Kohtaamisia muukalaisten kanssa

Tällä kertaa uudelleenjulkaisen Idäntutkimuksessa ilmestyneen väitöskirja-arvosteluni teoksesta:

Henriette Cederlöf: Alien Places in Late Soviet Science Fiction. The “Unexpected Encounters” of Arkady and Boris Strugatsky as Novels and Films. Doctoral Thesis in Slavic Languages at Stockholm University, Sweden 2014, 156 s. ISBN 978-91-87235-94-8 (Print), 978-91-87235-93-1 (PDF).

Lähde: Idäntutkimus 1/2015, s. 86–88, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2015_1/it_1_2015_perkiomaki.pdf>

Mika Perkiömäki

Venäläisen tieteiskirjallisuuden tunnetuimmat edustajat lienevät Strugatskin veljekset Arkadi (1925–1991) ja Boris (1933–2012). Kaksikon 1950-luvulta alkanut ura käsittää lyhyiden tarinoiden ja novellien lisäksi parikymmentä pitkää kirjallista teosta sekä lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Tieteisromaanin tyylilaji salli Strugatskeille Neuvostoliiton oloissa ainutlaatuisen vapauden julkaista virallisia teitä realismin vaatimuksesta poikkeavaa kirjallisuutta heidän etsiessään uusia vaihtoehtoja vanhoille utopioille. Strugatskien tuotanto ei kuitenkaan ole puhdasta tieteiskirjallisuutta vaan lajeja yhdistellään varsin omaperäisellä tavalla. Siltä osin kuin tekstit käsittelivät liian vähän tulevaisuuden utopioita ja liian satiirisesti aikakautensa yhteiskuntaa, viralliset julkaisutiet Neuvostoliitossa löytyivät vasta glasnostin aikana.

Strugatskien tuotannolle tyypillisistä ihmisen kohtaamisista maan ulkopuolisen älyllisen elämän kanssa sekä niihin liittyvistä paikoista on Tukholman yliopistossa vuonna 2014 tarkistettu Henriette Cederlöfin väitöskirja, jossa tutkitaan veljesten kolmea kirjallista teosta. Näistä ensimmäinen on suomentamaton fantasiadekkari Otel ”U pogibšego alpinista” (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1970), toinen scifi-pienoisromaani Kasvatti (Malyš, 1971) ja kolmas tieteiskertomus Stalker: Huviretki tienpientareelle (Piknik na obotšine, 1972). Väitöskirjan alaotsikon ”Unexpected Encounters” viittaa näiden kolmen teoksen toteutumattomaan kokonaisuuteen, jonka nimi olisi ollut ”Nenaznatšennyje vstretši” (Odottamattomia kohtaamisia). Kirjallisten teosten lisäksi väitöskirja käsittelee myös kahta niiden pohjalta tehtyä elokuvaa: Grigori Kromanovin ohjaamaa neuvosto-virolaista ”Hukkunud Alpinisti” hotellia (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1979) sekä Andrei Tarkovskin kuulua Stalkeria (1979).

Kaikki käsitellyt alkuteokset on siis kirjoitettu 1960–70-lukujen vaihteessa. Aineiston valinta perustuu siihen, että väitöskirjan lähtökohtana on 1960-luvulla vallinneen teknologiaoptimismin ja luonnontieteiden arvostuksen korvautuminen entistä enemmän filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin suuntautumisella. Ulkoavaruuden sijaan pyrittiin valloittamaan omaa ”sisäistä avaruutta”. Kaikki tutkitut kirjalliset teokset osuvat tähän murrosaikaan, kun taas filmatisoinnit on tehty vasta 1970-luvun lopussa muutoksen jo tapahduttua. Strugatskin veljekset ovat sikälikin
kiintoisa parivaljakko tästä näkökulmasta, että toinen heistä oli lingvisti ja toinen astronomi. He kuuluivat siis lähtökohdiltaan tavallaan eri leireihin tässä vastakkainasettelussa, jota kirjoittaja kuvaa fyysikoiden ja lyyrikoiden väliseksi, minkä ansiosta he toimivat eräänlaisena siltana näiden kahden ryhmän välillä.

Tästä näkökulmasta johtuen väitöskirjan aineistoksi ei valitettavasti ole päätynyt muuten kiintoisa pienoisromaani Hankalaa olla jumala (Trudno byt bogom, 1964), joka on ehkä Strugatskien tunnetuin ja joka jo ennakoi tulevaa pysähtyneisyyden ajan pessimismiä. Myös tämän teoksen filmatisoinnin historia on mielenkiintoinen, sillä Strugatskit vetäytyivät projektista, kun eivät saaneet sen vetäjäksi mieleistään ohjaajaa, Aleksei Germania. Lopulta 2000-luvun alkuvuosina German kuitenkin kuvasi oman versionsa elokuvasta, joka saatiin viimein valmiiksi ja julki vasta vuonna 2013, jolloin sekä molemmat Strugatskit että German olivat jo kuolleet.

Lännessä julkaistut Strugatski-tutkimukset ovat keskittyneet lähinnä esittelemään kirjailijoita ja heidän tuotantoaan laajasti. Cederlöf kuitenkin olettaa sekä kirjailijat että teokset jo ennestään tunnetuiksi ja keskittyy vain muutamaan, lyhyen ajan sisään julkaistuun teokseen. Ratkaisu on hyvä, sillä näin hän pystyy paneutumaan kunnolla itse analyysiin. Kun väitöskirjan leipätekstiä on vain 135 sivun verran, on ymmärrettävää, ettei taustoitukselle ole jäänyt tilaa. Toisaalta Strugatskien tuotantoa ennestään tuntematon lukija joutuu hakemaan taustatiedon muualta, muuten väitöskirjan punaisen langan seuraaminen on hankalaa. Aineiston kirjallisten teosten juonista on sentään yksisivuiset yhteenvedot väitöskirjan liitteissä – lukijan pitää vain tajuta ne sieltä löytää.

Analyyseissään Cederlöf keskittyy erityisesti tekstien taiteellisen tilan konstruointiin, sankarin
representaatioon, tuntematonta edustavaan lapsihahmoon sekä tekstien kytköksiin goottilaisen
romaanin lajiperinteeseen. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” hän toteaa rikkovan lajirajoja, se ei ole puhdas dekkari tai tieteisromaani vaan siinä on myös goottilaisen romaanin elementtejä, jotka tuovat mukanaan fantastisia piirteitä. Strugatskit itse eivät olleet tämän lajihybridin lopputulokseen tyytyväisiä, mihin johtopäätökseen Cederlöfkin yhtyy. Pohtiessaan syitä tähän hän toteaa, että ehkä dekkarin rajat vain eivät taivu näin kokeelliseen yhdistelyyn. Harvoinhan dekkarin loppu jää avoimeksi. Kirjoittaja päätyykin kuvailemaan teosta antidekkariksi.

Strugatskien suhde goottilaiseen perinteeseen on keskiössä myös Kasvatin analyysissä. Lisäksi tekijä löytää teoksesta intertekstuaalisia yhteyksiä kolonialistiseen kerrontaan, erityisesti Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan, mikä onkin varsin ilmeistä. Sankarin analyysissä käsitellään sukupolvien välistä konfliktia. Lapsihahmon käsittelylle teos on erityisen hedelmällinen, sillä koko tarinan ydin on yksivuotiaana vieraan planeetan asukkaiden kasvatettavaksi päätynyt ihmislapsi, jonka mielen ja ruumiin vieras sivilisaatio on muokannut omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Cederlöf lukee tätä lapsihahmoa tulevan posthumaanin ajan ilmentymänä.

Kipling-viittaus löytyy myös Huviretkestä tienpientareelle, sillä stalkerin hahmo on nimetty
Kiplingin romaanin Minä ja kumppanit Stalkyn mukaan. Analyysi keskittyy, paitsi Stalkerin
sankarihahmon pohdintaan, myös erityisesti teoksen kahteen heterotooppiseen tilaan sekä niiden
vuorovaikutukseen. Molemmat tilat näyttäytyvät teoksessa vieraina. Toinen on ”Vyöhyke”, millä
teoksessa viitataan paikkaan, jossa ulkoavaruuden ylivertaisen kehittynyt sivilisaatio on ohi mennessään käynyt ja jättänyt jälkensä kuin tienpientareelle piknikille pysähtynyt seurue. Toinen on sitä ympäröivä tila, josta saadaan vain epämääräisiä vihjeitä.

Teosten monitulkintaiset heterotooppiset tilat Cederlöf näkee 1970-luvun vastineina aiemmille
rationaalisen ajattelun tuottamille marxistisille utopioille, mikä heijastelee kiinnostuksen siirtymistä
pois tulevaisuudesta historiaa kohti. Nämä heterotopiat ovat pohjimmiltaan irrationaalisia, sillä ne muodostavat vyöhykkeen, jossa kuolema ja rajattomat mahdollisuudet eivät sulje toisiaan pois. 1970-luvun entistä pessimistisempää tulevaisuuskuvaa käsitellään lapsihahmojen kautta. Kun huomisesta on tullut epävarmaa, ovat myös tulevat sukupolvet käyneet vanhemmalle väelle käsittämättömiksi. Lisäksi teosten goottilaisen romaanin ja fantasian perinteet kirjoittaja näkee ilmeisinä silloinkin, kun kirjailijat yrittävät paeta niitä kirjoittamalla muun lajiperinteen mukaisesti. Goottilaisen perinteen käyttäminen näyttäisi liittyvän fokuksen siirtymiseen kohti mennyttä.

Elokuva-analyysit ovat väitöskirjan ehkä antoisin osa. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” filmatisointi noudattelee suhteellisen tarkasti kirjan tapahtumia, kun taas Stalker liittyy vastaavaan kirjaan vain hyvin löyhästi. Cederlöf kuvaa näihin lopputuloksiin johtaneita ratkaisuketjuja varsin hyvin. Kuten Neuvostoliitossa oli tapana, kirjailijat itse osallistuivat vahvasti elokuvien käsikirjoitukseen, eikä riidoilta ohjaajien kanssa vältytty. Väitöskirjan analyysit pohjaavat paitsi julkaistuihin kirjallisiin teoksiin ja lopullisiin elokuviin sekä niiden käsikirjoituksiin, myös lukuisiin
välivaiheen toteuttamattomaksi jääneisiin käsikirjoituksiin sekä kirjailijoiden ja ohjaajien väliseen
kirjeenvaihtoon, jota ei aiemmin ole missään käsitelty.

Tarkovski muutti Stalkerissaan monia asioita Strugatskin alkuteoksesta. Yksi täydellisen
muutoksen kohteista oli päähenkilö Stalker, jota ohjaaja piti epäkiinnostavana. Tarkovski
halusi tuoda mukaan myös uskonnollisia elementtejä, joten hän teki Stalkerista eräänlaisen Kristuksen tähden houkan, jonka esikuvaksi Cederlöf esittää ruhtinas Myškiniä Dostojevskin Idiootista. Tarkovskilla on Dostojevski-viittauksia muussakin tuotannossaan, joten teoria tuntuu uskottavalta. Elokuva-analyysissä tuodaan esille myös yksi hauska yksityiskohta Stalkerin hahmoon liittyen: kun häntä näytellyt Aleksandr Kaidanovski kysyi ohjaajalta neuvoja hahmonsa motivaatioiden ymmärtämiseen, vastaus kuului: ”Lue evankeliumeja!”

Kromanovin film noir -henkinen elokuvaversio ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellista” ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Tarkovskin Stalker, eikä se toki samanlainen elokuvataiteen merkkipaalu olekaan. Riidat käsikirjoituksen kanssa kestivät pitkään, mutta lopulta asioista päästiin sopuun. Lopputuloksena on elokuva, joka noudattelee pääosin kirjan juonta, mutta jonka henkilöhahmot ovat monin tavoin erilaisia. Yhtymäkohtia Tarkovskin elokuvaan ei ehkä ensi silmäyksellä huomaa, mutta Cederlöf löytää niitä paljonkin: toinen on virolaista tuotantoa ja toinen kuvattu Virossa. Molemmat näyttävät sijoittuvan läntiseen maailmaan, mutta kumpikaan ei täsmennä minne siellä. Molemmissa on kaksi heterotooppista tilaa: toisessa hotelli ja sen ulkopuolinen maailma, toisessa ”Vyöhyke” ja sen ulkopuolinen maailma. Molemmissa pelataan liminaalitiloilla ja molemmat käyttävät uskonnollisia motiiveja. Ja molempien päähenkilö on varsin erilainen kuin alkuteoksessa.

Vastaaviin kirjoihin verrattuna kirjoittaja näkee elokuvien heijastavan ilmapiirin siirtymistä
rationaalisesta kohti irrationaalista. Uskonnon korvaajana niissä esiintyy kehityksen ja teknologiauskon sijaan kulttuuri, mutta myös uskonnolla itselläänkin on sijansa. Lisäksi niissä näkyy tietynlainen eskapistinen kuva kulutusmyönteisestä lännestä, mikä alkuteoksista puuttuu. Rajan ylittäminen näyttäytyy molemmissa elokuvissa tärkeänä tapahtumana, jolla on seurauksensa.

Väitöskirja täydentää hyvin englanniksi julkaistua Strugatski-tietoutta 1970-luvun osalta. On
hienoa, että se sisältää myös kahden elokuvan analyysin, varsinkin kun ne on saatu sidottua hyvin koko väitöskirjan tavoitteisiin. Suomalaista lukijaa väitöskirjan tiivis esitys ja yllättävän vähäiset lähteet voivat hämmentää. Kerrontakin tuntuu ajoittain vähän töksähtelevältä, mikä saattaa johtua juuri esityksen tiiviydestä. Toisaalta, tämä väitöskirja on luettavissa yhdeltä istumalta.

Venäjän Svetlana!

Lähde: Izvestija <http://izvestia.ru/news/592832>

09.10.2015, 10.27 | Zahar Prilepin

Kirjailija Zahar Prilepinin ajatuksia Nobel-komitean päätöksestä myöntää kirjallisuuspalkinto Svetlana Aleksijevitšille

Itse asiassa se olisi voitu antaa Vasili Bykoville. Aikanaan hän vihasi neuvostovaltaa ja hänellä oli paljon kysymyksiä Venäjälle, mutta suuri kirjailija hän oli, ja valkovenäläinen. Mutta eihän tässä ole kyse kirjallisuudesta.

Ensinnäkin, periaatteesta sitä ei voitu antaa venäläiselle kirjailijalle, ei edes Viktor Šenderovitšille, sillä ihan periaatteesta Venäjää ei voi palkita. Siksi kulttuurimaailma ei voinut palkita myöskään Jevtušenkoa, Peleviniä, Sorokinia, Makaninia, Iskanderia tai Bitovia, vaikka kukin heistä olisi aivan oikeutettu siihen.

Kaikkien Venäjän nyt riemuitsevien länsimielisten, liberaalien ja progressistien pitäisi olla tietoisia, että heitä halveksitaan yhtä lailla kuin koko muutakin Venäjää, mutta eivät he sitä ymmärrä. Siinä kuin Vasili Bykoville, olisi Nobel voitu antaa aikanaan Viktor Astafjeville.

Mutta ei Venäjä silloin 1990-luvulla kiinnostanut ketään. Se oli varjo entisestään, miksi kukaan olisi piitannut. Lyödyille ei oikeutta suoda.

Viitisen vuotta sitten sanoin Pariisissa, ja sittemmin myös Lontoon kirjamessuilla Lev Danilkinin ja Basinskin todistaessa vierelläni, että venäläinen kirjallisuus palaa Nobel-komitean mieleen, kunhan venäläiset sukellusveneet saapuvat Euroopan rannoille. "Palkitkaa meidät sukellusveneittäkin", vitsailin silloin.

Kirjoitin tästä useassakin artikkelissani: niin pitkään kuin Venäjä ei käyttäydy supervallan tavoin, sitä ei ole olemassakaan. Osuin oikeaan, mikä ei suurta viisautta vaatinut. Sukellusveneittä he eivät voineet sitä tehdä.

Ymmärtäkää, että tämä palkinto kumpuaa melkoisesta nöyryytyksen tunteesta. Ensin olivat olympiakisat, sitten Krim, sen jälkeen Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat käytännössä eristettiin Ukrainasta. Nyt sitten Syyria. Kaspianmereltä lentää pommeja ties minne. Tai pikemminkin, sinne minne ne ohjataan. Pitäähän tähän jotenkin vastata. Vastaukseksi valittiin mitä eriskummallisin ja lattein vaihtoehto: palkitaan hyvä toimittaja, jonka maine omiensakin keskuudessa perustuu lähinnä hänen hämmästyttävän banaaleissa haastatteluissa toistelemaansa kertosäkeeseen: "Venäjä tappoi kaikki, tappoi, tappoi, aina se on kaikki tappanut ja tulee tappamaan, pysäyttäkää tämä pahuus, nämä orjat eivät koskaan lakkaa olemasta orjia, sieltä tulee Stalin ja kaikki, ymmärrättehän, mihin tämä kaikki johtaa, minä ainakin ymmärrän ihan erityisen hyvin".

Mistä mielipaha, ystäväiseni? Juhlaahan tämä on. Miten nöyryyttävää se onkaan Nobel-komitealle. Ymmärrämmehän me: Bunin, Solženitsyn, Pasternak, Brodsky. Mutta ei missään tapauksessa: Gorki, Aleksei Tolstoi, Majakovski, Andrei Platonov, Anna Ahmatova, Aleksandr Tvardovski, Leonid Leonov, Juri Kuznetsov, Valentin Rasputin jne. Huhun mukaan jopa (Eduard) Limonovia on ehdotettu.

Viimeisillä voimillaan he kerran saivat aikaan Šolohovin. Ymmärrämmehän me kaikki toki kenelle, koska ja missä olosuhteissa avokätisyyttä löytyy. Mutta jopa tällä murheellisella tiellä on erikoisuutensa. Bunin, hänhän on suoranainen...russofiili. Ei häntä juurikaan julkaista maailmalla. Miksi juuri Bunin, joka kirjoittaa lähinnä kyläelämästä. Solženitsyn palkittiin, hän kirjoitti teokset "Rossija v obvale" ("Luhistuva Venäjä") sekä "200 let vmeste" ("200 vuotta yhdessä"). Brodsky osoittautui imperialistiseksi ja muukalaisvihamieliseksi. Pitäisi palkita joku sellainen hahmo, joka ei voisi tehdä mitään sellaista enää koskaan. Jevtušenko, Pelevin, Sorokin, Makanin, Iskander, Bitov. Kuka hyvänsä heistä saattaa tehdä vielä ties mitä temppuja, kyllähän nuo venäläiset tiedetään.

Vaan Svetlana Aleksijevitšillä ei tällaisia mielessään ole. Ja niin tapahtui tämä, sanoisinko hienostuminen. Vaikka onhan sille tosin sopivampikin sana. Hän on kirjailija muttei kirjailija, venäläinen muttei venäläinen. Juuri sitä mitä pitää. Happamuus ja vihaisuus veivät komitealta järjen. "Minä tässä ihan kiusallani pistän itseäni silmään." No, pistä. Joko pistit? Sinullahan on oikein hienot sinipunaiset silmät. Itse asiassa tämä on palkinto Venäjälle. Sen itsenäisyydelle, sen vaikutusvallalle, sen paikalle maailmassa. Itsenäisyyden ja paikankin voimme kyllä menettää, mutta ei se mitään.

30 vuoteen ne eivät harkinneetkaan palkitsemista, sitten vain vuoden työ ja johan alkoi tapahtua. Toverit, kunnia Svetlana Aleksijevitšille.

Palkinnon myöntämispäivänä olin poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Join jopa samppanjaa. Me teimme sen. Kelpaisiko muuten pieni ennuste? Ensi vuonna palkinto annetaan jollekin, joka edustaa jonkinlaista kolmatta tai viidettä sukupuolta. Homma on lähtenyt hyvin liikkeelle, ei muuta kuin samaa rataa vain. Tässä ei tosin ole enää puhe Venäjästä. Jos olisi, niin sekin palkittaisiin, useamman kerran. Pitää vain jatkaa samaan malliin. Missä ne meidän sukellusveneemme muuten ovat?

Karvas Nobel

Lähde: Lenta.ru <http://lenta.ru/articles/2015/10/08/alexievich/>

08.10.2015, 16.37 | Natalja Kotšetkova

Miksi Svetlana Aleksijevitšin kirjojen lukeminen on tärkeää mutta pelottavaa

Nobelin tämän vuoden kirjallisuuspalkinto myönnettiin venäjänkieliselle, valkovenäläiselle Svetlana Aleksijevitšille. Hänen kirjastaan Sodalla ei ole naisen kasvoja on jo aikoja sitten tullut klassikko. "Tsinkovye maltšiki" ("Sinkkipojat") ja Tšernobylistä nousee rukous saivat ristiriitaisemman vastaanoton. "Vremja sekond hend" ("Käytetyn tavaran aika") oli ehdolla venäläisen kirjallisuuspalkinnon Bolšaja knigan saajaksi ja voitti yleisöäänestyksen. Natalja Kotšetkova kirjoitti Lenta.ru:hun Nobel-komitean yllättävästä valinnasta.

Tämä on historiallinen Nobel, sillä ei tällaista tapahdu.

Ruotsin akatemian sihteerinä on sen koko 200-vuotisen historian aikana ollut vain ja ainoastaan miehiä. Tänä kesänä paikalle valittiin kuitenkin nainen, kun kirjailija, kirjallisuudentutkija ja -kriitikko Sara Danius korvasi historioitsija Peter Englundin. Ruotsin akatemiassa hänellä on tuoli numero 7. Tuota paikkaa piti pitkään Selma Lagerlöf, joka puolestaan oli ensimmäinen Nobelilla palkittu naiskirjailija.

Vedonlyöntitoimistot esittävät vuodesta toiseen listoja suosikeistaan, mutta se on pelkkää arvailua ja kahvipöytäkeskustelujen materiaalia. Tavallisesti niillä ei ole mitään tekemistä tiukasti salassapidettävän ehdokaslistan kanssa.

Nobelin palkinto valitaan tällaiselta suljetulta listalta. Alkuvuodesta listalla on kolmisensataa nimeä. Syksyyn mennessä ne on karsittu 15–20:een. Lokakuussa akatemian jäsenet äänestävät voittajasta. Maailma pidetään epätietoisena aina niihin hetkiin asti, kun kultakoristeinen valkoinen ovi aukeaa ja akatemian sihteeri julistaa voittajan. Ehdokkaiden nimien päästäminen julkisuuteen on koko prosessin ajan tiukasti kiellettyä, Nobel-komitean salaisuudet paljastetaan vasta 50 vuoden päästä.

Joten se, että Svetlana Aleksijevitš oli nyt vedonlyöntilistojen kärjessä, ei kertonut todellisesta tilanteesta mitään. Kahtena edellisenäkin vuonna hän oli ollut suosikki, mutta voitot veivät Kanadan Tšehoviksi kutsuttu Alice Munro sekä ranskalainen klassikko Patrick Modiano.

Oli toki kaksi yleistä käsitystä Nobel-komiteasta, jotka tukivat Aleksijevitšin valintaa.

Ensinnäkin Nobel-kirjailijan pitäisi olla paitsi huomattava kirjailija, myös aktiivinen kansalaisvaikuttaja. On hyödyksi jos välit synnyinmaahan ovat hankalat, kuten Armenian kansanmurhaa koskevista lausunnoistaan syytteeseen joutuneella Orhan Pamukilla. Tai jos kirjoillaan ja teoillaan tuo feministisiä ajatuksia tunnetuksi, kuten itävaltalainen romaanikirjailija Elfriede Jelinek. Tällekin säännölle on toki poikkeuksensa. Vaikkapa tänä vuonna kuollutta ruotsalaista runoilijaa Tomas Tranströmeriä ei voi pitää yhteiskunnallisesti tai poliittisesti erityisen aktiivisena, viime vuosinaan hän ei edes ottanut toimittajia vastaan.

Toiseksi on se tärkeä tekijä, että tullakseen missään valituksi pitää ensin olla arvostettu. Ja jotta voidaan arvostaa, on hyvä ensin olla ylipäätään tunnettu. Svetlana Aleksijevitšin tunnettuus Euroopassa ei ole ainakaan vähäisempää kuin venäjänkielisessä maailmassa, se voi olla jopa suurempaa. Hänen kirjojaan on käännetty 20 kielelle ja käännöksiä on myyty miljoonittain.

Aleksijevitšin ura on ollut hyvin huomattava, sitä voisi kutsua tyypilliseksi Nobel-uraksi. Hän on ihanteellinen maailmankansalainen. Hän syntyi valkovenäläis-ukrainalaiseen perheeseen Ukrainassa, muutti lapsena Valko-Venäjälle ja on aikuisena asunut pitkiä aikoja Italiassa, Saksassa, Ranskassa sekä Ruotsissa. Kaksi vuotta sitten hän palasi Minskiin.

Hänen kirjailijan äänensä kuuluu elimellisesti yhteen hänen elämäntarinansa kanssa. Itse hän kutsuu itseään korvaksi. Hän kuuntelee, kuulostelee, kirjaa muistiin, jäljentää ja järjestää uudelleen. Hän tekee yksityisestä yleistä, kertoo tuntemattomista asioista ja muistuttaa unohdetuista. Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo naissotilaista, "Sinkkipojat" Afganistanissa sotineista, "Käytetyn tavaran aika" taas tekee tiliä 1990-luvusta.

Nämä tekstit ovat ihan omanlaisiaan. On kirjoja, joiden lukeminen on raskasta, ja on kirjoja, joita lukiessa itkettää. On sellaisia, jotka tekee mieli vain sulkea ja pitää kiinni. Kaikki tämä sopii Aleksijevitšin dokumentaariseen kirjallisuuteen. Hän on kuin repeämäisillään oleva aortta, joka laukoo taisteluhaudoista totuuksia, joita on pakotettava itsensä kuuntelemaan. Hän kertoo elämästä, joka on pahempaa kuin kuolema. Tarinat ryöstetyistä ja runnelluista elämistä saavat lukijan nyyhkyttämään itsensä uneen. Se pakottaa tekemään tiliä tämän todellisuuden kanssa.

Yksi sitaatti kirjasta Sodalla ei ole naisen kasvoja: "Mukanamme oli hiljattain synnyttänyt radisti. Vauvalla oli nälkä, se huusi rintaa... Mutta äitikin oli nälkäinen eikä maitoa tullut, joten vauvan itku sen kun jatkui. Kuolemanpartio oli koirineen ihan vieressä...jos koirat kuulevat, olemme kaikki mennyttä. Koko 30-henkinen ryhmä, ymmärrättekö? Piti tehdä ratkaisu...

Kukaan ei pystynyt kertomaan komentajan päätöstä, mutta äiti arvasi sen ilmankin.

Hän laski lapsikäärön veden alle ja piti sitä siellä pitkään. Parkuminen loppui, tuli täysin hiljaista. Emme pystyneet nostamaan katseitamme, emme äitiin emmekä toisiimme."

Toinen sitaatti: "Kun otimme vankeja, heidät vietiin joukko-osaston luo. Heitä ei ammuttu, se olisi ollut liian helppo kuolema. Me teurastimme heidät pistämällä kuin siat, piipunpuhdistimilla, revimme heidät kappaleiksi. Halusin nähdä sen...odotin sitä kovasti! Odotin hartaasti sitä hetkeä, jolloin heidän silmämunansa alkaisivat haljeta kivusta."

Vielä yksi 1990-luvun tarina kirjasta "Käytetyn tavaran aika": Eräs vanhus kuoli. Tyttärellä ja lapsenlapsilla ei ollut rahaa, lainkaan. Ei hautajaisiin eikä edes ruumiin kuljettamiseen ruumishuoneelle. Kuolintodistukseenkaan ei ollut varaa. Sen vuoksi tytär asui lapsineen viikon samassa asunnossa vainajan kanssa. He balsamoivat ruumiin parhaansa mukaan, hankasivat sen kuivaksi kaliumpermanganaatilla, peittivät sen märillä lakanoilla, sulkivat ikkunat tiiviisti, tukkivat ovet märillä huovilla. Bandiitit maksoivat hautajaiset ja valtasivat asunnon. Äiti tyttärineen jäi asunnottomaksi.

Svetlana Aleksijevitš on sanonut haluavansa kirjoittaa kaksi kirjaa, toisen rakkaudesta ja toisen vanhuudesta. Ne tekisi mieli lukea. Mutta pelottaa.

Svetlana Aleksijevitšin tiedotustilaisuus Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen

Mainittakoon, että haastattelussa esiintyvät nimet, niin henkilöiden kuin teostenkin, olen translitteroinut venäjän eikä valkovenäjän kielen mukaan, koska haastattelukin on tehty venäjäksi.

Lähde: Наша Ніва <http://nn.by/?c=ar&i=157701&lang=ru>

08.10.2015, 20.14

Naša Niva kävi Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Svetlana Aleksijevitšin tiedotustilaisuudessa.

Kirjailija kertoi, mitä ajatteli kun kuuli voittaneensa Nobelin.

– Tietenkään en ajatellut itseäni. Muutama päivä sitten eräs saksalainen teatteri, joka esittää tekstiäni Sodalla ei ole naisen kasvoja, pyysi voisiko muutama kirjani henkilö lähteä käymään Frankfurtissa. Soitin yli 50 numeroon, enkä löytänyt enää ketään elossa. Aiemmin kävi Tšernobylin päähenkilöideni kanssa ihan saman lailla. Mikä sääli, etteivät he koskaan saaneet tietää palkinnostani, mutta kirjani he sentään ehtivät nähdä. Ajattelin, että ei tässä palkita vain minua, vaan koko pienen maani kulttuuri, jota niin aiemmin kuin nytkin on painostettu joka suunnalta. Oli se tietysti suuri henkilökohtainenkin ilo, sitä en kiistä, mutta herätti se levottomuuttakin. Aiemmin on palkittu Ivan Bunin, Boris Pasternak ja muita...se on aikamoinen painolasti. Jos joskus olenkin tuntenut itseni väsyneeksi tai pettyneeksi, niin nyt ajattelin että tätä minulta ei ainakaan voida ottaa pois, ei enää.

– Ketä erityisesti haluaisitte kiittää?

– Erityiskiitokset haluan osoittaa tietysti opettajilleni, Ales Adamovitšille ja Vasili Bykoville. Bykov näytti esimerkkiä mielen lujuudesta ja Adamovitšilta taas voisin sanoa omaksuneeni ajatuskoneistoni. En tiedä ketään hänen vertaistaan valkovenäläisen kulttuurin piirissä. Valko-Venäjältä nämä kaksi minulle tulevat ensimmäisinä mieleen. Mutta onhan sitten muitakin: kirjojeni päähenkilöt, kustantajani ympäri maailman, ne jotka ovat saaneet minut ajattelemaan jotain, joiden ansiosta olen oivaltanut ihmisestä jotain. Oppiakseen jotain uutta ihmisesta pitää kysyä uusin tavoin. Me kaikki oikeastaan koostumme opettajistamme. Meihin vaikuttavat se mistä tulemme ja se ketä tapaamme.

– Mitä luulette tämän palkinnon merkitsevän ihmisille?

– Luin eilen eräästä bloggaajasta, jolta oli kysytty, miten hän suhtautuisi siihen, että Aleksijevitšille annettaisiin Nobel. Hän vastasi ettei lue kirjoja, on nähnyt vain hänen elokuviaan. Hän sanoi, että kokisi ylpeyttä. Ajattelin, että maamme on pieni mutta ylpeä.

– Mitä teille merkitsee olla valkovenäläinen kirjailija, joka kirjoittaa venäjäksi?

– Kirjoitan utopiaihmisesta, punaisesta ihmisestä. Sitä utopiaa kesti 70 vuotta, ja nyt olemme 20 vuotta ottaneet siihen etäisyyttä. Ja sen kieli oli venäjä. Minun kieleni tulee siitä, sillä päähenkilöni ovat ukrainalaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä, tataareja, romaneja... niin, yksi romaninainenkin siellä tosiaan on. Heitä on siis moneen lähtöön, ja sanoisin että tunnen olevani osa valkovenäläistä maailmaa ja venäläistä kulttuuria. Olen pitkään seurannut maailmaa ja pidän itseäni myös kosmopoliittina. Näen maailman yhtenä suurena kosmisena tilana. Sen opin Tšernobylistä. Sen jälkeen reissasin paljon ympäriinsä tehdessäni kirjaani Tšernobylistä nousee rukous, ja sen jälkeen, ei sitä tunne itseään valkovenäläiseksi, vaan tuntee itsensä tasavertaiseksi vaikkapa siilin, jäniksen, omenan tai minkä hyvänsä elävän olennon kanssa tässä yhdessä ja samassa maailmassa. Olemme kaikki yhtä ja samaa lajia. Se on hyvin voimakas tunne.

– Miksi Valko-Venäjän presidentti ei ole vielä onnitellut teitä, ja miten valtiovalta ylipäätään suhtautuu teihin?

– Valko-Venäjän hallinto käyttäytyy kuin minua ei olisikaan. Minua ei julkaista, en voi esiintyä missään, varsinkaan televisiossa. Tosin täällä Valko-Venäjän tv nyt näkyy olevan paikalla. Nyt on mennyt kaksi tuntia siitä, kun palkinnosta ilmoitettiin, ja olen saanut jo pari sataa viestiä. Eräs kaveri kirjoitti: "Kiintoisaa nähdä miten Lukašenko suhtautuu. Domratševanhan hän palkitsi tasavallan sankarin kunniamerkillä, mitä hän tekee nyt?" Ainoastaan Venäjän viestintäministeri Grigorjev on onnitellut minua, hän oli ensimmäisten joukossa.

– Jos kunniamerkkiä tarjotaan, niin otatteko sen vastaan?

– Sitä pitää miettiä. Eihän se kuitenkaan ole Lukašenkolta vaan isänmaalta.

– Heti kun palkintonne julkistettiin, täyttyi venäläinen internet kommenteista, joiden mukaan saitte Nobelin palkinnon, koska vihaatte Venäjää, venäläistä maailmaa, Putinia jne. Onko asia mielestänne niin, että saitte palkinnon vihan ansiosta, ja vihaatteko venäläistä maailmaa? Oleg Kašinhan pitää teitä venäläisen maailman ja venäläisen kirjallisuuden seuraajana.

– Kun ihmisillä on noin fanaattisia ajatuksia, he hakevat niitä kaikkialta. Olen lukenut Kašinia vain vähän, ihmettelen häntä suuresti. Zahar Prilepinkin on kirjoittanut tästä. Samanlaista kirjoittavat jotkut Valko-Venäjälläkin, että vihaan Valko-Venäjän kansaa, en ainoastaan hallintoa vaan myös kansaa. Totuus ei tunnu kiinnostavan ketään. Sanonpa oman mielipiteeni. En suinkaan vihaa Venäjän kansaa, rakastan sitä, samoin kuin Valko-Venäjänkin kansaa. Kaikki isänpuoleiset sukulaiseni rakasta isoisää myöten ovat Valko-Venäjältä. Olen maalaisopettaja neljännessä sukupolvessa. Isoisäni isä opiskeli yhdessä Jakub Kolasin kanssa. Pidän Valko-Venäjää kotimaanani, se on minun maani. Toisaalta isoäitini ja äitini olivat ukrainalaisia, rakastan suuresti myös Ukrainaa. Ja taannoin kun kävin Maidanin aukiolla ja näin kaikki ne valokuvat nuorista, jotka siellä kuolivat, en voinut kuin itkeä. (Ääni sortuu.) Sekin on minun maani. Ei se ole vihaa.

Näinä aikoina on kovin vaikeaa olla rehellinen. Eikä pidä antaa periksi tälle myötäilypolitiikalle, johon totalitaarinen hallinto aina luottaa. Pidän kirjasta Совесть нацистов ("Natsien omatunto"). Se kertoo siitä, miten natsismi 30-luvulla hiipi Saksaan. Alussa kun saksalaisille sanottiin että ei saa mennä sille ja sille lääkärille tai sille ja sille räätälille, niin he menivät nimenomaan juuri heille, juutalaisille lääkäreille ja hammaslääkäreille. Mutta propagandakone oli tehokas, kuten nyt nähtävästi varsinkin Venäjällä, ja kymmenessä vuodessa se teki kansasta ihan toisen. Kysyin isältä, miten he tästä oikein selvisivät, ja hän sanoin minulle vain: "se oli hyvin pelottavaa, hyvin pelottavaa". Luulen, että ihmisiä pelottaa, vaikka vankilaan ei ihan niin helposti joudukaan kuin silloin, mutta näettehän että Venäjällä sitä jo tapahtuu, ja meillä Valko-Venäjällä myös. Mutta pitää pysyä urheana.

– Voisitteko kuvailla suhdettanne venäläiseen maailmaan? Millaisesta venäläisestä maailmasta pidätte ja millaisesta ette? Tehän kirjoitatte venäjäksi.

– Niin, ja monet päähenkilönikin ovat venäläisiä. Rakastan venäläistä maailmaa enkä ymmärrä mistä tässä oikein on kyse. Rakastan hyvää venäläistä maailmaa, humanistista venäläistä maailmaa, sitä joka on valloittanut koko maailman kirjallisuudellaan, baletillaan, hienolla musiikillaan. Sitä minä rakastan. Mutta Berijan, Stalinin, Putinin tai Šoigun maailmasta en pidä. Se ei ole minun maailmani.

– Puhutte punaisesta ihmisestä, onko se yhä ajankohtaista?

- Tämä ei liity viimeisimpään kirjaani (Vremja sekond hend -- "Käytetyn tavaran aika"), vaan siihen perustaan, jolla elämme, siihen, mistä olemme tulleet. Valitsin sanat kirjani epigrafiin huolella, ne ovat minulle tärkeät. Totalitarismi ja pakkotyöleirit turmelevat niin pyövelin kuin uhrinkin. (Viitattu epigrafi: "Uhri ja pyöveli ovat yhtä inhottavia. Leirien opetus on veljeyden rappiossa." -- David Rousset, "Kuolemamme päivät".) Ei voi väittää etteikö uhri vahingoittuisi, ja sen seurausten aikaa me nyt elämme. Meidät kaikki on tavalla tai toisella naulattu kiinni neuvostomenneisyyteemme, jopa teidät nuoret toimittajat. Venäjällä tilanteen annettiin mennä, jopa provosoitiin menemään siihen, että 86 % kansasta iloitsee kun ihmisiä tapetaan Donetskissa, nauraa ukrainalaisten kustannuksella. Ja monien mielestä tilanne pitää ratkaista voimankäytöllä.

– Luuletteko, että kadunmiehet Valko-Venäjällä kuulevat maan ensimmäisestä Nobelin palkinnosta? Haluaisitteko sitä?

– (Naurahtaa.) Myös vuonna 2013 olin yksi suosikkiehdokkaista. Muistan kun saavuin väsyneenä jostain, ehkä Berliinistä, ja luokseni juoksee nuorimies ja kysyy: "Oletteko Svetlana Aleksijevitš? Tehän olette ehdolla nobelistiksi! Äh, minulla ei ole kirjaanne tai edes mitään paperiakaan mukana. Saisinko nimikirjoituksenne tähän tupakkiaskiin?" En ole ollenkaan turhamainen enkä pidä julkisuudesta tai siitä että ihmiset tietävät minusta, sillä en kuitenkaan vastaa heidän odotuksiaan enkä aina jaksa tavata ihmisiä. On kuitenkin hetkiä, jolloin sitä miettii että jotain siinä mitä teen on mihin ihmiset ripustautuvat. Eikä se ole sattumaa. Jos se ei olisi hänelle tärkeää niin ei kai hän juoksisi luokseni tupakkiaskin kanssa. En halua olla kuin joku Filipp Kirkorov, joka kulkee suunnilleen naisten hepeneissä, mutta toki se joskus tuntuu hyvältä kun huomaa että on ihmisille tarpeellinen, ja että he haluavat jutella kanssani, että he luottavat minuun keskustelukumppanina.

– Uusimmassa kirjassanne kuvailette, miten vaikeaa Neuvostoliiton romahdus oli tavallisille ihmisille. Onko tästä vielä jotain kirjoitettavaa tai arvioitavaa, jota mielestänne ei ole vielä tarpeeksi nostettu esiin?

– Emme ole vielä käsitelleet sitä aikaa loppuun asti, emmekä edes oikein ymmärrä sitä. Minä kirjoitin siitä kirjan, mutta tuntuu että tällä saralla riittäisi töitä vielä vaikka sadalle solženitsynille. Kestihän sitä aikaa sentään yli 70 vuotta, miljoonia kuoli. Haluttiin rakentaa Aurinkokaupunki, mutta se johtikin veritekoihin. Siitä riittää vielä paljon pohdittavaa, enkä minä ole siitä kaikkea pystynyt kertomaan. Mutta se miten minä sen ymmärrän, mitä minä olen pystynyt kertomaan, sen olen tehnyt viiden kirjan sarjassani punaisesta ihmisestä. Ehkä joku teistä jatkaa siitä. (Hymyilee.)

– Mitä teette tällä hetkellä?

– Tällä hetkellä työstän kahta kirjaa. Niiden teema on metaforinen. Elämä ei mene aina kuten pitäisi. Aletaan rakentaa jotain, mutta homma päätyy, kuten eräässä neuvostovitsissä, Kalašnikoviin. Mutta nyt ihmiset ovat jo vaihtuneet, ja he haluavat elää onnellisina. He haluavat rakastaa, tuntea elämäniloa. Monet ovat nähneet maailmaa. Kirjoitan kirjaa rakkaudesta. Siinä puhuvat rakkaudesta niin miehet kuin naisetkin. Toista taas kirjoitan vanhuudesta, katoamisesta, elämän loppumisesta. Sen syistä ja siitä, mistä siinä kaikessa on kyse. Toisen kirjan varsinkin venäläinen kulttuuri on valmis ottamaan vastaan, mutta kirja onnesta...kaikki haluavat olla onnellisia, mutta kukaan ei tiedä mitä onni on.

– Ensi viikonloppuna Valko-Venäjällä on presidentinvaalit, aiotteko äänestää?

– En äänestä. Mutta jos äänestäisin, niin Tatjana Korotkevitšiä, ensinnäkin solidaarisuudesta naisia kohtaan. Toiseksi, koska hän on normaali, puhuu tavallisella kielellä, mitä miespoliitikoilta ei kuule. Hänen asunsa ovat tavallisia, samoin reaktionsa. Kaikki aivan toisin kuin miespoliitikoilla. Ja ihan vain siksi että olisi edes jotain toivoa, että näkisimme mitä nainen tekisi poliittiselle elämällemme. Zenon Poznjak kutsuu Korotkevitšiä houkutuslinnuksi, mutta en usko siihen. En tiedä keitä hänen takanaan on ja mistä hänen rahansa tulevat. Mutta hänen voittonsa tietäisi uutta suuntaa elämällemme. Mutta en äänestä, koska kaikkihan me tiedämme voittajan jo etukäteen. Lukašenko tietysti. Hän saanee 76 % äänistä, luulen. Hän arvioi yhteiskunnan ilmapiiriä ja pistää sen verran lisää kuin voi.

– Puhuitte Adamovitšistä ja Bykovista. Miten luonnehtisitte intelligentsian roolia valkovenäläisessä yhteiskunnassa? Miten tärkeitä tällaiset moraaliset auktoriteetit ovat Valko-Venäjän toisinajattelijoille, sikäli kuin sellaisia on?

– Nämä mohikaanit kuolivat turhan aikaisin. Miten kaipaammekaan nyt Adamovitšiä ja Bykovia, heidän sanojaan, heidän ymmärrystään, heidän tasoaan. On asioita, joita nyt tehdään, mutta jotka eivät olleet heille mahdollisia. Ei meilläkään ole sellaista vapautta kuin joillakin saksalaisilla kirjailijaystävilläni, mennä maaseudulle kaikessa rauhassa kirjoittamaan. Meidän aikamme ja yhteiskuntamme on vielä kovin keskeneräinen. En ole mielenosoituksellista sorttia, mutta koko ajan tekisi mieli osoittaa mieltä, sillä häpeällistähän se on mitä täällä tapahtuu.

– Luuletteko että jatkossa äänenne kuullaan paremmin Valko-Venäjällä?

– Enpä tiedä, tämä meidän johtomme... No, toivottavasti joku selittää heille mikä Nobelin palkinto on, ja ehkä he reagoivat jotenkin, vaikka varovastikin. Poliittinen eliittimme elää yhä neuvostoaikaa. Taso on jopa huonompi. Silloin oli sentään jotain sääntöjä. Kesti kauan päästä politiikan portaita huipulle. Kun taas nyt voi päästä suoraan ryysyistä huipulle ja ruveta johtajaksi. Kulttuuriministerinä on milloin kukakin. Tässä pitää vain keskittyä omiin hommiinsa ja sanoa mitä ajattelee.

– Miten suhtaudutte siihen, että Valko-Venäjän ensimmäinen Nobel tuli juuri kirjallisuudesta?

– Vaikea selittää. Mitä tulee tieteisiin kuten fysiikkaan tai kemiaan, maan teknologisen kehityksen tason on oltava korkea, pitää olla tieteellistä potentiaalia jotta voi menestyä. Minusta tämä kaikki on meillä tuhottu. Meillä olisi valtavasti lahjakkaita tekijöitä, mutta heidän vaihtoehtoinaan on ollut joko muuttaa esim. Venäjälle tai elää ala-arvoista elämää.

– Mitä mieltä olette Ukrainan tilanteesta ja Venäjän Valko-Venäjälle suunnittelemasta lentotukikohdasta?

– Venäläistä lentotukikohtaa emme tarvitse, mutta pelkään että se kuitenkin tulee. En usko, että Lukašenko pystyy vastustamaan sitä. Eikä sitä pysty kyllä vastustamaan yhteiskunta ylipäätäänkään. Se ottaa valitettavasti vastaan kaiken mitä hallinto tyrkyttää. Mitä tulee Ukrainaan, niin se on mielestäni miehitetty, siellä tapahtui maahanhyökkäys. Vaikka siellä onkin ja on ollut paljon niitä, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä maan tilanteeseen ja jotka ovat halunneet muutoksia, niin ei siellä aiemmin sentään sodittu ole. He ovat löytäneet muita keinoja saada muutoksia aikaan. Mutta tuopa tänne parikymmentä kuorma-autoa niin aina löytyy ihmisiä, joita aseistaa. Kuulin kerran junassa eräältä kanssamatkustajalta, joka vaikutti oikein mukavalta, vanhempi herrasmies, venäläinen everstiluutnantti. Hän innostui Krimin valtauksesta niin, että sanoi: "No kyllä me vanhatkin tässä vielä verrytään, onhan meillä pistoolit ja asetakit!" Että näin.

– Aiotteko käydä Ukrainassa?

– Kävin siellä juuri hiljattain. Nyt kun isoäiti on kuollut, lähisukulaisia ei enää ole siellä.

– Näettekö Valko-Venäjällä mitään muutoksen merkkejä tai toiveita muutoksista, ja mihin suuntaan ne voisivat kehittyä?

– Lukašenko on nyt aika pahassa paikassa. Hän haluaisi kovasti ottaa etäisyyttä Venäjään, mutta ei siitä tule mitään. Toisaalta häntä pidättelee hänen oma menneisyytensä, toisaalta Putin. Menneisyydellä tarkoitan sitä, että hän ei tunne muita pelisääntöjä. Tähän hän on kasvanut. Siitäkin huolimatta että hänellä on erittäin tarkka poliittinen vainu, se on myönnettävä.

– Ja tukikohtako hänet pakotetaan hyväksymään?

– Juuri niin, tietysti. En usko että hän sitä haluaa. Valko-Venäjän pelastus olisi jos se kääntyisi EU:n suuntaan. Mutta sitä sen ei anneta tehdä.

– Mitä haluaisitte sanoa Nobel-komiteasta?

– En tunne sieltä ketään. En voi muuta kuin kiittää.

– Milloin he soittivat teille?

– Muutama minuutti ennen kuin te saitte tiedon. Olin juuri palannut mökiltä kun he soittivat.

- Mökilläkö olitte eilen?

– Kyllä.

– Aiotteko asua jatkossa Valko-Venäjällä?

– Kyllä.

– Miten aiotte käyttää palkintorahat?

– Ostan palkinnoilla aina vapautta. Kirjoitustyöni on hyvin hidasta, kirja syntyy 5-10 vuodessa. Se on pitkä aika ja vaatii rahaa, pitää matkustella ja julkaista. Nyt voin työskennellä rauhassa joutumatta miettimään miten tulen toimeen.

– Vaikuttaako voittonne siihen, miten maailmalla suhtaudutaan valkovenäläiseen kulttuuriin?

– Vaikea sanoa. Olisi hyvä kun olisi useampi kuin vain yksi nimi. Hiljattain ravintolassa Itävallassa joku kysyi mistä olen. Sanoin että Valko-Venäjältä. Alettiin puhua Domratševasta ja Lukašenkosta. Jotain siis jo tiedetään.

– Millaisella Valko-Venäjällä haluaisitte elää?

– Haluaisin että Valko-Venäjä muistuttaisi Pohjoismaita. Se on tietysti kaltaisemme pienen maan haave. Tai jos nyt elettäisiin edes kuin Baltian maissa.

– Saitte palkintonne osittain Afganistanin sotaa koskevan työnne johdosta. Luuletteko että Putin saattaisi toistaa Afganistanin virheet Syyriassa?

– Kerran kun oli Afganistanin vuosipäivä niin Putinilta kysyttiin, oliko sinne meneminen virhe. Hän sanoi että ei ollut, että tehtiin ihan oikein, että muuten sinne olisivat menneet amerikkalaiset. Afgaanien jälkeen oli tšetšeenien vuoro ja nyt sitten syyrialaisten. Olen tavannut ihmisiä, jotka neuvostoaikoina taistelivat Afrikassa. Olemme sotaisien ajatusmallien ympäröimiä, yltympäriinsä. Johdosta tavallisiin ihmisiin asti.

– Puhutteko niin Valko-Venäjästä, Venäjästä kuin entisistä neuvostomaistakin?

– Kyllä, valitettavasti me olemme kaikki yhä siinä solmussa.

– Aiotteko kirjoittaa valkovenäjäksi?

– Tätä kysytään minulta usein. Mitä valkovenäjän kieli oikeastaan varsinaisesti on? Osaan kyllä valkovenäjää, mutta en niin hyvin että pystyisin kirjoittamaan sillä hyvin. Valkovenäjän versio, jota osaan, on narkomovka, kouluaikoinani muuta ei opetettu. Ei, ei minulla ole mitään itsetarkoituksellista syytä sillä kirjoittaa.

– Missä maassa mieluiten asutte ja kirjoitatte? Olette asunut eri puolilla.

– Kyllä paras taitaa olla kotona Valko-Venäjällä. Mökillä.

– Missä olitte kun soitettiin ja kerrottiin palkinnosta?

– Kotona, kotona minä olin. Silittämässä.

– Ettekö ole julkaissut Valko-Venäjällä 20 vuoteen? Ja ettekö ole saanut siellä yhtään palkintoa?

– Juuri näin.

– Sanoitte, että kuulutte valkovenäläiseen maailmaan. Mikä se varsinaisesti on?

– Se on valkovenäläinen isäni. Hänen hellä ja rauhallinen katseensa. Eikä hän sano koskaan mitään pahaa. Hän oli koulun johtaja, vanhempana opettaja. Se on maaseudun vanhukset, joiden keskellä kasvoin. Se ääni. Heidän katseensa runollisuus. Ja vielä Tšernobylin jälkeenkin kun näin neuvottomat virkamiehet, sotilaat ja tutkijat, niin nämä vanhat talonpoikaisnaiset, luontoihmiset, löysivät jonkinlaisen jalansijan. He ymmärsivät täysin mitä tapahtui. Vaikka olihan se julmaa, että nämä luontoihmiset kärsivät kaikkein eniten.

– Auttaako voittonne tekemään valkovenäläistä kirjallisuutta tunnetuksi ja julkaisemaan sitä enemmän? Niin meillä kuin muuallakin.

– Ei se tästä ole kiinni, kaikki riippuu kirjoista itsestään. Jos kustantajalle tarjotaan kirjaa, niin ei sitä siksi aleta painaa että maa tunnetaan. Latinalainen Amerikka tarjosi uudenlaista maailmankuvaa, ja pian sitä julkaisi koko maailma. Ryszard Kapuściński tarjosi omia näkemyksiään, ja häntä alettiin julkaista joka puolella. Mihin hyvänsä kustantamoon menenkin niin se julkaisee Kapuścińskia. Ei kyse ole siitä että maassa olisi joku tietty henkilö, vaan siitä että meidän pitää lähestyä maailmaa omanlaisellamme tekstillä. Aikanaan Tšernobyl oli sellainen, nyt muokkautuu diktatuurin jälkeinen teksti. Mutta valitettavasti se ei irtaudu neuvostokliseistä, ei synny mitään mielenkiintoista uutta.

– Kirjoitatte pienen neuvostoliittolaisen ja jälkineuvostoliittolaisen ihmisen kohtalosta, onko palkintonne mielestänne valkovenäläinen?

– Kyllä siinä on kyse laajemmasta, ovathan päähenkilönikin koko Neuvostoliiton jälkeisestä maailmasta. Sodalla ei ole naisen kasvoja... Muistan, miten eräs valkovenäläinen tutkija kysyi, miksi sen päähenkilöinä on venäläisiä naisia. Pitäisi kuulemma olla valkovenäläisiä. Mutta kirjani filosofinen teema on laajempi: nainen ja sota, ihminen ja sota. 


– Puhuitte Kapuścińskista, onko hänen tuotantonsa vaikuttanut teihin?

– Hänen näkökulmansa on hyvin kiinnostava. Kun ensi kertaa luin hänen Imperiuminsa, näin miten kiinnostavasti hän kirjoitti tällaista dokumentaarista tekstiä, jonka parissa itsekin työskentelen. Pidän paljon myös puolalaisesta Hanna Krallista, hänen työnsä tällä alalla on hyvin mielenkiintoista, kuten Kapuścińskinkin. Eikä meillä Valko-Venäjällä ole mitään vastaavaa, vaikka onhan meillä Adamovitšin, Bryljan ja Kolesnikin Ja iz ognennoi derevni ("Tulen palavalta maalta"). Se on nerokas kirja, mutta Puolassa on kokonainen dokumentaarisen kirjan kulttuurikerros. Venäläinen ja valkovenäläinen kulttuuri eivät ole oikein vielä päästäneet itseään maailmalle, ne ovat kovin perinteisiä ja itseriittoisia. Minulle maailma avautui nimenomaan sellaisten kautta kuin Krall ja Kapuścińskinki.

– Sanoitte ettette aio äänestää presidentinvaaleissa, koska siinä ei ole mitään mieltä. Pitäisikö kansan seurata esimerkkiänne?

– Ei vaaleja missään tapauksessa pidä boikotoida, sehän vain parantaa Lukašenkon mahdollisuuksia. Jos 80 % äänestää, ja hän saa niistä niin ja niin suuren osan, mutta jos vain 50 % äänestää niin hänen osuutensa annetuista äänistä kasvaa. Ei niin pidä tehdä. Mielestäni oppositio tekee virheen kun se kehottaa boikotoimaan. On helppo laskea, että jos boikotoimme vaaleja, niin Lukašenko saa suuremman osuuden äänistä. Niin se menee. Mutta minä olen vähän pettynyt oppositioomme ja kansaamme, jos niin voi sanoa. Emmekö millään herää?

– Muistatteko milloin teiltä on ilmestynyt kirja Valko-Venäjällä?

– 25 vuotta sitten.

– Mutta eikös uusin kirjanne, Vremja sekond hend, ilmestynyt?

– Ihan totta, se oli aivan hiljattain, toki. Mutta puoliksi maan alla, kustantaja ei ole valtiollinen.

– Entä mikä oli viimeinen valtiollisen kustantamon julkaisu?

– Se taisi olla Tsinkovye maltšiki ("Sinkkipojat"), sen julkaisi jokin pikkukustantamo. Taisi olla Belarus. Mutta sekin oli pieni kustantamo, ja se oli toimittajan henkilökohtainen ratkaisu. Isot kustantamot eivät olleet kiinnostuneita.

– Teitä kuuntelee nyt koko maailma ja koko Valko-Venäjä. Jos voisitte sanoa yhden lauseen valkovenäläisille, niin mikä se olisi?

– Koettakaamme elää arvoisessamme maassa. Jokaisen pitäisi tehdä jotain tämän eteen. Ei pidä odottaa että sen tekee naapuri, oma poika tai lapsenlapsi, vaan jokaisen tulee tehdä jotain. Muuten meitä on hyvin helppo kiristää yksi kerrallaan, pelotella, tehdä meistä selvää. Eläkäämme yhdessä. Mutta vallankumousta en halua. En pidä verestä. En halua että täällä menetetään yhdenkään nuoren elämää. Minusta meidän pitäisi löytää oma, valkovenäläinen gandhismimme. Jos pysymme yhdessä niin löydämme sen kyllä.

– Maailmalla soditaan paljon, ettekö kirjailijana ole pettynyt kun mitään ei näytä oppivan? Voisiko idän ja lännen lähentyminen olla mahdollista niin, että ei alkaisi uusi kylmä sota, vaan yhteinen maailma, ei venäläinen eikä läntinen?

– Meillä ovat Tolstoin kirjat, on myös Raamattu, on Franciscus Assisilainen, kaikenlaisia uskonnollisia marttyyreja...mutta ihminen ei muutu. Haluaisin silti ajatella, että jotain muuttuu, vaikka Donetskin sota ja Odessan tapahtumat ovat kyllä pelottaneet. Miten nopeasti kulttuuri haihtuukaan, ja miten nopeasti ihmisestä tulee peto. Jos lakkaisimme tekemästä tätä niin asiat voisivat olla vielä huonommin. Miten apostoli Paavali sanoikaan, "voi minua, ellen evankeliumia julista"?

Mitä tulee lännenvastaisuuteen, jota varsinkin Venäjällä on nyt paljon, niin väitän että se kyllä katoaa. Se häviää yhdessä nykyisten johtajien mukana. Ei kansassa ole sellaista vihaa. Ei Venäjän eikä Valko-Venäjän kansa vihaa Länttä tai Eurooppaa. Se on poliitikkojen luomaa. Toki aina löytyy nuoria, jotka haluavat pelata pelejään. Ei se ole syvällä, mutta luonnollisesti tämä välivaihe kestää vielä pitkään. 90-luvulla olimme liian naiiveja, kun ajattelimme kertaheitolla muuttuvamme vapaiksi. Kuten on nähty, ei se ole mahdollista. Ajateltiin että kunhan kaikki lukevat Solženitsyniä niin kaikki hoituu, mutta joka päivä joku tapettiin rappukäytävässä. Sosialismin kaikkein raskain perintö on traumatisoitunut ihminen, sillä rangaistusleiri turmelee niin pyövelin kuin uhrinkin.

Kirjallisuus ja luonto (osa 4/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 16–17 | Sergei Zalygin

Epäluonnollista taas on se, että maanviljelijän elämä on Venäjällä ollut niin ennen maaorjuuden lakkauttamista kuin sen jälkeenkin, niin ennen lokakuun vallankumousta kuin etenkin sen jälkeen jatkuvaa, loputonta kärsimystä. Mikä silloin on yhden kollektivisoinnin ja kulakkien pakkotakavarikoinnin hinta!

Entä kirjallisuutemme narodnikkilaisine menneisyyksineen, onko se täyttänyt tehtävänsä tässä tragediassa? Täyttivätkö sen Rasputin, Belov, Abramov, Možajev, Tendrjakov? Kyllä vain. Ei aihe tietenkään loppuunkaluttu ole, mutta eivät suotta juuri näiden kirjailijoiden teokset herättäneet lukijakunnassa kiinnostusta ja vastakaikua, vaikka ne näyttävätkin (pinnallisella) ensi silmäyksellä kapea-alaisilta ja ahtaan kansallismielisiltä. Ne kiinnostivat, koska lukijat löysivät näiltä ns. maaseutukirjailijoilta vastauksia kysymyksiin siitä, mitä on neuvostoliittolainen reaalisosialismi tai kollektivisaatio tai kulakkien pakkotakavarikoinnit, vaan ehkä he oppivat, paremmin kuin mistään muusta lähteestä, miten maanviljelijä hävisi tästä maailmasta, millaista tuskaa siihen liittyi.

Yksi historian käännekohta oli toinen maailmansota. Se oli viimeinen sota, ainakin viimeinen maailmansota. Jos tulee vielä uusi maailmansota, ihmiskunta menehtyy. Ja siinäkin Venäjä oli taas kerran tapahtumien keskipisteessä.

Mikä sitten oli neuvostokirjallisuuden rooli sodan käsittelyssä? Riittää kun mainitsee nimen Vasili Bykov tai muistuttaa Vladimir Bogomolovista. Riittää kun lukee Viktor Astafjevin tänä vuonna Novyj mirissä julkaistavan sotaromaanin.

Ja lopuksi vielä yksi 1900-luvun ihmisyyden- ja ekologisuudenvastainen ilmiö: vainot ja toisiaan kuolemanleireillä tuhoavat ihmiset Auschwitzissä, Dachaussa, Gulagissa. Mitään vastaavaa historia ei tunne. Vain silloin on ollut uhka määrän korvaamisesta laadulla, luontoihmisen muuttumisesta antiluontoihmiseksi ja siten itsensä tuhoavaksi.

Ja taas kerran, me olimme varmaankin se maa, joka päädyimme lähemmäs kuilun reunaa kuin mikään muu. Jälkeenpäin sitten kirjallisuutemme kertoi maailmalla mitä kaikkea olimme nähneet "siellä".

Tästä kaikesta ei kukaan puhunut niin paljon ja siten kuin Solženitsyn. Ei hän suotta Vankileirien saaristossaan sano, että hänen paikkansa on yhtä lailla pakkotyössä kuin kirjallisuudessakin. Neuvostoliittolaisessa pakkotyössä. Ei hän suotta omistanut mestariteostaan niille, jotka olivat hänen rinnallaan, jotka menehtyivät. Nykyneuvostolukijalle Vankileirien saaristo on kuin jokin yhteiskunnallis-psykologis-moraalinen läystäke, dokumentti, joka paljastaa keitä me nykypäivän niin sanotut neuvostoihmiset olemme. Novyj mir julkaisee lukijoiden palautteita, ja näiden palautteiden lukijat tietävät, että minulla on perusteita sanoa näin. Eikä Solženitsyn ole ainoa leirien kronikoitsija, heitä ovat olleet myös Dombrovski, Šalamov, Jevgenija Ginzburg ja monet monet muut.

Johtopäätös: kirjallisuutemme joutui 1900-luvun mullistusten harjalle. Vain laiminlyöden itsensä historian ja sen tragedian, vain olematta välittämättä pennin vertaa niistä kärsimyksistä, joiden kohteeksi ei joutunut itse vaan jotkut aivan muut, voi kirjoittaa sellaisia ajatuksia ja artikkeleita, jotka saattavat tämän kirjallisuuden naurunalaiseksi ja innolla valmistella sen muistopalvelusta. Lukekaapa V. Jerofejevin artikkeli Literaturnaja gazetasta. Sen lukeminen oli minulle kauhean vastenmielistä, mutta omalla tavallaan välttämätöntä.

Mutta tässä on kyse, toistan toistamistani, ihmisen vieraantumisesta luonnosta ja omasta luonnollisuudestaan.

Toistaiseksi olemme tarkastelleen tätä kysymystä vain kirjallisuuden ja teknologian lähtökohdista: miten tämä vieraantuminen tapahtuu lähtien sanastosta, miten se jatkuu erinäisten teosten tyylissä sekä kirjallisuuden teemoissa ja sisällössä ylipäätään. Entä sitten filosofiselta kannalta? Vosiko olla, että joidenkin filosofisten käsitteiden menetys, tai ainakin ylenkatse, aiheuttaa tätä vieraantumista enemmän kuin mikään muu? Onko sellaista käsitettä?

Minusta tuntuu että on, Ikuisuuden käsite.

Ikuisuus on ikuista, sillä se on aidosti päättymätön eivätkä mitkään sen ilmiöt tai prosessit ole globaaleja tai tuhoisia vaan ainoastaan paikallisia. Ainoa mikä ei voi tuhoutua eikä muuttua on Ikuisuus. Ja Ikuisuuden käsite on pysyvä, ja se on itse asiassa pätevä kaikille, niin teologeille kuin ateisteillekin. Teologia merkkaa Ikuisuutta sanalla "Jumala". Ateisti ei toki sellaista tunne, mutta mikä hyvänsä sivilisaatio, joka on yrittänyt tai yrittää käsittää Ikuisuuden, ei periaatteessa tuo tähän käsitteeseen mitään uutta. Päähavainto on jo tehty: Ikuisuuden aika ja tila ovat päättymättömiä ja miten paljon Ikuisuutta tutkitaankaan, mitään merkittävää uutta siitä ei keksitä. Kun taas Maa, maallinen luonto on ainoa viestinviejä ja välittäjä meidän ihmisten, ja Ikuisuuden välillä. Siihen perehtyminen ja sen tuntemus ovat ilmiselvästi meidän kaikkien olemassaolomme merkitys, syy ja tehtävä, sen energia. (Ja kaikki energia juontuu aina lähteeseensä.)

En väitä että kaikkien nykypäivän ekologien ja kirjailijoiden pitäisi keskittyä vain Ikuisuuteen. Outoa ja huvittavaahan se olisi. Tärkeää on sen sijaan ymmärtää, että nykymaailman tapahtumissa on kyse sivilisaation vaihtumisesta. Sen sivilisaation, joka syntyi periaatteesta "ihminen on luomakunnan herra", aika on päättymässä. Sen korvaa toinen, sellainen, joka ymmärtää mihin tämä periaate on johtanut. Mutta sekään ei silti ymmärrä, miten sen tulisi uudistua. (Käytän sanaa "uudistua" olettaen, että perestroika, uudelleenjärjestely, ei ole menossa ainoastaan Venäjällä vaan koko maailmassa. Se tekee oloni vähän helpommaksi.)

Sivilisaatioiden muutosten aika on vaarallista ja velvoittaa vastuuseen. Nykyäänhän lähes mihin hyvänsä ihmiselämän käsittelyyn suhtaudutaan eloonjäämiskysymyksenä. Eloonjäämisen ei pitäisi olla vain materiaalinen kysymys vaan myös henkinen, ja ekologialla pitäisi olla esteettinen merkityksensä. Uudessa sivilisaatiossa kulttuuri ja aikamme kulttuuriset arvot saavat mielestäni sellaisen merkityksen, joka meillä on muinaisen Kreikan ja Rooman kulttuureista. Uskon, että venäläinen kirjallisuus, ja sen mukana venäjän kieli, eivät tässä yhteydessä katoa. Uskon näin, mutta vähän epäilen, sillä ihmisten kiinnostus historiaan on katoamassa. Sen huomaa erityisesti nuoressa polvessa, jonka toiveita historia ei ole lunastanut. Se ei myöskään ole opettanut heille elämää sen enempää kuin eloonjäämistäkään.

Viimeisen parin vuosisadan aikana historian merkitys on ollut valtava, kiitos tärkeiden tapahtumien ylitarjonnan. Mutta ehkä juuri siksi se on nyt vähenemässä. Nuori polvi tulee yhä vakuuttuneemmaksi, että historia ei ole opettanut heidän isilleen ja sedilleen paljonkaan, korkeintaan itsestäänselvyyksiä. Miksipä nuoriso siis intoutuisi historiasta?

Uutta sivilisaatiota eivät varmaankaan kiinnosta globaalit (eivätkä sen koommin kansallisetkaan) kokeilut, sen enempää yhteiskunnalliset, taloudelliset kuin uskonnollisetkaan. Se ei tarvitse niitä harhakuvia, jotka ovat vaellelleet pitkin Aasiaa, Afrikkaa, Etelä-Amerikkaa tai varsinkaan Eurooppaa. Sen tavoite on ekologinen hyvinvointi, jolle on alistettava niin talous, politiikka kuin sivistyskin. Liioittelenko? Voi olla, mutta se ei muuta ongelman ydintä miksikään.

Kyllä, luonto on aikanaan ottanut ihmisen suojiinsa. Mutta ihminen onkin päättänyt ryhtyä täysivaltaiseksi isännäksi ja on pystyttänyt luonnon kotiin ihkaoman epäluonnollisen talonsa. Nyt hänen ei auta muu kuin tarjota suoja luonnolle tuossa kodissaan, mutta ei kuitenkaan kuin köyhälle sukulaiselle vaan pikemminkin jonain, joka toisi mukanaan hallinnan ja järjestyksen tähän uuteen kotiin. Sillä pitää olla täydet oikeudet koko omaisuuteen, johon kuuluu myös kirjallisuus ilman mitään poikkeuksia. Sitä parempi mitä nopeammin luonto löytää paikkansa tässä uudessa sivilisaatiossa.

Päätän kirjoitukseni Nikolai Gumiljovin runoon. Tuleva akmeisti sanoi joskus ilman kummempia runollisia kikkailuja:

Jumala on, maailma on, ne ovat ikuisia,
Ohikiitävä ja kurja on ihmisen elämä,
Mutta kaiken vie mennessään ihminen,
Joka rakastaa maailmaa ja uskoo Jumalaan.

Nämä ihmiselle osoitetut sanat pätevät yhtä lailla myös kirjallisuuteen. Venäläiseen nykykirjallisuuteen luultavasti enemmän kuin mihinkään muuhun.

Kirjallisuus ja luonto (osa 3/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 14–15 | Sergei Zalygin

Mitä sitten nykykirjailija oikeastaan luo ja keksii, jos myyttien aikakausi on ohi ja jopa henkilökuvien aikakausikin on väistymässä kuin jokin säärintama? Nykyään kirjailija yhdistelee hahmojensa henkilökuvissa erilaisten ja pitkään tunnettujen hahmojen piirteitä. Henkilössä on niin ja niin paljon pahaa ja niin ja niin paljon hyvää, jotain Taras Bulbasta, jotain Petšorinista. Uusia ominaisuuksia sellaiseen sankariin ei saa kiinnitettyä, ehkä korkeintaan voi lisätä hänelle jonkinlaisia psykologisia tai seksuaalisia heikkouksia tai perversioita. Tämäntyyppinenkin kirjallinen pasianssi on toki taidetta, mutta, toistan vielä, ei se mikään uusi keksintö ole.

Nykykirjallisuus ja -psykologia todellakin vailla mitään perusteita yhä pitävät ihmisen suuruutta rajattomana, mutta käytännössä ne köyhdyttävät ihmistä. Esimerkkeinä voisin mainita vaikkapa Aleksandr Zaporožetsin ja Vladimir Zintšenkon. Tartun sanaan "muisti". Arjessa jaamme ihmiset hyvä- ja huonomuistisiin, vain Psykologinen sanakirja erottelee puskurimuistin, ikonimuistin, aistimuistin, yli kymmenen erilaista muistia. Tämä on sinällään epäilemättä hyvä, mutta huonoa on se, että sanakirjassa ei ole tilaa sellaisille sanoille kuin "hellyys", "hyväily" tai "rakkaus". On ilmeistä, että sanakirjan kokoajien mielestä näille sanoille ei ole käyttöä psykologian alalla.

Niinpä luonnollisen maailman, kaikkien elävien ominaisuudet korvautuvat yliluonnollisilla käsitteillä, seikoilla, jotka vastustelevat kokonaisuutta. Kapea erikoisala tyrkyttää itseään ihmiskunnalle, tyrkyttää itseään kokonaisuudenvastaisin seikoin. Erikoisala on aina altis selityksille ja loppumattomille analyyseille, jotka ovat voimattomia ehjyyden ja täydellisyyden, siis luonnon, edessä.

Mutta jos ehjyys rikotaan, niin kaikki sen yksityiskohdat menettävät merkityksensä. Ihminen, joka on menettänyt luonnon, joidenkin käsitysten mukaan Jumalan, hänelle antaman eheyden, on jo taantuva ihminen, ei enää täysin ihminen.

Venäjällä meillä on tapana syyttää vallanpitäjiä menetyksistä. Rakennuskuopat ovat sylkeneet maamme sen koko alueelle, eikä Platonin kuoppa ollut varmaankaan niistä ensimmäisiä.

Mutta suhteessa luontoon näennäinen toiminnan euforia liikuttaa meitä kaikkia. Mainio neuvostorunoilija onkin kirjoittanut:

Ei ole hienompaa,
Kuin alla taivaan mahtavan
Neuvostotehtaiden savu,
Savu isänmaamme...

Upeat prosaistit taas ylistivät kanavien rakennnusprojekteja, vaikka ne aiheuttivat luonnolle korjaamatonta tuhoa. He toki vain kirjoittivat, mutta joku on ihan oikeasti suunnitellut ja toteuttanut Puškinin, Lermontovin, Turgenevin, Tolstoin, Buninin ja Prišvinin synnyinmaiden muutoksen. Joku on muuttanut kuvernementit "alueeksi", jossa ei ole mustanmullan häivääkään, pelkkää Venäjän sydänmaille levittäytyvää erämaata. Tämän muutoksen arkkitehtejä olivat niin taloustieteilijä Zaslavskaja, ministeri Vasiljev ja agronomi Lysenko kuin uudisraivaaja Polad-Zadekin puolisoineen.

Näin maassa, jonka taloustieteilijöihin kuului joskus Tšajanov, ministereihin Stolypin ja Witte, agronomeihin Dokutšajev, uudisraivaajiin Žilinski ja Kostjakov. He julistivat ensimmäisinä ja julistavat: "emme odota armoa luonnolta, otamme sen haltuun neuvostokäsillämme". Toiset taas ovat tunteneet itsensä enemmän luontoihmisiksi kuin virkamiehiksi tai neuvostoliittolaisiksi ja ovat taistelleet luonnon ja ihmisen harmonian puolesta. Toiset ovat olleet luonteeltaan itsenäisiä yksilöitä, toiset taas muiden tahdon toteuttajia. Tarvitaanhan petturuuteen, muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta poiketen, aina esimerkkiä, johtajaa ja mallia. On aina oltava joku, joka johtaa.

Joten, mitä tulee kirjalliseen tietoon, kaikki se mitä nykyään kutsumme sosiaalipsykologiaksi ei suurelta osin ole muuta kuin ympäristöpsykologiaa. Kyse on jonkintasoisesta joko kuulumisesta luontoon tai vieraantumisesta siitä. Tiedämme millainen viha ja anarkismi leviää maassamme päivästä toiseen. Ihmisten suhteissa toisiinsa on kyse ihmisen suhteesta luontoon, maailmaan ylipäätään kokonaisuutena.

Jos äärioikeistomme ja äärivasemmistomme olisivat keskittyneet Tšernobylin onnettomuuden aiheuttamiin ongelmiin sekä Neuvostoliiton vesiministeriön rosvouksen seurauksiin Araljärvellä ja alisella Volgalla, jos he olisivat olleet enemmän kansalaisia, he olisivat ymmärtäneet toisiaan paremmin.

Luonnon sovittelevaa roolia ei voi verrata mihinkään muuhun, mutta myös mitkä hyvänsä riidat ihmisten kesken, mitkä hyvänsä virheet ja erheet ilman muuta vaikuttavat luontoon ja sen kohtaloon. Eivätkö muka sota ja sen kautta sotilaallisen väliintulon politiikka ole olleet syyt ympäristömme nykyiseen tilaan? Eikö muka Vienanmeren-Itämeren-kanavan rakentamisesta alkanut Gulag ole "kommunismin suurten stalinilaisten rakennustyömaiden" esikuva?

Tässä mielessä aivan erityinen sija on Viktor Astafjevin romaanilla Kuningaskala, se on melkeinpä ainoa tuntemani romaani, jossa ympäristöteema yhdistyy psykologiaan.

Ekologiasta tulee vuosi vuodelta yhä universaalimpi tiede. Tähän asti ihmiskunnan kehitystä on edistänyt rajaton ihmisen tarpeiden kasvaminen, mutta vääjäämättömästi on kehittynyt sekä konsumerismin että rajoittavien toimien tarve. Ekologia on se tieteenala, joka käsittelee näitä yleisiä rajoituksia. Ekologia ei muuten oikeastaan edes ole perinteisesti ymmärrettynä tiede.

Tieteen syntisyys piilee siinä, että se on alusta asti ylenkatsonut Ilmestyskirjaa, joka on tuomittu kauhukuvaksi ja höperyydeksi, kun taas ekologia kumpuaa sen tunnustamisesta. Tiede ei ole voinut tunnustaa myöskään Antikristusta, mutta ekologia tunnustaa senkin: se on ihminen, joka ei millään pysty hillitsemään kulutuksennälkäänsä. Niinpä ekologia tuleekin lähemmäs uskontoa. Tiede on yhä vähemmän tavallisen ihmisen ulottuvilla ja jopa itselleen, sillä se pirstoutuu, kuten edellä oli puhe, lukemattomiin erikoisaloihin. Ekologiasta taas tulee enemmän ja enemmän yhteiskunnallinen liike, joka tunkeutuu meidän kaikkien tietoisuuteemme.

Tiede vieraantuu suorasta yhteydestä päätutkimuskohteeseensa: luonnosta. Se tulee yhä epäluonnollisemmaksi ja ohjaa koko ihmiskuntaa tälle petolliselle tielle. Ekologia taas lähestyy luontoa. Juuri tiede on tehnyt luonnosta "elinympäristön" ja riisunut sen kaikista muista merkityksistä. Eikö vain olekin kirjallisuuden tehtävä puhua tästä kaikesta, yhä uusia taiteellisia keinoja etsien?

Kyllä, kirjallisuuden luonteen keksinnöt ovat loppuunkaluttu vara. Mitä sille sitten on jäänyt?

Ennen kaikkea jäljelle ovat jääneet tapahtumat.

Jokapäiväisillä tapahtumilla ja historiallisilla tapahtumilla ei ole eikä tule loppua, reservit ovat loppumattomat. Se velvoittaa kirjallisuuden lähestymään journalismia ja dokumentaalisuutta. Niinhän se on, mitä isompia ovat tapahtumat sitä enemmän ne, ainakin aluksi, työntävät kaunokirjallisuutta journalismin suuntaan. Sodan jälkeen journalismiin siirtyivät väliaikaisesti niin Tendrjakov, Abramov, Solouhin, Baklanov kuin monet muutkin.

Haluan vielä painottaa, että sellaiset traagiset globaalit tapahtumat, kuten urbanisaatio ja sota ovat repressiivisiä, niissä on aina kyse sodasta luontoa vastaan, määrätietoisesta ja säälimättömästä hyökkäyksestä sitä kohtaan. Urbanisaatio ei edes peittele ympäristönvastaista luonnettaan, mutta maanviljelijän vieraantuminen maasta on kaikkein suurin askel kohti ihmisen vieraantumista luonnosta. Tämä käynnissä ollut prosessi on ollut ja on yhä tuskainen kamppailu. Maanviljelijän tragedia on maailmanlaajuinen tosiasia, mutta se on ollut hämmentävän epäkiinnostava aihe ihmiskunnalle. Ehkä siksi, että samaan aikaan on sattunut muita tapahtumia, sellaisia kuin sota ja vallankumoukset.

Kirjallisuutemme on ollut tästä poikkeus, ja siihen on syynsä.

Maatalousmaana Venäjä on synnyttänyt omanlaistaan maatalouslähtöistä, toisin sanoen kansallista kirjallisuutta, se on itsestään selvää. Niin Tolstoi ja Turgenev kuin myös Puškin ja muut klassikkomme olivat lähellä maataloutta ja maanviljelijää, mikä on ilman muuta vaikuttanut heidän tuotantoonsa. Sekin on selvää ja luonnollista.

Piiritetyn pitkä piina

Tällä kertaa en julkaise käännöstä vaan laatimani kirja-arvostelun. Uudelleenjulkaisu täällä Idäntutkimus-lehden luvalla.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (Blokadnyj dnevnik Leny Muhinoi), suom. Pauli Tapio, Helsinki: Bazar, 2014. 291 s. ISBN 9789522790958.

Lähde: Idäntutkimus 2/2014, s. 79–81, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2014_2/it_2_2014_perkiomaki.pdf> | Mika Perkiömäki

“Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.”

Lena Muhinan raadollisen karu päiväkirjamerkintä helmikuulta 1942 pysäyttää lukijan, jota juuri edellisillä riveillä on vakuuteltu, että äiti haluaa elää, äiti tulee elämään.

Ihmiskunnan historia on täynnä sotaa, julmuuksia, hulluutta ja väkivaltaista kuolemaa, mutta harva teko nousee mielipuolisuudessaan Saksan ja Suomen armeijoiden syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 toimeenpaneman Leningradin piirityksen tasolle. Arviolta ainakin miljoonan ihmisen nälkäkuolemaan johtaneista tapahtumista on kulunut jo kokonainen ihmisikä. Venäjällä Leningradin piirityksestä on jo kauan rakennettu sankarimyyttiä. Jonkin verran siitä on kerrottu suomen kielelläkin, mutta piirityksen päättymisen 70-vuotispäivänä julkaistu Lena Muhinan Piirityspäiväkirja on ensimmäinen suomeksi julkaistu teinitytön näkemys Leningradin kauhujen talvesta 1941–42.

Tavallisen koulutytön näkökulma tapahtumiin on erilainen kuin vaikkapa kirjallisuudentutkija Lidia Ginzburgin, jonka piiritysajan merkinnät julkaistiin suomeksi muutama vuosi sitten. Koulupojan piirityskokemuksista on saatu suomeksi lukea Ales Adamovitšin ja Daniil Graninin toimittamassa teoksessa Leningradin piiritys – kohtaloita saarretussa kaupungissa, jossa julkaistiin vajaan vuoden Lena Muhinaa nuoremman Jura Rjabinkinin päiväkirjat.

Piirityspäiväkirja alkaa toukokuusta 1941, jolloin 16-vuotiaan Muhinan elämä pyörii koulun päättökokeiden tuomien paineiden ja yksipuolisen rakkauden aiheuttaman tunnekuohun ympärillä. Rahattoman perheen elämä on yksinkertaista. “Ei meillä sentään ole nälkä, mutta se on laiha lohtu”, Lena kuvaa. Täydellisen neuvostokansalaisen vaatimuksia täyttämään pyrkivän tytön elämä muuttuu kesällä tyystin, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Leningradin epätoivoiset puolustustoimet käynnistetään, ja kesätöistä haaveillut Lena joutuu kovin erilaisiin töihin kuin oli kuvitellut. Elokuussa hän käy ennustajalla, joka herättää toiveita: “Edessäsi on onnellinen tie. Sillä tiellä kohtaat suurenmoisen riemun.”

Kesän päiväkirjamerkinnöistä välittyy neuvostopropaganda, jonka kirjoittaja näyttäisi nielevän sellaisenaan. “Ylivoima on meidän puolellamme. Saksalaiset sotilaat taistelevat humalassa”, julistaa radio samalla kun valmistautumaton ja surkeasti järjestynyt puna-armeija kärsii valtavia tappioita. Tosin Muhina tuntuu olevan tietoinen myös siitä, että “jos saavutamme edes pienenkin voiton, siitä kyllä varmasti ilmoitetaan”. Tällaisia ilmoituksia ei vain kuulu, ja ajan oloon Muhinankin vankka usko isänmaahan ja Stalinin hoivaan hieman horjuu. Tiukan paikan tullen hän rukoilee Jumalaa apuun. Syksyn mittaa arjen alkaa täyttää henkilökohtainen eloonjäämistaistelu. Toistuvasti Muhina kirjoittaa kiitollisuudestaan siitä, että on yhä hengissä. Huoli läheisten selviytymisestä on jatkuvasti läsnä: “Talvi lähenee. Millainen siitä tulee? Mitä kaikkea joudummekaan kestämään?”

Syksyn 1941 ilmahyökkäyksistä moni piiritettynä ollut on kertonut, miten ne toistuivat saksalaisen täsmällisesti aina samaan kellonaikaan. Muhinakin mainitsee, että syyskuun alussa ehdittiin jo tottua siihen, että hälytys tulee aina kello yhdentoista aikaan. Päällimmäiseksi kuvaksi hänen ilmahyökkäyskuvauksistaan jää kuitenkin niiden satunnaisuus: Jonain päivänä niitä on vain kaksi, toisena yksitoista. Joskus ne tulevat täysin yllättävään aikaan aamuyöstä, toisinaan taas pommisuojassa menee koko yö.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten äärimmäisissä oloissa nälän ja pakkasen keskellä talvella 1941–42 sinnitelleet Leningradin asukkaat vähitellen menettivät ihmisyytensä. Esim. Jura Rjabinkin kertoo päiväkirjalleen avoimesti itsemurha-aikeistaan sekä ruuan varastamisesta perheeltään. Lena Muhina ei ainakaan päiväkirjalleen uskoudu törmänneensä ryöstelyyn tai ihmissyöntiin (tai sitten ne kohdat on poistettu), mutta yllättää hän kyllä itsensä pimittämästä ylimääräisen hyytelöannoksen heikolta äidiltään ja toivomasta asuintoverinsa Aka-vanhuksen kuolemaa. “Sydämeni on kuin kiveä”, hän toteaa ymmärrettyään, että vain ennen niin rakkaan Akan kuolema voisi pelastaa äidin. Lopulta pitkä nälkätalvi on niin Akalle kuin äidillekin liikaa. Äidin kuolema koituu Lenan itsensä pelastukseksi. Hän selviää ja elää vielä puoli vuosisataa, mutta vaikenee piirityksen kauhuista loppuiäkseen. Vasta nyt valtion Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistosta Pietarista löydetyt päiväkirjat tuovat Lena Muhinan kokemukset julkisuuteen.

Piirityspäiväkirjaa on mahdoton olla vertaamatta Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaan, joka ajallisesti alkaa siitä mihin Piirityspäiväkirja päättyy, alkukesästä 1942. Tytöt elivät eri puolilla Eurooppaa saman sodan vankeina. Kun Lena Muhinan vankila oli yksi kaupunki, Anne Frank joutui viettämään vuosia poistumatta asunnostaan. Muhina joutui kokemaan vilua ja nälkää, joilta Frank pääosin säästyi. “Nälän voi vielä kestää, mutta kylmä ja nälkä yhdessä ovat sietämättömiä”, Muhina tiivistää. Mielialanvaihtelut hyisen talven aikana heittelevät laidasta laitaan. Yhtenä päivänä Muhina kirjoittaa: ”totta puhuen olen juuri nyt täysin onnellinen”, toisena: ”mitään muuta ei ole enää tehtävissä kuin panna maate ja kuolla”. Kuitenkin Anne Frank oli tytöistä se, joka ei sodasta selvinnyt. Henkilökohtaisemmalla tasolla Muhinan erottaa Frankista se, että hän ei kirjoita minkäänlaisesta katkeruudesta äitiään kohtaan. Lukijalle jää myös sellainen kuva, että Muhinalle päiväkirjalle uskoutuminen ei ole ollut aivan yhtä paljon keino mielenterveyden ylläpitämiseksi kuin Frankille. Pikemminkin hän on halunnut vain dokumentoida sen, mitä piiritetyn pään sisällä tapahtui ja millaista oli hänen arkensa.

Sekä Lena Muhina että Anne Frank ovat hyvin taitavia kirjoittajia, joskin Muhinan kerronnan taso on ailahtelevampi. Parhaimmillaan hän on ihmisluonteen ja neuvostoarjen pohdiskelun sekä herkuttelu- ja matkailuhaaveiden äärelle ajautuessaan. Lukijan kärsivällisyyttä koetellaan erityisesti kirjan loppupuolella, kun kevään tulleen Muhinan kirjoitustarmo yhä jatkuvasta ja jopa pahenevasta aliravitsemustilasta huolimatta kasvaa. Hän ymmärtää päiväkirjansa historiallisen merkityksen ja alkaa kirjoittaa enemmän aikalaisdokumenttia kuin päiväkirjaa.

Päiväkirjan viimeisten viikkojen aikana kirjoittaja sortuu turhankin yksityiskohtaiseen kuvaukseen ja etääntyy lukijasta siirtymällä kertomaan itsestään kolmannessa persoonassa. Tämä toki lisää tekstin merkitystä historiallisena aikalaiskuvauksena, mutta kaunokirjallisena tekstinä talven tuskien lakoninen kerronta on vaikuttavampaa. Toisaalta se myös heijastelee Muhinan yhä kasvavaa yksinjäämisen aiheuttamaa epätoivoa. Viimeiset viikot ennen pakoa tuntuvat olleen hänelle kaikkein piinallisimmat, kun pelastus näyttää olevan jo lähellä, mutta kuitenkin lykkääntyy yhä kauemmas: ”aivoni eivät reagoi enää mihinkään, ja elän kuin puoliunessa”. Hänen päättäväisyytensä ei kuitenkaan vaikeimmallakaan hetkellä tunnu katoavan täysin. Tosin eri luokalle ja siten lopulliseen eroon yksipuolisen rakkauden kohteesta, Vovasta, joutuminen tuntuu olevan erityisen kova pala tytölle, joka jo muutenkin on menettämässä kaiken.

Jo kuolleen henkilön henkilökohtaisia päiväkirjoja julkaistessa nousee aina eettinen kysymys siitä, onko se oikein. Lena Muhina pyytää päiväkirjaltaan suoraan: ”säilytä minun murheellinen tarinani sivuillasi ja kerro siitä sitten kaikille sukulaisilleni, kun se on tarpeen, jotta he saisivat tietää kaiken”. Hän jopa kirjoittaa päiväkirjaan sukulaisensa osoitteen, jonne se tulisi lähettää hänen kuoltuaan. Ilmeisesti päiväkirja kuitenkin jäi Leningradiin Lenan paettua kaupungista. Luonnollisesti Muhina ei voi aavistaakaan, että hänen tekstillään voisi olla maan- ja jopa maailmanlaajuinen yleisö. Tämän merkinnän pohjalta on uskottavaa ajatella, että hän olisi voinut olla suostuvainen päiväkirjojen julkaisemiseen. Joka tapauksessa Piirityspäiväkirjan julkaiseminen on yhteiskunnallisesti merkittävä teko.

“Leningradilaisten on syötävä leipää.” Kuten Lidia Ginzburgin myös Lena Muhinan kerronnan keskiössä on leipä. Pahimman kärsimyksen keskellä harras päivittäisen leipäannoksen koon pohtiminen tuntuu syrjäyttävän kaiken muun riutuvien leningradilaisten mielistä. Muhinakin päivittelee pikkumaisuuttaan: ”kirjoitan pelkästään ruoasta, vaikka onhan ruoan lisäksi olemassa lukemattomia muitakin asioita”. Vaikka Laatokan kautta kulkevan ns. Elämän tien kautta kaupunki saa edes vähän leipää, joutuu piirityspäiväkirjailijakin lopulta voimiensa yhä heiketessä toteamaan: “Eikö ihminen voikaan elää pelkällä leivällä. Outoa.” Kun leipä ei riittänyt, keksivät leningradilaiset erittäin luovia ravinnonlähteitä. Tokkopa piirittäjät osasivat aavistaa, että kaupunkilaiset keksisivät syödä puusepänliimaa, joka sekin osaltaan pelasti Lena Muhinan.

Pauli Tapion suomennos toimii. Muhinan kerronnan monet piirteet välittyvät hyvin. Välillä tarina etenee töksähtelevästi päivän tapahtumia luetellen, välillä kielenkäyttö nousee korkealle tasolle. Ailahtelevan kerronnan lisäksi kääntämistyön vaikeustasoa nostavat päiväkirjan sisältämät runonpätkät ja arvoitukset.

Sen sijaan kustannustoimittajan päätös merkitä vähän väliä tekstissä vilisevät gramman tunnukset kiinni lukuun ilman välilyöntiä ärsyttävät täsmälliseen suomen kirjakielen käyttöön tottunutta lukijaa. Ihmetystä herättää myös loppusanojen ja loppukommenttien välinen ristiriita Lenan biologisen äidin ja ottoäidin välisestä sukulaissuhteesta. Loppusanojen (s. 282) mukaan ottoäiti oli biologisen äidin sisko Jelena Vladimirovna Bernatskaja, mutta loppukommenteissa (s. 289) puhutaan biologisen äidin serkusta Jelena Nikolajevna Bernatskajasta. Suomalaiselle lukijalle selvennyksiksi tarkoitetut loppukommentit ovat joka tapauksessa hyvä ja tarpeellinen lisä teokseen. Niiden hyöty olisi vielä suurempi, jos leipätekstissä olisi niihin viittaukset.

Esipuheeksi lisätty Markku Kangaspuron kaunistelemattoman suorasanainen, mutta kiihkottoman puolueeton historiakatsaus on erinomainen ja tarpeellinen lisä päiväkirjalle, jonka historiallinen tausta ei monellekaan lukijalle liene täysin tuttu. Tosin sen numeroita vilisevään loppulukuun on lipsahtanut outo virhe (s. 16), kun sodassa kaatuneiden saksalaisten sotilaiden lukumäärän perässä on prosenttiluku 5,3, jolle en ole keksinyt mitään merkitystä.

Piirityspäiväkirja on äärimmäisen kokemuksen kiehtova ja eheä kuvaus. Se kertoo, miten tavallinen neuvostoliittolainen koulutyttö joutui yhtäkkiä sodan jalkoihin, nälkiintyi ja menetti läheisensä, mutta ei koskaan menettänyt toivoaan. Se viestii myös lähiyhteisön merkityksestä yhteiskunnan romahdettua. Lenan pahin pelko on yksin jääminen, mutta onnekseen hän löytää ihmisiä ympärilleen. On lohdullista tietää, että hän pelastui. Miten vaikeaa piirityksen keskellä oli elää, sitä emme pysty kuvittelemaan. Lena Muhinan suorasanainen merkintä tammikuulta 1942 antaa kuitenkin osviittaa:

”Olemme kaikki niin väsyneitä ja lopen uupuneita, että suorastaan oksettaa olla elossa.”

Jevgeni Griškovetsin päiväkirja, 4.5.

Lähde: сообщество Евгения Гришковца <http://ru-odnovremenno.livejournal.com/122844.html>

5.5.2014 klo 12.25 | Jevgeni Griškovets

Tervehdys!

Palasin kotiin kolme päivää sitten ja kovasti tekisi mieli kertoa matkastani. Siitä, miten kuljin arojen halki tuhat kilometriä Astrahanista Rostoviin, mitään sellaista en ole ennen nähnyt. Tekisi mieli kirjoittaa Astrahanin ensivaikutelmistani... Voisi kirjoittaa myös Etelä-Uralin lumipyörteestä ja painajaisesta, jonka keskelle Mgzavrebi-yhtyeen kanssa jouduin. Sillä reissulla sattui yhtä ja toista.

Mutta kotiin palattuani tajusin, että en minä niistä voi kirjoittaa. Ajatukseni ovat ihan muualla. Tuntuisi oudolta kirjoittaa sään äkillisestä ja rajusta huononemisesta Tšeljabinskissä, sillä äärimmäisimpiä ja rajuimpiakaan luonnon onnettomuuksia ja sääilmiöitä ei voi verrata siihen, mitä tapahtuu tällä hetkellä Odessassa sekä Donetskin ja Luhanskin alueilla. Ja oikeastaan kaikkialla Ukrainassa.

Viime päivinä ja viikkoina, erityisesti muutamana viime päivänä, olen ollut tukehtua epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Muistan vielä hyvin miltä tuntui olla nuori kylmän sodan aikaan. Muistan muun maailman tulkinnat Afganistanin sodasta sekä Tšernobylin onnettomuudesta ja oikeastaan mistä hyvänsä mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Tunsin silloin itseni epäoikeudenmukaisesti loukatuksi vaikka olinkin sotaa vastaan, eikä Neuvostoliitto herättänyt minussa isänmaallisia tunteita. Mutta joka tapauksessa ymmärsin, että rakasta synnyinmaatani, ainoaa tuntemaani, pidetään pahan imperiumina. Meitä sen kansalaisia taas pidettiin synkeinä, mitäännäkemättöminä, höyrypäisinä ja pahoina olentoina. Se loukkasi minua ja tunsin hyvin voimakasta epäoikeudenmukaisuutta, vaikka maailma toki olikin silloin toisenlainen ja minä olin nuori.

Nyt, tänään, en meinaa saada henkeä epäoikeudenmukaisuuden tunteeltani. Tunnen epäoikeudenmukaisuutta paljon vahvemmin kuin koskaan. En muuta teekään kuin yritän tukahduttaa kiukkuani, sillä suuttumusta epäoikeudenmukaisuuden tunne ennen kaikkea synnyttää ja pitää yllä.

Nyt tunnen olleeni naiivi taannoisissa vetoomuksissani yrittää myötäelää ja ennen kaikkea olla haukkumatta toisiamme. Pyysin pidättäytymään harkituista ja hyvin perustelluistakin kannanotoista, jotka voisivat loukata tai halventaa jotakuta. Puhuin siitä, että kuka hyvänsä, joka on valmis syyttämään maanmiestään kaikenlaisista törkeyksistä, jopa lyömään maanmiehensä ja tappamaan hänet, sellainen ihminen, millaisena patrioottina hän oikein pitää itseään. Ainakaan sellainen ei rakasta isänmaataan. Pyysin ajattelemaan sitä, että isänmaa koostuu maanmiehistä ja aikalaisista. Ja jos sinulla on vihan tunteita ketä hyvänsä kansalaiskumppania kohtaan, se tarkoittaa ettet rakasta isänmaatasi. Ja se synkkä intohimo, joka synnyttää tällaista vihaa, minkä hyvänsä värien tai iskulauseiden alla se sitten kukoistaakin, loppupeleissä siinä on aina kyse siitä, ettei rakasta isänmaataan...

Nyt tajuan, että kaikki nämä vetoomukseni olivat naiiveja.

Se, mitä tapahtui Odessassa, se on sen luokan onnettomuus, että odessalaiset tai ukrainalaiset eivät sitä vielä edes käsitä. He eivät voi käsittää tapahtuneen mittaluokkaa. Odessassa tapahtui järkyttävä historiallinen tapaus. Siellä kirjoitettiin historian sivuille lähtemätön häpeä.

Symbolista on se, että tämä kauhea häpeä tapahtui Odessassa, joka on kaupungeista iloisin, värikkäin, suvaitsevaisin ja fiksulla tavalla ironisin. Ja juuri siellä pääsi irti kaikista alhaisin: julma pahuus toista kohtaan, viha, ja lopulta, hirmuinen raakuus, jota en osannut odessalaisista edes aavistaa.

Ja nyt minulla on tämä kauhea tunne, että olen menettänyt tämän rakkaan kaupunkini. Joka tapauksessa, en olisi koskaan... Kuulostaa kauhealta käyttää sanaa koskaan, mutta nimenomaan koskaan en voi enää kulkea Odessan kaduilla kuten ennen, kevyin, iloisin ja innostunein mielin.

Vuonna 2005, sen jälkeen kun olin kaupunkifestivaalissa esittänyt Dreadnoughts-esitykseni, Wienin kaupunginhallitus tarjosi minulle mahdollisuutta esittää samanlainen historiallinen esitys Itävallan vuoden 1934 sisällissodasta. Turhamaisuuttani ja tyhmyyttäni suostuin tähän. Seurauksia olen katunut.

Moisesta vuoden 1934 sisällissodasta en ollut ikinä kuullutkaan. Pian kävi ilmi, että ei siitä tiennyt eikä tiedä kukaan Wienissäkään. Sain konsultikseni vanhan yliopiston professorin, jota hämmästytti saamani tehtävä. Kuukauden päivät hän suoraan sanoen varsin vastahakoisesti johdatti minua vuoden 1934 inhottaviin tapahtumiin, kauheita yksityiskohtia säästelemättä.

Uusissa itävaltalaisissa historian oppikirjoissa ei ole sanaakaan, kirjaimellisesti ei edes satunnaista lausetta Itävallan sisällissodasta. Wienin ylellisen kauniissa sotahistoriallisessa museossa on 15-metrinen huone, jossa on esillä noitakin esineitä sekä lyhyt kuvaus näistä tapahtumista. Itävaltalaiset ovat huolella häivyttäneet ja pyyhkineet nämä häpeälliset tapahtumat historiastaan.

Itävallan sisällissota tapahtui Wienissä ja Salzburgissa ja kesti kaikkineen 4 päivää. Tunnen näiden neljän päivän tapahtumat minuutin tarkkuudella. Se on melkoisen häpeällinen ja karmaiseva tarina.

Lyhyesti tiivistääkseni kyse oli siitä, että sosialistit, vahvassa asemassa olleet työläiset, nousivat aseelliseen kapinaan Dollfussin hallintoa vastaan. Tunnussanan "Otto-setä on sairas" jälkeen työläiset katkaisivat suuresta osasta pääkaupunkia sähköt, aseistautuivat ja alkoivat saartaa kaupunkia. He halusivat palauttaa vaikutusvaltansa parlamentissa (jos nyt tosiaan pidetään tarina oikein lyhyenä). Heidän toimintansa oli huonosti organisoitua, ristiriitaista ja koordinoimatonta, minkä vuoksi he eivät saaneet kaupunkilaisten tukea. Dollfussin hallinto toi hyvin nopeasti joukkonsa tykkeineen ja konekivääreineen kaupunkiin. Joukot tulivat pääosin maan muista osista. Seurasi verilöyly.

Työläiset eivät olleet mitään sotilaita eivätkä keksineet muuta kuin linnoittautua koteihinsa. Wienissä oli siihen aikaan paljon niin sanottuja talohuoneistoja. Niissä yhdellä talolla on iso sisäpiha, ne ovat eräänlaisia sosialistisia asumuksia, joita Wienissä alettiin rakentaa jo ennen Moskovaa. Työläiset puolustivat näitä taloja, ja heitä puolestaan perheineen ammuttiin tykeillä. Heitä ammuttiin jopa kaupungin rautatielaitureilta. Antautuneet vedettiin pihalle ja ammuttiin. Vastarintaa kesti hieman päälle kolme päivää. Siinä koko sota.

Dollfussin hallinnon voitettua sosialistit tässä sodassa, Itävalta siirtyi hyvin pian Kolmannen valtakunnan alaisuuteen. Itävaltalainen professorini oli Wehrmachtin mukana valtaamassa Ukrainaa ja oli vähällä kaatua Stalingradissa.

Kaikki paperit, joita luin ja tiedot, joita sain, kertoivat molempien osapuolten äärimmäisestä väkivallasta. Tällaisella historialla ei kukaan voi ylpeillä, eivät työläiset, jotka ryhtyivät tähän kapinaan eivätkä sotilaat tai hallintokaan. Ne olivat ajattelemattomia tekoja täynnä halpamaisuutta ja kauheaa typeryyttä, ennen kaikkea vihaa ja julmuutta.

Itävaltalaisia ei suuremmin huvita tätä muistella. Ja professorini jupisi jatkuvasti itävaltalaisten raukkamaisuutta siitä, että he olivat kutsuneet venäläisen pitämään tätä esitystä, ikään kuin alleviivatakseen sitä, että itse he eivät halua eivätkä pysty koko asiasta puhumaan.

Kirjoitin esityksen ja esitin sen kahdeksan kertaa. Siitä tuli melkoinen tapahtuma. Moni kirjoitti siitä, niin paheksuen kuin ylistäenkin... Mutta nyt ei ole kyse siitä.

Tämän esityksen pääajatus oli hyvin yksinkertainen, ja sillä aloitin koko näytöksen...

Aluksi kerroin olevani hyvin pahoillani siitä, että ylipäätään tulin tutustuneeksi tämän upean kaupungin historian kauheaan yksityiskohtaan. Minua harmittaa, että menetin lopuksi ikääni kyvyn suhtautua Wieniin kevyen iloisesti. Puhuin siitä, miten mukava oli olla siellä turistina. Miten mukavaa oli saapua Wieniin jouluksi, juoda hehkuviiniä Stephaninaukiolla, jaloitella, ihastella, ajella hevoskärryillä ja kolmen päivän ajan uppoutua varmuuteen siitä, että tämä on yksi maailman hienoimmista kaupungeista.

Mutta kun sain tietää, että näillä kaduilla raahattiin tykkejä, että näistä taloista revittiin ihmisiä teloitettaviksi, taloja, joita moukaroitiin lyhytpiippuisilla haupitseilla... Kun tiedän, että tässä talossa paloi elävältä kokonaisia perheitä, en vain enää pysty kevytmielisesti ihailemaan näitä taloja. Sen jälkeen kun sain tietää Mozartin kaupungin julmasta ja halpamaisesta historiasta, menetin peruuttamattomasti matkailijan suhteeni siihen. Näyttämöllä kerroin miten se minua harmittaa.

Kirjoitin toissa päivänä hyvälle tuttavalleni Odessaan. Hän on hyvä ihminen. Suuri, hyvin vahva, hyvä ihminen. Olemme tunteneet toista kymmentä vuotta. Olen paljon ihaillut häntä ja monasti kirjoittanutkin hänestä. Eilen kirjoitin hänelle siitä, miten huolestunut olen. Sain häneltä lyhyen vastauksen, että hän on Gretšeskajalla jahtaamassa "toppatakkiväkeä". En ymmärtänyt, mitä tällä sanalla tarkoitetaan, mutta hän selitti minulle, että kyse on Putlerin kannattajista – tuolla nimellä he kutsuvat Putinia – ja kaikista Venäjälle kaipaavista.

Lievästi sanoen järkytyin. Ymmärsin, että siellä tapahtuu kauheita asioita, ja kirjoitin yksinkertaisen pyynnön: "Olehan, kaverini, varovainen, ja pyydän: älä tapa ketään. Älä ota syntiä sielullesi. Olet suuri ja vahva ihminen."

Parin tunnin kuluttua sain kuulla kauheasta hädästä ja palaneista ihmisistä. Kysymyksiini siitä, mitä siellä oikein tapahtui, vastattiin hiljaisuudella. Huolestuin. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle linkin ukrainalaisille tiedonlähteille, missä kirjoitettiin, että ammattiyhdistyksen talolla olivat asialla Venäjän valtion provokaattorit. Että itse he itsensä polttivat, ja ukrainalaiset aktivistit enkelin lailla pelastivat ne, jotka pystyivät.

Kirjoitin toverilleni olevani pahoillani siitä, että hänen kätensä ovat nyt veren tahrimat. Hän vastasi minulle mitä vastenmielisimmällä tavalla sanoen, että päässäni ei ole kaikki kunnossa. Vastasin, että juuri nyt ei kaikki ole päässä ihan kunnossa oikein kellään, enkä minä ole poikkeus. Mutta kaikki ne, jotka kutsuvat maanmiehiään toppatakeiksi tai koloradonkuoriaisiksi, ilman yhtään poikkeusta heidän kaikkien kätensä ovat Odessan tapahtumien jälkeen veren ja tuhkan tahrimat. Siihen hän vastasi, että tähän porukkaan kuuluu 95 % ukrainalaisista. Lopuksi kirjoitin hänelle vielä: "Siinä tapauksessa kuulut enemmistöön. Enemmistö rauhoittaa."

Sen jälkeen poistin hänen numeronsa osoitekirjastani. Tein sen hyvin rauhallisesti, pahoillani. Mutta ymmärsin, että en enää voi tämän ihmisen kanssa keskustella entiseen malliin. Nyt pelkään häntä ja tuota pelkoa en unohda. En myöskään unohda tuota pimeää, pohjatonta kiukkua ja vihaa, jonka hänessä näin.

Niin... Hänen täydellistä epäröinnin, pahoittelun tai katumisen puutettaan en myöskään unohda.

Epäoikeudenmukaista! Epäoikeudenmukaista! Tämän takia henkeäni ahdistaa.

Tiedänhän toki kyllä, että ei oikeudenmukaisuutta sellaisenaan ylipäätään ole olemassa.

Oikedenmukaisuutta ei ole, mutta epäoikedenmukaisuus kuristaa.

Epäoikeudenmukaista on myös kansainvälisen median karkean yksipuolisen puolueellinen tapahtumien kuvaaminen. BBC ei ole näyttänyt kaikkein kauheimpia otoksia, jotka itse olen viime aikoina nähnyt. Se ei ole näyttänyt, miten roskaväki kuvasi kännyköillään ammattiyhdistyksen rakennukseen tukehtuneita ihmisiä, heidän inhottavia venäjänkielisiä kommenttejaan tapahtuneesta. CNN ei näyttänyt, miten nokeentuneita kuolleita ihmisiä haukuttiin neekereiksi, miten ruumiita laskettiin ja huudettiin kunniaa Ukrainalle. Saksalaisilla kanavilla ei näkynyt roskajoukon iloa, miten hauskaa heillä oli kun yhden menehtyneen taskussa alkoi soida kännykkä. Euroopassa ja Amerikassa ei nähdä miten pöyhkeät tyypit täysin epäröimättä katsovat oikeudekseen kuvata videolle sitä, miten ruumiita kopeloidaan ja vainajien taskuista viedään kaikki, minkä sinne vasta äsken olivat panneet elävät ihmiset. Tätä pirullisen pimeää iloa ei näytetä. Mutta me olemme sen nähneet. Minä näin sen. Sen jälkeen en ole saanut henkeä.

Epäoikeudenmukaisuutta on sekin, että kaikesta päättäen Dmitri Kiseljov otti ja muutti ryhmineen Kiovaan helmikuun 17. päivänä, eikä edes yrittänyt sepittää mitään uutta.

Nyt kaikki toistuu yksi yhteen, tällä kertaa vain Ukrainan puolelta. Mutta vastine on aina brutaalimpi ja banaalimpi. Ja kumma kyllä jopa valheellisempikin.

Miten voisi olla tuntematta häpeää? Miten ei hävettäisi kaikkia niitä, jotka yhä urputtavat Moskovan ja Kremlin kaikkialletunkeutuvasta läsnäolosta? Eikö todellakaan hävetä niitä, jotka vakuuttavat, että Venäjä ja Putin ovat kaikkeen syypäitä? Väitätte, ettette muka voi itse tehdä mitään. Miten raukkamaista, iljettävää ja julmaa.

Ukrainalaiset, missä te itse olette? Mitä te itse olette? Piilotatte kasvonne naamioiden taa... Siitä tuleekin mieleen toinen juttu.

Miten siinä oikein kävi niin, että suuresta ja kauniista kansastanne valitsitte ne, jotka teitä tällä hetkellä edustavat? Mistä te kaivoitte senkin Turtšinovin, mokoman kalan? Toissa päivään asti en pystynyt olemaan nauramatta kun näin hänet. Itserakas idiootti, joka kaiketi pitää itseään jonkinlaisena machona. Leuaton mies kasvattanut parransängen. Se on minun diagnoosini! Ja kun häntä näytetään sotilasasussa, vieläpä kiikareilla tähyilemässä... Liituraitapuvussaan hän näyttää lähinnä Kummisetä-parodian hahmolta! Mistä ihmeessä te semmoisen löysitte? Mutta viimeisten kolmen päivän aikana en ole enää pystynyt nauramaan hänelle, sillä nyt hän on minulle vain sotarikollinen eikä mitään muuta. Ja mistä te Jatsenjukin löysitte? Entä senkin Nalivajtšenkon? Ja miten niillä kaikilla on niin kamalat nimetkin. Mitättömiä.

Miksi on käynyt niin, että USA:n ja Euroopan ulkopoliittisia elimiä edustavat vain vihaiset, toivottoman rumat, kenenkään rakastamattomat ja tyytymättömät akat? Vaikka kyseessä on sentään näin kauhea ja monimutkainen konflikti? Sekin Psaki, nimi jo kertoo mihin siitä on. Nämä vihaiset tädit hakevat kostoa Ukrainalle ja Venäjälle, he vain pahentavat ja sotkevat asioita... He haluavat kostaa sen, että ukrainalaiset ja venäläiset naiset ovat kauniita ja heitä on paljon.

Se on aina epäoikeudenmukaista, kun koko maailma on samalla puolella, ja juuri niin on nyt tapahtunut. Mitä selvemmäksi se tulee, mitä jyrkemmäksi epäoikeudenmukaisuus käy, sen tyhmemmiltä ja kyvyttömiltä, ennen kaikkea avuttomilta Obama, Merkel ja muut Euroopan tontut vaikuttavat. Ja puolustus sen kun parantaa tahtiaan.

Miten paljon Maidanilla olikaan taitavia, teräviä ja jopa tyylikkäitä, kun siellä oli tiukka rinki ja kun siellä tunnettiin jokapäiväinen painostus. Minäkin olin siellä. Siellä oli upeaa, etevää väkeä. Missä he kaikki ovat nyt? Missä on kollektiivinen luovuus, joka oli välttämätöntä, jotta pystyi tuntemaan arvokkuutensa ja voimansa piirityksessä? Mihin se kaikki oikein valui? Miten kyvyttömästi kaikki menetettiinkään ja miten iljettäviä muotoja syntyikään tilalle.

Miten ihaillen Maidanin väki esittelikään minulle johtajansa ja puhui siitä, miten vahva, fiksu ja viisas hän on. Missä hänen viisautensa nyt on?

Venäjä on tällä hetkellä saarrettuna. Saarrettuna monin tavoin, omaa syytään, omaa tyhmyyttään ja loputtomien ambitioidensa tähden. Mutta sen saartajat ovat hillittömiä ja ajattelemattomia. Näen siellä paljon kyvykkyyttä, terävyyttä ja kaikenlaista muuta kuin pahaa. Tässähän melkein osat vaihtuvat...

Vielä kaksi kuukautta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että kirjoittaisin tällaista.

Haluaisin vielä sanoa, että nationalismi on nationalismia eikä sitä muilla väreillä pysty pois maalaamaan. Ja fasismi on fasismia eikä sitä voi mitenkään puolustella. Ei kerta kaikkiaan mitenkään! Rakkaat ystäväni, miten te annatte hienossa maassanne nyt olla niin paljon aseistautuneita fasisteja? Sillä fasistihan Jaroš on, kuten myös Tjagnibok.

Eikä teidän maallanne ole tällä hetkellä mitään mitä voisi kutsua hallinnoksi. Sillä tämä "hallinto" ei pysty hallitsemaan. Se vihaa kokonaisia alueita ja pelkää kuollakseen nationalisteja ja fasisteja.

Hallintonne pyörii näiden tyyppien kanssa kuin pieru molskihousuissa, eikä tämä väki edes tullut Moskovasta, ei Kreml heitä johda. Jaroš ja Tjagnibok eivät ole Venäjän salaisen palvelun agentteja tai venäläisiä provokaattoreita. Slovjanskin ja Kramatorskin tankit ovat neuvostoliittolaista tuotantoa, mutta eivät ne Venäjän armeijalle kuulu. Tuo Odessan julmuus, se on kunkin odessalaisen omaa julmuutta.

Saa jo riittää Venäjän syyttäminen kaikesta. Katsokaa nyt itseänne! Tunnustakaa, että olette suvereeni maa, epäilkää itse itseänne ja hävetkää. Me Venäjällä olemme eristyksissä, informaatiosaarroksissa. Me aiomme kuitenkin arvokkaasti, ilolla ja ennen kaikkea ilman mitään epäilyksiä juhlia suosikkijuhlaamme voitonpäivää.

Terveisin, Griškovets.

Kirjallisuus ja luonto (osa 2/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 12–13 | Sergei Zalygin

Mistä on kyse kun puhutaan Tolstoin tyylistä? 1800-luvun aateliskartanoiden asukkaiden elämäntyylistä ja ajatusmaailmasta. Dostojevskin tyyli taas edustaa aatelintonta kaupunkisivistyneistöä. Gogolin tyyli on hyvin monipuolista, mutta Kuolleissa sieluissa kuolleiden sielujen omistajat puhuvat ainoalla heille mahdollisella tyylillä. Pari- kolmekymmentä vuotta Gogolin jälkeen heidän puheenpartensa oli jo erilainen, heitä ei oikeastaan enää edes ollut, koska maaorjuus oli lakkautettu Venäjällä. Tšehovin tyyli heijastaa kaikkialla hänen omaa elämäntyyliään sekä sen ympäristön tyyliä, johon hän kuului: venäläisen ensimmäisen sukupolven ei-perityn intelligentsian.

Poikkeuksia tietysti on, mutta minusta vaikuttaa, että ihmisten elämäntavoista ammentuva tyyli usein heijastaa myös heidän suhdettaan luontoon, sitä miten he näkevät luonnon, tapaa, jolla henkilö osallistuu maailmaan ja luontoon. Katsokaa vain miten erilainen on suhde maailmaan ja sitä kautta luontoon Tolstoilla, Gogolilla, Tšehovilla ja Turgenevilla. Kullakin näistä kirjailijoista tuntuu olleen oma maailmansa, omat värinsä, äänensä, auringonnousunsa ja -laskunsa. Kukin heistä loi omanlaisensa version maailmasta ja luonnosta, sen väreistä, äänistä ja ilmapiiristä. Yhteistä venäläisille klassikoille on kenties vain yksi: niistä puuttuu huoli luonnosta, sen olemassaolon jatkuvuudesta, sen ikuisuudesta ja kaiken kaikkiaan, sen lähes äärettömästä pitkäikäisyydestä.

Niin Turgenevin ja Gontšarovin kuin Puškinin ja Lermontovinkin maisemat ovat tietysti suuria mestarinäytteitä, mutta sittenkin, kun luen heitä niin en voi olla ajattelematta: "Olisipa meillä teidän ongelmanne!"Tämänhetkinen kaino, luoksemääsemättömänoloinen toiveeni on ihailla luontoa ja siirtää rakkautensa, maisemallisen henkensä lukijalle. Se voi jäädä pelkäksi haaveeksi, jos lukijani asuvat Tšernobylin alueella tai entisen Araljärven rannoilla! Eivätkä oikeastaan edes elä, vaan, epäjohdonmukaisesti, ovat olemassa.

Neuvostoajan kirjailijoiden luonto on aivan toisenlainen. Kuvaako Aleksandr Serafimovitš luontoa ylipäätään romaanissa Rautavyöry? Entä Isaak Babel Punaisessa ratsuväessä? Artjom Vesjolyi Verellä huuhdellussa Venäjässä? Olihan toki toisenlaisiakin ilmiöitä, oli Platonov, oli Bulgakov. Juuri yhteiskunnan paradoksaalinen luonnonlakien ulkopuolinen olemassaolo synnytti Andrei Platonovin paradoksaalisen tyylin (sekä Bulgakovin fantasmagorian).

Minusta vaikuttaa siltä, että olennaisinta Platonovin paradoksaalisuudessa on ihmisen uskomaton ja villi väkivalta luontokappaleita ja luontoa kohtaan sellaisenaan, ikään kuin olisimme luonnon ulkopuolisia ja senvastaisia. Mikä vielä voisi olla suuri paradoksi, mistä tällainen olemassaolomme johtuu? Romaanin Monttu ja erityisesti Tševengurin uudelleenlukeminen vakuuttaa yhä uudelleen tästä. Kirjoittaahan Platonov "luontoihmisistä", sellaisista kuin Fro, Ivanov tai Lumoutunut ihminen, aivan erilaiseen tyyliin. Mutta hekin ovat tuomittuja.

Entäpä sitten Prišvin tai Sokolov-Mikitov. He pakenivat tätä väkivaltaa ja luontoon kohdistuvaa mielivaltaa vielä suojeltuihin metsiin ja siellä, metsän hiljaisuudessa, he halusivat yhdessä tämän hiljaisuuden kanssa kuolla. He halusivat jakaa kohtalonsa luonnon kanssa. Rajoittamattomat ja itsekkäät toimet luonnossa, kokeet luonnon kustannuksella olivat heille vieraita. Kyllähän mestari, aito työläisihminen, aina tietää ja tuntee mitä hän pystyy tekemään ja mitä hänen pitää tehdä sekä mitä hän ei voi tai ei saa tehdä. Hän tietää, että hänen työllään on rajat. Hän erottaa helposti hyödyllisen työn hyödyttömästä ja tuhoavasta. Saman lailla työn ymmärtäminen eroaa myös toiminnasta.

Luonto on harmoninen, sitä ei käy kiistäminen. Harmonisuutensa ansiosta se on ylipäätään olemassa. Mutta emme tahdo tajuta, että harmonia on myös rajoitusten taidetta, kaiken turhan syrjäänheittämisen taidetta, kaiken päin mäntyä menneen, kaiken sen, joka on nyt tai tulevaisuudessa esteenä elämän jatkumiselle maapallolla.

Emme myöskään halua ymmärtää, että maanpäällinen elämä on rajallinen, että tämän maailman ihminen on rajallinen. Kun puhumme moittien tai jopa halveksuen rajallisesta ihmisestä, emme aavista sanovamme suoran totuuden, sillä rajallisia me todellakin olemme. Kirjallisuus yrittää yhtä täysin turhaan avata uudenlaista henkilökuvaa. Kaikki olemassaolevat ihmisluonteen piirteet on jo avattu, sillä niitäkin on vain rajallinen määrä.

Seuraavaksi teen pienen hypyn maantieteeseen.

Kun Kolumbus, Cook, Magalhães ja tuhannet muut vähemmän menestykselliset ja siksi meille tuntemattomat tutkimusretkeilijät purjehtivat (on erittäin tärkeää huomata, että heitä kuljetti luonnonvoima — tuuli) valtamerillä, he pyrkivät löytämään jotain aidosti uutta. Kukin heistä luotti omaan menestykseensä ja intuitioonsa. Muita takeita heillä ei ollut, ei ollut ohjelmia, suunnitelmia tai aikarajoja. Kukaan heistä ei tiennyt milloin palaa kotiin tai palaako milloinkaan. Siinä oli kyseessä löytöretkeily sanan varsinaisessa merkityksessä. Meidän aikanamme maantieteelliset kartat ovat jo valmiita, ja löytöretkeilijöiden paikan ovat ottaneet tutkijat, joita voisi oikeastaan paremminkin kutsua tarkentajiksi. Heidän reittinsä ja ohjelmansa ovat kaukaa edeltä suunnitellut, ehkä vaikkapa vuosi ennen itse matkan alkamista. Avaruudessa ollessaan he tietävät montako minuuttia maapallon kiertäminen kestää, tai jos he lentävät kuuhun tai Marsiin, kuinka kauan perille pääseminen vielä kestää.

Sivistys on ylipäätään muuttanut matkustamisen urheiluksi ja turismiksi. Matkailija ampaisi uusille reiteille nähdäkseen jotain, jos ei nyt ensimmäisenä, niin ainakin yhtenä ensimmäisistä. Turistia taas ajaa kateus: miten voi olla, että sadat miljoonat ovat nähneet Pariisin, mutta minä en? Törkeää! Miljoonat ovat lipuneet Magalhãesinsalmin läpi, mutta minä en? Törkeää sekin!

Jos merkittävimmät maantieteelliset löydöt on tehty tuulen avulla, niin ihmisen ja ihmisluonteen löytöjen tärkeimpänä työkaluna on ollut sulkakynä.

Renessanssitaide ei sattumalta osunut suurten löytöretkien aikaan. Näyttäisi siltä, että ihminen pystyi löytämään itsensä samalla kun hän löysi maailman. Kun toinen tuli valmiiksi, tuli toinenkin.

Toistan vielä, että löytäminen saatiin valmiiksi, mutta kirjallisuus ei kuitenkaan ole siihen tahtonut uskoa. Ei varsinkaan suhteessa itseensä, ei varsinkaan  jatkuvasti "ajankohtainen" neuvostokirjallisuus, suurelta osin ei sosialistinen realismikaan. Mutta uskoa pitäisi, todellisuus pakottaa.

Voisi kysyä, mitä uusia ominaisuuksia kirjallisuus ja tiede ovat viimeisen tuhannen vuoden aikana avanneet ihmisessä? Ei todellakaan mitään. Hyvä ja paha, rehellisyys ja petturuus, pelkuruus ja urheus, heikkous ja vahvuus, kyky rakastaa ja vihata, kaikki nämä ovat olleet tunnettuja jo aikojen alusta asti. Jo muinaiset taiteilijat ovat myyttien muodossa kertoneet niistä selkeästi ja taitavasti.

Myytit olivat innostuksen lähteenä vaikkapa Shakespearen tuotannossa, mutta Venäjällä niiden vaikutus näkyi ensinnä pyhien elämäkerroissa. Sen jälkeen mielestäni Gogolin tuotannossa. Gogol sai lähes valmiiksi ihmisominaisuuksien taulun, vähän samaan tapaan kuin Mendelejev alkuaineiden jaksollisen järjestelmän. Eikö Kuolleita sieluja muka voi rinnastaa tähän? Minusta tuntuu, että jopa Akaki Akakijevitš Bašmatškinin taustalla on myytti. Dostojevski puolestaan saattoi Gogolin työn loppuun. Hänen hahmonsa, kuten Stavrogin, Karamazovin veljekset ja munkkivanhus Zosima vahvistavat tämän.

Ihmisluonteella oli venäläiselle kirjallisuudelle ylipäätään yleisempi tyyppijärjestelmällinen merkitys. Tämä merkitsee sitä, että Tšehov kertoi tuotannossaan niiden luonteenpiirteiden ryhmien ominaisuuksista, joihin hän itse kuului, joihin kuuluivat Jelpatevski, Boborykin ja Levitan. Heidäthän hän näki ensisijaisiksi lukijoikseen ja kirjoitti siis ennen muuta heille. Tšehovin aikaan Venäjällä oli paljon tšehoveita. Toinen juttu on se, että vain yhdestä heistä tuli kuuluisa sanataiteilija. Kyllähän Puškininkin ympärillä oli monia puškineita, hyvin huomattavia kirjallisuushistorian kannalta, mutta merkittävästi häntä lahjattomampia. Ihmisluonteet ja niille tyypilliset ryhmät muodostivat myös sen yhteiskunnan, jossa he vaikuttivat toisiinsa, oppivat tuntemaan toisensa ja rikastuivat sen myötä henkisesti sekä muodostivat eliitin. Ilman tällaisia tyypiteltyjä ryhmiä yhteiskunta lakkaisi olemasta yhteiskunta ja muuttuisi väkijoukoksi, joka hyvin helposti omaksuisi yleisiä ja siten primitiivisiä ajatuksia. Ja huom.: yhteiskunta ja väkijoukko ovat kaukana toisistaan, ne syntyvätkin ihan eri tavoin. Yhteiskunta on evoluution tulos, voisi jopa sanoa, kulttuurisen evoluution. Se voi muuttua väkijoukoksi vain vallankumouksen kautta. Väkijoukkohan on yhtä, ja yhtenäisyyteen ei kuulu harmonia, sillä se ei sellaista tarvitse.