anarkismi leviää maassamme päivästä toiseen. Ihmisten suhteissa toisiinsa on kyse ihmisen suhteesta luontoon, maailmaan ylipäätään kokonaisuutena.

Jos äärioikeistomme ja äärivasemmistomme olisivat keskittyneet Tšernobylin onnettomuuden aiheuttamiin ongelmiin sekä Neuvostoliiton vesiministeriön rosvouksen seurauksiin Araljärvellä ja alisella Volgalla, jos he olisivat olleet enemmän kansalaisia, he olisivat ymmärtäneet toisiaan paremmin.

Luonnon sovittelevaa roolia ei voi verrata mihinkään muuhun, mutta myös mitkä hyvänsä riidat ihmisten kesken, mitkä hyvänsä virheet ja erheet ilman muuta vaikuttavat luontoon ja sen kohtaloon. Eivätkö muka sota ja sen kautta sotilaallisen väliintulon politiikka ole olleet syyt ympäristömme nykyiseen tilaan? Eikö muka Vienanmeren-Itämeren-kanavan rakentamisesta alkanut Gulag ole "kommunismin suurten stalinilaisten rakennustyömaiden" esikuva?

Tässä mielessä aivan erityinen sija on Viktor Astafjevin romaanilla Kuningaskala, se on melkeinpä ainoa tuntemani romaani, jossa ympäristöteema yhdistyy psykologiaan.

Ekologiasta tulee vuosi vuodelta yhä universaalimpi tiede. Tähän asti ihmiskunnan kehitystä on edistänyt rajaton ihmisen tarpeiden kasvaminen, mutta vääjäämättömästi on kehittynyt sekä konsumerismin että rajoittavien toimien tarve. Ekologia on se tieteenala, joka käsittelee näitä yleisiä rajoituksia. Ekologia ei muuten oikeastaan edes ole perinteisesti ymmärrettynä tiede.

Tieteen syntisyys piilee siinä, että se on alusta asti ylenkatsonut Ilmestyskirjaa, joka on tuomittu kauhukuvaksi ja höperyydeksi, kun taas ekologia kumpuaa sen tunnustamisesta. Tiede ei ole voinut tunnustaa myöskään Antikristusta, mutta ekologia tunnustaa senkin: se on ihminen, joka ei millään pysty hillitsemään kulutuksennälkäänsä. Niinpä ekologia tuleekin lähemmäs uskontoa. Tiede on yhä vähemmän tavallisen ihmisen ulottuvilla ja jopa itselleen, sillä se pirstoutuu, kuten edellä oli puhe, lukemattomiin erikoisaloihin. Ekologiasta taas tulee enemmän ja enemmän yhteiskunnallinen liike, joka tunkeutuu meidän kaikkien tietoisuuteemme.

Tiede vieraantuu suorasta yhteydestä päätutkimuskohteeseensa: luonnosta. Se tulee yhä epäluonnollisemmaksi ja ohjaa koko ihmiskuntaa tälle petolliselle tielle. Ekologia taas lähestyy luontoa. Juuri tiede on tehnyt luonnosta "elinympäristön" ja riisunut sen kaikista muista merkityksistä. Eikö vain olekin kirjallisuuden tehtävä puhua tästä kaikesta, yhä uusia taiteellisia keinoja etsien?

Kyllä, kirjallisuuden luonteen keksinnöt ovat loppuunkaluttu vara. Mitä sille sitten on jäänyt?

Ennen kaikkea jäljelle ovat jääneet tapahtumat.

Jokapäiväisillä tapahtumilla ja historiallisilla tapahtumilla ei ole eikä tule loppua, reservit ovat loppumattomat. Se velvoittaa kirjallisuuden lähestymään journalismia ja dokumentaalisuutta. Niinhän se on, mitä isompia ovat tapahtumat sitä enemmän ne, ainakin aluksi, työntävät kaunokirjallisuutta journalismin suuntaan. Sodan jälkeen journalismiin siirtyivät väliaikaisesti niin Tendrjakov, Abramov, Solouhin, Baklanov kuin monet muutkin.

Haluan vielä painottaa, että sellaiset traagiset globaalit tapahtumat, kuten urbanisaatio ja sota ovat repressiivisiä, niissä on aina kyse sodasta luontoa vastaan, määrätietoisesta ja säälimättömästä hyökkäyksestä sitä kohtaan. Urbanisaatio ei edes peittele ympäristönvastaista luonnettaan, mutta maanviljelijän vieraantuminen maasta on kaikkein suurin askel kohti ihmisen vieraantumista luonnosta. Tämä käynnissä ollut prosessi on ollut ja on yhä tuskainen kamppailu. Maanviljelijän tragedia on maailmanlaajuinen tosiasia, mutta se on ollut hämmentävän epäkiinnostava aihe ihmiskunnalle. Ehkä siksi, että samaan aikaan on sattunut muita tapahtumia, sellaisia kuin sota ja vallankumoukset.

Kirjallisuutemme on ollut tästä poikkeus, ja siihen on syynsä.

Maatalousmaana Venäjä on synnyttänyt omanlaistaan maatalouslähtöistä, toisin sanoen kansallista kirjallisuutta, se on itsestään selvää. Niin Tolstoi ja Turgenev kuin myös Puškin ja muut klassikkomme olivat lähellä maataloutta ja maanviljelijää, mikä on ilman muuta vaikuttanut heidän tuotantoonsa. Sekin on selvää ja luonnollista.

Kirjallisuus ja luonto (osa 2/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 12–13 | Sergei Zalygin

Mistä on kyse kun puhutaan Tolstoin tyylistä? 1800-luvun aateliskartanoiden asukkaiden elämäntyylistä ja ajatusmaailmasta. Dostojevskin tyyli taas edustaa aatelintonta kaupunkisivistyneistöä. Gogolin tyyli on hyvin monipuolista, mutta Kuolleissa sieluissa kuolleiden sielujen omistajat puhuvat ainoalla heille mahdollisella tyylillä. Pari- kolmekymmentä vuotta Gogolin jälkeen heidän puheenpartensa oli jo erilainen, heitä ei oikeastaan enää edes ollut, koska maaorjuus oli lakkautettu Venäjällä. Tšehovin tyyli heijastaa kaikkialla hänen omaa elämäntyyliään sekä sen ympäristön tyyliä, johon hän kuului: venäläisen ensimmäisen sukupolven ei-perityn intelligentsian.

Poikkeuksia tietysti on, mutta minusta vaikuttaa, että ihmisten elämäntavoista ammentuva tyyli usein heijastaa myös heidän suhdettaan luontoon, sitä miten he näkevät luonnon, tapaa, jolla henkilö osallistuu maailmaan ja luontoon. Katsokaa vain miten erilainen on suhde maailmaan ja sitä kautta luontoon Tolstoilla, Gogolilla, Tšehovilla ja Turgenevilla. Kullakin näistä kirjailijoista tuntuu olleen oma maailmansa, omat värinsä, äänensä, auringonnousunsa ja -laskunsa. Kukin heistä loi omanlaisensa version maailmasta ja luonnosta, sen väreistä, äänistä ja ilmapiiristä. Yhteistä venäläisille klassikoille on kenties vain yksi: niistä puuttuu huoli luonnosta, sen olemassaolon jatkuvuudesta, sen ikuisuudesta ja kaiken kaikkiaan, sen lähes äärettömästä pitkäikäisyydestä.

Niin Turgenevin ja Gontšarovin kuin Puškinin ja Lermontovinkin maisemat ovat tietysti suuria mestarinäytteitä, mutta sittenkin, kun luen heitä niin en voi olla ajattelematta: "Olisipa meillä teidän ongelmanne!"Tämänhetkinen kaino, luoksemääsemättömänoloinen toiveeni on ihailla luontoa ja siirtää rakkautensa, maisemallisen henkensä lukijalle. Se voi jäädä pelkäksi haaveeksi, jos lukijani asuvat Tšernobylin alueella tai entisen Araljärven rannoilla! Eivätkä oikeastaan edes elä, vaan, epäjohdonmukaisesti, ovat olemassa.

Neuvostoajan kirjailijoiden luonto on aivan toisenlainen. Kuvaako Aleksandr Serafimovitš luontoa ylipäätään romaanissa Rautavyöry? Entä Isaak Babel Punaisessa ratsuväessä? Artjom Vesjolyi Verellä huuhdellussa Venäjässä? Olihan toki toisenlaisiakin ilmiöitä, oli Platonov, oli Bulgakov. Juuri yhteiskunnan paradoksaalinen luonnonlakien ulkopuolinen olemassaolo synnytti Andrei Platonovin paradoksaalisen tyylin (sekä Bulgakovin fantasmagorian).

Minusta vaikuttaa siltä, että olennaisinta Platonovin paradoksaalisuudessa on ihmisen uskomaton ja villi väkivalta luontokappaleita ja luontoa kohtaan sellaisenaan, ikään kuin olisimme luonnon ulkopuolisia ja senvastaisia. Mikä vielä voisi olla suuri paradoksi, mistä tällainen olemassaolomme johtuu? Romaanin Monttu ja erityisesti Tševengurin uudelleenlukeminen vakuuttaa yhä uudelleen tästä. Kirjoittaahan Platonov "luontoihmisistä", sellaisista kuin Fro, Ivanov tai Lumoutunut ihminen, aivan erilaiseen tyyliin. Mutta hekin ovat tuomittuja.

Entäpä sitten Prišvin tai Sokolov-Mikitov. He pakenivat tätä väkivaltaa ja luontoon kohdistuvaa mielivaltaa vielä suojeltuihin metsiin ja siellä, metsän hiljaisuudessa, he halusivat yhdessä tämän hiljaisuuden kanssa kuolla. He halusivat jakaa kohtalonsa luonnon kanssa. Rajoittamattomat ja itsekkäät toimet luonnossa, kokeet luonnon kustannuksella olivat heille vieraita. Kyllähän mestari, aito työläisihminen, aina tietää ja tuntee mitä hän pystyy tekemään ja mitä hänen pitää tehdä sekä mitä hän ei voi tai ei saa tehdä. Hän tietää, että hänen työllään on rajat. Hän erottaa helposti hyödyllisen työn hyödyttömästä ja tuhoavasta. Saman lailla työn ymmärtäminen eroaa myös toiminnasta.

Luonto on harmoninen, sitä ei käy kiistäminen. Harmonisuutensa ansiosta se on ylipäätään olemassa. Mutta emme tahdo tajuta, että harmonia on myös rajoitusten taidetta, kaiken turhan syrjäänheittämisen taidetta, kaiken päin mäntyä menneen, kaiken sen, joka on nyt tai tulevaisuudessa esteenä elämän jatkumiselle maapallolla.

Emme myöskään halua ymmärtää, että maanpäällinen elämä on rajallinen, että tämän maailman ihminen on rajallinen. Kun puhumme moittien tai jopa halveksuen rajallisesta ihmisestä, emme aavista sanovamme suoran totuuden, sillä rajallisia me todellakin olemme. Kirjallisuus yrittää yhtä täysin turhaan avata uudenlaista henkilökuvaa. Kaikki olemassaolevat ihmisluonteen piirteet on jo avattu, sillä niitäkin on vain rajallinen määrä.

Seuraavaksi teen pienen hypyn maantieteeseen.

Kun Kolumbus, Cook, Magalhães ja tuhannet muut vähemmän menestykselliset ja siksi meille tuntemattomat tutkimusretkeilijät purjehtivat (on erittäin tärkeää huomata, että heitä kuljetti luonnonvoima — tuuli) valtamerillä, he pyrkivät löytämään jotain aidosti uutta. Kukin heistä luotti omaan menestykseensä ja intuitioonsa. Muita takeita heillä ei ollut, ei ollut ohjelmia, suunnitelmia tai aikarajoja. Kukaan heistä ei tiennyt milloin palaa kotiin tai palaako milloinkaan. Siinä oli kyseessä löytöretkeily sanan varsinaisessa merkityksessä. Meidän aikanamme maantieteelliset kartat ovat jo valmiita, ja löytöretkeilijöiden paikan ovat ottaneet tutkijat, joita voisi oikeastaan paremminkin kutsua tarkentajiksi. Heidän reittinsä ja ohjelmansa ovat kaukaa edeltä suunnitellut, ehkä vaikkapa vuosi ennen itse matkan alkamista. Avaruudessa ollessaan he tietävät montako minuuttia maapallon kiertäminen kestää, tai jos he lentävät kuuhun tai Marsiin, kuinka kauan perille pääseminen vielä kestää.

Sivistys on ylipäätään muuttanut matkustamisen urheiluksi ja turismiksi. Matkailija ampaisi uusille reiteille nähdäkseen jotain, jos ei nyt ensimmäisenä, niin ainakin yhtenä ensimmäisistä. Turistia taas ajaa kateus: miten voi olla, että sadat miljoonat ovat nähneet Pariisin, mutta minä en? Törkeää! Miljoonat ovat lipuneet Magalhãesinsalmin läpi, mutta minä en? Törkeää sekin!

Jos merkittävimmät maantieteelliset löydöt on tehty tuulen avulla, niin ihmisen ja ihmisluonteen löytöjen tärkeimpänä työkaluna on ollut sulkakynä.

Renessanssitaide ei sattumalta osunut suurten löytöretkien aikaan. Näyttäisi siltä, että ihminen pystyi löytämään itsensä samalla kun hän löysi maailman. Kun toinen tuli valmiiksi, tuli toinenkin.

Toistan vielä, että löytäminen saatiin valmiiksi, mutta kirjallisuus ei kuitenkaan ole siihen tahtonut uskoa. Ei varsinkaan suhteessa itseensä, ei varsinkaan  jatkuvasti "ajankohtainen" neuvostokirjallisuus, suurelta osin ei sosialistinen realismikaan. Mutta uskoa pitäisi, todellisuus pakottaa.

Voisi kysyä, mitä uusia ominaisuuksia kirjallisuus ja tiede ovat viimeisen tuhannen vuoden aikana avanneet ihmisessä? Ei todellakaan mitään. Hyvä ja paha, rehellisyys ja petturuus, pelkuruus ja urheus, heikkous ja vahvuus, kyky rakastaa ja vihata, kaikki nämä ovat olleet tunnettuja jo aikojen alusta asti. Jo muinaiset taiteilijat ovat myyttien muodossa kertoneet niistä selkeästi ja taitavasti.

Myytit olivat innostuksen lähteenä vaikkapa Shakespearen tuotannossa, mutta Venäjällä niiden vaikutus näkyi ensinnä pyhien elämäkerroissa. Sen jälkeen mielestäni Gogolin tuotannossa. Gogol sai lähes valmiiksi ihmisominaisuuksien taulun, vähän samaan tapaan kuin Mendelejev alkuaineiden jaksollisen järjestelmän. Eikö Kuolleita sieluja muka voi rinnastaa tähän? Minusta tuntuu, että jopa Akaki Akakijevitš Bašmatškinin taustalla on myytti. Dostojevski puolestaan saattoi Gogolin työn loppuun. Hänen hahmonsa, kuten Stavrogin, Karamazovin veljekset ja munkkivanhus Zosima vahvistavat tämän.

Ihmisluonteella oli venäläiselle kirjallisuudelle ylipäätään yleisempi tyyppijärjestelmällinen merkitys. Tämä merkitsee sitä, että Tšehov kertoi tuotannossaan niiden luonteenpiirteiden ryhmien ominaisuuksista, joihin hän itse kuului, joihin kuuluivat Jelpatevski, Boborykin ja Levitan. Heidäthän hän näki ensisijaisiksi lukijoikseen ja kirjoitti siis ennen muuta heille. Tšehovin aikaan Venäjällä oli paljon tšehoveita. Toinen juttu on se, että vain yhdestä heistä tuli kuuluisa sanataiteilija. Kyllähän Puškininkin ympärillä oli monia puškineita, hyvin huomattavia kirjallisuushistorian kannalta, mutta merkittävästi häntä lahjattomampia. Ihmisluonteet ja niille tyypilliset ryhmät muodostivat myös sen yhteiskunnan, jossa he vaikuttivat toisiinsa, oppivat tuntemaan toisensa ja rikastuivat sen myötä henkisesti sekä muodostivat eliitin. Ilman tällaisia tyypiteltyjä ryhmiä yhteiskunta lakkaisi olemasta yhteiskunta ja muuttuisi väkijoukoksi, joka hyvin helposti omaksuisi yleisiä ja siten primitiivisiä ajatuksia. Ja huom.: yhteiskunta ja väkijoukko ovat kaukana toisistaan, ne syntyvätkin ihan eri tavoin. Yhteiskunta on evoluution tulos, voisi jopa sanoa, kulttuurisen evoluution. Se voi muuttua väkijoukoksi vain vallankumouksen kautta. Väkijoukkohan on yhtä, ja yhtenäisyyteen ei kuulu harmonia, sillä se ei sellaista tarvitse.

Kirjallisuus ja luonto (osa 1/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 10–11 | Sergei Zalygin

Ihmisten kärsimys, heidän olemassaolonsa tragedia, on aina ollut kirjallisuudelle tärkeä osa-alue. Sanoisin, että kulttuuri syntyikin juuri silloin, kun ihmiset ymmärsivät oman tragediansa.

Tragedia on aina kummunnut ihmistenvälisistä suhteista. Shakespearen ja Dostojevskin tuotannot keskittyvät vahvasti henkilökohtaisiin suhteisiin. Yhteiskunnallisiin suhteisiin paneutuvista taas mainitsisin, joillekin ehkä hieman yllättäen, Platonovin. Mutta 1900-luvun lopulla on noussut aivan uudenlainen globaalin tragedian alue: ihmisen ja luonnon väliset suhteet. Tämän tragedisuuden uudenlaisuus yllätti kirjallisuuden, joka ei ole ollut uuteen rooliinsa ollenkaan valmis. Kirjallisuus ei ole vieläkään hyväksynyt luontokysymystä nykymaailman eittämättä tärkeimmäksi ongelmaksi.

Me kaikki ymmärrämme, että ihminen on jo monen vuosisadan ajan suhtautunut luontoon kuin anarkisti ja siinä määrin itsekkäästi, että ei edes huomaa sitä kriittistä hetkeä, jolloin jotain luonnonvaraa on jo käytetty liikaa, tuota elämälle äärimmäisen vaarallista hetkeä. Tiedämme, että jo antiikin suuri ajattelija Solon varoitti, että kukkaketojen muuttaminen autiomaiksi voi olla kohtalokasta ihmiselle. Kaksi ja puoli tuhatta vuotta myöhemmin emme ole kuitenkaan vieläkään ottaneet näistä varoituksista opiksemme.

Homeros tutki aina tavalla tai toisella ihmisten välisiä suhteita, mikä onkin mielipuuhaamme. Ihmiskunnan ja luonnon, ihmiskunnan ja koko muun maailman välisten suhteiden tutkimiseen olemme suhtautuneet intohimottoman viileästi. Homerosta toki pidämme arvossa, mutta Solon on ei suuremmin innosta. Kun uskonto omi apokalyptisen pohdiskelun itselleen, kirjallisuus sai alkaa hengittää vapaammin ja iloisemmin. Se on paljon mieluummin maallinen, mainen ja maailmallinen. Mutta tämä ilo ja maallisuus kääntyikin aivan uuteen suuntaan, mitä oikeastaan saattoi odottaakin.

Aika teki tehtävänsä. Se kului ja asetti kaikki tekomme täysin määrättyyn järjestykseen: elämän puolesta ja sitä vastaan. Toisin sanoen, aika antoi kaikelle sille, mitä kutsumme ajankohtaiseksi, kysymyksen "olla vai eikö olla" todellisen sisällön.

Niinpä myös minä, entinen maanparannustöiden insinööri, kasvoin luonnon muuttajan ja uudistajan hengessä. Uskoin, että nämä muutokset tekevät maasta kauniimman, entistäkin hyödyllisemmän ihmisille, sosialistisen yhteiskunnan ihmisille. Uskoin, että vain "olla" on olemassa ja, että "ei olla" on pelkkää tyhjyyttä ja tarpeetonta kuvitelmaa. Uskoin, että ei luonto minun viisauttani tai intomieltäni kaipaa.

Mutta pitkän elämäni aikana olen joitakin kertoja käynyt Vuoristo-Altaissa ja joka kerta (vuosina 1929, 1938 ja 1961) olen nähnyt täysin erilaisen Vuoristo-Altain, runnellun ja yhä viheliäisemmän, yhä luonnottomamman. Joskus ajattelin luontoa ja sen maisemaa katsoessani, että minä kuolen, mutta tämä joki, nämä vuoret, nämä niityt ja taivaat, nämä metsät jäävät jälkeeni. Nehän ovat nimenomaan ikuisuuden ilmentymä maan päällä. Hiljalleen vakuutuin kuitenkin, että elämäni kestää päinvastoin pidempään kuin se aika, jossa luonnon omakuva ja sitä kautta sen aito olemus säilyvät. Tällä hetkellä Vuoristo-Altaissa, yhdellä maailman kauneimmista joista, Katunilla, rakennetaan vesivoimalaa, joka ei ole tarpeen kenellekään muulle kuin ministeriöiden virkamiehille. Altai lakkaa lopullisesti olemasta oma itsensä, siitä tulee ihmiselämälle ehdollistettu ympäristö. Ja kaikki vain, koska ihminen, jonka elämä on pelkkä silmänräpäys, on orjuuttanut tuon ikuisuuden. Hän halusi tulla (ja tuli) luomakunnan herraksi, mikä ei olisi mihinkään muuhun lopputulokseen voinut johtaakaan. Niin on aina ollut: valtias, joka ei ole pystynyt hallitsemaan itseään, on ajanut hallitsemansa perikatoon.

Ja nyt pitää muistaa, että myös kirjallisuus, siinä määrin kuin se ihmiselämään osallistuu, on myös kulkenut tätä luonnosta vieraantumisen tietä.

Mitä merkkejä siitä on nähtävissä?

Aloitetaan sanastollamme, lähdetään sanasta. Voin jakaa minkä hyvänsä kielen sanakirjasanat luontosanoihin ja luontoa laajentaviin (muitakin mahdollisia merkintätapoja on, esimerkiksi käsitteelliset, jälkiluonnolliset). Luontosanat voidaan aistia fyysisesti ja ne merkitsevät asioita, niiden ominaisuuksia ja kehitystä sekä myös toimintoja, joita voimme aistia välittömästi viidellä aistillamme, jotka luonto on meille antanut: näkö, kuulo, tunto, haju ja maku. "Tuntosanoja" ovat sellaiset kuin käsi, jalka, varpunen, taivas ja televisio, tai kaunis, nopea, älykäs, karhea, äänekäs ja sanaton, tai kirjoittaa, pilkkoa, nauraa ja itkeä. Näillä sanoilla, sen lisäksi että ne ovat "nähtäviä", "tuntuvia" ja kuultavia, on oma kansan historian kanssa yhteinen historiansa. Tiedetäänhän, että esimerkiksi islannissa kalastajien ikivanhassa kielessä erilaisilla tuulilla on oma sanansa. 27 erilaisella sanalla erotellaan esimerkiksi länsituuli itätuulesta, kevyt tuuli kovasta tai myrskyisästä. Filippiineillä taas sanalla "kantaa" on yli 50 merkitystä riippuen siitä, miten kannetaan: pään päällä, hartioilla, selässä, käsissä jne.

Luontoa jatkavat sanat, kuten vaikkapa laser, ovat tieteen ja tekniikan luomia eivätkä ne liity aisteihimme. Myös virkavalta luo sanoja (orwellilaiseen tyyliin), se luo myös slangia. Kaikki tämä on jo tuttua.

Eri ryhmiin kuuluvien sanojen kohtalo on erilainen. Luontoa laajentavien sanojen lukumäärä kasvaa eksponentiaalisesti, ne tuottavat helposti lisää saman ryhmän sanoja, mielistämmekin ne valtaavat yhä enemmän alaa. Luontosanojen lukumäärä sekä kasvaa että laskee. Kasvua aiheuttaa lähinnä yhä uusien tavaroiden ilmestyminen arkeemme, sellaisten kuin television, kaukokirjoittimen tai tietokoneen. Neuvostoliitossa tällaisia uusia esineitä ei juurikaan tuoteta, niinpä venäjän kieleenkään ei näitä sanoja tule. Samaan aikaan maailmassa katoaa monia eläin- ja kasvilajeja, kala-, lintu- ja hyönteislajeja. Käytöstä katoaa myös niitä vastaava sanasto.

Moskovalaislapset alkavat jo unohtaa sanan varpunen. Entä kuka nykyään muistaa sellaisia sanoja kuin niini tai sokkanaula (ven. tšeka), paitsi jos puhe on Lubjankan vankilasta ja neuvosto-Venäjän valtiollisesta poliisista, Tšekasta. Kuka muistaa kaiken maailman työhevosten valjastamiseen liittyvien osien nimiä? Mutta kyse ei ole edes siitä, ei niiden tai näiden sanojen absoluuttisesta lukumäärästä, vaan pikemminkin siitä, että maapallon koko konkreettinen luonto on tätä nykyä jo luetteloitu ja nimetty. Meistä vain näytti kuin se olisi ääretön, mutta se on äärellinen.

60 vuotta sitten opiskelin maatalousoppilaitoksessa, jossa kasvitieteen opettajana oli unohtumaton Viktor Vereštšagin. Matkaillessaan Vuoristo-Altaissa hän löysi 15 aiemmin tuntematonta kasvilajia, joiden nimiin sittemmin lisättiin etuliite "vereščaginus". Onko sellainen todellakin vielä mahdollista?

Toistan vielä: niin pitkään kuin konkreettinen maailma näytti äärelliseltä ja tutkitulta, toimemme siinä olivat rajattomia, sanoja luova toimintamme mukaan lukien. Nykyään kirjallisuudesta tulee kuitenkin väistämättä yhä enemmän luonnon rajat ylittävää. Mutta kunpa se jäisikin vain tähän! Mielestäni sanasto on kuitenkin vain kirjallisuuden luonnosta vieraantumisen alku. Sanaston jälkeen tulee tyyli. Miten voisinkaan kuvailla, mitä tyyli on ja ennen kaikkea mitä se heijastaa? Se heijastaa ihmisten jonkinlaista elämäntapaa (ja sen myötä ajatusmaailmaa). Ei ole sattuma, että sanaa "tyyli" käytetään sekä puhuttaessa kirjallisesta tyylistä että elämäntyylistä.