Tällä kertaa uudelleenjulkaisen Idäntutkimuksessa ilmestyneen väitöskirja-arvosteluni teoksesta:
Henriette Cederlöf: Alien Places in Late Soviet Science Fiction. The “Unexpected Encounters” of Arkady and Boris Strugatsky as Novels and Films. Doctoral Thesis in Slavic Languages at Stockholm University, Sweden 2014, 156 s. ISBN 978-91-87235-94-8 (Print), 978-91-87235-93-1 (PDF).
Lähde: Idäntutkimus 1/2015, s. 86–88, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2015_1/it_1_2015_perkiomaki.pdf>
Mika Perkiömäki
Venäläisen tieteiskirjallisuuden tunnetuimmat edustajat lienevät Strugatskin veljekset Arkadi (1925–1991) ja Boris (1933–2012). Kaksikon 1950-luvulta alkanut ura käsittää lyhyiden tarinoiden ja novellien lisäksi parikymmentä pitkää kirjallista teosta sekä lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Tieteisromaanin tyylilaji salli Strugatskeille Neuvostoliiton oloissa ainutlaatuisen vapauden julkaista virallisia teitä realismin vaatimuksesta poikkeavaa kirjallisuutta heidän etsiessään uusia vaihtoehtoja vanhoille utopioille. Strugatskien tuotanto ei kuitenkaan ole puhdasta tieteiskirjallisuutta vaan lajeja yhdistellään varsin omaperäisellä tavalla. Siltä osin kuin tekstit käsittelivät liian vähän tulevaisuuden utopioita ja liian satiirisesti aikakautensa yhteiskuntaa, viralliset julkaisutiet Neuvostoliitossa löytyivät vasta glasnostin aikana.
Strugatskien tuotannolle tyypillisistä ihmisen kohtaamisista maan ulkopuolisen älyllisen elämän kanssa sekä niihin liittyvistä paikoista on Tukholman yliopistossa vuonna 2014 tarkistettu Henriette Cederlöfin väitöskirja, jossa tutkitaan veljesten kolmea kirjallista teosta. Näistä ensimmäinen on suomentamaton fantasiadekkari Otel ”U pogibšego alpinista” (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1970), toinen scifi-pienoisromaani Kasvatti (Malyš, 1971) ja kolmas tieteiskertomus Stalker: Huviretki tienpientareelle (Piknik na obotšine, 1972). Väitöskirjan alaotsikon ”Unexpected Encounters” viittaa näiden kolmen teoksen toteutumattomaan kokonaisuuteen, jonka nimi olisi ollut ”Nenaznatšennyje vstretši” (Odottamattomia kohtaamisia). Kirjallisten teosten lisäksi väitöskirja käsittelee myös kahta niiden pohjalta tehtyä elokuvaa: Grigori Kromanovin ohjaamaa neuvosto-virolaista ”Hukkunud Alpinisti” hotellia (Menehtyneen vuorikiipeilijän hotelli, 1979) sekä Andrei Tarkovskin kuulua Stalkeria (1979).
Kaikki käsitellyt alkuteokset on siis kirjoitettu 1960–70-lukujen vaihteessa. Aineiston valinta perustuu siihen, että väitöskirjan lähtökohtana on 1960-luvulla vallinneen teknologiaoptimismin ja luonnontieteiden arvostuksen korvautuminen entistä enemmän filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin suuntautumisella. Ulkoavaruuden sijaan pyrittiin valloittamaan omaa ”sisäistä avaruutta”. Kaikki tutkitut kirjalliset teokset osuvat tähän murrosaikaan, kun taas filmatisoinnit on tehty vasta 1970-luvun lopussa muutoksen jo tapahduttua. Strugatskin veljekset ovat sikälikin
kiintoisa parivaljakko tästä näkökulmasta, että toinen heistä oli lingvisti ja toinen astronomi. He kuuluivat siis lähtökohdiltaan tavallaan eri leireihin tässä vastakkainasettelussa, jota kirjoittaja kuvaa fyysikoiden ja lyyrikoiden väliseksi, minkä ansiosta he toimivat eräänlaisena siltana näiden kahden ryhmän välillä.
Tästä näkökulmasta johtuen väitöskirjan aineistoksi ei valitettavasti ole päätynyt muuten kiintoisa pienoisromaani Hankalaa olla jumala (Trudno byt bogom, 1964), joka on ehkä Strugatskien tunnetuin ja joka jo ennakoi tulevaa pysähtyneisyyden ajan pessimismiä. Myös tämän teoksen filmatisoinnin historia on mielenkiintoinen, sillä Strugatskit vetäytyivät projektista, kun eivät saaneet sen vetäjäksi mieleistään ohjaajaa, Aleksei Germania. Lopulta 2000-luvun alkuvuosina German kuitenkin kuvasi oman versionsa elokuvasta, joka saatiin viimein valmiiksi ja julki vasta vuonna 2013, jolloin sekä molemmat Strugatskit että German olivat jo kuolleet.
Lännessä julkaistut Strugatski-tutkimukset ovat keskittyneet lähinnä esittelemään kirjailijoita ja heidän tuotantoaan laajasti. Cederlöf kuitenkin olettaa sekä kirjailijat että teokset jo ennestään tunnetuiksi ja keskittyy vain muutamaan, lyhyen ajan sisään julkaistuun teokseen. Ratkaisu on hyvä, sillä näin hän pystyy paneutumaan kunnolla itse analyysiin. Kun väitöskirjan leipätekstiä on vain 135 sivun verran, on ymmärrettävää, ettei taustoitukselle ole jäänyt tilaa. Toisaalta Strugatskien tuotantoa ennestään tuntematon lukija joutuu hakemaan taustatiedon muualta, muuten väitöskirjan punaisen langan seuraaminen on hankalaa. Aineiston kirjallisten teosten juonista on sentään yksisivuiset yhteenvedot väitöskirjan liitteissä – lukijan pitää vain tajuta ne sieltä löytää.
Analyyseissään Cederlöf keskittyy erityisesti tekstien taiteellisen tilan konstruointiin, sankarin
representaatioon, tuntematonta edustavaan lapsihahmoon sekä tekstien kytköksiin goottilaisen
romaanin lajiperinteeseen. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” hän toteaa rikkovan lajirajoja, se ei ole puhdas dekkari tai tieteisromaani vaan siinä on myös goottilaisen romaanin elementtejä, jotka tuovat mukanaan fantastisia piirteitä. Strugatskit itse eivät olleet tämän lajihybridin lopputulokseen tyytyväisiä, mihin johtopäätökseen Cederlöfkin yhtyy. Pohtiessaan syitä tähän hän toteaa, että ehkä dekkarin rajat vain eivät taivu näin kokeelliseen yhdistelyyn. Harvoinhan dekkarin loppu jää avoimeksi. Kirjoittaja päätyykin kuvailemaan teosta antidekkariksi.
Strugatskien suhde goottilaiseen perinteeseen on keskiössä myös Kasvatin analyysissä. Lisäksi tekijä löytää teoksesta intertekstuaalisia yhteyksiä kolonialistiseen kerrontaan, erityisesti Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan, mikä onkin varsin ilmeistä. Sankarin analyysissä käsitellään sukupolvien välistä konfliktia. Lapsihahmon käsittelylle teos on erityisen hedelmällinen, sillä koko tarinan ydin on yksivuotiaana vieraan planeetan asukkaiden kasvatettavaksi päätynyt ihmislapsi, jonka mielen ja ruumiin vieras sivilisaatio on muokannut omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Cederlöf lukee tätä lapsihahmoa tulevan posthumaanin ajan ilmentymänä.
Kipling-viittaus löytyy myös Huviretkestä tienpientareelle, sillä stalkerin hahmo on nimetty
Kiplingin romaanin Minä ja kumppanit Stalkyn mukaan. Analyysi keskittyy, paitsi Stalkerin
sankarihahmon pohdintaan, myös erityisesti teoksen kahteen heterotooppiseen tilaan sekä niiden
vuorovaikutukseen. Molemmat tilat näyttäytyvät teoksessa vieraina. Toinen on ”Vyöhyke”, millä
teoksessa viitataan paikkaan, jossa ulkoavaruuden ylivertaisen kehittynyt sivilisaatio on ohi mennessään käynyt ja jättänyt jälkensä kuin tienpientareelle piknikille pysähtynyt seurue. Toinen on sitä ympäröivä tila, josta saadaan vain epämääräisiä vihjeitä.
Teosten monitulkintaiset heterotooppiset tilat Cederlöf näkee 1970-luvun vastineina aiemmille
rationaalisen ajattelun tuottamille marxistisille utopioille, mikä heijastelee kiinnostuksen siirtymistä
pois tulevaisuudesta historiaa kohti. Nämä heterotopiat ovat pohjimmiltaan irrationaalisia, sillä ne muodostavat vyöhykkeen, jossa kuolema ja rajattomat mahdollisuudet eivät sulje toisiaan pois. 1970-luvun entistä pessimistisempää tulevaisuuskuvaa käsitellään lapsihahmojen kautta. Kun huomisesta on tullut epävarmaa, ovat myös tulevat sukupolvet käyneet vanhemmalle väelle käsittämättömiksi. Lisäksi teosten goottilaisen romaanin ja fantasian perinteet kirjoittaja näkee ilmeisinä silloinkin, kun kirjailijat yrittävät paeta niitä kirjoittamalla muun lajiperinteen mukaisesti. Goottilaisen perinteen käyttäminen näyttäisi liittyvän fokuksen siirtymiseen kohti mennyttä.
Elokuva-analyysit ovat väitöskirjan ehkä antoisin osa. ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellin” filmatisointi noudattelee suhteellisen tarkasti kirjan tapahtumia, kun taas Stalker liittyy vastaavaan kirjaan vain hyvin löyhästi. Cederlöf kuvaa näihin lopputuloksiin johtaneita ratkaisuketjuja varsin hyvin. Kuten Neuvostoliitossa oli tapana, kirjailijat itse osallistuivat vahvasti elokuvien käsikirjoitukseen, eikä riidoilta ohjaajien kanssa vältytty. Väitöskirjan analyysit pohjaavat paitsi julkaistuihin kirjallisiin teoksiin ja lopullisiin elokuviin sekä niiden käsikirjoituksiin, myös lukuisiin
välivaiheen toteuttamattomaksi jääneisiin käsikirjoituksiin sekä kirjailijoiden ja ohjaajien väliseen
kirjeenvaihtoon, jota ei aiemmin ole missään käsitelty.
Tarkovski muutti Stalkerissaan monia asioita Strugatskin alkuteoksesta. Yksi täydellisen
muutoksen kohteista oli päähenkilö Stalker, jota ohjaaja piti epäkiinnostavana. Tarkovski
halusi tuoda mukaan myös uskonnollisia elementtejä, joten hän teki Stalkerista eräänlaisen Kristuksen tähden houkan, jonka esikuvaksi Cederlöf esittää ruhtinas Myškiniä Dostojevskin Idiootista. Tarkovskilla on Dostojevski-viittauksia muussakin tuotannossaan, joten teoria tuntuu uskottavalta. Elokuva-analyysissä tuodaan esille myös yksi hauska yksityiskohta Stalkerin hahmoon liittyen: kun häntä näytellyt Aleksandr Kaidanovski kysyi ohjaajalta neuvoja hahmonsa motivaatioiden ymmärtämiseen, vastaus kuului: ”Lue evankeliumeja!”
Kromanovin film noir -henkinen elokuvaversio ”Menehtyneen vuorikiipeilijän hotellista” ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Tarkovskin Stalker, eikä se toki samanlainen elokuvataiteen merkkipaalu olekaan. Riidat käsikirjoituksen kanssa kestivät pitkään, mutta lopulta asioista päästiin sopuun. Lopputuloksena on elokuva, joka noudattelee pääosin kirjan juonta, mutta jonka henkilöhahmot ovat monin tavoin erilaisia. Yhtymäkohtia Tarkovskin elokuvaan ei ehkä ensi silmäyksellä huomaa, mutta Cederlöf löytää niitä paljonkin: toinen on virolaista tuotantoa ja toinen kuvattu Virossa. Molemmat näyttävät sijoittuvan läntiseen maailmaan, mutta kumpikaan ei täsmennä minne siellä. Molemmissa on kaksi heterotooppista tilaa: toisessa hotelli ja sen ulkopuolinen maailma, toisessa ”Vyöhyke” ja sen ulkopuolinen maailma. Molemmissa pelataan liminaalitiloilla ja molemmat käyttävät uskonnollisia motiiveja. Ja molempien päähenkilö on varsin erilainen kuin alkuteoksessa.
Vastaaviin kirjoihin verrattuna kirjoittaja näkee elokuvien heijastavan ilmapiirin siirtymistä
rationaalisesta kohti irrationaalista. Uskonnon korvaajana niissä esiintyy kehityksen ja teknologiauskon sijaan kulttuuri, mutta myös uskonnolla itselläänkin on sijansa. Lisäksi niissä näkyy tietynlainen eskapistinen kuva kulutusmyönteisestä lännestä, mikä alkuteoksista puuttuu. Rajan ylittäminen näyttäytyy molemmissa elokuvissa tärkeänä tapahtumana, jolla on seurauksensa.
Väitöskirja täydentää hyvin englanniksi julkaistua Strugatski-tietoutta 1970-luvun osalta. On
hienoa, että se sisältää myös kahden elokuvan analyysin, varsinkin kun ne on saatu sidottua hyvin koko väitöskirjan tavoitteisiin. Suomalaista lukijaa väitöskirjan tiivis esitys ja yllättävän vähäiset lähteet voivat hämmentää. Kerrontakin tuntuu ajoittain vähän töksähtelevältä, mikä saattaa johtua juuri esityksen tiiviydestä. Toisaalta, tämä väitöskirja on luettavissa yhdeltä istumalta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelut. Näytä kaikki tekstit
9. kesäkuuta 2016
3. kesäkuuta 2015
Toinen sukupuoli päälauseissa
Tämänkertainen teksti on Venäläisen kirjallisuuden seuran lehdessä Ajan kohina julkaistu kirja-arvosteluni.
Arja Rosenholm, Suvi Salmenniemi, Marja Sorvari (toim.): Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa, Helsinki: Gaudeamus, 2014. 400 s.
Lähde: Ajan kohina #3–2015, s. 126–128 | Mika Perkiömäki
”Tarvitaanko Venäjän kulttuurihistoriasta naisiin keskittyvää yleisteosta?”, saattaa jälkipostmoderni lukija kysyä nähdessään kirjakaupassa teoksen nimeltä Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Mitä ilmeisimmin tarvitaan, sillä venäläistä kulttuurihistoriankirjoitusta vaivaa naisiin kohdistuva unohtumisen logiikka. Kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, että naiskirjailijat on jätetty lähes tyystin kaanonista. Venäläisissä oppikirjoissa käsitellään naiskirjailijoista yleensä vain Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva. Venäjällä naiskirjallisuus ja naistutkimus ovat edelleen irrallaan muusta kirjallisuushistoriasta.
”Kriitikot etsivät naisten kirjallisuudesta sitkeästi vain omien asenteidensa heijastumia ja miesten teoksissa olevia piirteitä. Jos he löysivät niitä, he väittivät teoksia plagiaateiksi, ja jos niitä ei löytynyt, he tuomitsivat kirjailijan lahjattomaksi.” (s. 128) Näin kuvaa Arja Rosenholm toissa vuosisadanvaihteen tiennäyttäjän, naisten uhrivalmiuden kyseenalaistajan Olga Šapirin näkemyksiä naiskirjailijan asemasta 1800-luvun Venäjällä. Vaikka naiset kirjoittivat surkeista koulutusmahdollisuuksistaan huolimatta jo tuolloin paljon ja jotkut ansaitsivat kirjoittamisellaan hyvinkin, kirjailijan ammattia ei pidetty naiselle sopivana vaan suorastaan moraalittomana. Niinpä naiskirjailijat unohdettiin.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa antaa äänen vaiennetuille ja sivulauseisiin jätetyille. Se ei keskity kerrottuun naiseen tai siihen mitä merkityksiä naiseus ja naisellisuus ovat saaneet, vaan sen pääosassa on todellinen, kertova nainen. Sen esittelemä naisvaikuttajien lista on pitkä. Täydellinen se ei toki ole eikä pyrikään olemaan, eihän kirjan nimi ole ”Naiset Venäjän kulttuurihistoriassa”. Kirjallisuudesta kiinnostuneen näkökulmasta ehkä huomattavin puute on se, että uutta naiskirjallisuutta ei käsitellä. Teoksen painopiste on viimeisten kolmen vuosisadan historiassa, joka johtaa kuitenkin Ksenija Sobtšakiin ja nyky-yhteiskuntaan asti. Pussy Riotkin mainitaan, joskin vain sivulauseissa.
Teos on kiinni Venäjän yleisessä kulttuurihistoriassa. Vaikka naiset ovat pääosassa, lukija saa ohessa hyvän katsauksen koko Venäjän kulttuurihistoriaan. Valinta on tarpeellinen ja toimiva. Kun kaikkea ei voi 400 sivussa kertoa, on tärkeämpää kiinnittää kerrottu kontekstiinsa kuin väkisin esitellä kaikki mahdolliset kulttuurinaiset.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa on erinomainen kokonaisuus, joka noudattaa tieteellisiä konventioita ja antaa luotettavan vaikutelman. Kaikki 13 kirjoittajaa ovat tohtoreita, suurin osa myös professoreja tai dosentteja. Luvut keskustelevat hyvin keskenään. Niistä muodostuu eheä kokonaisuus, joka etenee kronologisesti Katariina Suuren ajoista 2000-luvulle. Tieteelliseksi teokseksi kirja on erittäin mukaansatempaava. Venäläisten suurnaisten värikkäät tarinat kiehtovat ketä hyvänsä Venäjästä, kulttuurista tai historiasta kiinnostunutta. Mitä tämän hetken venäläisestä naiskulttuurintutkimuksesta Suomessa kertoo sitten se, että kaikki kirjoittajat ovat naisia, jää lukijan pohdittavaksi.
Kirjallisuus on teoksessa suuressa roolissa. Tosin vain muutaman luvun pääosassa ovat kirjailijat (esim. Kirsti Ekosen esittelemät Jevdokija Rostoptšina ja Zinaida Gippius sekä Saara Ratilaisen luvun Oksana Robski), mutta kaikki luvut vähintään sivuavat kirjallisuutta. Tämä on odotettua ottaen huomioon kirjallisuuden suuren merkityksen Venäjällä. Päähuomio on prosaisteissa ja runoilijoissa, Ahmatova ja Tsvetajeva tosin jätetään nyt sivulauseisiin. Liisa Bycklingin teatteria käsittelevä luku pitäytyy näyttelijöissä, mistä päätellen teatteriohjaajien ja draamakirjailijoiden maailma on ollut erityisen miehinen. Tätä korostaa sekin, että esitellyt näyttelijät, Olga Knipper-Tšehova ja Zinaida Raih, ovat määrittyneet pitkälti näytelmäkirjailija- ja -ohjaajamiestensä kautta.
Kirjallisuuden lisäksi lukija saa kattavan katsauksen poliittisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista ja vallankäyttäjistä. Huomiotta eivät jää myöskään tiede, uskonto, maanpuolustus tai populaarikulttuuri. Kuvataiteesta Riitta Konttinen tuo esille 1800- ja 1900-lukujen taitteen naisia, kuten Natalja Gontšarovan. Talousvaikuttajiakaan ei unohdeta, sillä Marja Sorvarin ja Joan Löfgrenin luku valaisee naisyrittäjien asemaa uuden Venäjän talouden murroksessa. Yksi kiinnostavimmista luvuista ei kiinnity suoraan mihinkään kulttuurinalaan. Tatiana Tiaynen-Qadirin osuus käsittelee maaseudun babuškojen merkitystä venäläisessä kulttuurissa karjalaisen Jevdokija-mummon elämäntarinan kautta. Jevdokija on kuin Valentin Rasputinin Viimeisen rajan päähenkilön päivitys 1970-luvulta 2010-luvulle. Lukija huomaa, että kaikki ei ole muuttunut: babuška on yhä tärkeä suvun yhdistäjä ja perinteitten siirtäjä. Suvi Salmenniemi puolestaan käsittelee luvussaan venäläisen naisliikkeen pitkää historiaa, feminismin komplekseja, viimeaikaista aktivismia ja tasa-arvon paradokseja.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa ymmärtää kulttuurin varsin laajasti. Tämän toimittajat eksplikoivat jo johdantoluvussa: ”[k]ulttuurin kokonaisuuteen mahtuvat sekä henkisen että aineellisen elämän eri muodot, käytännöt ja esittämisen tavat.” (s. 8) Kulttuurihistorian tarkastelussa huomio kohdistuu erityisesti sukupuolijärjestelmään. Neuvostoliiton sukupuolijärjestelmää kuvataan värikkäästikin: ”[n]aisten tasa-arvo Neuvostoliitossa merkitsi myös sitä, että naisille annettiin yhtä vähän oikeuksia kuin miehille” (s. 198), kirjoittaa Anna Rotkirch. Neuvostonaisen kaksoistaakka tulee esille tämän tuosta. Toistuvasti käy ilmi myös se, että usein nainen on menestynyt Venäjällä vain silloin, kun on onnistunut toimimaan kuin mies, patriarkaalisen yhteiskunnan ehdoilla. Esimerkkejä tästä ovat bolševikki Aleksandra Kollontai ja Irina Savkinan luvun päähenkilö Jekaterina Furtseva. Erityisesti murrosaikoina on ollut naisen tilaisuus nousta esiin.
Moniääniseen kulttuurihistoriaan Rosenholm, Salmenniemi ja Sorvari palaavat vielä yhteenvetoluvussa, jossa pohditaan myös, miten naisten kulttuurihistoria tulisi yhdistää yleiseen kulttuurihistoriaan: ”Naishistoriaa ei voi kirjoittaa omana, muusta historiasta erillisenä linjanaan.” (s. 347). ”Naisia ei siis voi vain lisätä jo valmiiseen historiankirjoitukseen, vaan historiaa on kirjoitettava uudelleen.” (s. 339) Jonkinlaisena historian uudelleenkirjoittamisena teoksen voi nähdäkin, ainakin suomeksi monista sen kertomista hahmoista on aiemmin kerrottu vähän jos ollenkaan. Paraskin Venäjä-asiantuntija löytänee kirjasta uusia henkilöitä, asioita ja näkökulmia.
Laaja kulttuurikäsitys on tällaiselle teokselle erinomainen lähtökohta. On hyvä, että lopussa asiaa käsitellään, sillä kirjaa lukiessa herää kysymys, mitä kaikkea tällainen moniääninen kulttuuri kattaa. Onko talous kulttuuria? Entä armeija tai sota? Prostituutio? Ihmiskauppa? Tai glamour ja kuluttaminen? Nämäkin kaikki kirjassa esiintyvät. Perinteisemmistä kulttuurinlajeista musiikki taas on jäänyt vähemmälle, joskin Alla Pugatšovaa käsitellään populaarikulttuurin yhteydessä. Ehkä sitäkin merkittävämpi puute on urheilu, jonka asema etenkin Neuvostoliitossa oli korostunut, mutta joka yhä Putinin Venäjälläkin on tärkeässä roolissa. Monet Neuvostoliiton naisurheilijat, sellaiset kuin Irina Rodnina ja Raisa Smetanina, osallistuivat kansakunnan rakentamiseen ja integroimiseen huippu-urheilun kautta.
Sivulauseisiin syrjäytetty Venäjän naisten kulttuurihistoria nousee teoksessa ansaitsemaansa pääosaan. Monet kirjassa esitellyt naisvaikuttajat ovat olleet melkoisia moniosaajia. Otetaan esimerkiksi vaikka Sanna Turoman esittelemä Jekaterina Daškova, ”laajasti sivistynyt kosmopoliitti, valtio- ja aatefilosofiaan monipuolisesti perehtynyt tieteiden ja taiteiden tuntija ja tukija. Hän oli Venäjän ja koko Euroopan ensimmäisiä valtion johtavassa virassa toimineita naisia. Hän johti kahta 1700-luvun Venäjän tärkeintä tiedeinstituutiota” (s. 26). Tai Elina Kahlan esittelemä Maria Pariisilainen, joka ”tunnetaan runoilijana, kuvataiteilijana, Venäjän ensimmäisenä naisteologina, yhteiskunnallisena radikaalina, ortodoksisen pakolaiskirkon toiminnan organisoijana, nunnana ja natsien vastustajana”. (s. 77) Venäläisten miesten saavutukset alkavat vaikuttaa suorastaan mitättömiltä.
Mutta olihan Aleksandr Sergejevitš sentään mies.
— MIKA PERKIÖMÄKI
Arja Rosenholm, Suvi Salmenniemi, Marja Sorvari (toim.): Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa, Helsinki: Gaudeamus, 2014. 400 s.
Lähde: Ajan kohina #3–2015, s. 126–128 | Mika Perkiömäki
”Tarvitaanko Venäjän kulttuurihistoriasta naisiin keskittyvää yleisteosta?”, saattaa jälkipostmoderni lukija kysyä nähdessään kirjakaupassa teoksen nimeltä Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Mitä ilmeisimmin tarvitaan, sillä venäläistä kulttuurihistoriankirjoitusta vaivaa naisiin kohdistuva unohtumisen logiikka. Kirjallisuudentutkijat ovat todenneet, että naiskirjailijat on jätetty lähes tyystin kaanonista. Venäläisissä oppikirjoissa käsitellään naiskirjailijoista yleensä vain Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva. Venäjällä naiskirjallisuus ja naistutkimus ovat edelleen irrallaan muusta kirjallisuushistoriasta.
”Kriitikot etsivät naisten kirjallisuudesta sitkeästi vain omien asenteidensa heijastumia ja miesten teoksissa olevia piirteitä. Jos he löysivät niitä, he väittivät teoksia plagiaateiksi, ja jos niitä ei löytynyt, he tuomitsivat kirjailijan lahjattomaksi.” (s. 128) Näin kuvaa Arja Rosenholm toissa vuosisadanvaihteen tiennäyttäjän, naisten uhrivalmiuden kyseenalaistajan Olga Šapirin näkemyksiä naiskirjailijan asemasta 1800-luvun Venäjällä. Vaikka naiset kirjoittivat surkeista koulutusmahdollisuuksistaan huolimatta jo tuolloin paljon ja jotkut ansaitsivat kirjoittamisellaan hyvinkin, kirjailijan ammattia ei pidetty naiselle sopivana vaan suorastaan moraalittomana. Niinpä naiskirjailijat unohdettiin.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa antaa äänen vaiennetuille ja sivulauseisiin jätetyille. Se ei keskity kerrottuun naiseen tai siihen mitä merkityksiä naiseus ja naisellisuus ovat saaneet, vaan sen pääosassa on todellinen, kertova nainen. Sen esittelemä naisvaikuttajien lista on pitkä. Täydellinen se ei toki ole eikä pyrikään olemaan, eihän kirjan nimi ole ”Naiset Venäjän kulttuurihistoriassa”. Kirjallisuudesta kiinnostuneen näkökulmasta ehkä huomattavin puute on se, että uutta naiskirjallisuutta ei käsitellä. Teoksen painopiste on viimeisten kolmen vuosisadan historiassa, joka johtaa kuitenkin Ksenija Sobtšakiin ja nyky-yhteiskuntaan asti. Pussy Riotkin mainitaan, joskin vain sivulauseissa.
Teos on kiinni Venäjän yleisessä kulttuurihistoriassa. Vaikka naiset ovat pääosassa, lukija saa ohessa hyvän katsauksen koko Venäjän kulttuurihistoriaan. Valinta on tarpeellinen ja toimiva. Kun kaikkea ei voi 400 sivussa kertoa, on tärkeämpää kiinnittää kerrottu kontekstiinsa kuin väkisin esitellä kaikki mahdolliset kulttuurinaiset.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa on erinomainen kokonaisuus, joka noudattaa tieteellisiä konventioita ja antaa luotettavan vaikutelman. Kaikki 13 kirjoittajaa ovat tohtoreita, suurin osa myös professoreja tai dosentteja. Luvut keskustelevat hyvin keskenään. Niistä muodostuu eheä kokonaisuus, joka etenee kronologisesti Katariina Suuren ajoista 2000-luvulle. Tieteelliseksi teokseksi kirja on erittäin mukaansatempaava. Venäläisten suurnaisten värikkäät tarinat kiehtovat ketä hyvänsä Venäjästä, kulttuurista tai historiasta kiinnostunutta. Mitä tämän hetken venäläisestä naiskulttuurintutkimuksesta Suomessa kertoo sitten se, että kaikki kirjoittajat ovat naisia, jää lukijan pohdittavaksi.
Kirjallisuus on teoksessa suuressa roolissa. Tosin vain muutaman luvun pääosassa ovat kirjailijat (esim. Kirsti Ekosen esittelemät Jevdokija Rostoptšina ja Zinaida Gippius sekä Saara Ratilaisen luvun Oksana Robski), mutta kaikki luvut vähintään sivuavat kirjallisuutta. Tämä on odotettua ottaen huomioon kirjallisuuden suuren merkityksen Venäjällä. Päähuomio on prosaisteissa ja runoilijoissa, Ahmatova ja Tsvetajeva tosin jätetään nyt sivulauseisiin. Liisa Bycklingin teatteria käsittelevä luku pitäytyy näyttelijöissä, mistä päätellen teatteriohjaajien ja draamakirjailijoiden maailma on ollut erityisen miehinen. Tätä korostaa sekin, että esitellyt näyttelijät, Olga Knipper-Tšehova ja Zinaida Raih, ovat määrittyneet pitkälti näytelmäkirjailija- ja -ohjaajamiestensä kautta.
Kirjallisuuden lisäksi lukija saa kattavan katsauksen poliittisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista ja vallankäyttäjistä. Huomiotta eivät jää myöskään tiede, uskonto, maanpuolustus tai populaarikulttuuri. Kuvataiteesta Riitta Konttinen tuo esille 1800- ja 1900-lukujen taitteen naisia, kuten Natalja Gontšarovan. Talousvaikuttajiakaan ei unohdeta, sillä Marja Sorvarin ja Joan Löfgrenin luku valaisee naisyrittäjien asemaa uuden Venäjän talouden murroksessa. Yksi kiinnostavimmista luvuista ei kiinnity suoraan mihinkään kulttuurinalaan. Tatiana Tiaynen-Qadirin osuus käsittelee maaseudun babuškojen merkitystä venäläisessä kulttuurissa karjalaisen Jevdokija-mummon elämäntarinan kautta. Jevdokija on kuin Valentin Rasputinin Viimeisen rajan päähenkilön päivitys 1970-luvulta 2010-luvulle. Lukija huomaa, että kaikki ei ole muuttunut: babuška on yhä tärkeä suvun yhdistäjä ja perinteitten siirtäjä. Suvi Salmenniemi puolestaan käsittelee luvussaan venäläisen naisliikkeen pitkää historiaa, feminismin komplekseja, viimeaikaista aktivismia ja tasa-arvon paradokseja.
Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa ymmärtää kulttuurin varsin laajasti. Tämän toimittajat eksplikoivat jo johdantoluvussa: ”[k]ulttuurin kokonaisuuteen mahtuvat sekä henkisen että aineellisen elämän eri muodot, käytännöt ja esittämisen tavat.” (s. 8) Kulttuurihistorian tarkastelussa huomio kohdistuu erityisesti sukupuolijärjestelmään. Neuvostoliiton sukupuolijärjestelmää kuvataan värikkäästikin: ”[n]aisten tasa-arvo Neuvostoliitossa merkitsi myös sitä, että naisille annettiin yhtä vähän oikeuksia kuin miehille” (s. 198), kirjoittaa Anna Rotkirch. Neuvostonaisen kaksoistaakka tulee esille tämän tuosta. Toistuvasti käy ilmi myös se, että usein nainen on menestynyt Venäjällä vain silloin, kun on onnistunut toimimaan kuin mies, patriarkaalisen yhteiskunnan ehdoilla. Esimerkkejä tästä ovat bolševikki Aleksandra Kollontai ja Irina Savkinan luvun päähenkilö Jekaterina Furtseva. Erityisesti murrosaikoina on ollut naisen tilaisuus nousta esiin.
Moniääniseen kulttuurihistoriaan Rosenholm, Salmenniemi ja Sorvari palaavat vielä yhteenvetoluvussa, jossa pohditaan myös, miten naisten kulttuurihistoria tulisi yhdistää yleiseen kulttuurihistoriaan: ”Naishistoriaa ei voi kirjoittaa omana, muusta historiasta erillisenä linjanaan.” (s. 347). ”Naisia ei siis voi vain lisätä jo valmiiseen historiankirjoitukseen, vaan historiaa on kirjoitettava uudelleen.” (s. 339) Jonkinlaisena historian uudelleenkirjoittamisena teoksen voi nähdäkin, ainakin suomeksi monista sen kertomista hahmoista on aiemmin kerrottu vähän jos ollenkaan. Paraskin Venäjä-asiantuntija löytänee kirjasta uusia henkilöitä, asioita ja näkökulmia.
Laaja kulttuurikäsitys on tällaiselle teokselle erinomainen lähtökohta. On hyvä, että lopussa asiaa käsitellään, sillä kirjaa lukiessa herää kysymys, mitä kaikkea tällainen moniääninen kulttuuri kattaa. Onko talous kulttuuria? Entä armeija tai sota? Prostituutio? Ihmiskauppa? Tai glamour ja kuluttaminen? Nämäkin kaikki kirjassa esiintyvät. Perinteisemmistä kulttuurinlajeista musiikki taas on jäänyt vähemmälle, joskin Alla Pugatšovaa käsitellään populaarikulttuurin yhteydessä. Ehkä sitäkin merkittävämpi puute on urheilu, jonka asema etenkin Neuvostoliitossa oli korostunut, mutta joka yhä Putinin Venäjälläkin on tärkeässä roolissa. Monet Neuvostoliiton naisurheilijat, sellaiset kuin Irina Rodnina ja Raisa Smetanina, osallistuivat kansakunnan rakentamiseen ja integroimiseen huippu-urheilun kautta.
Sivulauseisiin syrjäytetty Venäjän naisten kulttuurihistoria nousee teoksessa ansaitsemaansa pääosaan. Monet kirjassa esitellyt naisvaikuttajat ovat olleet melkoisia moniosaajia. Otetaan esimerkiksi vaikka Sanna Turoman esittelemä Jekaterina Daškova, ”laajasti sivistynyt kosmopoliitti, valtio- ja aatefilosofiaan monipuolisesti perehtynyt tieteiden ja taiteiden tuntija ja tukija. Hän oli Venäjän ja koko Euroopan ensimmäisiä valtion johtavassa virassa toimineita naisia. Hän johti kahta 1700-luvun Venäjän tärkeintä tiedeinstituutiota” (s. 26). Tai Elina Kahlan esittelemä Maria Pariisilainen, joka ”tunnetaan runoilijana, kuvataiteilijana, Venäjän ensimmäisenä naisteologina, yhteiskunnallisena radikaalina, ortodoksisen pakolaiskirkon toiminnan organisoijana, nunnana ja natsien vastustajana”. (s. 77) Venäläisten miesten saavutukset alkavat vaikuttaa suorastaan mitättömiltä.
Mutta olihan Aleksandr Sergejevitš sentään mies.
— MIKA PERKIÖMÄKI
13. kesäkuuta 2014
Piiritetyn pitkä piina
Tällä kertaa en julkaise käännöstä vaan laatimani kirja-arvostelun. Uudelleenjulkaisu täällä Idäntutkimus-lehden luvalla.
Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (Blokadnyj dnevnik Leny Muhinoi), suom. Pauli Tapio, Helsinki: Bazar, 2014. 291 s. ISBN 9789522790958.
Lähde: Idäntutkimus 2/2014, s. 79–81, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2014_2/it_2_2014_perkiomaki.pdf> | Mika Perkiömäki
“Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.”
Lena Muhinan raadollisen karu päiväkirjamerkintä helmikuulta 1942 pysäyttää lukijan, jota juuri edellisillä riveillä on vakuuteltu, että äiti haluaa elää, äiti tulee elämään.
Ihmiskunnan historia on täynnä sotaa, julmuuksia, hulluutta ja väkivaltaista kuolemaa, mutta harva teko nousee mielipuolisuudessaan Saksan ja Suomen armeijoiden syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 toimeenpaneman Leningradin piirityksen tasolle. Arviolta ainakin miljoonan ihmisen nälkäkuolemaan johtaneista tapahtumista on kulunut jo kokonainen ihmisikä. Venäjällä Leningradin piirityksestä on jo kauan rakennettu sankarimyyttiä. Jonkin verran siitä on kerrottu suomen kielelläkin, mutta piirityksen päättymisen 70-vuotispäivänä julkaistu Lena Muhinan Piirityspäiväkirja on ensimmäinen suomeksi julkaistu teinitytön näkemys Leningradin kauhujen talvesta 1941–42.
Tavallisen koulutytön näkökulma tapahtumiin on erilainen kuin vaikkapa kirjallisuudentutkija Lidia Ginzburgin, jonka piiritysajan merkinnät julkaistiin suomeksi muutama vuosi sitten. Koulupojan piirityskokemuksista on saatu suomeksi lukea Ales Adamovitšin ja Daniil Graninin toimittamassa teoksessa Leningradin piiritys – kohtaloita saarretussa kaupungissa, jossa julkaistiin vajaan vuoden Lena Muhinaa nuoremman Jura Rjabinkinin päiväkirjat.
Piirityspäiväkirja alkaa toukokuusta 1941, jolloin 16-vuotiaan Muhinan elämä pyörii koulun päättökokeiden tuomien paineiden ja yksipuolisen rakkauden aiheuttaman tunnekuohun ympärillä. Rahattoman perheen elämä on yksinkertaista. “Ei meillä sentään ole nälkä, mutta se on laiha lohtu”, Lena kuvaa. Täydellisen neuvostokansalaisen vaatimuksia täyttämään pyrkivän tytön elämä muuttuu kesällä tyystin, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Leningradin epätoivoiset puolustustoimet käynnistetään, ja kesätöistä haaveillut Lena joutuu kovin erilaisiin töihin kuin oli kuvitellut. Elokuussa hän käy ennustajalla, joka herättää toiveita: “Edessäsi on onnellinen tie. Sillä tiellä kohtaat suurenmoisen riemun.”
Kesän päiväkirjamerkinnöistä välittyy neuvostopropaganda, jonka kirjoittaja näyttäisi nielevän sellaisenaan. “Ylivoima on meidän puolellamme. Saksalaiset sotilaat taistelevat humalassa”, julistaa radio samalla kun valmistautumaton ja surkeasti järjestynyt puna-armeija kärsii valtavia tappioita. Tosin Muhina tuntuu olevan tietoinen myös siitä, että “jos saavutamme edes pienenkin voiton, siitä kyllä varmasti ilmoitetaan”. Tällaisia ilmoituksia ei vain kuulu, ja ajan oloon Muhinankin vankka usko isänmaahan ja Stalinin hoivaan hieman horjuu. Tiukan paikan tullen hän rukoilee Jumalaa apuun. Syksyn mittaa arjen alkaa täyttää henkilökohtainen eloonjäämistaistelu. Toistuvasti Muhina kirjoittaa kiitollisuudestaan siitä, että on yhä hengissä. Huoli läheisten selviytymisestä on jatkuvasti läsnä: “Talvi lähenee. Millainen siitä tulee? Mitä kaikkea joudummekaan kestämään?”
Syksyn 1941 ilmahyökkäyksistä moni piiritettynä ollut on kertonut, miten ne toistuivat saksalaisen täsmällisesti aina samaan kellonaikaan. Muhinakin mainitsee, että syyskuun alussa ehdittiin jo tottua siihen, että hälytys tulee aina kello yhdentoista aikaan. Päällimmäiseksi kuvaksi hänen ilmahyökkäyskuvauksistaan jää kuitenkin niiden satunnaisuus: Jonain päivänä niitä on vain kaksi, toisena yksitoista. Joskus ne tulevat täysin yllättävään aikaan aamuyöstä, toisinaan taas pommisuojassa menee koko yö.
Paljon on kirjoitettu siitä, miten äärimmäisissä oloissa nälän ja pakkasen keskellä talvella 1941–42 sinnitelleet Leningradin asukkaat vähitellen menettivät ihmisyytensä. Esim. Jura Rjabinkin kertoo päiväkirjalleen avoimesti itsemurha-aikeistaan sekä ruuan varastamisesta perheeltään. Lena Muhina ei ainakaan päiväkirjalleen uskoudu törmänneensä ryöstelyyn tai ihmissyöntiin (tai sitten ne kohdat on poistettu), mutta yllättää hän kyllä itsensä pimittämästä ylimääräisen hyytelöannoksen heikolta äidiltään ja toivomasta asuintoverinsa Aka-vanhuksen kuolemaa. “Sydämeni on kuin kiveä”, hän toteaa ymmärrettyään, että vain ennen niin rakkaan Akan kuolema voisi pelastaa äidin. Lopulta pitkä nälkätalvi on niin Akalle kuin äidillekin liikaa. Äidin kuolema koituu Lenan itsensä pelastukseksi. Hän selviää ja elää vielä puoli vuosisataa, mutta vaikenee piirityksen kauhuista loppuiäkseen. Vasta nyt valtion Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistosta Pietarista löydetyt päiväkirjat tuovat Lena Muhinan kokemukset julkisuuteen.
Piirityspäiväkirjaa on mahdoton olla vertaamatta Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaan, joka ajallisesti alkaa siitä mihin Piirityspäiväkirja päättyy, alkukesästä 1942. Tytöt elivät eri puolilla Eurooppaa saman sodan vankeina. Kun Lena Muhinan vankila oli yksi kaupunki, Anne Frank joutui viettämään vuosia poistumatta asunnostaan. Muhina joutui kokemaan vilua ja nälkää, joilta Frank pääosin säästyi. “Nälän voi vielä kestää, mutta kylmä ja nälkä yhdessä ovat sietämättömiä”, Muhina tiivistää. Mielialanvaihtelut hyisen talven aikana heittelevät laidasta laitaan. Yhtenä päivänä Muhina kirjoittaa: ”totta puhuen olen juuri nyt täysin onnellinen”, toisena: ”mitään muuta ei ole enää tehtävissä kuin panna maate ja kuolla”. Kuitenkin Anne Frank oli tytöistä se, joka ei sodasta selvinnyt. Henkilökohtaisemmalla tasolla Muhinan erottaa Frankista se, että hän ei kirjoita minkäänlaisesta katkeruudesta äitiään kohtaan. Lukijalle jää myös sellainen kuva, että Muhinalle päiväkirjalle uskoutuminen ei ole ollut aivan yhtä paljon keino mielenterveyden ylläpitämiseksi kuin Frankille. Pikemminkin hän on halunnut vain dokumentoida sen, mitä piiritetyn pään sisällä tapahtui ja millaista oli hänen arkensa.
Sekä Lena Muhina että Anne Frank ovat hyvin taitavia kirjoittajia, joskin Muhinan kerronnan taso on ailahtelevampi. Parhaimmillaan hän on ihmisluonteen ja neuvostoarjen pohdiskelun sekä herkuttelu- ja matkailuhaaveiden äärelle ajautuessaan. Lukijan kärsivällisyyttä koetellaan erityisesti kirjan loppupuolella, kun kevään tulleen Muhinan kirjoitustarmo yhä jatkuvasta ja jopa pahenevasta aliravitsemustilasta huolimatta kasvaa. Hän ymmärtää päiväkirjansa historiallisen merkityksen ja alkaa kirjoittaa enemmän aikalaisdokumenttia kuin päiväkirjaa.
Päiväkirjan viimeisten viikkojen aikana kirjoittaja sortuu turhankin yksityiskohtaiseen kuvaukseen ja etääntyy lukijasta siirtymällä kertomaan itsestään kolmannessa persoonassa. Tämä toki lisää tekstin merkitystä historiallisena aikalaiskuvauksena, mutta kaunokirjallisena tekstinä talven tuskien lakoninen kerronta on vaikuttavampaa. Toisaalta se myös heijastelee Muhinan yhä kasvavaa yksinjäämisen aiheuttamaa epätoivoa. Viimeiset viikot ennen pakoa tuntuvat olleen hänelle kaikkein piinallisimmat, kun pelastus näyttää olevan jo lähellä, mutta kuitenkin lykkääntyy yhä kauemmas: ”aivoni eivät reagoi enää mihinkään, ja elän kuin puoliunessa”. Hänen päättäväisyytensä ei kuitenkaan vaikeimmallakaan hetkellä tunnu katoavan täysin. Tosin eri luokalle ja siten lopulliseen eroon yksipuolisen rakkauden kohteesta, Vovasta, joutuminen tuntuu olevan erityisen kova pala tytölle, joka jo muutenkin on menettämässä kaiken.
Jo kuolleen henkilön henkilökohtaisia päiväkirjoja julkaistessa nousee aina eettinen kysymys siitä, onko se oikein. Lena Muhina pyytää päiväkirjaltaan suoraan: ”säilytä minun murheellinen tarinani sivuillasi ja kerro siitä sitten kaikille sukulaisilleni, kun se on tarpeen, jotta he saisivat tietää kaiken”. Hän jopa kirjoittaa päiväkirjaan sukulaisensa osoitteen, jonne se tulisi lähettää hänen kuoltuaan. Ilmeisesti päiväkirja kuitenkin jäi Leningradiin Lenan paettua kaupungista. Luonnollisesti Muhina ei voi aavistaakaan, että hänen tekstillään voisi olla maan- ja jopa maailmanlaajuinen yleisö. Tämän merkinnän pohjalta on uskottavaa ajatella, että hän olisi voinut olla suostuvainen päiväkirjojen julkaisemiseen. Joka tapauksessa Piirityspäiväkirjan julkaiseminen on yhteiskunnallisesti merkittävä teko.
“Leningradilaisten on syötävä leipää.” Kuten Lidia Ginzburgin myös Lena Muhinan kerronnan keskiössä on leipä. Pahimman kärsimyksen keskellä harras päivittäisen leipäannoksen koon pohtiminen tuntuu syrjäyttävän kaiken muun riutuvien leningradilaisten mielistä. Muhinakin päivittelee pikkumaisuuttaan: ”kirjoitan pelkästään ruoasta, vaikka onhan ruoan lisäksi olemassa lukemattomia muitakin asioita”. Vaikka Laatokan kautta kulkevan ns. Elämän tien kautta kaupunki saa edes vähän leipää, joutuu piirityspäiväkirjailijakin lopulta voimiensa yhä heiketessä toteamaan: “Eikö ihminen voikaan elää pelkällä leivällä. Outoa.” Kun leipä ei riittänyt, keksivät leningradilaiset erittäin luovia ravinnonlähteitä. Tokkopa piirittäjät osasivat aavistaa, että kaupunkilaiset keksisivät syödä puusepänliimaa, joka sekin osaltaan pelasti Lena Muhinan.
Pauli Tapion suomennos toimii. Muhinan kerronnan monet piirteet välittyvät hyvin. Välillä tarina etenee töksähtelevästi päivän tapahtumia luetellen, välillä kielenkäyttö nousee korkealle tasolle. Ailahtelevan kerronnan lisäksi kääntämistyön vaikeustasoa nostavat päiväkirjan sisältämät runonpätkät ja arvoitukset.
Sen sijaan kustannustoimittajan päätös merkitä vähän väliä tekstissä vilisevät gramman tunnukset kiinni lukuun ilman välilyöntiä ärsyttävät täsmälliseen suomen kirjakielen käyttöön tottunutta lukijaa. Ihmetystä herättää myös loppusanojen ja loppukommenttien välinen ristiriita Lenan biologisen äidin ja ottoäidin välisestä sukulaissuhteesta. Loppusanojen (s. 282) mukaan ottoäiti oli biologisen äidin sisko Jelena Vladimirovna Bernatskaja, mutta loppukommenteissa (s. 289) puhutaan biologisen äidin serkusta Jelena Nikolajevna Bernatskajasta. Suomalaiselle lukijalle selvennyksiksi tarkoitetut loppukommentit ovat joka tapauksessa hyvä ja tarpeellinen lisä teokseen. Niiden hyöty olisi vielä suurempi, jos leipätekstissä olisi niihin viittaukset.
Esipuheeksi lisätty Markku Kangaspuron kaunistelemattoman suorasanainen, mutta kiihkottoman puolueeton historiakatsaus on erinomainen ja tarpeellinen lisä päiväkirjalle, jonka historiallinen tausta ei monellekaan lukijalle liene täysin tuttu. Tosin sen numeroita vilisevään loppulukuun on lipsahtanut outo virhe (s. 16), kun sodassa kaatuneiden saksalaisten sotilaiden lukumäärän perässä on prosenttiluku 5,3, jolle en ole keksinyt mitään merkitystä.
Piirityspäiväkirja on äärimmäisen kokemuksen kiehtova ja eheä kuvaus. Se kertoo, miten tavallinen neuvostoliittolainen koulutyttö joutui yhtäkkiä sodan jalkoihin, nälkiintyi ja menetti läheisensä, mutta ei koskaan menettänyt toivoaan. Se viestii myös lähiyhteisön merkityksestä yhteiskunnan romahdettua. Lenan pahin pelko on yksin jääminen, mutta onnekseen hän löytää ihmisiä ympärilleen. On lohdullista tietää, että hän pelastui. Miten vaikeaa piirityksen keskellä oli elää, sitä emme pysty kuvittelemaan. Lena Muhinan suorasanainen merkintä tammikuulta 1942 antaa kuitenkin osviittaa:
”Olemme kaikki niin väsyneitä ja lopen uupuneita, että suorastaan oksettaa olla elossa.”
Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (Blokadnyj dnevnik Leny Muhinoi), suom. Pauli Tapio, Helsinki: Bazar, 2014. 291 s. ISBN 9789522790958.
Lähde: Idäntutkimus 2/2014, s. 79–81, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2014_2/it_2_2014_perkiomaki.pdf> | Mika Perkiömäki
“Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.”
Lena Muhinan raadollisen karu päiväkirjamerkintä helmikuulta 1942 pysäyttää lukijan, jota juuri edellisillä riveillä on vakuuteltu, että äiti haluaa elää, äiti tulee elämään.
Ihmiskunnan historia on täynnä sotaa, julmuuksia, hulluutta ja väkivaltaista kuolemaa, mutta harva teko nousee mielipuolisuudessaan Saksan ja Suomen armeijoiden syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 toimeenpaneman Leningradin piirityksen tasolle. Arviolta ainakin miljoonan ihmisen nälkäkuolemaan johtaneista tapahtumista on kulunut jo kokonainen ihmisikä. Venäjällä Leningradin piirityksestä on jo kauan rakennettu sankarimyyttiä. Jonkin verran siitä on kerrottu suomen kielelläkin, mutta piirityksen päättymisen 70-vuotispäivänä julkaistu Lena Muhinan Piirityspäiväkirja on ensimmäinen suomeksi julkaistu teinitytön näkemys Leningradin kauhujen talvesta 1941–42.
Tavallisen koulutytön näkökulma tapahtumiin on erilainen kuin vaikkapa kirjallisuudentutkija Lidia Ginzburgin, jonka piiritysajan merkinnät julkaistiin suomeksi muutama vuosi sitten. Koulupojan piirityskokemuksista on saatu suomeksi lukea Ales Adamovitšin ja Daniil Graninin toimittamassa teoksessa Leningradin piiritys – kohtaloita saarretussa kaupungissa, jossa julkaistiin vajaan vuoden Lena Muhinaa nuoremman Jura Rjabinkinin päiväkirjat.
Piirityspäiväkirja alkaa toukokuusta 1941, jolloin 16-vuotiaan Muhinan elämä pyörii koulun päättökokeiden tuomien paineiden ja yksipuolisen rakkauden aiheuttaman tunnekuohun ympärillä. Rahattoman perheen elämä on yksinkertaista. “Ei meillä sentään ole nälkä, mutta se on laiha lohtu”, Lena kuvaa. Täydellisen neuvostokansalaisen vaatimuksia täyttämään pyrkivän tytön elämä muuttuu kesällä tyystin, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Leningradin epätoivoiset puolustustoimet käynnistetään, ja kesätöistä haaveillut Lena joutuu kovin erilaisiin töihin kuin oli kuvitellut. Elokuussa hän käy ennustajalla, joka herättää toiveita: “Edessäsi on onnellinen tie. Sillä tiellä kohtaat suurenmoisen riemun.”
Kesän päiväkirjamerkinnöistä välittyy neuvostopropaganda, jonka kirjoittaja näyttäisi nielevän sellaisenaan. “Ylivoima on meidän puolellamme. Saksalaiset sotilaat taistelevat humalassa”, julistaa radio samalla kun valmistautumaton ja surkeasti järjestynyt puna-armeija kärsii valtavia tappioita. Tosin Muhina tuntuu olevan tietoinen myös siitä, että “jos saavutamme edes pienenkin voiton, siitä kyllä varmasti ilmoitetaan”. Tällaisia ilmoituksia ei vain kuulu, ja ajan oloon Muhinankin vankka usko isänmaahan ja Stalinin hoivaan hieman horjuu. Tiukan paikan tullen hän rukoilee Jumalaa apuun. Syksyn mittaa arjen alkaa täyttää henkilökohtainen eloonjäämistaistelu. Toistuvasti Muhina kirjoittaa kiitollisuudestaan siitä, että on yhä hengissä. Huoli läheisten selviytymisestä on jatkuvasti läsnä: “Talvi lähenee. Millainen siitä tulee? Mitä kaikkea joudummekaan kestämään?”
Syksyn 1941 ilmahyökkäyksistä moni piiritettynä ollut on kertonut, miten ne toistuivat saksalaisen täsmällisesti aina samaan kellonaikaan. Muhinakin mainitsee, että syyskuun alussa ehdittiin jo tottua siihen, että hälytys tulee aina kello yhdentoista aikaan. Päällimmäiseksi kuvaksi hänen ilmahyökkäyskuvauksistaan jää kuitenkin niiden satunnaisuus: Jonain päivänä niitä on vain kaksi, toisena yksitoista. Joskus ne tulevat täysin yllättävään aikaan aamuyöstä, toisinaan taas pommisuojassa menee koko yö.
Paljon on kirjoitettu siitä, miten äärimmäisissä oloissa nälän ja pakkasen keskellä talvella 1941–42 sinnitelleet Leningradin asukkaat vähitellen menettivät ihmisyytensä. Esim. Jura Rjabinkin kertoo päiväkirjalleen avoimesti itsemurha-aikeistaan sekä ruuan varastamisesta perheeltään. Lena Muhina ei ainakaan päiväkirjalleen uskoudu törmänneensä ryöstelyyn tai ihmissyöntiin (tai sitten ne kohdat on poistettu), mutta yllättää hän kyllä itsensä pimittämästä ylimääräisen hyytelöannoksen heikolta äidiltään ja toivomasta asuintoverinsa Aka-vanhuksen kuolemaa. “Sydämeni on kuin kiveä”, hän toteaa ymmärrettyään, että vain ennen niin rakkaan Akan kuolema voisi pelastaa äidin. Lopulta pitkä nälkätalvi on niin Akalle kuin äidillekin liikaa. Äidin kuolema koituu Lenan itsensä pelastukseksi. Hän selviää ja elää vielä puoli vuosisataa, mutta vaikenee piirityksen kauhuista loppuiäkseen. Vasta nyt valtion Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistosta Pietarista löydetyt päiväkirjat tuovat Lena Muhinan kokemukset julkisuuteen.
Piirityspäiväkirjaa on mahdoton olla vertaamatta Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaan, joka ajallisesti alkaa siitä mihin Piirityspäiväkirja päättyy, alkukesästä 1942. Tytöt elivät eri puolilla Eurooppaa saman sodan vankeina. Kun Lena Muhinan vankila oli yksi kaupunki, Anne Frank joutui viettämään vuosia poistumatta asunnostaan. Muhina joutui kokemaan vilua ja nälkää, joilta Frank pääosin säästyi. “Nälän voi vielä kestää, mutta kylmä ja nälkä yhdessä ovat sietämättömiä”, Muhina tiivistää. Mielialanvaihtelut hyisen talven aikana heittelevät laidasta laitaan. Yhtenä päivänä Muhina kirjoittaa: ”totta puhuen olen juuri nyt täysin onnellinen”, toisena: ”mitään muuta ei ole enää tehtävissä kuin panna maate ja kuolla”. Kuitenkin Anne Frank oli tytöistä se, joka ei sodasta selvinnyt. Henkilökohtaisemmalla tasolla Muhinan erottaa Frankista se, että hän ei kirjoita minkäänlaisesta katkeruudesta äitiään kohtaan. Lukijalle jää myös sellainen kuva, että Muhinalle päiväkirjalle uskoutuminen ei ole ollut aivan yhtä paljon keino mielenterveyden ylläpitämiseksi kuin Frankille. Pikemminkin hän on halunnut vain dokumentoida sen, mitä piiritetyn pään sisällä tapahtui ja millaista oli hänen arkensa.
Sekä Lena Muhina että Anne Frank ovat hyvin taitavia kirjoittajia, joskin Muhinan kerronnan taso on ailahtelevampi. Parhaimmillaan hän on ihmisluonteen ja neuvostoarjen pohdiskelun sekä herkuttelu- ja matkailuhaaveiden äärelle ajautuessaan. Lukijan kärsivällisyyttä koetellaan erityisesti kirjan loppupuolella, kun kevään tulleen Muhinan kirjoitustarmo yhä jatkuvasta ja jopa pahenevasta aliravitsemustilasta huolimatta kasvaa. Hän ymmärtää päiväkirjansa historiallisen merkityksen ja alkaa kirjoittaa enemmän aikalaisdokumenttia kuin päiväkirjaa.
Päiväkirjan viimeisten viikkojen aikana kirjoittaja sortuu turhankin yksityiskohtaiseen kuvaukseen ja etääntyy lukijasta siirtymällä kertomaan itsestään kolmannessa persoonassa. Tämä toki lisää tekstin merkitystä historiallisena aikalaiskuvauksena, mutta kaunokirjallisena tekstinä talven tuskien lakoninen kerronta on vaikuttavampaa. Toisaalta se myös heijastelee Muhinan yhä kasvavaa yksinjäämisen aiheuttamaa epätoivoa. Viimeiset viikot ennen pakoa tuntuvat olleen hänelle kaikkein piinallisimmat, kun pelastus näyttää olevan jo lähellä, mutta kuitenkin lykkääntyy yhä kauemmas: ”aivoni eivät reagoi enää mihinkään, ja elän kuin puoliunessa”. Hänen päättäväisyytensä ei kuitenkaan vaikeimmallakaan hetkellä tunnu katoavan täysin. Tosin eri luokalle ja siten lopulliseen eroon yksipuolisen rakkauden kohteesta, Vovasta, joutuminen tuntuu olevan erityisen kova pala tytölle, joka jo muutenkin on menettämässä kaiken.
Jo kuolleen henkilön henkilökohtaisia päiväkirjoja julkaistessa nousee aina eettinen kysymys siitä, onko se oikein. Lena Muhina pyytää päiväkirjaltaan suoraan: ”säilytä minun murheellinen tarinani sivuillasi ja kerro siitä sitten kaikille sukulaisilleni, kun se on tarpeen, jotta he saisivat tietää kaiken”. Hän jopa kirjoittaa päiväkirjaan sukulaisensa osoitteen, jonne se tulisi lähettää hänen kuoltuaan. Ilmeisesti päiväkirja kuitenkin jäi Leningradiin Lenan paettua kaupungista. Luonnollisesti Muhina ei voi aavistaakaan, että hänen tekstillään voisi olla maan- ja jopa maailmanlaajuinen yleisö. Tämän merkinnän pohjalta on uskottavaa ajatella, että hän olisi voinut olla suostuvainen päiväkirjojen julkaisemiseen. Joka tapauksessa Piirityspäiväkirjan julkaiseminen on yhteiskunnallisesti merkittävä teko.
“Leningradilaisten on syötävä leipää.” Kuten Lidia Ginzburgin myös Lena Muhinan kerronnan keskiössä on leipä. Pahimman kärsimyksen keskellä harras päivittäisen leipäannoksen koon pohtiminen tuntuu syrjäyttävän kaiken muun riutuvien leningradilaisten mielistä. Muhinakin päivittelee pikkumaisuuttaan: ”kirjoitan pelkästään ruoasta, vaikka onhan ruoan lisäksi olemassa lukemattomia muitakin asioita”. Vaikka Laatokan kautta kulkevan ns. Elämän tien kautta kaupunki saa edes vähän leipää, joutuu piirityspäiväkirjailijakin lopulta voimiensa yhä heiketessä toteamaan: “Eikö ihminen voikaan elää pelkällä leivällä. Outoa.” Kun leipä ei riittänyt, keksivät leningradilaiset erittäin luovia ravinnonlähteitä. Tokkopa piirittäjät osasivat aavistaa, että kaupunkilaiset keksisivät syödä puusepänliimaa, joka sekin osaltaan pelasti Lena Muhinan.
Pauli Tapion suomennos toimii. Muhinan kerronnan monet piirteet välittyvät hyvin. Välillä tarina etenee töksähtelevästi päivän tapahtumia luetellen, välillä kielenkäyttö nousee korkealle tasolle. Ailahtelevan kerronnan lisäksi kääntämistyön vaikeustasoa nostavat päiväkirjan sisältämät runonpätkät ja arvoitukset.
Sen sijaan kustannustoimittajan päätös merkitä vähän väliä tekstissä vilisevät gramman tunnukset kiinni lukuun ilman välilyöntiä ärsyttävät täsmälliseen suomen kirjakielen käyttöön tottunutta lukijaa. Ihmetystä herättää myös loppusanojen ja loppukommenttien välinen ristiriita Lenan biologisen äidin ja ottoäidin välisestä sukulaissuhteesta. Loppusanojen (s. 282) mukaan ottoäiti oli biologisen äidin sisko Jelena Vladimirovna Bernatskaja, mutta loppukommenteissa (s. 289) puhutaan biologisen äidin serkusta Jelena Nikolajevna Bernatskajasta. Suomalaiselle lukijalle selvennyksiksi tarkoitetut loppukommentit ovat joka tapauksessa hyvä ja tarpeellinen lisä teokseen. Niiden hyöty olisi vielä suurempi, jos leipätekstissä olisi niihin viittaukset.
Esipuheeksi lisätty Markku Kangaspuron kaunistelemattoman suorasanainen, mutta kiihkottoman puolueeton historiakatsaus on erinomainen ja tarpeellinen lisä päiväkirjalle, jonka historiallinen tausta ei monellekaan lukijalle liene täysin tuttu. Tosin sen numeroita vilisevään loppulukuun on lipsahtanut outo virhe (s. 16), kun sodassa kaatuneiden saksalaisten sotilaiden lukumäärän perässä on prosenttiluku 5,3, jolle en ole keksinyt mitään merkitystä.
Piirityspäiväkirja on äärimmäisen kokemuksen kiehtova ja eheä kuvaus. Se kertoo, miten tavallinen neuvostoliittolainen koulutyttö joutui yhtäkkiä sodan jalkoihin, nälkiintyi ja menetti läheisensä, mutta ei koskaan menettänyt toivoaan. Se viestii myös lähiyhteisön merkityksestä yhteiskunnan romahdettua. Lenan pahin pelko on yksin jääminen, mutta onnekseen hän löytää ihmisiä ympärilleen. On lohdullista tietää, että hän pelastui. Miten vaikeaa piirityksen keskellä oli elää, sitä emme pysty kuvittelemaan. Lena Muhinan suorasanainen merkintä tammikuulta 1942 antaa kuitenkin osviittaa:
”Olemme kaikki niin väsyneitä ja lopen uupuneita, että suorastaan oksettaa olla elossa.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)