Putinin Valdai-puheen tekstiversio

Yleisön pyynnöstä julkaisen Putinin taannoisen Valdai-puheen käännöksestä tässä myös tekstiversion. Ks. videokäännös osoitteesta http://venajastasuomeksi.blogspot.fi/2014/10/kansainvalinen-valdai-seuran-konferenssi.html

Vladimir Putinin puhe Valdai-konferenssissa Sotšissa 24.10.2014.

Lähde: Venäjän presidentti, <http://www.kremlin.ru/news/46860>

24.10.2014 klo 19.00 | Vladimir Putin

Hyvät kollegat, naiset ja herrat, ystävät! Tervetuloa Valdai-seuran 11. konferenssiin.

Kuten jo on mainittu, tänä vuonna tapahtumalla on uudet järjestäjät. Joukkoon kuuluu myös venäläisiä kansalaisjärjestöjä, asiantuntijaryhmiä ja johtavia yliopistoja. Lisäksi täällä on pyydetty käsittelemään venäläisten aiheiden lisäksi myös kansainvälisen politiikan ja talouden kysymyksiä.

Odotan, että nämä muutokset järjestelyissä ja teemoissa vahvistavat seuran asemaa yhtenä johtavista asiantuntijoiden keskustelufoorumeista. Toivon myös, että ns. Valdain henki säilyy. Siihen kuuluvat vapaus, avoimuus ja mahdollisuus tuoda vilpittömästi esiin eriäviäkin mielipiteita.

Minäkään en aio pettää odotuksianne, puhun suoraan ja avoimesti. Jotkin kohdat saattavat tuntua turhankin ankarilta. Mutta ei näissä tapaamisissa ole mieltä ellemme puhu suoraan ja rehellisesti todellisista ajatuksistamme. Siinä tapauksessa voisimme keskittyä pelkkiin diplomaattisiin tapaamisiin, joissa ei puhuta mitään järkevää. Erään tunnetun diplomaatin sanoin, diplomaateilla on kieli vain ollakseen puhumatta totta.

Olemme kokoontuneet tänne eri syistä. Tavoitteemme on vilpitön keskustelu. Arvioiden suoruutta ja kovuutta ei tarvita sapelinkalisteluun, vaan saadaksemme selvyyden mitä maailmassa oikein tapahtuu. Miksi turvallisuus ja ennalta-arvattavuus vähenevät, miksi riskit kasvavat joka puolella.

Tämänpäiväisen tapaamisen teema on jo tuotu esiin: Uudet pelisäännöt vai peli ilman sääntöjä? Nähdäkseni tämä teema kuvaa oikein hyvin sen tienhaaran, jossa tällä hetkellä olemme, valinnan, joka meidän kaikkien on tehtävä.

Väite, että maailma muuttuu koko ajan, ei ole uusi. Tiedän, että asiasta on täällä tänään keskusteltu. On todellakin vaikea olla huomaamatta perustavanlaatuisia muutoksia maailman politiikassa, taloudessa, yhteiskunnallisessa elämässä, teollisuudessa sekä teknologiassa.

Pyydän anteeksi, jos toistan keskustelussa jo kuultuja näkemyksiä. Sitä ei voine välttää, olettehan puhuneet jo paljon. Kerron omat näkemykseni. Ne saattavat yhtyä joidenkin muiden osanottajien näkemyksiin, toisista ne varmaankin poikkeavat.

Älkäämme unohtako historian opetuksia, kun analysoimme nykytilannetta. Ensinnäkin, maailmanjärjestyksen muutokset (ja siitä on kyse tämänhetkisessä tilanteessa) ovat järjestään johtaneet, jos eivät maailmanlaajuiseen sotaan tai yhteenottoon, niin ainakin ketjuun kiihkeitä paikallisia konflikteja. Toiseksi, maailmanpolitiikassa on kyse ennen kaikkea talousjohtajuudesta, sodan ja rauhan kysymyksistä sekä humanitaarisista kysymyksistä, mukaan lukien ihmisoikeudet.

Maailmassa on paljon ristiriitoja. Meidän pitää kysyä avoimesti toisiltamme, onko meillä varma turvaverkko. Valitettavasti meillä ei ole takeita siitä, että nykyinen kansainvälinen ja alueellinen turvallisuusjärjestelmä pystyy suojelemaan meitä järistyksiltä. Tämä järjestelmä on vakavasti heikentynyt, pirstoutunut ja hajonnut. Myös kansainväliset ja alueelliset poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen yhteistyön instituutiot läpikäyvät vaikeita aikoja.

Monet maailmanjärjestyksen turvallisuutta ylläpitävät mekanismit luotiin jo aikaa sitten, mm. ja ennen kaikkea heti toisen maailmansodan jälkeen. Tämän järjestelmän lujuus ei perustunut ainoastaan vallan tasapainolle tai, painotan myös tätä, vain voittajan oikeudelle. Sen sijaan tämän järjestelmän luojat kunnioittivat toisiaan, he eivät yrittäneet puristaa toisia kuiviin vaan pyrkivät vuoropuheluun.

Keskeisintä on, että tämän järjestelmän tulee kehittyä ja kaikkine puutteineenkin auttaa, jos ei nyt ratkaisemaan niin ainakin hillitsemään maailman ongelmia. Sen pitäisi pystyä säätelemään valtioiden välisen luonnollisen kilpailun terävyyttä.

Olen varma, että tätä menneinä vuosikymmeninä, ajoittain tuskaisestikin rakennettua hallitsemisen ja tasapainon mekanismia ei olisi saanut rikkoa. Missään tapauksessa sitä ei olisi saanut rikkoa pystyttämättä jotain sen tilalle. Muuten meille ei jää muita välineitä kuin raaka voima. Se olisi pitänyt uusia järkevästi, kansainvälisen järjestyksen uusiin realiteetteihin mukautuen.

Mutta sen sijaan Yhdysvallat julisti itsensä kylmän sodan voittajaksi ja näytti itsevarmasti ajattelevan ettei tämä ole tarpeen. Niinpä uuden voimatasapainon luomisen sijaan otettiin askelia, jotka johtivat epätasapainon jyrkkään pahenemiseen.

Kylmä sota on ohi. Mutta se ei päättynyt rauhansopimukseen eikä selvään ja läpinäkyvään yhteisymmärrykseen vanhojen sääntöjen säilyttämisestä tai uusien luomisesta. Syntyi kuva, että kylmän sodan voittajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja muokkasivat maailmaa omien tarpeidensa mukaisiksi. Ja jos olemassaolevat kansainvälisten suhteiden, kansainvälisen oikeuden sekä hallitsemisen ja tasapainon järjestelmät olivat poikkiteloin tämän tavoitteen kanssa, niin ne julistettiin joutavanpäiväisiksi ja vanhentuneiksi, ja niistä hankkiuduttiin saman tien eroon.

Samoin toimivat uusrikkaat, jotka yhtäkkiä ovat rikastuneet valtavasti. Tässä tapauksessa rikkauksia vastaavat maailmanjohtajuus ja -herruus. Ja sen sijaan että tätä rikkautta olisi käytetty fiksusti kaikkien, myös heidän itsensä, hyväksi, on syntynyt paljon haittaa.

Nykyään maailmanpolitiikassa on erilaisia luentoja ja asioista vaietaan liikaa. Kansainvälinen oikeus on asteittain joutunut luopumaan asemastaan nihilistisen oikeuskäsityksen edessä. Objektiivisuus ja oikeudenmukaisuus on uhrattu poliittisen tarkoitushakuisuuden nimissä. Mielivaltaiset tulkinnat ja puolueelliset arviot ovat syrjäyttäneet juridiset normit. Lisäksi kansainvälisen median täydellinen kontrolli antaa tarvittaessa mahdollisuuden esittää musta valkoisena ja valkoinen mustana.

Kun yksi maa liittolaisineen, tai sanotaanko satelliittivaltioineen, dominoi maailmaa, globaalien päätösten hakeminen muuttuu usein omien lääkkeiden tyrkyttämiseksi kaikille. Tämän ryhmän kunnianhimo on kasvanut niin suureksi, että heidän pienissä piireissään pähkäilemänsä tavat on alettu esittää koko kansainvälisen yhteisön yhteisinä näkemyksinä. Mutta se ei ole totta.

Käsitteestä "kansallinen suvereniteetti" on tullut suurimmalle osalle valtioita suhteellinen. Se on oikeastaan muuttunut muotoon: mitä lojaalimpi olet maailman ainoalle valtakeskukselle sitä oikeutetumpi hallintosi on.

Puheeni jälkeen meillä on vapaata keskustelua. Vastaan mielelläni kysymyksiin ja varaan itsellenikin oikeuden kysyä teiltä. Koettakaapa huviksenne silloin kumota äskeinen väitteeni.

Toimet niitä kohtaan, jotka eivät alistu, ovat hyvin tunnettuja ja monasti koeteltuja: voimatoimia, taloudellista ja propagandistista painostusta, sekaantumista sisäisiin asioihin, jonkinlaiseen "ylioikeudelliseen" legitimiteettiin vetoaminen silloin, kun täytyy puolustaa epäoikeutettua puuttumista siihen tai tähän konfliktiin, epätoivottujen hallintojen eliminointia. Viimeaikaisten todisteiden valossa lukuisia johtajia on jopa avoimesti kiristetty. Ei ns. isoveli suotta käytä miljardeja dollareja koko maailman vakoilemiseen, mukaan lukien lähimmät liittolaiset.

Kysykäämme, miten miellyttävää, turvallista ja mukavaa on elää näin oikeudenmukaisessa ja rationaalisessa maailmassa. Ehkä meillä ei ole mitään painavaa syytä huoleen, väittelyyn tai hankalien kysymysten esittämiseen? Ehkä USA:n erityislaatuisuus ja se miten se toteuttaa johtajuuttaan ovatkin hyväksi meille kaikille ja heidän puuttumisensa kaikkien asioihin tuo mukanaan rauhaa, hyvinvointia, edistystä, kukoistusta ja demokratiaa? Ehkä meidän tulee vain rentoutua tyytyväisinä?

Sallikaa minun sanoa, että niin se ei ole. Se ei ole ollenkaan niin.

Yksipuolinen sanelu ja omien toimintamallien pakkosyöttö johtaa päinvastaiseen tulokseen: konfliktien hallinnan sijaan ne eskaloituvat,
suvereenien ja vakaiden hallintojen sijaan kaaos vain kasvaa, demokratian tilalle saadaan tukea arveluttaville toimijoille avoimista uusnatseista islamistiradikaaleihin.

Miksi tällaista väkeä sitten tuetaan? Koska heitä käytetään jossain vaiheessa omien tavoitteiden saavuttamisen välineinä. Sitten he polttavat näppinsä ja peruvat tukensa. En väsy koskaan ihmettelemästä miten kumppanimme kerta toisensa jälkeen astuvat samaan haravaan, kuten meillä Venäjällä sanonta kuuluu. Toistavat siis samat virheet.

Aikoinaan he rahoittivat islamistisia ääriliikkeitä taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. He saivat taistelukokemusta Afganistanissa ja heistä kasvoivat niin Taliban kuin Al-Qaidakin. Länsi sulki silmänsä ja sanoisin että sitä kautta tuki tiedollisesti, poliittisesti ja tauloudellisesti kansainvälisten terroristien invaasiota Venäjälle ja Keski-Aasian maihin. Emme ole unohtaneet tätä. Vasta sitten kun kauheita terrori-iskuja tapahtui USA:n omalla maaperällä, siellä ymmärrettiin terrorismin uhka meille kaikille. Muistutan, että me ilmaisimme silloin ensimmäisenä tukemme Yhdysvalloille. Olimme ensimmäinen ystävä ja kumppani, joka reagoi syyskuun 11. päivän tragediaan.

Keskustellessani USA:n ja Euroopan johtajien kanssa puhuin jatkuvasti yhteistyön välttämättömyydestä maailmanlaajuisen terrorismin torjunnassa. Terrorin uhan edessä ei voi antautua eikä sitä voi lyödä kaksoisstandardein. Saavutimme yhteisymmärryksen, mutta pian olimme takaisin lähtöpisteessä. Ensin tunkeuduttiin Irakiin ja sitten Libyaan, joka saatettiin hajoamispisteeseen. Miksi ihmeessä? Nyt Libya on hajoamaisillaan ja siitä on tullut terroristien pesäpaikka. Vain Egyptin nykyhallinnon tahto ja viisaus ovat estäneet kaaoksen ja ääriliikkeiden riehumisen tässä tärkeässä arabimaassa. Syyriassa, kuten entisaikoina, USA liittolaisineen alkoi suoraan rahoittaa ja aseistaa kapinallisia. Heidän annettiin täydentää joukkojaan ulkomaisilla palkkasotureilla. Kysyn vaan, mistä kapinalliset ovat saaneet rahansa, aseensa ja sota-asiantuntijansa? Mistä se kaikki oikein tulee? Miten pahamaineisesta ISISistä oikein tuli vahva, todellinen armeija?

Mitä tulee rahoittajiin, nykyään rahat eivät ole pelkkiä huumetuloja. Huumekaupan arvo on muuten Afganistanin miehityksen aikana kasvanut moninkertaiseksi, kuten tiedätte. Rahaa tulee myös öljyn myynnistä, sillä terroristit miehittävät öljyntuotantoalueita. He poraavat ja kuljettavat sitä sekä myyvät pilkkahintaan. Jokuhan sitä ostaa, myy eteenpäin ja korjaa voitot. Se joku ei ajattele, että tulee rahoittaneeksi terroristeja, jotka ennen pitkää saattavat tulla heidän maahansa kylvämään kuolemaa.

Mistä he rekrytoivat uusia jäseniä? Irakissa Saddam Husseinin hallinnon kaatamisen jälkeen valtion instituutiot, mukaan lukien armeija, tuhoutuivat. Varoitimme jo silloin, että pitää olla varovainen näiden ihmisten kanssa. Heidät heitettiin kadulle. Mitä he silloin tekevät? Oli se sitten oikeudenmukaista tai ei, mutta he johtivat varsin suurta maata, miksi he siitä muuttuisivat?

Mitä tapahtui? Kymmenet tuhannet sotilaat ja upseerit, jotka aiemmin olivat olleet Baath-puolueen jäseniä ja olivat sittemmin lentäneet kadulle, ovat liittyneet kapinallisten joukkoihin. Siinäköhän piilee ISISin voiman salaisuus? Heidän sotilaallinen toimintansa on hyvin tehokasta, kyse on ammattisotilaista.

Venäjä varoitti toistuvasti yksipuolisen aseellisen toiminnan vaaroista ja suvereenin valtion asioihin sekaantumisesta, ääriliikkeiden kanssa flirttailusta. Vaadimme Syyrian hallitusta vastaan taistelevien joukkojen, erityisesti ISISin, kirjaamista terroristijärjestöiksi. Ja mikä oli tulos? Turhaa työtä.

Välillä tuntuu, että kumppanimme ja ystävämme taistelevat oman politiikkansa tuloksia vastaan. He käyttävät kaikki voimansa sellaisten riskien eliminoimiseen, jotka he ovat itse aiheuttaneet. Tästä he maksavat yhtä kasvavaa hintaa.

Hyvät kollegat! Yksinapainen maailmanjärjestys on osoittanut, että yhden voimakeskuksen malli ei ole tehnyt globaaleista prosesseista hallittavampia. Päinvastoin, tämä epävakaa järjestys on osoittanut kyvyttömyytensä taistella tehokkaasti sellaisia jatkuvia uhkia kuin paikallisia konflikteja, terrorismia, huumekauppaa, uskonnollista fanaattisuuta, kansalliskiihkoilua ja uusnatsismia vastaan. Sen sijaan se oon avannut ovet kansallisylpeyden kasvulle ja julkisen mielipiteen manipuloinnille. Vahvat ovat peitonneet heikot.

Pohjimmiltaan yksinapainen maailma on vain ihmisiä ja maita alistavaa diktatuuria ylläpitävä voima. Se on muuten osoittautunut epämukavaksi, hankalaksi ja vaikeasti hallittavaksi itsensä johtajaksi julistaneellekin. Tästä juuri äsken puhuttuunkin, ja olen täysin samaa mieltä. Tämän vuoksi olemme joutuneet näkemään yrityksiä jonkinlaisen näennäisesti kaksinapaisen maailmanjärjestyksen pystyttämiseksi tukemaan Amerikan johtajuutta. Eikä ole tärkeää kuka perii amerikkalaisten propagandassa pahan valtakunnan paikan Neuvostoliitolta. Se voi olla ydinvoimaa hankkiva, Iran, maailman suurin talous, Kiina tai Venäjä ydinaseiden supervaltana.

Tällä hetkellä maailmaa yritetään jakaa uudelleen osiin. Koalitioita kyhätään milloin ketäkin vastaan. Viholliskuvaa rakennetaan uudelleen kuin kylmän sodan aikaan. Sillä oikeutetaan johtajuus, jonka perusteella muille sanellaan ehdot. Tiedämme kaikki miten tämä toimi kylmän sodan aikana. Yhdysvallat sanoi liittolaisilleen: "Tämä on yhteinen vihollisemme, se on kauhea, pahan valtakunta. Me suojelemme teitä siltä ja siten meillä on oikeus käskyttää teitä. Teidän tulee uhrata poliittiset ja taloudelliset intressinne yhteisen puolustuksen nimissä. Mutta sitä puolustusta ohjaamme tietysti me."
Sanalla sanoen, tällä hetkellä on käynnissä selvä pyrkimys uuden ja muuttuneen maailman saattamiseksi entisenlaisen maailmanhallinnon alaiseksi. Kaikki tämä siksi, että USA voisi säilyttää erikoislaatuisuutensa ja kerätä poliittiset ja taloudelliset voitot.

Nämä yritykset kuitenkin poikkeavat yhä enemmän todellisuudesta ja maailman monimuotoisuudesta. Tällaiset toimet synnyttävät väistämättä vastatoimia ja saavat aikaan aivan päinvastaista kuin on toivottu. Näemmehän mitä tapahtuu, kun ajattelematonta politiikkaa sotketaan talouteen. Vastustamisen logiikka korvaa tarkoituksenmukaisuuden silloinkin, kun se haittaa oman kansan taloudellisia intressejä.

Yhteiset talousprojektit ja investoinnit lähentävät maita sekä auttavat heikentämään ongelmia kansainvälisissä suhteissa. Mutta nykyinen maailmantalousyhteisö altistuu ennennäkemättömälle länsimaiden painostukselle. Millainen kauppa, millainen talous ja pragmatismi on kyseessä kun puhutaan "isänmaan, vapaan maailman ja demokratian vaaroista"? Pitää mobilisoida! Mobilisoinnin politiikkaa, sitä se on.

Pakotteet sotkevat jo kansainvälisen kaupan ja WTO:n sääntöjen perusteita sekä yksityisomaisuuden periaatetta. Ne horjuttavat liberaalia globalisaatiota, joka pohjaa vapaalle kaupalle ja kilpailulle. Huomautan, että tämän mallin päähyötyjiä ovat olleet länsimaat. Nyt he ottavat riskin luottamuksen ja globalisaation johtoaseman menettämisestä. Ihmetyttää, miksi tämä on tarpeen. Onhan Yhdysvaltojenkin hyvinvointi pitkälti juuri dollareita ja amerikkalaisia arvopapereita hallinnoivien investoijien luottamuksesta riippuvainen. Tätä luottamusta näemmä nyt puretaan. Pettymys globalisaation hedelmiin on ilmeistä monissa maissa.

Kyproksen pahamaineinen ennakkotapaus ja poliittisesti motivoituneet pakotteet ovat vain kiihdyttäneet tarvetta taloudelliseen itsenäisyyteen. Maat ja alueelliset liittoumat pyrkivät eri tavoin turvaamaan itsensä ulkoisen painostuksen riskeiltä. Jo nyt yhä useammat valtiot pyrkivät eroon dollaririippuvuudesta ja hakevat rahoitusta ja valuuttareservejä muualta. Nähdäkseni amerikkalaiset ystävämme sahaavat oksaa, jolla istuvat. Ei politiikkaa saisi sotkea talouteen, mutta juuri niin nyt tapahtuu. Olen aina ollut sitä mieltä, että poliittisesti motivoituneet pakotteet ovat virhe, josta on haittaa kaikille. Tästä varmasti kuitenkin vielä puhumme lisää.

Tiedämme kyllä, miten ja kenen painostuksesta nämä päätökset tehtiin. Painotan, että pakotteiden allakaan Venäjä ei järkähdä tai suutu eikä anele armoa. Venäjä tulee toimeen omillaan. Me toimimme syntyneessä kansainvälistaloudellisessa ympäristössä ja kehitämme omaa teollisuuttamme sekä teknologiaamme. Toimimme entistä päättäväisemmin muutosten aikaansaamiseksi. Ulkoinen painostus, kuten ennenkin, vain vahvistaa yhteiskuntaamme. Se antaa meille mahdollisuuden keskittyä tärkeimpiin kehitystavoitteisiimme.

Pakotteista on toki haittaa meille. Meitä yritetään vahingoittaa. Kehityksemme pyritään estämään ja meidät halutaan työntää poliittiseen, taloudelliseen sekä kulttuuriseen eristykseen. Toisin sanoen: takapajuisuuteen. Mutta kuten olen toistuvasti sanonut, maailmasta on tullut täysin uudenlainen. Emmekä me aio sulkeutua. Emme valitse kehittymättömyyden tietä emmekä ryhdy täydelliseen omavaraisuuteen. Me olemme aina valmiit keskustelemaan niin taloudellisista kuin poliittisistakin suhteista. Luotamme pragmaattisuuteen sekä johtavien maiden talousyhteisön näkemyksiin.

Monet väittävät, että Venäjä on muka kääntämässä selkänsä Euroopalle. Varmaan täälläkin on jo sanottu, että se etsii uusia talouskumppaneita, ennen kaikkea Aasiasta. Se ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Olemme olleet aktiivisia Aasian-Tyynenmeren alueella jo vuosia eikä sillä ole mitään tekemistä pakotteiden kanssa. Niin ovat toimineet monet läntisetkin maat, sillä Idän merkitys sekä maailmantaloudelle että -politiikalle kasvaa koko ajan. Ei sellaista voi jättää huomioimatta.

Kaikki siis toimivat näin. Sitä suuremmalla syyllä meidän on syytä tehdä niin, kun suuri osa alueestamme on Aasiassa. Miksi emme käyttäisi tätä etua hyväksemme? Sehän olisi kovin lyhytnäköistä.

Taloudellisten suhteiden kehittäminen näihin maihin sekä yhteiset integraatioprojektit ovat merkittävä sisäisen kehityksemme kannustin. Tämänhetkiset demografiset, taloudelliset ja kulttuuriset tendenssit viestivät, että riippuvuus yhdestä supervallasta on vähenemään päin. Tästä puhuvat ja kirjoittavat myös Euroopan ja Amerikan asiantuntijat.

Ehkä maailmanpolitiikassa meitä odottaa samanlainen kehitys kuin maailmantaloudessakin. Se tarkoittaa kovaa kilpailua tietyillä aloilla sekä taajaan vaihtuvia johtajia. Se on täysin mahdollista.

On selvää, että humanitaaristen tekijöiden, kuten koulutuksen, tieteen, terveydenhuollon ja kulttuurin merkitys globaalissa kilpailussa kasvaa. Se puolestaan vaikuttaa merkittävästi kansainvälisiin suhteisiin siksikin, että tällaisen pehmeän vallan resurssit riippuvat suuresti inhimillisen pääoman kehittymisen todellisista saavutuksista, ei niinkään mistään hienostuneista propagandatempuista.

Pyydän kiinnittämään huomiotanne siihen, että ns. moninapaisen maailman muodostuminen ei itsessään takaa vakautta, pikemminkin päinvastoin. Globaalin tasapainon saavuttaminen on muuttumassa vaikeaksi palapeliksi, yhtälöksi, jossa on monta tuntematonta muuttujaa.

Mikä meitä odottaa, jos päätämme mieluummin elää ilman sääntöjä kuin noudattaa tiukkoja ja epämukaviakin sääntöjä? Tämä näyttää nyt todellakin mahdolliselta ottaen huomioon maailman tämänhetkisen tilan. Monet tämän hetken tilanteen perusteella tehdyt ennusteet ovat valitettavasti kovin pessimistisiä. Jos emme luo selvää yhteiseen vastuuseen ja yhteisymmärrykseen perustuvaa järjestelmää, perusta kriisitilanteiden hallintamekanismeja, anarkian merkit väistämättä kasvavat maailmalla.

Suurvallat puuttuvat nykyään konflikteihin, suoraan tai epäsuorasti, selvästi aiempaa enemmän. Eikä tämä koske ainoastaan perinteisiä maidenvälisiä ristiriitoja vaan maiden sisäisiä epävakauksia. Varsinkin sellaisten maiden, jotka sijaitsevat suurvaltojen kannalta geopoliittisesti herkillä alueilla tai kulttuuristen, historiallisten ja taloudellisten sivilisaatioiden rajoilla.

Ukrainasta täällä on keskusteltu ja keskustellaan paljon. Se on esimerkki konfliktista, joka vaikuttaa koko maailman valtatasapainoon. Eikä se varmastikaan jää viimeiseksi. Se uhkaa olemassaolevien aseidenhallintasopimusten voimassaoloa, jonka purkamisen Yhdysvallat aloitti jo vuonna 2002. Silloin se irtisanoutui yksipuolisesti ohjustentorjuntasopimuksesta, minkä jälkeen se aloitti yhtä jatkuvan oman maailmanlaajuisen ohjustentorjuntajärjestelmänsä rakentamisen.

Hyvät kollegat ja ystävät. Huomautan, että me emme aloittaneet tätä. Olemme luisumassa takaisin aikoihin, jolloin intressien tasapainon ja yhteisten turvatakuiden sijaan maidenvälisiä yhteenottoja hillitsevät pelko ja yhteisen tuhon tasapaino. Oikeudellisten ja poliittisten instrumenttien puuttuessa aseet nousevat taas globaalin kanssakäymisen keskiöön. Niitä käytetään missä ja miten halutaan eikä YK:n turvallisuusneuvosto voi mitään. Ja jos turvallisuusneuvosto kieltäytyy siunaamasta niiden käytön, se leimataan saman tien vanhentuneeksi ja tehottomaksi.

Monet valtiot eivät näe muita vaihtoehtoja suvereniteettinsa turvaamiselle kuin omilla pommeilla varustautumisen. Se on äärimmäisen vaarallista. Me penäämme neuvottelujen jatkamista. Vaadimme myös ydinarsenaalin rajoittamista koskevien neuvottelujen jatkamista. Mitä vähemmän maailmassa on ydinaseita sen parempi. Olemme valmiit mitä konkreettisimpiin keskusteluihin ydinaseiden riisunnasta, mutta kaksoisstandardeista on päästävä eroon.

Mitäkö tarkoitan? Monista hienomekaanisista aseista on tullut joukkotuhoaseita. Jos ydinaseet kielletään kokonaan tai niiden merkitystä vähennetään ratkaisevasti, tällaisia hienomekaanisia aseita valmistavat maat saavat selvän sotilaallisen edun. Strateginen yhdenvertaisuus hajoaa, mistä seuraa epävakautta. Houkutus ns. ennaltaehkäisevän iskun tekemiseen kasvaa. Riskit eivät siis laske vaan kasvavat.

Seuraava selvä uhka ovat etnisistä, uskonnollisista ja sosiaalisista syistä ponnistavien konfliktien kasvu. Ne eivät ole vaarallisia vain itsessään, vaan ne myös luovat ympärilleen turvattoman ympäristön, jota hallitsevat laittomuus ja kaaos. Terroristeilla on siellä hyvä olla, kuten kaikenlaisilla muillakin rikollisilla, merirosvoista ja ihmiskauppiaista huumekauppaan.

Kollegamme ovat yrittäneet hallita tätä kehitystä käyttämällä hyväkseen alueellisia konflikteja ja tuottamalla omien intressiensä mukaisia värivallankumouksia, mutta mopo ei ole pysynyt lapasessa. Tämän kaaoksen luojat eivät itsekään tiedä mitä sille pitäisi tehdä. He riitelevät ja epäröivät.

Me seuraamme tarkasti hallitsevan eliitin ja asiantuntijoiden keskusteluja. Riittää kun vilkaisee läntisen lehdistön viimeisen vuoden ajan otsikoita: Samoja ihmisiä kutsutaan ensin demokratian puolustajiksi, sitten islamisteiksi. Ensin haetaan vallankumousta, sitten joukkovainoja ja muita mullistuksia. Tulos on ilmeinen: jatkuva globaalin kaaoksen leviäminen.

Hyvät kollegat. Kun asiat ovat näin, on jo aika alkaa sopia periaatteista. Se on erittäin tärkeää ja välttämätöntä. On parempi neuvotella kuin vetäytyä itseensä, etenkin kun me kaikki törmäämme yhteisiin ongelmiin. Kuten sanonta kuuluu, olemme samassa veneessä. Looginen tie on maiden ja yhteiskuntien välinen yhteistyö. Etsikäämme yhdessä ratkaisuja yhä kasvaviin haasteisiin ja riskeihin. Jotkin kumppanimme tosin jostain syystä muistavat tämän vain silloin, kun se sopii heidän omiin intresseihinsä.

Käytännön kokemus on osoittanut, että yhteiset vastaukset haasteisiin eivät ole mikään yleislääke, se on toki tunnustettava. Toiseksi, useimmiten niiitä on vaikea saavuttaa, kansallisten intressien vaikutusta on liian vaikea voittaa. Suhtautuminen on subjektiivista, varsinkin kun kyseessäolevien maiden kulttuurihistorialliset perinteet eroat. On kuitenkin esimerkkejä, joissa yhteisten tavoitteiden eteen työskenteleminen on tuottanut menestystä.

Muistutan myös miten Syyrian kemiallisten aseiden kysymys ratkaistiin sekä vilkkaasta dialogista Iranin ydinohjelmaa koskien ja työstämme Pohjois-Korean asioissa, joissa olemme myös saavuttaneet hyviä tuloksia. Miksi emme käyttäisi näitä kokemuksia jatkossakin paikallisten ja maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisussa?

Millainen voisi olla uuden maailmanjärjestyksen oikeudellinen, poliittinen ja taloudellinen perusta, joka pohjaa vakaudelle ja turvallisuudelle ja samalla rohkaisisi terveelle kilpailulle eikä antaisi tilaa uusille monopoleille, jotka estävät kehityksen? Tuskinpa kellään on tähän mitään valmista reseptiä. Tarvitaan pitkäjänteistä ja laajaa hallitustenvälistä, maailmantalouden ja kansalaisyhteiskuntien yhteistyötä. Juuri sellaista kuin tämä tilaisuus.

On kuitenkin selvää, että konkreettisia tuloksia voidaan saavuttaa vain, jos tärkeimmät kansainvälisen elämän toimijat pystyvät sopimaan perusintresseistä ja järkevästä itsekontrollista sekä näyttävät siten esimerkkiä vastuullisesta johtamisesta. Pitää selvästi tunnistaa, minne yksipuoliset toimet johtavat ja milloin on tarve kansainvälisille mekanismeille. Kansainvälisen oikeuden pitää ratkaista dilemma siitä, miten kansainvälisen yhteisön tulee taata turvallisuutemme rikkomatta ihmisoikeuksia ja oikeutta kansalliseen suvereniteettiin sekä puuttumatta maiden sisäisiin asioihin.

Tällaiset törmäykset johtavat yhä useammin ulkovaltojen puuttumiseen monimutkaisiin sisäisiin prosesseihin ja kerta toisensa jälkeen synnyttävät vaarallisia vastakkainasetteluja johtavien maailmanvaltojen välillä. Maailman vakauden turvaamisessa suvereniteetin säilyttämisen merkitys on noussut lähes ratkaisevaksi.

Tietysti voimankäytön ehdoista keskusteleminen ulkopuolelta on äärimmäiäsen vaikeaa. Sitä on käytännössä mahdoton erottaa eri maiden intresseistä. Mutta paljon vaarallisempaa on se, että ei ole yhteisiä pelisääntöjä ja selviä ehtoja ulkopuoliselle puuttumiselle.

Lisään vielä, että kansainvälisten suhteiden tulee olla rakennettu kansainväliselle oikeudelle, jonka pohjalla pitää olla moraaliset oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja oikeuden periaatteet. Ehkäpä tärkeintä on kumppanien ja heidän intressiensä kunnioittaminen. Toimintamalli on yksinkertainen, mutta sen seuraaminen voisi muuttaa maailman tilannetta ratkaisevasti.

Olen varma, että kun tahtoa vain on, voimme palauttaa kansainvälisten järjestelmien ja alueellisten instituutioiden tehokkuuden. Mitään ei tarvitse rakentaa alusta asti uudelleen, varsinkin kun toisen maailman sodan jälkeen perustetut organisaatiot ovat varsin universaaleja ja toimivat myös nykyisissä oloissa.

Tämä pitää paikkansa myös YK:n toiminnan kehittämisessä, sen rooli on yhä keskeinen. Se pätee myös ETYJiin, joka on 40 vuoden aikana osoittautunut tarpeelliseksi mekanismiksi Euro-Atlanttisen alueen turvallisuudessa ja yhteistyössä. On todettava, että myös tämänhetkisen Kaakkois-Ukrainan kriisin hallinnassa ETYJin rooli on ollut hyvin positiivinen.

Kansainvälisen ympäristön fundamentaalisten muutosten sekä hallitsemattomien ja monimuotoisten vaarojen kasvun perusteella tarvitsemme uuden globaalin konsensuksen vastatoimista. Kyse ei voi olla mistään paikallisista toimista eikä klassisen diplomatian hengessä jaetuista vaikutuspiireistä, ei myöskään kenenkään täydellisestä dominoinnista. Mielestäni tarvitsemme uuden "painoksen" yhteisriippuvuudesta. Sitä ei tarvitse pelätä. Päinvastoin, se on hyvä yhteisymmärryksen työkalu.

Tiettyjen alueiden vahvistuminen ja kasvaminen tekee erityisen ajankohtaiseksi objektiivisen selvityksen tällaisten uusien napojen institutionalisoimisesta. Pitää rakentaa vahvoja paikallisia organisaatioita ja luoda säännöt niiden vuorovaikutukselle. Näiden keskusten yhteistyö lisäisi merkittävästi maailman turvallisuuden, politiikan ja talouden pitävyyttä. Mutta sellaisen dialogin aikaansaamiseksi on lähdettävä siitä, että kaikilla alueellisesta integraatiosta syntyneillä alueellisilla keskuksilla olisi yhtäläiset oikeudet kehittyä. Niiden pitää täydentää toisiaan ja niitä saa keinotekoisesti asettaa toisiaan vastaan. Tällaiset tuhoavat toimet rikkovat valtioidenvälisiä siteitä. Silloin valtiot itse joutuvat kokemaan vaikeita aikoja, ehkä jopa täydellisen tuhon.

Haluaisin muistuttaa viime vuoden kokemuksista. Silloin puhuimme amerikkalaisten ja eurooppalaisten kumppaneidemme kanssa siitä, että esim. Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimuksen kohdalla hätäisillä lehmänkaupoilla on vakavia riskejä. Emme puhuneet edes politiikasta vaan taloudesta. Tarkoitimme vakavia taloudellisia riskejä, jotka realisoituvat monissa kolmansissa maissa tällaisen länteen houkuttelun seurauksena. Mukaan lukien Venäjällä, joka on Ukrainan tärkein kauppakumppani. Vaadimme perusteellista keskustelua asiasta. Tässä yhteydessä muistutan, että vaikkapa Venäjän WTO-neuvottelut kestivät 19 vuotta. Oli valtava urakka saavuttaa edes jonkinlainen konsensus

Miksi nostan tämän esiin? Koska Ukrainan assosiaatiosopimuksen tullessa voimaan kumppanimme tulisivat Venäjälle tavaroineen ja palveluineen ikään kuin takaportin kautta. Sellaisesta emme ole sopineet eikä kukaan ole meiltä mitään kysynyt. Me puhuimme kaikista Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimukseen liittyvistä asioista itsepintaisesti, mutta täysin sivistyneesti. Nostimme esiin ilmeisiä todisteita mahdollisista ongelmista. Kukaan ei meitä halunnut kuunnella eikä ketään kiinnostanut kanssamme neuvotella. Meille sanottiin vain, että ei tämä kuulu meille. Siinä koko keskustelu. Vaikean, mutta sivistyneen dialogin sijaan saatiinkin vallankumous. Maa ajautui kaaokseen, talous ja yhteiskunta romahtivat, syttyi sisällissota lukuisine uhreineen.

Miksi? Kun kysyn tätä kollegoiltani, en saa minkäänlaista vastausta. Niin vain kävi. Sellaisia toimia ei olisi saanut rohkaista. Ukrainen entinen presidentti Janukovitšhan suostui kaikkeen. Miksi niin piti tehdä, mikä järki siinä oli? Tämäkö on sivistynyt tapa ratkaista ongelmia? Nähtävästi ne, jotka tuottavat yhä uusia värivallankumouksia pitävät itseään neroina eivätkä pysty hillitsemään itseään.

Olen varma, että yhteistyöjärjestöt ja alueellisten rakenteiden yhteistyö pitäisi rakentaa läpinäkyvälle ja selvälle pohjalle. Hyvä esimerkki tällaisesta avoimuudesta on Euraasian talousalueen rakentaminen. Tähän projektiin osallistuvat valtiot ovat tiedottaneet etukäteen kumppaneilleen suunnitelmistaan ja toiveistaan yhteistyöllemme sekä periaatteista, jotka ovat täysin yhteneväisiä WTO:n toimintamalleille.

Olisimme myös mielellämme nähneet konkreettista keskustelua Euraasian ja Euroopan unioineiden välillä. Sekin meiltä on käytännössä täysin kielletty, enkä ymmärrä miksi. Mikä siinä pelottaa?

Tällainen yhteistyö tietysti vaatisi dialogia. Olen puhunut tästä monet kerrat. Monet läntiset kumppanimme ovat olleet kanssani samaa mieltä, ainakin eurooppalaiset. On välttämätöntä luoda yhteinen tila taloudelliselle ja humanitääriselle Atlantilta Tyynellemerelle asti ulottuvalle yhteistyölle.

Hyvät kollegat. Venäjä on valintansa tehnyt. Asetamme etusijalle jatkuvan demokraattisten instituutioiden ja avoimen talouden instituutioden kehittämisen sekä sisäisen kehityksen kiihdyttämisen. Otamme huomioon kaikki nykymaailman positiiviset suuntaukset. Yhteiskunnan vakautus perinteisten arvojen ja isänmaallisuuden perustalle kuuluu myös prioriteetteihimme.

Työlistamme on integroiva, positiivinen ja rauhanomainen. Teemme jatkuvaa työtä Euraasian talousyhteisön, Shanghain yhteistyöjärjestön, BRICS-maiden ja muiden kumppaniemme kanssa. Tavoitteena on hallitustenvälisten suhteiden kehittäminen, ei hajottaminen. Emme pyri kyhäämään mitään blokkeja emmekä hae iskunvaihtoa.

Mitään pohjaa ei ole väitteillä, että Venäjä yrittäisi rakentaa jonkinlaista naapurimaiden suvereniteettia kalvavaa imperiumia. Painotan, että Venäjä ei halua itselleen mitään erityisasemaa maailmassa. Me kunnioitamme muiden intressejä ja vain haluamme, että meidänkin intressit otettaisiin huomioon ja että asemaamme kunnioitettaisiin.

Ymmärrämme hyvin, että maailma on astunut muutosten ja syvän murroksen aikakauteen. Siksi meidän kaikkien tulee olla erityisen varovaisia, ajattelemattomia askeleita pitää pystyä välttämään. Kylmän sodan vuosien jälkeen monet maailmanpolitiikan toimijat ovat menettäneet näitä ominaisuuksia. Nyt ne pitää muistaa. Muuten toiveet rauhallisesta, vakaasta kehityksestä ovat vain vaarallinen illuusio ja tämän päivän järistykset ovat maailmanjärjestyksen luhistumisen alkusoitto.

Vakaamman maailmanjärjestyksen rakentaminen on tietysti vaikea tehtävä. Se ottaa aikaa ja voimia. Saimme luotua yhteistyön pelisäännöt toisen maailman sodan jälkeen ja pääsimme 1970-luvulla sopimukseen Helsingissä. Yhteinen velvollisuutemme on päättää tämä perustavanlaatuinen tehtävä uusissa oloissamme.

Suuret kiitokset mielenkiinnostanne.

Putinin puhe Valdai-konferenssissa

Vladimir Putinin puhe Valdai-konferenssissa Sotšissa 24.10.2014.

Lähde: Venäjän presidentti, <http://www.kremlin.ru/news/46860>

24.10.2014 klo 19.00 | Vladimir Putin

Tällä kertaa julkaisen Vladimir Putinin viimeviikkoisen puheen käännökseni tekstityksenä allaolevassa videossa.

Lopuksi vielä puhetta seuranneesta keskustelupaneelista pieni pätkä Putinin eräästä, Krimiä koskeneesta vastauksesta:

Mitä tulee toimiimme Krimillä, siitä olen puhunut jo lukuisat kerrat. Jos pitää taas kerran puhua, niin voin toistaa kantani. YK:n peruskirjan ensimmäisen artiklan toinen kohta takaa kansoille itsemääräämisoikeuden. Siellä se lukee, eikä kyse ole ainoastaan itsemääräämisoikeudesta vaan koko YK:n päämäärästä. Jos luette tarkkaan tuota kohtaa, huomaatte että niin siinä lukee.

En ymmärrä miksi Krimin asukkailla ei olisi tätä oikeutta siinä kuin vaikkapa kosovolaisilla. Täälläkin on siinä puhuttu. Miksi yhdessä tapauksessa valkoista pidetään valkoisena ja toisella kertaa se sama valkoinen onkin musta? Pötyä!

Toinen erittäin tärkeä seikka on sellainen, joska kukaan ei puhu. Mitä Krimillä oikeastaan tapahtui? Ensinnäkin Kiovassa tapahtui vallankaappaus. Sanokoot muut mitä sanovat, mutta minulle on selvää, että se oli aseellinen vallan anastus.

Ihmiset eri puolilla maailmaa iloitsivat tästä ymmärtämättä seurauksia. Joillakin alueilla pelättiin, että valtaan nousevat ääriliikkeet, nationalistit, äärikoikeistolaiset, uusnatsit. Ihmiset pelkäsivät tulevaisuutensa ja perheidensä puolesta ja toimivat sen mukaisesti. Krimillä pidettiin kansanäänestys.

Kiinnittäkää tähän huomiota. Emme vain me Venäjällä kutsuneet sitä kansanäänestykseksi. Päätöksen kansanäänestyksestä teki Krimin laillinen auktoriteetti: sen parlamentti, joka oli valittu muutamaa vuotta aiemmin Ukrainan lakien mukaisesti. Tämä laillinen auktoriteetti julisti kansanäänestyksen, ja sen tulosten perusteella se päätti julistaa itsenäisyyden. Aivan kuten Kosovokin teki. Sitten he kääntyivät Venäjän federaation puoleen ja pyysivät saada liittyä siihen.

YK:n tuomioistuimen Kosovon ennakkotapauksessa tehdyn päätöksen mukaisesti ylemmän vallan suostumusta ei itsemääräämisoikeuteen tarvita.

Tässä yhteydessä minulle tulee aina mieleen muinaiset tarinat. Muistatte ehkä hienon sanonnan: mikä sopii Jupiterille ei sovi härälle. Emme voi suostua sellaiseen. Ehkä se ei sovi härälle, mutta tietäkää että karhu ei lupia edes kysele. Meillä sitä pidetään taigan isäntänä ei sillä ole aikeita muuttaa muille ilmastovyöhykkeille. Se ei viihtyisi siellä. Uskon, että tämän pitäisi olla selvä.

Mitkä ovat nykyisen maailmanjärjestyksen ongelmat? Olkaamme rehellisiä nyt kun täällä on näin paljon asiantuntijoita. Puhumme ja puhumme, olemme kuin diplomaatit. Mitä maailmassa oikein on tapahtunut? Aiemmin oli kaksinapainen järjestelmä. Sitten Neuvostoliitto romahti, supervalta nimeltä Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

Kaikki toisen maailmansodan jälkeisen ajan kansainvälisen kanssakäymisen säännöt kirjattiin kaksinapaisen järjestelmän vallitessa. Neuvostoliittoa ehkä kutsuttiin Ylä-Voltaksi, jolla on ohjuksia. Ehkä näin, mutta ohjuksia oli paljon. Ja oli sellaisia hienoja poliittisia vaikuttajia kuin Nikita Hruštšov, joka löi kengällään YK:n pöytää. Ja koko maailma, ennen kaikkea USA ja Nato, ajattelivat: tämä Nikita kannattaa jättää omiin oloihinsa. Lähettää pian rakettinsa liikkeelle. Parasta suhtautua häneen kunnioituksella.

Neuvostoliiton lakattua olemasta syntyi uusi tilanne ja uudet houkutukset. Mitäs jos ei otettaisikaan Venäjää huomioon. Sehän on meistä aivan riippuvainen ja käy läpi Neuvostoliiton jälkeistä muutosta. Tehdään mitä meitä huvittaa, unohdetaan kaiken maailman säännöt.

Tästä on kyse. Dominique mainitsi Irakin, Libyan ja Afganistanin sekä niitä ennen Jugoslavian. Menikö niiden kohdalla kaikki ihan kansainvälisen oikeuden mukaisesti? Alkää satuilko.

Joku voi siis sivuuttaa kenet hyvänsä, mutta me emme saisi puolustaa Krimin venäjänkielisen ja venäläisen kansan intressejä? Ei se niin voi mennä.

Toivoisin, että kaikki ymmärtäisivät tämän. Pitää hankkiutua eroon tästä houkutuksesta muokata maailma mieleisekseen. Pitää luoda tasapainoinen järjestelmä, jossa kaikkien intressit ja suhteet otetaan huomioon. Sellainen on ollut jo ajat sitten, sitä vain pitäisi kunnioittaa.

Olen jo sanonut, että ymmärrämme kyllä millaiseksi maailma on muuttunut. Olemme valmiit kuuntelemaan muutoksia ja muuttamaan järjestelmää sen mukaisesti. Mutta emme voi milloinkaan sallia intressiemme täydellistä sivuuttamista.

Hakeeko Venäjä jonkinlaista johtavaa roolia? Emme me halua supervallaksi. Se olisi vain turha taakka, miksi me sitä haluaisimme? Puhuin jo taigasta: se on rajaton, meille riittää oma alueemme. Ajan, energian ja resurssiemme lisäksi emme muuta tarvitse.

Ei meidän tarvitse sorkkia kenenkään asioita eikä komennella ketään. Mutta älkää tekään sorkkiko meidän asioitamme älkääkä teeskennelkö hallitsevanne koko maailmaa. Siinä kaikki. Jos jossain tarvittaisiin Venäjän johtoasemaa, se olisi kansainvälisen oikeuden sääntöjen selkeytyksessä.

Venäjän federaation presidentin puhe 18.3.2014

Vladimir Putin piti Kremlissä puheen duuman kansanedustajille, liittoneuvoston jäsenille, Venäjän alueiden johtajille ja kansalaisjärjestöjen edustajille.

Lähde: Venäjän presidentti, <http://www.kremlin.ru/news/20603>

18.3.2014 klo 15.50 | Vladimir Putin

Hyvät liittoneuvoston jäsenet ja duuman kansanedustajat. Hyvät Krimin tasavallan ja Sevastopolin edustajat, jotka ovat nyt täällä, meidän joukossamme, Venäjän kansalaisten keskuudessa. Hyvät Krimin ja Sevastopolin asukkaat.

Hyvät ystävät, olemme tänään kerääntyneet käsittelemään asiaa, jolla on elintärkeä ja historiallinen merkitys meille kaikille. 16.3. pidettiin Krimillä kansanäänestys, joka järjestettiin täysin demokraattisen järjestyksen mukaisesti kansainvälisen oikeuden normeja noudattaen.

Äänestykseen osallistui yli 82 prosenttia äänioikeutetuista. Yli 96 prosenttia ilmaisi toiveensa jälleenliittymisestä Venäjään. Luvut puhuvat puolestaan.

Ymmärtääkseen, miksi tällaiseen tulokseen on päädytty, riittää kun tuntee Krimin historian, Venäjän merkityksen Krimille sekä Krimin merkityksen Venäjälle.

Krim on täynnä yhteistä historiaamme ja ylpeyttämme. Siellä on muinainen Khersonesos, jossa pyhä Vladimir otti kasteen. Hänen kääntymisensä ortodoksisuuteen määritti Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän yhteisen kulttuurin, arvomaailman ja sivilisaation perustan. Krimillä ovat myös niiden venäläisten sotilaiden haudat, jotka sankarillisesti toivat Krimin vuonna 1783 Venäjän valtakunnan osaksi. Krimillä on Sevastopolin legendaarinen linnoituskaupunki ja Venäjän Mustanmeren-laivaston koti. Krimiä ovat myös Balaklava ja Kertš, Malahovin vuoden 1855 sekä Sapun-goran toisen maailmansodan aikainen taistelutanner. Kaikki nämä paikat ovat meille pyhiä, ne symboloivat venäläistä sotavoimaa ja verratonta urheutta.

Krim on myös ainutlaatuinen kansojen kulttuurien ja perinteiden yhdistelmä. Siinä mielessä se muistuttaa kovasti suurta Venäjää, josta ei vuosisatojen saatossa ole kadonnut yksikään kansa. Venäläiset, ukrainalaiset, Krimin tataarit ja muut kansat ovat eläneet toistensa rinnalla Krimillä säilyttäen omaperäisyytensä, perinteensä, kielensä ja uskonsa.

Tällä hetkellä 2,2 miljoonasta Krimin niemimaan asukkaasta lähes puolitoista miljoonaa on venäläisiä, 350 000 on pääasiassa venäjää äidinkielenään puhuvia ukrainalaisia ja n. 290–300 000 on Krimin tataareja, joista heistäkin, kuten kansanäänestys osoitti, merkittävä osa suuntautuu Venäjään.

Kyllä, oli aikakausi, jolloin Krimin tataareja, kuten monia muitakin Neuvostoliiton kansoja, kohdeltiin räikeän epäoikeudenmukaisesti. Huomautan, että tästä sorrosta kärsivät silloin miljoonat eri kansoihin kuuluvat ihmiset, ennen kaikkea venäläiset. Krimin tataarit palasivat mailleen. Mielestäni pitäisi tehdä kaikki välttämättömät poliittiset ja lainsäädännölliset päätökset, jotta Krimin tataarien oikeudet ja maine palautettaisiin.

Suhtaudumme kunnioituksella kaikkiin Krimillä asuviin kansallisuuksiin. Se on heidän yhteinen kotinsa, heidän pikku kotimaansa, ja olisi oikein, jos Krimillä olisi kolme tasavertaista virallista kieltä: venäjä, ukraina ja krimintataari. Olen varma, että krimiläiset tukevat tätä näkemystä.

Hyvät kollegat. Ihmisten sydämissä ja mielissä Krim on aina ollut ja on yhä erottamaton osa Venäjää. Tämä totuudelle ja oikeudenmukaisuudelle perustuva vakaumus on horjumattomasti siirtynyt sukupolvelta toiselle, aikakaudelta toiselle, huolimatta dramaattisista tapahtumista, joita maamme on joutunut 1900-luvun aikana kokemaan.

Vallankumouksen jälkeen bolševikit, Jumala olkoon heidän tuomarinsa, lukuisista syistä johtuen liittivät Ukrainan neuvostotasavaltaan merkittäviä historiallisesti etelävenäläisiä alueita. Se tehtiin piittamatta asukkaiden kansallisesta jakaumasta, ja tänään tuo alue on Kaakkois-Ukraina. Lopulta vuonna 1954 tehtiin päätös liittää tuohon alueeseen Krimin alue sekä Sevastopolin kaupunki, joka tuolloin oli Neuvostoliiton alainen. Aloitteen teki itse NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov. Hänen tavoitteenaan oli voittaa Ukrainan nomenklatuuran tuki tai sovittaa Ukrainaan kohdistetut 1930-luvun sortotoimet. On historioitsijoiden asia tutkia päätöksen perimmäisiä syitä.

Tässä ja nyt meitä kiinnostaa kuitenkin se, että tuo päätös ilmiselvästi oli silloistenkin perustuslaillisten normien vastainen. Se syntyi kulissien takana. Totalitaarisen hallinnon alla ei Krimin ja Sevastopolin asukkaiden mielipidettä luonnollisestikaan kysytty. Heille asia oli ilmoitusluonteinen. Ihmiset tietysti silloinkin ihmettelivät minkä kumman takia Krim nyt yhtäkkiä Ukrainalle siirrettiin. Mutta, kuten varmasti kaikki ymmärrämme, oleellista tässä oli se, että asiaan suhtauduttiin pelkkänä muodollisuutena. Kuuluivathan sekä Venäjä että Ukraina samaan valtioon. Silloin ei kukaan osannut kuvitellakaan, että Ukraina ja Venäjä voisivat joskus olla kaksi eri valtiota. Mutta niin siinä kävi.

Mahdottomasta tuli valitettavasti todellisuutta. Neuvostoliitto hajosi. Tapahtumat etenivät sellaisella vauhdilla, että harva ymmärsi koko tapahtumaketjun dramatiikkaa ja seurauksia. Monet niin Ukrainassa kuin Venäjälläkin toivoivat, että uusi Itsenäisten valtioiden yhteisö muodostuisi uudeksi yhteiseksi valtioksi. Luvattiinhan heille niin yhteistä valuuttaa ja yhteistä talousaluetta kuin yhteisiä puolustusvoimiakin. Ne jäivät kuitenkin pelkiksi lupauksiksi eikä yhteistä valtiota koskaan syntynyt. Ja kun Krim yhtäkkiä olikin päätynyt toisen valtion osaksi, tunsi Venäjä itsensä ei ainoastaan ryöstetyksi vaan tyhjiin puhdistetuksi.

Samaan hengenvetoon on avoimesti myönnettävä, että Venäjä itse myötävaikutti Neuvostoliiton hajoamiseen johtamalla osavaltioiden itsenäistymiskehitystä. Neuvostoliiton hajoamisen melskeissä unohtui niin Krim kuin Mustanmeren-laivaston päätukikohta, Sevastopol. Miljoonat venäläiset menivät nukkumaan yhdessä maassa, mutta heräsivät ulkomailla. Yön yli heistä oli tullut lukuisten entisten neuvostotasavaltojen kansallisia vähemmistöjä. Venäjän kansasta tuli yksi kaikkein levinneimmistä, ellei jopa levinnein kansa maailmassa.

Nyt monen vuoden jälkeen, aivan äskettäin, olen kuullut krimiläisten puhuvan siitä, miten heidät silloin vuonna 1991 heitettiin puolelta toiselle kuin perunasäkki. Tähän on vaikea olla yhtymättä. Entä Venäjän valtio? Niin, entä Venäjä? Se kumarsi nöyrästi ja hyväksyi tämän loukkauksen. Maamme oli silloin niin vaikeassa tilassa, että sillä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia puolustaa intressejään. Mutta ihmiset eivät voineet nöyrtyä tähän huutavaan historialliseen vääryyteen. Kaikki nämä vuodet kansalaiset ja monet yhteiskunnalliset toimijat ovat monet kerrat nostaneet tämän aiheen esiin ja puhuneet sen puolesta, että Krim on historiallisesti venäläistä maata ja Sevastopol venäläinen kaupunki. Olemme koko ajan ymmärtäneet tämän, tunteneet sen sydämissämme ja sieluissamme, mutta on ollut pakko hyväksyä uudet realiteetit ja rakentaa hyviä naapurussuhteita itsenäiseen Ukrainaan uudelta pohjalta. Suhteet Ukrainaan, Ukrainan veljeskansaan, ovat olleet, ovat yhä ja tulevat aina olemaan meille kaikkein tärkeimmät. Ne ovat avainasemassa, siitä ei ole epäilystäkään.

Haluan kertoa teille yksityiskohtia 2000-luvun alun neuvotteluista, nyt niistä jo voi avoimesti puhua. Silloin Ukrainan presidentti Kutšma pyysi minua nopeuttamaan Venäjän ja Ukrainan välisen rajan määrittämistä. Tuohon aikaan prosessi oli käytännöllisesti katsoen seis. Venäjä oli tavallaan tunnustanut Krimin osaksi Ukrainaa, mutta neuvottelut rajan vahvistamisesta eivät edenneet. Vaikka ymmärsin prosessiin liittyvät ongelmat, pyysin kuitenkin heti venäläisiä viranomaisia käynnistämään työn rajalinjan määrittämiseksi, jotta kaikille kävisi selväksi, että olemme sopineet rajoista ja siten olemme sekä faktisesti että juridisesti tunnustaneet Krimin ukrainalaiseksi alueeksi. Keskustelu asian ympärillä voisi päättyä siihen.

Emme kääntyneet Ukrainan puoleen ainoastaan Krimin suhteen, vaan myös vaikeamman kysymyksen koskien Asovanmeren ja Kertšinsalmen merirajaa. Mistä silloin lähdimme? Siitä, että hyvät suhteet Ukrainaan ovat meille kaikkein tärkeimmät eivätkä ne saa jäädä alueristiriitojen vangiksi. Oletimme kuitenkin myös, että Ukraina pysyy hyvänä naapurinamme, että venäläiset ja venäjänkieliset Ukrainan asukkaat, erityisesti maan kaakkoisosissa ja Krimillä, saavat elää ystävällismielisessä ja demokraattisessa sivistysvaltiossa, joka puolustaisi oikeuksiaan kansainvälisen oikeuden edellyttämällä tavalla.

Toisin kuitenkin kävi. Kerta toisensa jälkeen käytiin venäläisen historiallisen muiston kimppuun, jopa venäjän kielen, ja venäläisiä yritettiin väkisin assimiloida. Venäläiset kärsivät tietysti myös kaikkien muiden Ukrainan kansalaisten mukana jatkuvasta poliittisesta ja valtiollisesta kriisistä, joka on jatkunut maassa jo yli 20 vuoden ajan.

Ymmärrän, miksi Ukrainan kansa on hakenut muutosta. Itsenäisyyden vuosiensa aikana se on saanut tarpeekseen maan johdosta. Presidentit, pääministerit ja parlamentaarikot ovat tulleet ja menneet, mutta heidän suhtautumisensa maahan ja sen kansaan ei ole muuttunut. He ovat lypsäneet Ukrainaa, taistelleet keskenään vallasta, rahasta ja omaisuuksista. Paljonkaan heitä ei ole kiinnostanut miten tavalliset ihmiset elävät tai miksi miljoonat Ukrainan kansalaiset ovat halunneet pois maasta ja muuttaneet muualle toimeentulon perässä. Pelkästään Venäjällä heitä on viimeisen vuoden aikana työskennellyt lähes 3 miljoonaa. Joidenkin arvioiden mukaan heidän ansionsa Venäjällä vuoden 2013 aikana ovat olleet yli 20 miljardia dollaria, mikä on noin 12 % Ukrainan bruttokansantuotteesta.

Toistan vielä, että ymmärrän hyvin niitä, jotka kerääntyivät rauhanomaiseen mielenosoitukseen Maidanille vastustamaan korruptiota, tehotonta valtionjohtoa ja köyhyyttä. Oikeudet rauhanomaisiin mielenosoituksiin, demokraattisiin käytäntöihin ja vaaleihin ovat olemassa juuri siksi, että hallitsijat, jotka eivät tyydytä kansaa, voidaan vaihtaa. Mutta niillä, jotka olivat Ukrainan viimeisimpien tapahtumien takana, oli toisenlaiset tavoitteet: he valmistelivat jälleen uutta vallankaappausta, vallan anastusta keinoista välittämättä. He turvautuivat terroriin, murhiin ja vainoihin. Tämän vallankaappauksen arkkitehteinä toimivat nationalistit, uusnatsit, russofobit ja antisemiitit. Juuri he johtavat tällä hetkellä Ukrainaa.

Ensi töikseen tämä niin sanottu hallitus otti esiin pahamaineisen lakiehdotuksen kielipolitiikan uudistuksesta, joka oli suora hyökkäys kansallisten vähemmistöjen oikeuksia kohtaan. Näiden niin kutsuttujen poliitikoiden ulkomaiset sponsorit panivat nykyisen "hallinnon" heti ojennukseen. Nämä ulkomaiset mentorit ovat sentään fiksuja, se on myönnettävä. He ymmärtävät mihin johtavat yritykset rakentaa etnisesti puhdas ukrainalainen valtio. Lakiehdotus vedettiin pois ja työnnettiin syrjään, mutta selvästi vain toistaiseksi. Sen olemassaolosta ei enää edes puhuta, ihmismielen lyhyeen muistiin ilmeisesti luottaen. Mutta kaikille ehti tulla jo selväksi mihin nämä Banderan, tuon Hitlerin toisen maailmansodan aikaisen kätyrin, ideologiset perilliset pyrkivät.

Selvää on myös se, että Ukrainassa ei tällä hetkellä ole laillista vallanpitäjää, ei ole ketään kenen kanssa neuvotella. Monet valtionelimet ovat huijarien anastamia, sitä paitsi eivät he maata mitenkään edes hallitse. He itse ovat usein itse radikaalien vallassa, mitä haluan erityisesti painottaa. Päästäkseen joidenkin nykyhallituksen ministerien vastaanotolle pitää jopa anoa lupaa Maidanin taistelijoilta. Tämä ei ole vitsi vaan tämänhetkistä todellisuutta.

Niitä, jotka vastustivat vallankaappausta, alettiin heti uhata vainolla ja rangaistuksilla. Ensimmäisenä listalla oli tietysti venäjänkielinen Krim. Tässä yhteydessä Krimin ja Sevastopolin asukkaat kääntyivät Venäjän puoleen pyytäen puolustamaan heidän oikeuksiaan ja henkeään, jotta pystyttäisiin estämään se, mikä tapahtui ja juuri nyt tapahtuu Kiovassa, Donetskissa ja Harkovassa sekä joillakin muilla Ukrainan alueilla.

Emme tietenkään voineet kieltäytyä tästä pyynnöstä. Emme voineet jättää Krimiä ja sen väkeä pulaan, se olisi ollut petturuutta.

Ennen kaikkea meidän piti auttaa krimiläisiä luomaan olosuhteet rauhalliselle, vapaalle tahdonilmaisulle, niin että he voisivat ensimmäistä kertaa historiassaan itse määrittää tulevaisuutensa. Vaan mitäpä kuulemmekaan nyt länsieurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kollegoidemme puhuvan? He sanovat, että rikomme kansainvälistä oikeutta. No, onhan se hyvä, että he sentään viimein muistavat, että on olemassa sellainen asia kuin kansainvälinen oikeus. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Toiseksi, ja tämä on tärkeää: mitä me muka rikomme? Totta, Venäjän federaation presidentti sai parlamentin ylähuoneelta luvan käyttää aseellista voimaa Ukrainassa. Sitä voimaa ei kuitenkaan toistaiseksi ole varsinaisesti käytetty. Venäjän sotavoimat eivät ole menneet Krimille, ne ovat siellä jo olleet kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Totta, veimme sinne lisävoimia, mutta emme kuitenkaan ole ylittäneet Krimin armeijallemme määriteltyä ylärajaa, 25 000 sotilasta, siihen ei yksinkertaisesti ole ollut tarvetta. Haluan painottaa tätä niin, ettei asiasta jää kenellekään epäselvyyttä.

Kun Krimin korkein neuvosto julistautui itsenäiseksi ja päätti järjestää kansanäänestyksen, se viittasi Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaan, jossa puhutaan kansojen itsemääräämisoikeudesta. Tässä kohtaa haluaisin muistuttaa, että Ukraina toimi täsmälleen samoin, lähes kirjamelleen samoin, kun se irtautui Neuvostoliitosta. Ukraina itse käytti tätä oikeutta, miksei se salli sitä Krimille?

Sen lisäksi Krimin hallinto viittasi hyvin tunnettuun Kosovon tapaukseen, ennakkotapaukseen, jonka läntiset kumppanimme järjestivät itse täysin Krimiä vastaavassa tilanteessa. He tunnustivat Kosovon irtautumisen Serbiasta lailliseksi todistaen siten kaikille, että valtion keskushallinnolta ei vaadita minkäänlaista lupaa yksipuoliseen itsenäisyysjulistukseen. Kansainvälinen tuomioistuin hyväksyi tämän YK:n peruskirjan ensimmäisen luvun toisen artiklan nojalla ja antoi 22.7.2010 seuraavan päätöksen: "Turvallisuusneuvoston käytännöistä ei seuraa minkäänlaista yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen kieltoa. Yleinen kansainvälinen oikeus ei tunne minkäänlaista itsenäisyysjulistustenvastaista kieltoa." Selvää kuin pläkki, kuten sanonta kuuluu.

En mielelläni turvaudu lainauksiin, mutta en voi olla viittaamatta vielä yhteen viralliseen dokumenttiin, tällä kertaa kyse on Yhdysvaltojen 17.4.2009 kirjaamasta muistiosta, joka lähetettiin samaiselle Kansainväliselle tuomioistuimelle Kosovon tilanteeseen liittyen. Siteeraan jälleen: "Itsenäisyysjulistukset voivat rikkoa, ja usein rikkovatkin, maan sisäistä lainsäädäntöä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne rikkoisivat kansainvälistä lakia." Tämän he kirjoittivat itse ja toitottivat sen kaikelle maailmalle, taivuttivat kaikki puolelleen, ja nyt ovat niin vihaisia. Mistä? Krimiläiset toimethan sopivat täysin näihin, sanoisinko, ohjeisiin. Miksihän ihmeessä se, mikä sallittiin albaaneille Kosovossa (ja suhtaudumme heihin kunnioituksella), kielletään venäläisiltä, ukrainalaisilta ja Krimin tataareilta Krimillä. Taas kerran nousee kysymys, miksi?

Yhdysvallat ja Eurooppa toistelevat meille, että Kosovo on muka taas jonkinlainen erikoistapaus. Mikähän siitä virkaveljiemme silmissä oikein tekee niin erikoisen? He selittävät, että Kosovon konfliktissa oli paljon ihmisuhreja. Onko se muka olevinaan juridisesti pitävä argumentti? Ainakaan Kansainvälisen tuomioistuimen päätöksessä ei tästä puhuta mitään. Tässä ei voi puhua edes kaksoisstandardeista, se ei ole muuta kuin uskomattoman primitiivistä ja yksioikoista kyynisyyttä. Ei saisi niin karkeasti panna kaikkea palvelemaan omia etujaan. Kutsua nyt yhtä ja samaa asiaa tänään valkoiseksi, mutta huomenna mustaksi. Tästähän seuraisi se, että jokainen konflikti pitää saada johtamaan ihmisuhreihin, eikö vain?

Sanon tämän suoraan: jos Krimin paikalliset itsepuolustusjoukot eivät olisi ajoissa ottaneet tilannetta haltuunsa, myös siellä olisi voinut tulla uhreja. Luojan kiitos siihen ei kuitenkaan menty! Krimillä ei ole ollut yhtäkään aseellista yhteenottoa eikä lainkaan ihmisuhreja. Mitähän luulette, minkä vuoksi? Vastaus on yksinkertainen: koska kansaa ja sen tahtoa vastaan on vaikea ellei käytännössä mahdoton sotia. Ja tässä yhteydessä haluan kiittää ukrainalaisia sotilaita, joiden lukumäärä ei suinkaan ole vähäinen: 22 000 täysin varustettua sotilasta. Haluan kiittää näitä Ukrainan sotilaita, jotka pitäytyivät verenvuodatukselta eivätkä tahranneet itseään verellä.

Tässä yhteydessä mieleen nousee tietysti muitakin ajatuksia. Kuulemme puhuttavan jonkinlaisesta venäläisestä interventiosta ja aggressioista Krimillä. Se kuulostaa kovin oudolta. En kyllä muista historiasta yhtäkään tapausta, jossa interventio olisi tehty ilman yhden yhtä laukausta ja ilman ihmisuhreja.

Hyvät kollegat. Ukrainan tilanne heijastaa peilin lailla sitä, mitä tapahtuu tällä hetkellä ja on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana maailmassa. Kaksinapaisen maailmanjärjestyksen päättymisen jälkeen maailma ei ole tullut vakaammaksi. Tärkeimmät kansainväliset instituutiot eivät vahvistu, päinvastoin, monet niistä valitettavasti heikkenevät. Läntiset kumppanimme, Yhdysvallat etunenässä, eivät mielellään toteuta käytännön politiikkaansa kansainvälisen oikeuden vaan voimankäytön johdattamana. He ovat vakuuttuneita omasta erityislaatuisuudestaan ja poikkeuksellisuudestaan, siitä että heillä on oikeus päättää maailman kohtalosta ja että vain he ovat aina oikeassa. He toimivat kuten heitä huvittaa. Siellä ja täällä he käyttävät voimaa suvereeneja valtioita vastaan ja pystyttävät koalitioita periaatteella "jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan". Saadakseen tämän aggression näyttämään lailliselta he tiristävät kansainvälisiltä elimiltä tarvittavat päätökset. Ja jos se ei syystä tai toisesta onnistu, he yksinkertaisesti jättävät huomioimatta YK:n turvallisuusneuvoston ja YK:n ylipäätään.

Näin kävi Jugoslaviassa, muistammehan hyvin vuoden 1999 tapahtumat. Vaikea sitä oli uskoa vaikka omin silmin näki, mutta 1900-luvun lopulla eurooppalainen pääkaupunki, Belgrad, oli viikkoja raketti- ja pommi-iskujen kohteena, minkä jälkeen koitti varsinainen interventio. Mikä YK:n turvallisuusneuvoston päätös salli tällaiset toimet? Ei mikään. Sen jälkeen tulivat Afganistan, Irak ja avoin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen rikkominen Libyassa, jossa niin sanotun lentokieltoalueen turvaamisen sijaan aloitettiinkin pommitukset.

Seurasi kokonainen sarja ohjattuja "värivallankumouksia". On toki selvää, että näiden maiden ihmiset olivat kyllästyneet tyranniaan, köyhyyteen ja olemattomiin tulevaisuudennäkymiin. Mutta näitä tunteita käytettiin vain kyynisesti hyväksi. Näihin maihin vietiin käytännöt, jotka eivät millään lailla sopineet kansojen elämäntapoihin, perinteisiin tai kulttuureihin. Lopputuloksena saatiin demokratian ja vapauden sijaan kaaos, väkivallan purkauksia, vallankumousten sarja. Arabikeväästä tuli arabitalvi.

Samankaltainen tilanne toteutui myös Ukrainassa. Vuonna 2004 saadakseen sopivan ehdokkaan läpi presidentinvaaleissa he kehittivät jonkinlaisen kolmannen kierroksen, jollaista ei laki tuntenut. Millaista absurdia perustuslain pilkkaa. Ja tällä kertaa he ovat lähettäneet paikalle etukäteen järjestetyn, hyvin varustetun taistelija-armeijan.

Me kyllä ymmärrämme mistä on kyse. Ymmärrämme, että nämä toimet on suunnattu Ukrainaa ja Venäjää sekä euraasialaista integraatiota vastaan. Ja kaikki tämä aikana, jolloin Venäjä on tosissaan yrittänyt päästä keskusteluyhteyteen läntisten kollegojemme kanssa. Me ehdotamme jatkuvasti yhteistyötä kaikkien avainkysymysten kohdalla, haluamme vahvistaa luottamusta, haluamme, että suhteemme olisivat tasavertaiset, avoimet ja rehelliset. Mutta nämä ovat jääneet yksipuolisiksi yrityksiksi.

Päinvastoin, meitä on kerta toisensa jälkeen huiputettu, päätökset on tehty selkämme takana, olemme joutuneet vain toteamaan tosiasiat. Niin kävi myös Naton itälaajentumisen kanssa, kun sotilaallinen infrastruktuuri on laajentunut rajoillemme. Koko ajan meitä on rauhoiteltu: "No mutta ei sillä ole mitään tekemistä teidän kanssanne." Helppo sanoa.

Sama juttu ohjuspuolustusjärjestelmän laajentamisen kanssa. Peloistamme huolimatta projekti sen kun etenee. Sama juttu loputtomasti jatkuvien viisumineuvottelujen lykkääntymisen kanssa, huolimatta lupauksista rehelliseen kilpailuun ja vapaaseen pääsyyn maailmanmarkkinoille.

Tällä hetkellä meitä uhataan pakotteilla, mutta me elämme jo keskellä erilaisia rajoituksia, joilla on vaikutusta meihin, talouteemme ja maahamme. Esimerkiksi kylmän sodan aikana ensin Yhdysvallat, ja sitten muutkin maat, kielsivät huipputeknologian viennin Neuvostoliittoon niin sanotun CoCom-listan nojalla. Nyt se on virallisesti poistettu, mutta vain muodollisesti. Monet kiellot ovat tosiasiallisesti yhä voimassa.

Sanalla sanoen, meillä on kaikki syy olettaa, että pahamaineinen Venäjän kurissapidon politiikka, jota harjoitettiin niin 1700-, 1800- kuin 1900-luvuillakin, jatkuu yhä. Meitä yritetään jatkuvasti ajaa nurkkaan vain koska meillä on riippumaton asemamme, jota puolustamme, ja koska kutsumme asioita niiden oikeilla nimillä emmekä hurskastele. Mutta kaikella on rajansa. Ja Ukrainan tapauksessa läntiset kumppanimme ovat ylittäneet tämän rajan. He ovat toimineet härskisti, vastuuttomasti ja ammattitaidottomasti.

He kyllä tietävät hyvin, että niin Ukrainassa kuin Krimilläkin asuu miljoonia venäläisiä. Kuinka pahasti pitääkään menettää poliittinen vainunsa ja suhteellisuudentajunsa ollakseen näkemättä tällaisten toimien seurauksia. Venäjä on joutunut asemaan, josta se ei voi enää perääntyä. Jos jousta venyttää äärimmilleen, jossain kohtaa se ponnahtaa takaisin. Se olisi aina pidettävä mielessä.

Tällä hetkellä on tärkeää lopettaa hysteerisyys, lopettaa kylmän sodan retoriikka ja tunnustaa ilmeinen tosiasia: Venäjä on itsenäinen ja aktiivinen kansainvälisen elämän toimija. Sillä, aivan kuten muillakin mailla, on kansallisia intressejään, jotka on otettava huomioon ja joita on kunnioitettava.

Samalla kiitämme kaikkia niitä, jotka ovat näyttäneet ymmärrystä Krimin toimiamme kohtaan. Olemme kiitollisia Kiinan kansalle, jonka johto on katsonut ja katsoo Ukrainan ja Krimin tilannetta sen historiallisessa ja poliittisessa kokonaisuudessaan. Arvostamme korkealle myös Intian pidättyvyyden ja objektiivisuuden.

Tänään käännyn Yhdysvaltojen kansan puoleen. Kansan, joka jo tuon valtion perustamisen ja itsenäisyysjulistuksen ajoista lukien on ollut ylpeä siitä, että vapaus on heille tärkeintä. Eikö Krimin asukkainen pyrkimys vapauteen omien asioidensa päättämisessä edusta noita samoja arvoja? Yrittäkää ymmärtää.

Uskon, että minua ymmärtävät myös eurooppalaiset, erityisesti saksalaiset. Muistutan, että kun käytiin poliittisia neuvotteluja Saksan liittotasavallan ja DDR:n yhdistymisestä, niin lievästi sanoen hyvin korkealla asiantuntijatasolla eivät suinkaan kaikkien Saksan silloiset tai nykyiset liittolaiset tukeneet ajatusta yhdistymisestä. Vaan meidän maamme päinvastoin tuki yksiselitteisesti saksalaisten aitoa ja palavaa tahtoa kansalliseen yhtenäisyyteen. Olen varma, että ette ole unohtaneet sitä. Toivon myös, että Saksan kansalaiset tukevat venäläisten pyrkimyksiä, historiallisen Venäjän yhtenäisyyden palauttamista.

Osoitan sanani myös Ukrainan kansalle. Totisesti toivon, että ymmärrätte meitä. Emme halua teille mitään pahaa, emme halua loukata kansallisia tunteitanne. Olemme aina kunnioittaneet Ukrainan valtakunnan alueellista yhtenäisyyttä, toisin kuin ne, jotka ovat alistaneet Ukrainan yhtenäisyyden omien poliittisten ambitioidensa uhriksi. He viljelevät korulauseita suuresta Ukrainasta, mutta tosiasiassa he ovat repineet maan hajalle. Tämänhetkinen kansallinen konflikti on täysin heidän omallatunnollaan. Hyvät ystävät, haluan, että kuulette meitä. Älkää uskoko niitä, jotka pelottelevat teitä Venäjällä ja väittävät, että Krimin jälkeen seuraa muita alueliitoksia. Me emme halua hajottaa Ukrainaa, sellaista tarvetta ei ole. Mitä tulee Krimiin, niin se on ollut ja pysyy niin venäläisten ja ukrainalaisten kuin Krimin tataarienkin alueena.

Toistan: se pysyy, kuten on jo vuosisatoja ollut, kaikkien siellä asuvien kansojen kotina. Mutta koskaan siitä ei tule banderalaista!

Krim on meidän yhteistä omaisuuttamme ja merkittävä tekijä alueen vakauden suhteen. Näin tärkeän strategisen alueen tulee olla lujan ja vakaan suvereniteetin alaisena. Tänä päivänä se on mahdollista vain Venäjän hallinnan alla. Muutoin, rakkaat ystävät (osoitan sanani niin Ukrainalle kuin Venäjällekin), saatamme, niin venäläiset kuin ukrainalaisetkin, menettää koko Krimin, ehkä jo hyvinkin pian. Miettikää näitä sanoja.

Muistutan myös siitä, että Kiovassa on jo alettu puhua Ukrainan nopeasta liittymisestä Natoon. Mitä se merkitsisi Krimin ja Sevastopolin tulevaisuudelle? Sitä, että perinteiseen venäläiseen sotilaskaupunkiin ilmestyisi Naton laivasto, joka olisi uhka koko Etelä-Venäjälle. Ei mikään näennäinen uhka vaan täysin konkreettinen. Tämä olisi voinut todellakin tapahtua jos krimiläiset eivät olisi tehneet omaa valintaansa. Kiitos heille siitä.

Me muuten emme vastusta Nato-yhteistyötä, emme lainkaan. Me vastustamme sitä, että sotilasliitto, ja sellainenhan Nato yhä kaikkine sisäisine sotilaallisine järjestelmineen on, me vastustamme sitä, että sotilasliitto isännöisi meidän takapihallamme, meidän kotimme vieressä, meidän historiallisilla alueillamme. Tiedättekö, en voi kuvitellakaan tilannetta, että menisin Sevastopoliin kylään Naton merimiesten luo. He epäilemättä ovat kyllä pääosin mukavia kavereita, mutta parempi kuitenkin että he tulevat kylään meille Sevastopoliin, emmekä me heille.

Suoraan sanoen, sydämemme särkyy kun näemme mitä Ukrainassa tällä hetkellä tapahtuu, miten ihmiset kärsivät, miten he eivät tiedä miten selvitä tästä päivästä ja mitä huomenna tapahtuu. Huolemme on ymmärrettävä, emmehän ole vain läheisiä naapureita. Me olemme todellakin, kuten olen jo monesti sanonut, yhtä kansaa. Kiova on venäläisten kaupunkien äiti. Muinainen Rus on meidän yhteinen alkukotimme emmekä me voi elää ilman toisiamme.

Sanon vielä yhden asian. Ukrainassa asuu ja tulee asumaan miljoonia venäläisiä, venäjänkielisiä kansalaisia, ja Venäjä tulee aina puolustamaan heidän oikeuksiaan poliittisin, diplomaattisin ja oikeudellisin keinoin. Tosin ennen kaikkea Ukrainan itsensä pitäisi kiinnostua näiden ihmisten oikeuksien ja tarpeiden takaamisesta. Se on Ukrainan valtion vakauden ja alueellisen yhtenäisyyden paras tae.

Me haluamme ystävyyttä Ukrainan kanssa. Haluamme, että se olisi vahva, suvereeni ja itsenäinen valtio. Onhan Ukraina meille yksi tärkeimmistä kumppaneista. Meillä on valtavasti yhteistyötä, ja kaikesta huolimatta uskon, että se jatkuu menestyksellisenä. Ennen kaikkea haluamme, että Ukrainassa olisi rauha maassa ja sopusointu. Me olemme valmiit muiden maiden mukana tukemaan ja myötavaikuttamaan tätä. Mutta toistan vielä, että vain Ukrainan kansalaiset itse voivat palauttaa järjestyksen omaan taloonsa.

Hyvät Krimin ja Sevastopolin kaupungin asukkaat. Koko Venäjä on ihaillut urhoollisuuttanne, arvokkuuttanne ja rohkeuttanne. Juuri te olette päättäneet Krimin tulevaisuudesta. Näinä päivinä olemme olleet lähempiä kuin koskaan, olemme tukeneet toisiamme. Siinä on kyse aidoista solidaarisuuden tunteista. Juuri tällaisissa kriittisissä historiallisissa käänteissä mitataan kansan hengen kypsyys ja voima. Venäjän kansa on osoittanut juuri tätä kypsyyttä ja voimaa sekä solidaarisuuttaan tukea maanmiehiään.

Venäjän ulkopoliittisen aseman järkähtämättömyys on rakentunut miljoonien ihmisten tahdolle, kansalliselle yhtenäisyydelle ja johtavien poliitikkojen sekä yhteiskunnallisten vaikuttajien tuelle. Haluan kiittää kaikkia, aivan kaikkia, tästä isänmaallisesta hengestä. Mutta meidän on tärkeää tästedeskin säilyttää tämä tuki voidaksemme kohdata ne haasteet, joiden eteen Venäjä tänä päivänä joutuu.

On selvää, että törmäämme ulkoiseen vastustukseen. Meidän on itse tehtävä tämä päätös. Olemmeko valmiit johdonmukaisesti puolustamaan kansallisia intressejämme vai annammeko ikuisesti periksi, mihin ikinä se johtaakaan? Jotkin läntiset johtajat uhkaavat meitä jo paitsi pakotteilla myös kasvavilla sisäisillä ongelmilla. Tahtoisin tietää, mistä he oikein puhuvat. Jonkinlaisen viidennen kolonnan, omanlaistensa maanpetturien toiminnastako, vai uskovatko he voivansa heikentää Venäjän yhteiskunnallis-taloudellista asemaa provosoiden samalla ihmisiä tyytymättömyyteen? Me pidämme sellaisia lausuntoja vastuuttomina ja täysin aggressiivisina ja reaktiomme on sen mukainen. Me itse emme koskaan pyri yhteenottoihin sen koommin itäisten kuin läntistenkään kumppaniemme kanssa. Päinvastoin, teemme kaiken mahdollisen voidaksemme rakentaa sivistyneet hyviin naapuruussuhteisiin perustuvat suhteet, kuten nykymaailmassa on tapana tehdä.

Hyvät kollegat!

Ymmärrän krimiläisiä, jotka kansanäänestyksessään kysyivät suoraan: pitäisikö Krimin kuulua Ukrainaan vai Venäjään? Varmuudella voi sanoa, että Krimin ja Sevastopolin johto sekä lainsäädäntöelinten edustajat ovat kansanäänestyksen kysymystä muotoillessaan olleet välittämättä eri ryhmien poliittisista intresseistä. Heidän työnsä pohjana ovat olleet vain paikallisten asukkaiden tarpeet. Minkä hyvänsä muunlainen äänestys olisi tämän alueen historialliset, demografiset, poliittiset ja taloudelliset erityispiirteet huomioon ottaen ollut vain väliaikainen ja hauras, olisi väistämättä johtanut vain Krimin tilanteen pahenemiseen ja olisi vaikuttanut erittäin haitallisesti ihmisten elämään. Krimin kansa asetti kysymyksen suoraan, ilman kompromisseja, ilman mitään sivuääniä. Kansanäänestys vietiin läpi avoimesti ja rehellisesti, ja Krimin ihmiset ilmaisivat selvän ja varman tahtonsa siitä, että haluavat olla Venäjän kanssa.

Venäjän on nyt tehtävä vaikea päätös. Sen on otettava huomioon kaikki sisäiset ja ulkoiset tekijät. Mitä Venäjän kansa ajattelee tästä? Täällä on, kuten kaikissa demokraattisissa yhteiskunnissa, monenlaisia mielipiteitä, mutta täysin ylivoimaisen enemmistön, painotan tätä, ylivoimaisen enemmistön näkemys on ilmeinen.

Kuten tiedätte, viimeisimmät gallupit asiasta on Venäjällä tehty aivan viime päivinä. 95 % kansasta on sitä mieltä, että Venäjän tulee puolustaa venäläisten ja muiden Krimillä asuvien kansojen etuja. 95 prosenttia. Yli 83 prosentin mielestä Venäjän pitää tehdä niin, vaikka se heikentäisi suhteitamme joihinkin toisiin valtioihin. 86 % maamme kansasta näkee Krimin yhä venäläisenä alueena, venäläisenä maana. Ja mikä tärkeintä, luku, joka täysin vastaa Krimin kansanäänestyksen tulosta: 92 % kannattaa Krimin ja Venäjän liittämistä yhteen.

Valtaenemmistö Krimin asukkaista ja ehdoton enemmistö Venäjän federaation kansalaisista siis tukee Krimin tasavallan ja Sevastopolin kaupungin jälleenyhdistymistä.

Kyse on Venäjän omasta poliittisesta päätöksestä, mutta se voi perustua vain kansan tahdolle, sillä vain kansa on auktoriteettimme lähde.

Hyvät liittoneuvoston jäsenet. Hyvät duuman kansanedustajat. Venäjän kansa, Krimin ja Sevastopolin asukkaat. Tänään, perustuen Krimillä järjestetyn kansanäänestyksen tuloksiin, nojautuen kansan tahtoon, pyydän liittoneuvostoa tarkastelemaan perustuslainmukaista kahden uuden subjektin lisäämistä federaatioon: Krimin tasavallan ja Sevastopolin kaupungin. Pyydän myös ratifioimaan allekirjoitusta vailla olevan sopimuksen Krimin tasavallan ja Sevastopolin kaupungin liittämisestä Venäjän federaatioon. Luotan tukeenne!