13. kesäkuuta 2014

Piiritetyn pitkä piina

Tällä kertaa en julkaise käännöstä vaan laatimani kirja-arvostelun. Uudelleenjulkaisu täällä Idäntutkimus-lehden luvalla.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (Blokadnyj dnevnik Leny Muhinoi), suom. Pauli Tapio, Helsinki: Bazar, 2014. 291 s. ISBN 9789522790958.

Lähde: Idäntutkimus 2/2014, s. 7981, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2014_2/it_2_2014_perkiomaki.pdf> | Mika Perkiömäki

“Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.”

Lena Muhinan raadollisen karu päiväkirjamerkintä helmikuulta 1942 pysäyttää lukijan, jota juuri edellisillä riveillä on vakuuteltu, että äiti haluaa elää, äiti tulee elämään.

Ihmiskunnan historia on täynnä sotaa, julmuuksia, hulluutta ja väkivaltaista kuolemaa, mutta harva teko nousee mielipuolisuudessaan Saksan ja Suomen armeijoiden syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 toimeenpaneman Leningradin piirityksen tasolle. Arviolta ainakin miljoonan ihmisen nälkäkuolemaan johtaneista tapahtumista on kulunut jo kokonainen ihmisikä. Venäjällä Leningradin piirityksestä on jo kauan rakennettu sankarimyyttiä. Jonkin verran siitä on kerrottu suomen kielelläkin, mutta piirityksen päättymisen 70-vuotispäivänä julkaistu Lena Muhinan Piirityspäiväkirja on ensimmäinen suomeksi julkaistu teinitytön näkemys Leningradin kauhujen talvesta 1941–42.

Tavallisen koulutytön näkökulma tapahtumiin on erilainen kuin vaikkapa kirjallisuudentutkija Lidia Ginzburgin, jonka piiritysajan merkinnät julkaistiin suomeksi muutama vuosi sitten. Koulupojan piirityskokemuksista on saatu suomeksi lukea Ales Adamovitšin ja Daniil Graninin toimittamassa teoksessa Leningradin piiritys – kohtaloita saarretussa kaupungissa, jossa julkaistiin vajaan vuoden Lena Muhinaa nuoremman Jura Rjabinkinin päiväkirjat.

Piirityspäiväkirja alkaa toukokuusta 1941, jolloin 16-vuotiaan Muhinan elämä pyörii koulun päättökokeiden tuomien paineiden ja yksipuolisen rakkauden aiheuttaman tunnekuohun ympärillä. Rahattoman perheen elämä on yksinkertaista. “Ei meillä sentään ole nälkä, mutta se on laiha lohtu”, Lena kuvaa. Täydellisen neuvostokansalaisen vaatimuksia täyttämään pyrkivän tytön elämä muuttuu kesällä tyystin, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Leningradin epätoivoiset puolustustoimet käynnistetään, ja kesätöistä haaveillut Lena joutuu kovin erilaisiin töihin kuin oli kuvitellut. Elokuussa hän käy ennustajalla, joka herättää toiveita: “Edessäsi on onnellinen tie. Sillä tiellä kohtaat suurenmoisen riemun.”

Kesän päiväkirjamerkinnöistä välittyy neuvostopropaganda, jonka kirjoittaja näyttäisi nielevän sellaisenaan. “Ylivoima on meidän puolellamme. Saksalaiset sotilaat taistelevat humalassa”, julistaa radio samalla kun valmistautumaton ja surkeasti järjestynyt puna-armeija kärsii valtavia tappioita. Tosin Muhina tuntuu olevan tietoinen myös siitä, että “jos saavutamme edes pienenkin voiton, siitä kyllä varmasti ilmoitetaan”. Tällaisia ilmoituksia ei vain kuulu, ja ajan oloon Muhinankin vankka usko isänmaahan ja Stalinin hoivaan hieman horjuu. Tiukan paikan tullen hän rukoilee Jumalaa apuun. Syksyn mittaa arjen alkaa täyttää henkilökohtainen eloonjäämistaistelu. Toistuvasti Muhina kirjoittaa kiitollisuudestaan siitä, että on yhä hengissä. Huoli läheisten selviytymisestä on jatkuvasti läsnä: “Talvi lähenee. Millainen siitä tulee? Mitä kaikkea joudummekaan kestämään?”

Syksyn 1941 ilmahyökkäyksistä moni piiritettynä ollut on kertonut, miten ne toistuivat saksalaisen täsmällisesti aina samaan kellonaikaan. Muhinakin mainitsee, että syyskuun alussa ehdittiin jo tottua siihen, että hälytys tulee aina kello yhdentoista aikaan. Päällimmäiseksi kuvaksi hänen ilmahyökkäyskuvauksistaan jää kuitenkin niiden satunnaisuus: Jonain päivänä niitä on vain kaksi, toisena yksitoista. Joskus ne tulevat täysin yllättävään aikaan aamuyöstä, toisinaan taas pommisuojassa menee koko yö.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten äärimmäisissä oloissa nälän ja pakkasen keskellä talvella 1941–42 sinnitelleet Leningradin asukkaat vähitellen menettivät ihmisyytensä. Esim. Jura Rjabinkin kertoo päiväkirjalleen avoimesti itsemurha-aikeistaan sekä ruuan varastamisesta perheeltään. Lena Muhina ei ainakaan päiväkirjalleen uskoudu törmänneensä ryöstelyyn tai ihmissyöntiin (tai sitten ne kohdat on poistettu), mutta yllättää hän kyllä itsensä pimittämästä ylimääräisen hyytelöannoksen heikolta äidiltään ja toivomasta asuintoverinsa Aka-vanhuksen kuolemaa. “Sydämeni on kuin kiveä”, hän toteaa ymmärrettyään, että vain ennen niin rakkaan Akan kuolema voisi pelastaa äidin. Lopulta pitkä nälkätalvi on niin Akalle kuin äidillekin liikaa. Äidin kuolema koituu Lenan itsensä pelastukseksi. Hän selviää ja elää vielä puoli vuosisataa, mutta vaikenee piirityksen kauhuista loppuiäkseen. Vasta nyt valtion Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistosta Pietarista löydetyt päiväkirjat tuovat Lena Muhinan kokemukset julkisuuteen.

Piirityspäiväkirjaa on mahdoton olla vertaamatta Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaan, joka ajallisesti alkaa siitä mihin Piirityspäiväkirja päättyy, alkukesästä 1942. Tytöt elivät eri puolilla Eurooppaa saman sodan vankeina. Kun Lena Muhinan vankila oli yksi kaupunki, Anne Frank joutui viettämään vuosia poistumatta asunnostaan. Muhina joutui kokemaan vilua ja nälkää, joilta Frank pääosin säästyi. “Nälän voi vielä kestää, mutta kylmä ja nälkä yhdessä ovat sietämättömiä”, Muhina tiivistää. Mielialanvaihtelut hyisen talven aikana heittelevät laidasta laitaan. Yhtenä päivänä Muhina kirjoittaa: ”totta puhuen olen juuri nyt täysin onnellinen”, toisena: ”mitään muuta ei ole enää tehtävissä kuin panna maate ja kuolla”. Kuitenkin Anne Frank oli tytöistä se, joka ei sodasta selvinnyt. Henkilökohtaisemmalla tasolla Muhinan erottaa Frankista se, että hän ei kirjoita minkäänlaisesta katkeruudesta äitiään kohtaan. Lukijalle jää myös sellainen kuva, että Muhinalle päiväkirjalle uskoutuminen ei ole ollut aivan yhtä paljon keino mielenterveyden ylläpitämiseksi kuin Frankille. Pikemminkin hän on halunnut vain dokumentoida sen, mitä piiritetyn pään sisällä tapahtui ja millaista oli hänen arkensa.

Sekä Lena Muhina että Anne Frank ovat hyvin taitavia kirjoittajia, joskin Muhinan kerronnan taso on ailahtelevampi. Parhaimmillaan hän on ihmisluonteen ja neuvostoarjen pohdiskelun sekä herkuttelu- ja matkailuhaaveiden äärelle ajautuessaan. Lukijan kärsivällisyyttä koetellaan erityisesti kirjan loppupuolella, kun kevään tulleen Muhinan kirjoitustarmo yhä jatkuvasta ja jopa pahenevasta aliravitsemustilasta huolimatta kasvaa. Hän ymmärtää päiväkirjansa historiallisen merkityksen ja alkaa kirjoittaa enemmän aikalaisdokumenttia kuin päiväkirjaa.

Päiväkirjan viimeisten viikkojen aikana kirjoittaja sortuu turhankin yksityiskohtaiseen kuvaukseen ja etääntyy lukijasta siirtymällä kertomaan itsestään kolmannessa persoonassa. Tämä toki lisää tekstin merkitystä historiallisena aikalaiskuvauksena, mutta kaunokirjallisena tekstinä talven tuskien lakoninen kerronta on vaikuttavampaa. Toisaalta se myös heijastelee Muhinan yhä kasvavaa yksinjäämisen aiheuttamaa epätoivoa. Viimeiset viikot ennen pakoa tuntuvat olleen hänelle kaikkein piinallisimmat, kun pelastus näyttää olevan jo lähellä, mutta kuitenkin lykkääntyy yhä kauemmas: ”aivoni eivät reagoi enää mihinkään, ja elän kuin puoliunessa”. Hänen päättäväisyytensä ei kuitenkaan vaikeimmallakaan hetkellä tunnu katoavan täysin. Tosin eri luokalle ja siten lopulliseen eroon yksipuolisen rakkauden kohteesta, Vovasta, joutuminen tuntuu olevan erityisen kova pala tytölle, joka jo muutenkin on menettämässä kaiken.

Jo kuolleen henkilön henkilökohtaisia päiväkirjoja julkaistessa nousee aina eettinen kysymys siitä, onko se oikein. Lena Muhina pyytää päiväkirjaltaan suoraan: ”säilytä minun murheellinen tarinani sivuillasi ja kerro siitä sitten kaikille sukulaisilleni, kun se on tarpeen, jotta he saisivat tietää kaiken”. Hän jopa kirjoittaa päiväkirjaan sukulaisensa osoitteen, jonne se tulisi lähettää hänen kuoltuaan. Ilmeisesti päiväkirja kuitenkin jäi Leningradiin Lenan paettua kaupungista. Luonnollisesti Muhina ei voi aavistaakaan, että hänen tekstillään voisi olla maan- ja jopa maailmanlaajuinen yleisö. Tämän merkinnän pohjalta on uskottavaa ajatella, että hän olisi voinut olla suostuvainen päiväkirjojen julkaisemiseen. Joka tapauksessa Piirityspäiväkirjan julkaiseminen on yhteiskunnallisesti merkittävä teko.

“Leningradilaisten on syötävä leipää.” Kuten Lidia Ginzburgin myös Lena Muhinan kerronnan keskiössä on leipä. Pahimman kärsimyksen keskellä harras päivittäisen leipäannoksen koon pohtiminen tuntuu syrjäyttävän kaiken muun riutuvien leningradilaisten mielistä. Muhinakin päivittelee pikkumaisuuttaan: ”kirjoitan pelkästään ruoasta, vaikka onhan ruoan lisäksi olemassa lukemattomia muitakin asioita”. Vaikka Laatokan kautta kulkevan ns. Elämän tien kautta kaupunki saa edes vähän leipää, joutuu piirityspäiväkirjailijakin lopulta voimiensa yhä heiketessä toteamaan: “Eikö ihminen voikaan elää pelkällä leivällä. Outoa.” Kun leipä ei riittänyt, keksivät leningradilaiset erittäin luovia ravinnonlähteitä. Tokkopa piirittäjät osasivat aavistaa, että kaupunkilaiset keksisivät syödä puusepänliimaa, joka sekin osaltaan pelasti Lena Muhinan.

Pauli Tapion suomennos toimii. Muhinan kerronnan monet piirteet välittyvät hyvin. Välillä tarina etenee töksähtelevästi päivän tapahtumia luetellen, välillä kielenkäyttö nousee korkealle tasolle. Ailahtelevan kerronnan lisäksi kääntämistyön vaikeustasoa nostavat päiväkirjan sisältämät runonpätkät ja arvoitukset.

Sen sijaan kustannustoimittajan päätös merkitä vähän väliä tekstissä vilisevät gramman tunnukset kiinni lukuun ilman välilyöntiä ärsyttävät täsmälliseen suomen kirjakielen käyttöön tottunutta lukijaa. Ihmetystä herättää myös loppusanojen ja loppukommenttien välinen ristiriita Lenan biologisen äidin ja ottoäidin välisestä sukulaissuhteesta. Loppusanojen (s. 282) mukaan ottoäiti oli biologisen äidin sisko Jelena Vladimirovna Bernatskaja, mutta loppukommenteissa (s. 289) puhutaan biologisen äidin serkusta Jelena Nikolajevna Bernatskajasta. Suomalaiselle lukijalle selvennyksiksi tarkoitetut loppukommentit ovat joka tapauksessa hyvä ja tarpeellinen lisä teokseen. Niiden hyöty olisi vielä suurempi, jos leipätekstissä olisi niihin viittaukset.

Esipuheeksi lisätty Markku Kangaspuron kaunistelemattoman suorasanainen, mutta kiihkottoman puolueeton historiakatsaus on erinomainen ja tarpeellinen lisä päiväkirjalle, jonka historiallinen tausta ei monellekaan lukijalle liene täysin tuttu. Tosin sen numeroita vilisevään loppulukuun on lipsahtanut outo virhe (s. 16), kun sodassa kaatuneiden saksalaisten sotilaiden lukumäärän perässä on prosenttiluku 5,3, jolle en ole keksinyt mitään merkitystä.

Piirityspäiväkirja on äärimmäisen kokemuksen kiehtova ja eheä kuvaus. Se kertoo, miten tavallinen neuvostoliittolainen koulutyttö joutui yhtäkkiä sodan jalkoihin, nälkiintyi ja menetti läheisensä, mutta ei koskaan menettänyt toivoaan. Se viestii myös lähiyhteisön merkityksestä yhteiskunnan romahdettua. Lenan pahin pelko on yksin jääminen, mutta onnekseen hän löytää ihmisiä ympärilleen. On lohdullista tietää, että hän pelastui. Miten vaikeaa piirityksen keskellä oli elää, sitä emme pysty kuvittelemaan. Lena Muhinan suorasanainen merkintä tammikuulta 1942 antaa kuitenkin osviittaa:

”Olemme kaikki niin väsyneitä ja lopen uupuneita, että suorastaan oksettaa olla elossa.”

13. toukokuuta 2014

Jevgeni Griškovetsin päiväkirja, 4.5.

Lähde: сообщество Евгения Гришковца <http://ru-odnovremenno.livejournal.com/122844.html>

5.5.2014 klo 12.25 | Jevgeni Griškovets

Tervehdys!

Palasin kotiin kolme päivää sitten ja kovasti tekisi mieli kertoa matkastani. Siitä, miten kuljin arojen halki tuhat kilometriä Astrahanista Rostoviin, mitään sellaista en ole ennen nähnyt. Tekisi mieli kirjoittaa Astrahanin ensivaikutelmistani... Voisi kirjoittaa myös Etelä-Uralin lumipyörteestä ja painajaisesta, jonka keskelle Mgzavrebi-yhtyeen kanssa jouduin. Sillä reissulla sattui yhtä ja toista.

Mutta kotiin palattuani tajusin, että en minä niistä voi kirjoittaa. Ajatukseni ovat ihan muualla. Tuntuisi oudolta kirjoittaa sään äkillisestä ja rajusta huononemisesta Tšeljabinskissä, sillä äärimmäisimpiä ja rajuimpiakaan luonnon onnettomuuksia ja sääilmiöitä ei voi verrata siihen, mitä tapahtuu tällä hetkellä Odessassa sekä Donetskin ja Luhanskin alueilla. Ja oikeastaan kaikkialla Ukrainassa.

Viime päivinä ja viikkoina, erityisesti muutamana viime päivänä, olen ollut tukehtua epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Muistan vielä hyvin miltä tuntui olla nuori kylmän sodan aikaan. Muistan muun maailman tulkinnat Afganistanin sodasta sekä Tšernobylin onnettomuudesta ja oikeastaan mistä hyvänsä mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Tunsin silloin itseni epäoikeudenmukaisesti loukatuksi vaikka olinkin sotaa vastaan, eikä Neuvostoliitto herättänyt minussa isänmaallisia tunteita. Mutta joka tapauksessa ymmärsin, että rakasta synnyinmaatani, ainoaa tuntemaani, pidetään pahan imperiumina. Meitä sen kansalaisia taas pidettiin synkeinä, mitäännäkemättöminä, höyrypäisinä ja pahoina olentoina. Se loukkasi minua ja tunsin hyvin voimakasta epäoikeudenmukaisuutta, vaikka maailma toki olikin silloin toisenlainen ja minä olin nuori.

Nyt, tänään, en meinaa saada henkeä epäoikeudenmukaisuuden tunteeltani. Tunnen epäoikeudenmukaisuutta paljon vahvemmin kuin koskaan. En muuta teekään kuin yritän tukahduttaa kiukkuani, sillä suuttumusta epäoikeudenmukaisuuden tunne ennen kaikkea synnyttää ja pitää yllä.

Nyt tunnen olleeni naiivi taannoisissa vetoomuksissani yrittää myötäelää ja ennen kaikkea olla haukkumatta toisiamme. Pyysin pidättäytymään harkituista ja hyvin perustelluistakin kannanotoista, jotka voisivat loukata tai halventaa jotakuta. Puhuin siitä, että kuka hyvänsä, joka on valmis syyttämään maanmiestään kaikenlaisista törkeyksistä, jopa lyömään maanmiehensä ja tappamaan hänet, sellainen ihminen, millaisena patrioottina hän oikein pitää itseään. Ainakaan sellainen ei rakasta isänmaataan. Pyysin ajattelemaan sitä, että isänmaa koostuu maanmiehistä ja aikalaisista. Ja jos sinulla on vihan tunteita ketä hyvänsä kansalaiskumppania kohtaan, se tarkoittaa ettet rakasta isänmaatasi. Ja se synkkä intohimo, joka synnyttää tällaista vihaa, minkä hyvänsä värien tai iskulauseiden alla se sitten kukoistaakin, loppupeleissä siinä on aina kyse siitä, ettei rakasta isänmaataan...

Nyt tajuan, että kaikki nämä vetoomukseni olivat naiiveja.

Se, mitä tapahtui Odessassa, se on sen luokan onnettomuus, että odessalaiset tai ukrainalaiset eivät sitä vielä edes käsitä. He eivät voi käsittää tapahtuneen mittaluokkaa. Odessassa tapahtui järkyttävä historiallinen tapaus. Siellä kirjoitettiin historian sivuille lähtemätön häpeä.

Symbolista on se, että tämä kauhea häpeä tapahtui Odessassa, joka on kaupungeista iloisin, värikkäin, suvaitsevaisin ja fiksulla tavalla ironisin. Ja juuri siellä pääsi irti kaikista alhaisin: julma pahuus toista kohtaan, viha, ja lopulta, hirmuinen raakuus, jota en osannut odessalaisista edes aavistaa.

Ja nyt minulla on tämä kauhea tunne, että olen menettänyt tämän rakkaan kaupunkini. Joka tapauksessa, en olisi koskaan... Kuulostaa kauhealta käyttää sanaa koskaan, mutta nimenomaan koskaan en voi enää kulkea Odessan kaduilla kuten ennen, kevyin, iloisin ja innostunein mielin.

Vuonna 2005, sen jälkeen kun olin kaupunkifestivaalissa esittänyt Dreadnoughts-esitykseni, Wienin kaupunginhallitus tarjosi minulle mahdollisuutta esittää samanlainen historiallinen esitys Itävallan vuoden 1934 sisällissodasta. Turhamaisuuttani ja tyhmyyttäni suostuin tähän. Seurauksia olen katunut.

Moisesta vuoden 1934 sisällissodasta en ollut ikinä kuullutkaan. Pian kävi ilmi, että ei siitä tiennyt eikä tiedä kukaan Wienissäkään. Sain konsultikseni vanhan yliopiston professorin, jota hämmästytti saamani tehtävä. Kuukauden päivät hän suoraan sanoen varsin vastahakoisesti johdatti minua vuoden 1934 inhottaviin tapahtumiin, kauheita yksityiskohtia säästelemättä.

Uusissa itävaltalaisissa historian oppikirjoissa ei ole sanaakaan, kirjaimellisesti ei edes satunnaista lausetta Itävallan sisällissodasta. Wienin ylellisen kauniissa sotahistoriallisessa museossa on 15-metrinen huone, jossa on esillä noitakin esineitä sekä lyhyt kuvaus näistä tapahtumista. Itävaltalaiset ovat huolella häivyttäneet ja pyyhkineet nämä häpeälliset tapahtumat historiastaan.

Itävallan sisällissota tapahtui Wienissä ja Salzburgissa ja kesti kaikkineen 4 päivää. Tunnen näiden neljän päivän tapahtumat minuutin tarkkuudella. Se on melkoisen häpeällinen ja karmaiseva tarina.

Lyhyesti tiivistääkseni kyse oli siitä, että sosialistit, vahvassa asemassa olleet työläiset, nousivat aseelliseen kapinaan Dollfussin hallintoa vastaan. Tunnussanan "Otto-setä on sairas" jälkeen työläiset katkaisivat suuresta osasta pääkaupunkia sähköt, aseistautuivat ja alkoivat saartaa kaupunkia. He halusivat palauttaa vaikutusvaltansa parlamentissa (jos nyt tosiaan pidetään tarina oikein lyhyenä). Heidän toimintansa oli huonosti organisoitua, ristiriitaista ja koordinoimatonta, minkä vuoksi he eivät saaneet kaupunkilaisten tukea. Dollfussin hallinto toi hyvin nopeasti joukkonsa tykkeineen ja konekivääreineen kaupunkiin. Joukot tulivat pääosin maan muista osista. Seurasi verilöyly.

Työläiset eivät olleet mitään sotilaita eivätkä keksineet muuta kuin linnoittautua koteihinsa. Wienissä oli siihen aikaan paljon niin sanottuja talohuoneistoja. Niissä yhdellä talolla on iso sisäpiha, ne ovat eräänlaisia sosialistisia asumuksia, joita Wienissä alettiin rakentaa jo ennen Moskovaa. Työläiset puolustivat näitä taloja, ja heitä puolestaan perheineen ammuttiin tykeillä. Heitä ammuttiin jopa kaupungin rautatielaitureilta. Antautuneet vedettiin pihalle ja ammuttiin. Vastarintaa kesti hieman päälle kolme päivää. Siinä koko sota.

Dollfussin hallinnon voitettua sosialistit tässä sodassa, Itävalta siirtyi hyvin pian Kolmannen valtakunnan alaisuuteen. Itävaltalainen professorini oli Wehrmachtin mukana valtaamassa Ukrainaa ja oli vähällä kaatua Stalingradissa.

Kaikki paperit, joita luin ja tiedot, joita sain, kertoivat molempien osapuolten äärimmäisestä väkivallasta. Tällaisella historialla ei kukaan voi ylpeillä, eivät työläiset, jotka ryhtyivät tähän kapinaan eivätkä sotilaat tai hallintokaan. Ne olivat ajattelemattomia tekoja täynnä halpamaisuutta ja kauheaa typeryyttä, ennen kaikkea vihaa ja julmuutta.

Itävaltalaisia ei suuremmin huvita tätä muistella. Ja professorini jupisi jatkuvasti itävaltalaisten raukkamaisuutta siitä, että he olivat kutsuneet venäläisen pitämään tätä esitystä, ikään kuin alleviivatakseen sitä, että itse he eivät halua eivätkä pysty koko asiasta puhumaan.

Kirjoitin esityksen ja esitin sen kahdeksan kertaa. Siitä tuli melkoinen tapahtuma. Moni kirjoitti siitä, niin paheksuen kuin ylistäenkin... Mutta nyt ei ole kyse siitä.

Tämän esityksen pääajatus oli hyvin yksinkertainen, ja sillä aloitin koko näytöksen...

Aluksi kerroin olevani hyvin pahoillani siitä, että ylipäätään tulin tutustuneeksi tämän upean kaupungin historian kauheaan yksityiskohtaan. Minua harmittaa, että menetin lopuksi ikääni kyvyn suhtautua Wieniin kevyen iloisesti. Puhuin siitä, miten mukava oli olla siellä turistina. Miten mukavaa oli saapua Wieniin jouluksi, juoda hehkuviiniä Stephaninaukiolla, jaloitella, ihastella, ajella hevoskärryillä ja kolmen päivän ajan uppoutua varmuuteen siitä, että tämä on yksi maailman hienoimmista kaupungeista.

Mutta kun sain tietää, että näillä kaduilla raahattiin tykkejä, että näistä taloista revittiin ihmisiä teloitettaviksi, taloja, joita moukaroitiin lyhytpiippuisilla haupitseilla... Kun tiedän, että tässä talossa paloi elävältä kokonaisia perheitä, en vain enää pysty kevytmielisesti ihailemaan näitä taloja. Sen jälkeen kun sain tietää Mozartin kaupungin julmasta ja halpamaisesta historiasta, menetin peruuttamattomasti matkailijan suhteeni siihen. Näyttämöllä kerroin miten se minua harmittaa.

Kirjoitin toissa päivänä hyvälle tuttavalleni Odessaan. Hän on hyvä ihminen. Suuri, hyvin vahva, hyvä ihminen. Olemme tunteneet toista kymmentä vuotta. Olen paljon ihaillut häntä ja monasti kirjoittanutkin hänestä. Eilen kirjoitin hänelle siitä, miten huolestunut olen. Sain häneltä lyhyen vastauksen, että hän on Gretšeskajalla jahtaamassa "toppatakkiväkeä". En ymmärtänyt, mitä tällä sanalla tarkoitetaan, mutta hän selitti minulle, että kyse on Putlerin kannattajista – tuolla nimellä he kutsuvat Putinia – ja kaikista Venäjälle kaipaavista.

Lievästi sanoen järkytyin. Ymmärsin, että siellä tapahtuu kauheita asioita, ja kirjoitin yksinkertaisen pyynnön: "Olehan, kaverini, varovainen, ja pyydän: älä tapa ketään. Älä ota syntiä sielullesi. Olet suuri ja vahva ihminen."

Parin tunnin kuluttua sain kuulla kauheasta hädästä ja palaneista ihmisistä. Kysymyksiini siitä, mitä siellä oikein tapahtui, vastattiin hiljaisuudella. Huolestuin. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle linkin ukrainalaisille tiedonlähteille, missä kirjoitettiin, että ammattiyhdistyksen talolla olivat asialla Venäjän valtion provokaattorit. Että itse he itsensä polttivat, ja ukrainalaiset aktivistit enkelin lailla pelastivat ne, jotka pystyivät.

Kirjoitin toverilleni olevani pahoillani siitä, että hänen kätensä ovat nyt veren tahrimat. Hän vastasi minulle mitä vastenmielisimmällä tavalla sanoen, että päässäni ei ole kaikki kunnossa. Vastasin, että juuri nyt ei kaikki ole päässä ihan kunnossa oikein kellään, enkä minä ole poikkeus. Mutta kaikki ne, jotka kutsuvat maanmiehiään toppatakeiksi tai koloradonkuoriaisiksi, ilman yhtään poikkeusta heidän kaikkien kätensä ovat Odessan tapahtumien jälkeen veren ja tuhkan tahrimat. Siihen hän vastasi, että tähän porukkaan kuuluu 95 % ukrainalaisista. Lopuksi kirjoitin hänelle vielä: "Siinä tapauksessa kuulut enemmistöön. Enemmistö rauhoittaa."

Sen jälkeen poistin hänen numeronsa osoitekirjastani. Tein sen hyvin rauhallisesti, pahoillani. Mutta ymmärsin, että en enää voi tämän ihmisen kanssa keskustella entiseen malliin. Nyt pelkään häntä ja tuota pelkoa en unohda. En myöskään unohda tuota pimeää, pohjatonta kiukkua ja vihaa, jonka hänessä näin.

Niin... Hänen täydellistä epäröinnin, pahoittelun tai katumisen puutettaan en myöskään unohda.

Epäoikeudenmukaista! Epäoikeudenmukaista! Tämän takia henkeäni ahdistaa.

Tiedänhän toki kyllä, että ei oikeudenmukaisuutta sellaisenaan ylipäätään ole olemassa.

Oikedenmukaisuutta ei ole, mutta epäoikedenmukaisuus kuristaa.

Epäoikeudenmukaista on myös kansainvälisen median karkean yksipuolisen puolueellinen tapahtumien kuvaaminen. BBC ei ole näyttänyt kaikkein kauheimpia otoksia, jotka itse olen viime aikoina nähnyt. Se ei ole näyttänyt, miten roskaväki kuvasi kännyköillään ammattiyhdistyksen rakennukseen tukehtuneita ihmisiä, heidän inhottavia venäjänkielisiä kommenttejaan tapahtuneesta. CNN ei näyttänyt, miten nokeentuneita kuolleita ihmisiä haukuttiin neekereiksi, miten ruumiita laskettiin ja huudettiin kunniaa Ukrainalle. Saksalaisilla kanavilla ei näkynyt roskajoukon iloa, miten hauskaa heillä oli kun yhden menehtyneen taskussa alkoi soida kännykkä. Euroopassa ja Amerikassa ei nähdä miten pöyhkeät tyypit täysin epäröimättä katsovat oikeudekseen kuvata videolle sitä, miten ruumiita kopeloidaan ja vainajien taskuista viedään kaikki, minkä sinne vasta äsken olivat panneet elävät ihmiset. Tätä pirullisen pimeää iloa ei näytetä. Mutta me olemme sen nähneet. Minä näin sen. Sen jälkeen en ole saanut henkeä.

Epäoikeudenmukaisuutta on sekin, että kaikesta päättäen Dmitri Kiseljov otti ja muutti ryhmineen Kiovaan helmikuun 17. päivänä, eikä edes yrittänyt sepittää mitään uutta.

Nyt kaikki toistuu yksi yhteen, tällä kertaa vain Ukrainan puolelta. Mutta vastine on aina brutaalimpi ja banaalimpi. Ja kumma kyllä jopa valheellisempikin.

Miten voisi olla tuntematta häpeää? Miten ei hävettäisi kaikkia niitä, jotka yhä urputtavat Moskovan ja Kremlin kaikkialletunkeutuvasta läsnäolosta? Eikö todellakaan hävetä niitä, jotka vakuuttavat, että Venäjä ja Putin ovat kaikkeen syypäitä? Väitätte, ettette muka voi itse tehdä mitään. Miten raukkamaista, iljettävää ja julmaa.

Ukrainalaiset, missä te itse olette? Mitä te itse olette? Piilotatte kasvonne naamioiden taa... Siitä tuleekin mieleen toinen juttu.

Miten siinä oikein kävi niin, että suuresta ja kauniista kansastanne valitsitte ne, jotka teitä tällä hetkellä edustavat? Mistä te kaivoitte senkin Turtšinovin, mokoman kalan? Toissa päivään asti en pystynyt olemaan nauramatta kun näin hänet. Itserakas idiootti, joka kaiketi pitää itseään jonkinlaisena machona. Leuaton mies kasvattanut parransängen. Se on minun diagnoosini! Ja kun häntä näytetään sotilasasussa, vieläpä kiikareilla tähyilemässä... Liituraitapuvussaan hän näyttää lähinnä Kummisetä-parodian hahmolta! Mistä ihmeessä te semmoisen löysitte? Mutta viimeisten kolmen päivän aikana en ole enää pystynyt nauramaan hänelle, sillä nyt hän on minulle vain sotarikollinen eikä mitään muuta. Ja mistä te Jatsenjukin löysitte? Entä senkin Nalivajtšenkon? Ja miten niillä kaikilla on niin kamalat nimetkin. Mitättömiä.

Miksi on käynyt niin, että USA:n ja Euroopan ulkopoliittisia elimiä edustavat vain vihaiset, toivottoman rumat, kenenkään rakastamattomat ja tyytymättömät akat? Vaikka kyseessä on sentään näin kauhea ja monimutkainen konflikti? Sekin Psaki, nimi jo kertoo mihin siitä on. Nämä vihaiset tädit hakevat kostoa Ukrainalle ja Venäjälle, he vain pahentavat ja sotkevat asioita... He haluavat kostaa sen, että ukrainalaiset ja venäläiset naiset ovat kauniita ja heitä on paljon.

Se on aina epäoikeudenmukaista, kun koko maailma on samalla puolella, ja juuri niin on nyt tapahtunut. Mitä selvemmäksi se tulee, mitä jyrkemmäksi epäoikeudenmukaisuus käy, sen tyhmemmiltä ja kyvyttömiltä, ennen kaikkea avuttomilta Obama, Merkel ja muut Euroopan tontut vaikuttavat. Ja puolustus sen kun parantaa tahtiaan.

Miten paljon Maidanilla olikaan taitavia, teräviä ja jopa tyylikkäitä, kun siellä oli tiukka rinki ja kun siellä tunnettiin jokapäiväinen painostus. Minäkin olin siellä. Siellä oli upeaa, etevää väkeä. Missä he kaikki ovat nyt? Missä on kollektiivinen luovuus, joka oli välttämätöntä, jotta pystyi tuntemaan arvokkuutensa ja voimansa piirityksessä? Mihin se kaikki oikein valui? Miten kyvyttömästi kaikki menetettiinkään ja miten iljettäviä muotoja syntyikään tilalle.

Miten ihaillen Maidanin väki esittelikään minulle johtajansa ja puhui siitä, miten vahva, fiksu ja viisas hän on. Missä hänen viisautensa nyt on?

Venäjä on tällä hetkellä saarrettuna. Saarrettuna monin tavoin, omaa syytään, omaa tyhmyyttään ja loputtomien ambitioidensa tähden. Mutta sen saartajat ovat hillittömiä ja ajattelemattomia. Näen siellä paljon kyvykkyyttä, terävyyttä ja kaikenlaista muuta kuin pahaa. Tässähän melkein osat vaihtuvat...

Vielä kaksi kuukautta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että kirjoittaisin tällaista.

Haluaisin vielä sanoa, että nationalismi on nationalismia eikä sitä muilla väreillä pysty pois maalaamaan. Ja fasismi on fasismia eikä sitä voi mitenkään puolustella. Ei kerta kaikkiaan mitenkään! Rakkaat ystäväni, miten te annatte hienossa maassanne nyt olla niin paljon aseistautuneita fasisteja? Sillä fasistihan Jaroš on, kuten myös Tjagnibok.

Eikä teidän maallanne ole tällä hetkellä mitään mitä voisi kutsua hallinnoksi. Sillä tämä "hallinto" ei pysty hallitsemaan. Se vihaa kokonaisia alueita ja pelkää kuollakseen nationalisteja ja fasisteja.

Hallintonne pyörii näiden tyyppien kanssa kuin pieru molskihousuissa, eikä tämä väki edes tullut Moskovasta, ei Kreml heitä johda. Jaroš ja Tjagnibok eivät ole Venäjän salaisen palvelun agentteja tai venäläisiä provokaattoreita. Slovjanskin ja Kramatorskin tankit ovat neuvostoliittolaista tuotantoa, mutta eivät ne Venäjän armeijalle kuulu. Tuo Odessan julmuus, se on kunkin odessalaisen omaa julmuutta.

Saa jo riittää Venäjän syyttäminen kaikesta. Katsokaa nyt itseänne! Tunnustakaa, että olette suvereeni maa, epäilkää itse itseänne ja hävetkää. Me Venäjällä olemme eristyksissä, informaatiosaarroksissa. Me aiomme kuitenkin arvokkaasti, ilolla ja ennen kaikkea ilman mitään epäilyksiä juhlia suosikkijuhlaamme voitonpäivää.

Terveisin, Griškovets.

29. huhtikuuta 2014

Kirjallisuus ja luonto (osa 2/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 12–13 | Sergei Zalygin

Mistä on kyse kun puhutaan Tolstoin tyylistä? 1800-luvun aateliskartanoiden asukkaiden elämäntyylistä ja ajatusmaailmasta. Dostojevskin tyyli taas edustaa aatelintonta kaupunkisivistyneistöä. Gogolin tyyli on hyvin monipuolista, mutta Kuolleissa sieluissa kuolleiden sielujen omistajat puhuvat ainoalla heille mahdollisella tyylillä. Pari- kolmekymmentä vuotta Gogolin jälkeen heidän puheenpartensa oli jo erilainen, heitä ei oikeastaan enää edes ollut, koska maaorjuus oli lakkautettu Venäjällä. Tšehovin tyyli heijastaa kaikkialla hänen omaa elämäntyyliään sekä sen ympäristön tyyliä, johon hän kuului: venäläisen ensimmäisen sukupolven ei-perityn intelligentsian.

Poikkeuksia tietysti on, mutta minusta vaikuttaa, että ihmisten elämäntavoista ammentuva tyyli usein heijastaa myös heidän suhdettaan luontoon, sitä miten he näkevät luonnon, tapaa, jolla henkilö osallistuu maailmaan ja luontoon. Katsokaa vain miten erilainen on suhde maailmaan ja sitä kautta luontoon Tolstoilla, Gogolilla, Tšehovilla ja Turgenevilla. Kullakin näistä kirjailijoista tuntuu olleen oma maailmansa, omat värinsä, äänensä, auringonnousunsa ja -laskunsa. Kukin heistä loi omanlaisensa version maailmasta ja luonnosta, sen väreistä, äänistä ja ilmapiiristä. Yhteistä venäläisille klassikoille on kenties vain yksi: niistä puuttuu huoli luonnosta, sen olemassaolon jatkuvuudesta, sen ikuisuudesta ja kaiken kaikkiaan, sen lähes äärettömästä pitkäikäisyydestä.

Niin Turgenevin ja Gontšarovin kuin Puškinin ja Lermontovinkin maisemat ovat tietysti suuria mestarinäytteitä, mutta sittenkin, kun luen heitä niin en voi olla ajattelematta: "Olisipa meillä teidän ongelmanne!"Tämänhetkinen kaino, luoksemääsemättömänoloinen toiveeni on ihailla luontoa ja siirtää rakkautensa, maisemallisen henkensä lukijalle. Se voi jäädä pelkäksi haaveeksi, jos lukijani asuvat Tšernobylin alueella tai entisen Araljärven rannoilla! Eivätkä oikeastaan edes elä, vaan, epäjohdonmukaisesti, ovat olemassa.

Neuvostoajan kirjailijoiden luonto on aivan toisenlainen. Kuvaako Aleksandr Serafimovitš luontoa ylipäätään romaanissa Rautavyöry? Entä Isaak Babel Punaisessa ratsuväessä? Artjom Vesjolyi Verellä huuhdellussa Venäjässä? Olihan toki toisenlaisiakin ilmiöitä, oli Platonov, oli Bulgakov. Juuri yhteiskunnan paradoksaalinen luonnonlakien ulkopuolinen olemassaolo synnytti Andrei Platonovin paradoksaalisen tyylin (sekä Bulgakovin fantasmagorian).

Minusta vaikuttaa siltä, että olennaisinta Platonovin paradoksaalisuudessa on ihmisen uskomaton ja villi väkivalta luontokappaleita ja luontoa kohtaan sellaisenaan, ikään kuin olisimme luonnon ulkopuolisia ja senvastaisia. Mikä vielä voisi olla suuri paradoksi, mistä tällainen olemassaolomme johtuu? Romaanin Monttu ja erityisesti Tševengurin uudelleenlukeminen vakuuttaa yhä uudelleen tästä. Kirjoittaahan Platonov "luontoihmisistä", sellaisista kuin Fro, Ivanov tai Lumoutunut ihminen, aivan erilaiseen tyyliin. Mutta hekin ovat tuomittuja.

Entäpä sitten Prišvin tai Sokolov-Mikitov. He pakenivat tätä väkivaltaa ja luontoon kohdistuvaa mielivaltaa vielä suojeltuihin metsiin ja siellä, metsän hiljaisuudessa, he halusivat yhdessä tämän hiljaisuuden kanssa kuolla. He halusivat jakaa kohtalonsa luonnon kanssa. Rajoittamattomat ja itsekkäät toimet luonnossa, kokeet luonnon kustannuksella olivat heille vieraita. Kyllähän mestari, aito työläisihminen, aina tietää ja tuntee mitä hän pystyy tekemään ja mitä hänen pitää tehdä sekä mitä hän ei voi tai ei saa tehdä. Hän tietää, että hänen työllään on rajat. Hän erottaa helposti hyödyllisen työn hyödyttömästä ja tuhoavasta. Saman lailla työn ymmärtäminen eroaa myös toiminnasta.

Luonto on harmoninen, sitä ei käy kiistäminen. Harmonisuutensa ansiosta se on ylipäätään olemassa. Mutta emme tahdo tajuta, että harmonia on myös rajoitusten taidetta, kaiken turhan syrjäänheittämisen taidetta, kaiken päin mäntyä menneen, kaiken sen, joka on nyt tai tulevaisuudessa esteenä elämän jatkumiselle maapallolla.

Emme myöskään halua ymmärtää, että maanpäällinen elämä on rajallinen, että tämän maailman ihminen on rajallinen. Kun puhumme moittien tai jopa halveksuen rajallisesta ihmisestä, emme aavista sanovamme suoran totuuden, sillä rajallisia me todellakin olemme. Kirjallisuus yrittää yhtä täysin turhaan avata uudenlaista henkilökuvaa. Kaikki olemassaolevat ihmisluonteen piirteet on jo avattu, sillä niitäkin on vain rajallinen määrä.

Seuraavaksi teen pienen hypyn maantieteeseen.

Kun Kolumbus, Cook, Magalhães ja tuhannet muut vähemmän menestykselliset ja siksi meille tuntemattomat tutkimusretkeilijät purjehtivat (on erittäin tärkeää huomata, että heitä kuljetti luonnonvoima — tuuli) valtamerillä, he pyrkivät löytämään jotain aidosti uutta. Kukin heistä luotti omaan menestykseensä ja intuitioonsa. Muita takeita heillä ei ollut, ei ollut ohjelmia, suunnitelmia tai aikarajoja. Kukaan heistä ei tiennyt milloin palaa kotiin tai palaako milloinkaan. Siinä oli kyseessä löytöretkeily sanan varsinaisessa merkityksessä. Meidän aikanamme maantieteelliset kartat ovat jo valmiita, ja löytöretkeilijöiden paikan ovat ottaneet tutkijat, joita voisi oikeastaan paremminkin kutsua tarkentajiksi. Heidän reittinsä ja ohjelmansa ovat kaukaa edeltä suunnitellut, ehkä vaikkapa vuosi ennen itse matkan alkamista. Avaruudessa ollessaan he tietävät montako minuuttia maapallon kiertäminen kestää, tai jos he lentävät kuuhun tai Marsiin, kuinka kauan perille pääseminen vielä kestää.

Sivistys on ylipäätään muuttanut matkustamisen urheiluksi ja turismiksi. Matkailija ampaisi uusille reiteille nähdäkseen jotain, jos ei nyt ensimmäisenä, niin ainakin yhtenä ensimmäisistä. Turistia taas ajaa kateus: miten voi olla, että sadat miljoonat ovat nähneet Pariisin, mutta minä en? Törkeää! Miljoonat ovat lipuneet Magalhãesinsalmin läpi, mutta minä en? Törkeää sekin!

Jos merkittävimmät maantieteelliset löydöt on tehty tuulen avulla, niin ihmisen ja ihmisluonteen löytöjen tärkeimpänä työkaluna on ollut sulkakynä.

Renessanssitaide ei sattumalta osunut suurten löytöretkien aikaan. Näyttäisi siltä, että ihminen pystyi löytämään itsensä samalla kun hän löysi maailman. Kun toinen tuli valmiiksi, tuli toinenkin.

Toistan vielä, että löytäminen saatiin valmiiksi, mutta kirjallisuus ei kuitenkaan ole siihen tahtonut uskoa. Ei varsinkaan suhteessa itseensä, ei varsinkaan  jatkuvasti "ajankohtainen" neuvostokirjallisuus, suurelta osin ei sosialistinen realismikaan. Mutta uskoa pitäisi, todellisuus pakottaa.

Voisi kysyä, mitä uusia ominaisuuksia kirjallisuus ja tiede ovat viimeisen tuhannen vuoden aikana avanneet ihmisessä? Ei todellakaan mitään. Hyvä ja paha, rehellisyys ja petturuus, pelkuruus ja urheus, heikkous ja vahvuus, kyky rakastaa ja vihata, kaikki nämä ovat olleet tunnettuja jo aikojen alusta asti. Jo muinaiset taiteilijat ovat myyttien muodossa kertoneet niistä selkeästi ja taitavasti.

Myytit olivat innostuksen lähteenä vaikkapa Shakespearen tuotannossa, mutta Venäjällä niiden vaikutus näkyi ensinnä pyhien elämäkerroissa. Sen jälkeen mielestäni Gogolin tuotannossa. Gogol sai lähes valmiiksi ihmisominaisuuksien taulun, vähän samaan tapaan kuin Mendelejev alkuaineiden jaksollisen järjestelmän. Eikö Kuolleita sieluja muka voi rinnastaa tähän? Minusta tuntuu, että jopa Akaki Akakijevitš Bašmatškinin taustalla on myytti. Dostojevski puolestaan saattoi Gogolin työn loppuun. Hänen hahmonsa, kuten Stavrogin, Karamazovin veljekset ja munkkivanhus Zosima vahvistavat tämän.

Ihmisluonteella oli venäläiselle kirjallisuudelle ylipäätään yleisempi tyyppijärjestelmällinen merkitys. Tämä merkitsee sitä, että Tšehov kertoi tuotannossaan niiden luonteenpiirteiden ryhmien ominaisuuksista, joihin hän itse kuului, joihin kuuluivat Jelpatevski, Boborykin ja Levitan. Heidäthän hän näki ensisijaisiksi lukijoikseen ja kirjoitti siis ennen muuta heille. Tšehovin aikaan Venäjällä oli paljon tšehoveita. Toinen juttu on se, että vain yhdestä heistä tuli kuuluisa sanataiteilija. Kyllähän Puškininkin ympärillä oli monia puškineita, hyvin huomattavia kirjallisuushistorian kannalta, mutta merkittävästi häntä lahjattomampia. Ihmisluonteet ja niille tyypilliset ryhmät muodostivat myös sen yhteiskunnan, jossa he vaikuttivat toisiinsa, oppivat tuntemaan toisensa ja rikastuivat sen myötä henkisesti sekä muodostivat eliitin. Ilman tällaisia tyypiteltyjä ryhmiä yhteiskunta lakkaisi olemasta yhteiskunta ja muuttuisi väkijoukoksi, joka hyvin helposti omaksuisi yleisiä ja siten primitiivisiä ajatuksia. Ja huom.: yhteiskunta ja väkijoukko ovat kaukana toisistaan, ne syntyvätkin ihan eri tavoin. Yhteiskunta on evoluution tulos, voisi jopa sanoa, kulttuurisen evoluution. Se voi muuttua väkijoukoksi vain vallankumouksen kautta. Väkijoukkohan on yhtä, ja yhtenäisyyteen ei kuulu harmonia, sillä se ei sellaista tarvitse.


14. huhtikuuta 2014

Ei saa taipua, ei saa antautua valheelle

Venäjän intelligentsian sodanvastainen julistus:

Lähde: Novaja gazeta <http://www.novayagazeta.ru/blogs/273/62686.html>

13.3.2014

Ei ole ensimmäinen kerta Venäjän historiassa, kun hallituksen aggressiivisen ja imperialistisen politiikan vastustajat leimataan tappiomielialan lietsojiksi ja kansanvihollisiksi. Ei ole ensimmäinen kerta, kun alamaisten uskollisuutta arvostetaan enemmän kuin kansalaisvapauksia. Krimin tapahtumat etenevät vauhdilla, ja vaikka verenvuodatusta ei nähtäisikään, ovat ne häpeä Venäjälle sekä hätätilanne molempien maiden kansoille. Toiveet järjen äänen kuulumisesta käyvät yhä vähäisemmiksi. Siksi on sitäkin häpeällisempää pysyä vaiti ja seistä passiivisesti syrjässä. Me, jotka emme kutsu itseämme kulttuurin tai tieteen vaikuttajiksi vaan yksinkertaisesti Venäjän älymystön edustajiksi, työskentelemme kukin omilla aloillamme ja julistamme:

Me vastustamme toisen valtion alueelle tunkeutumista.

Me vastustamme sotaa Ukrainaa sekä vihamielisiä toimia kansainvälistä yhteisöä vastaan.

Solidaarisuutemme on niiden puolella, jotka eivät taivu eivätkä antaudu valheelle.

Allekirjoittaa voi Venäjän PEN-keskuksen Facebook-sivulla (täysi lista).
  • Ljudmila Ulitskaja, kirjailija
  • Sergei Gandlevski, runoilija
  • Grigori Tšhartišvili, kirjailija
  • Juri Ševtšuk, muusikko
  • Boris Grebenštšikov, muusikko
  • Vladimir Mirzojev, ohjaaja
  • Olga Sedakova, runoilija
  • Andrei Smirnov, elokuvaohjaaja
  • Irina Prohorova, kustantaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja
  • Andrei Zvjagintsev, elokuvaohjaaja
  • Veronika Dolina, kirjoittaja
  • Dmitri Travin, taloustieteilijä
  • Mihail Gelfand, biologi
  • Dmitri Krymov, ohjaaja
  • Valeri Garkalin, näyttelijä
  • Juri Ryžov, Venäjän tiedeakatemian akateemikko
  • Aleksei Simonov, kirjailija, elokuvaohjaaja, ihmisoikeusaktivisti
  • Oksana Mysina, näyttelijä
  • Aleksandr Arhangelski, kirjailija
  • Boris Dubin, sosiologi, kolumnisti, kääntäjä
  • Sergei Nekljudov, folkloristi, idäntutkija
  • Jevgeni Ass, arkkitehti
  • Natalja Ivanova, kirjallisuustieteilijä, kriitikko, kolumnisti
  • Juri Bogomolov, elokuvakriitikko
  • Andrei Tsaturjan, biofyysikko
  • Marietta Tšudakova, kirjailija, kirjallisuushistorioitsija
  • Lev Rubinštein, runoilija, kolumnisti, esseisti
  • Sergei Parhomenko, journalisti, kustantaja
  • Askold Ivantšik, historioitsija, Venäjän tiedeakatemian jäsen
  • Arseni Roginski, historioitsija, ihmisoikeusaktivisti, yhteiskunnallinen vaikuttaja
  • Aleksandr Ilitševski, kirjailija
  • Olga Kutškina, kirjailija, journalisti
  • Irina Petrovskaja, journalisti
  • Natalja Mavlevitš, kääntäjä
  • Vitali Manski, dokumentaristi
  • Boris Šterm, fyysikko
  • Aleksei Oskolski, biologi
  • Pavel Tšebotarjov, matemaatikko
  • Jevgeni Sidorov, kriitikko, kirjallisuustieteilijä, yhteiskunnallinen vaikuttaja
  • Aleksei Devotšenko, näyttelijä
  • Tamara Eidelman, Venäjän federaation ansioitunut opettaja
  • Mihail Jampolski, filosofi, kulttuurintutkija
  • Andrei Desnitski, raamatuntutkija
  • Sergei Stratanovski, runoilija
  • Nina Katerli, kirjailija
  • Ilja Štemler, kirjailija
  • Marietta Turjan, filosofian tohtori
  • Irina Levinskaja, historioitsija
  • Natalija Sokolovskaja, kirjailija
  • Jelena Tšisova, kirjailija
  • Andrei Bondarenko, taiteilija, muotoilija
  • Valeri Nikolaev, kääntäjä
  • Irina Jasina, journalisti
  • Pavel Finn, elokuvakäsikirjoittaja
  • Jevgeni Jermolin, kirjallisuuskriitikko
  • Irina Staf, filologi, kääntäjä
  • Irina Levontina, lingvisti
  • Anatoli Golubovski, historioitsija, sosiologi
  • Viktor Matizen, elokuvakriitikko
  • Marija Stepanova, runoilija
  • Gleb Morjov, journalisti, filologi
  • Anton Nosik, lenta.ru:n ja gazeta.ru:n perustaja
  • Varvara Gornostajeva, kustantaja
  • Ilja Kukulin, filologi, kulttuurihistorian tutkija
  • Marija Rybakova, kirjailija
  • Ksenija Larina, journalisti
  • Anton Dolin, elokuvakriitikko
  • Sergei Zenkin, filologi, aatehistorian tutkija, kääntäjä
  • Larisa Miller, runoilija
  • Nikita Sokolov, historioitsija
  • Alla Ševelkina, journalisti
  • Irina Sedakova, filologi
  • Tihon Dzjadko, journalisti
  • Galina Jelševskaja, taiteentutkija
  • Jevgeni Lungin, ohjaaja
  • Mihail Rudnitski, kääntäjä, kriitikko
  • Natalja Gromova, kirjallisuudenhistorian tutkija, kirjailija
  • Mark Lipovetski, kirjallisuudentutkija, kriitikko
  • Mihail Davydov, historioitsija
  • Konstantin Azadovski, kulttuurihistorian tutkija
  • Dina Magomedova, filologi
  • Mihail Jasnov, runoilija, kääntäjä
  • Aleksei Motorov, kirjailija
  • Natalja Nusinova, elokuvantutkija, kirjailija
  • Jevgeni Solonovitš, kääntäjä
  • Irina Balahonova, kustantaja
  • Olga Varšaver, runoilija, kääntäjä
  • Denis Dragunski, kirjailija, journalisti
  • Marija Majofis, kulttuurihistoriantutkija
  • Jelena Gurevitš, filologi
  • Pjotr Arkadjev, filologi
  • Maksim Osipov, lääkäri, kirjailija
  • Mihail Kritšman, kuvaaja
  • Ilja Ovtšinnikov, musiikkikriitikko
  • Ljudmila Telen, journalisti
  • Mihail Ševeljov, journalisti
  • Vera Miltšina, kääntäjä, kirjallisuushistoriantutkija
  • Boris Kats, musiikkitieteilijä
  • Viktor Prasolov, matemaatikko
  • Eleonora Sokolova, teatterihistoriantutkija
  • Anna Narinskaja, journalisti
  • Vladimir Novohatko, kirjoittaja, toimittaja
  • Fjodor Uspenski, filologi, Venäjän tiedeakatemian slavisti-instituutin varajohtaja
  • Grigori Kružkov, runoilija, kääntäjä
  • Mark Pevzner, psykologi
  • Arina Borodina, journalisti
  • Tatjana Štšerbina, runoilija, esseisti
  • Mihail Kalužski, journalisti, teatterikuraattori
  • Jelena Jakovitš, dokumentaristi
  • Leonid Bahnov, kirjoittaja
  • Viktoria Ivleva, journalisti, valokuvaaja
  • Natalja Perova, toimittaja, kustantaja
  • Aleksandr Badhen, psykoterapeutti
  • Asja Štein, yliopisto-opettaja
  • Anatoli Žuravljov, filologi
  • Marina Višnevetskaja, prosaisti, käsikirjoittaja
  • Jekaterina Pospelova, oopperaohjaaja
  • Marina Boroditskaja, runoilija, kääntäjä
  • Natalja Tumaškova, psykologi
  • Jelena Gorbova, lingvisti
  • Savva Mihejev, historioitsija
  • Gleb Lozinski, psykologi
  • Roman Krivko, filologi
  • Jelena Novikova, psykologi, yrittäjä
  • Ksenija Staroselskaja, kääntäjä
  • Anna Varga, psykologi
  • Aleksei Ivanov, geologi
  • David Šusterman, liikkeenjohdon konsultti
  • Semjon Šešenin, Venäjän tiedeakatemian kielitieteiden nuorempi tutkija
  • Anton Tunin, Venäjän tiedeakatemian slavologian väliaikainen työntekijä
  • Olga Drobot, kääntäjä
  • Marija Soloveitšik, psykologi
  • Irina Golovinskaja, journalisti
  • Sergei Ivanov, historioitsija
  • Jevgenia Abeljuk, filologi, Venäjän federaation ansioitunut opettaja
  • Raisa Rozina, filologi
  • Jelena Efros, journalisti
  • Marina Tokareva, kriitikko, journalisti
  • Vladimir Vasiljev, liikeyrityksen työntekijä
  • Inna Haritonova, toimittaja
  • Ljubov Summ, kääntäjä
  • Aleksandr Livergant, kääntäjä
  • Marija Remizova, kriitikko
  • Marina Bobrik, filologi
  • Nikita Vvedenskaja, matemaatikko
  • Andrei Makarevitš, muusikko
  • Aleksandr Kutikov, muusikko
  • Anton Tšernin, journalisti
  • Marija Endel, internet-toimittaja
  • Anna Šibarova, filologi, yliopisto-opettaja
  • Boris Masterov, psykologi, yrityskonsultti
  • Irina Makarova, opettaja
  • Tatjana Semaško, journalisti
  • Olga Butkova, kuvataiteilija
  • Ksenija Mitrohina, filologi
  • Dmitri Kalugin, filologi
  • Irina Lesskis, psykologi
  • Irina Ševelenko, kirjallisuushistoriantutkija
  • Rinat Biktašev, kapellimestari, yliopisto-opettaja
  • Anton Dubin, toimittaja, journalisti
  • Asja Bubnova, psykologi
  • Nijaz Iglamov, teatterikriitikko
  • Maija Kutšerskaja, kirjailija
  • Marija Anninskaja, yliopisto-opettaja, kääntäjä
  • Jelena Šumilova, toimittaja
  • Ilja Smirnov, idäntutkija
  • Jelena Djakonova, idäntutkija
  • Valeri Semenovski, näytelmäkirjailija
  • Marina Šemahanskaja, restauroitsija
  • Juri Albert, taiteilija
  • Aleksandra Obuhova, taidehistorioitsija
  • Nikita Aleksejev, taiteilija
  • Vadim Zaharov, taiteilija
  • Tatjana Tšernyševa, kääntäjä, toimittaja
  • Ivan Tšuikov, taiteilija
  • Galina Malik, taiteilija
  • Jevgenija Tšuikova, taiteilija
  • Marija Porudominskaja, toimittaja
  • Larisa Rezun-Zvezdotšetova, taiteilija
  • Smuil Lurje, kirjailija, kirjallisuushistoriantutkija.

19. maaliskuuta 2014

Venäjän federaation presidentin puhe 18.3.2014

Vladimir Putin piti Kremlissä puheen duuman kansanedustajille, liittoneuvoston jäsenille, Venäjän alueiden johtajille ja kansalaisjärjestöjen edustajille.

Lähde: Venäjän presidentti, <http://www.kremlin.ru/news/20603>

18.3.2014 klo 15.50 | Vladimir Putin

Hyvät liittoneuvoston jäsenet ja duuman kansanedustajat. Hyvät Krimin tasavallan ja Sevastopolin edustajat, jotka ovat nyt täällä, meidän joukossamme, Venäjän kansalaisten keskuudessa. Hyvät Krimin ja Sevastopolin asukkaat.

Hyvät ystävät, olemme tänään kerääntyneet käsittelemään asiaa, jolla on elintärkeä ja historiallinen merkitys meille kaikille. 16.3. pidettiin Krimillä kansanäänestys, joka järjestettiin täysin demokraattisen järjestyksen mukaisesti kansainvälisen oikeuden normeja noudattaen.

Äänestykseen osallistui yli 82 prosenttia äänioikeutetuista. Yli 96 prosenttia ilmaisi toiveensa jälleenliittymisestä Venäjään. Luvut puhuvat puolestaan.

Ymmärtääkseen, miksi tällaiseen tulokseen on päädytty, riittää kun tuntee Krimin historian, Venäjän merkityksen Krimille sekä Krimin merkityksen Venäjälle.

Krim on täynnä yhteistä historiaamme ja ylpeyttämme. Siellä on muinainen Khersonesos, jossa pyhä Vladimir otti kasteen. Hänen kääntymisensä ortodoksisuuteen määritti Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän yhteisen kulttuurin, arvomaailman ja sivilisaation perustan. Krimillä ovat myös niiden venäläisten sotilaiden haudat, jotka sankarillisesti toivat Krimin vuonna 1783 Venäjän valtakunnan osaksi. Krimillä on Sevastopolin legendaarinen linnoituskaupunki ja Venäjän Mustanmeren-laivaston koti. Krimiä ovat myös Balaklava ja Kertš, Malahovin vuoden 1855 sekä Sapun-goran toisen maailmansodan aikainen taistelutanner. Kaikki nämä paikat ovat meille pyhiä, ne symboloivat venäläistä sotavoimaa ja verratonta urheutta.

Krim on myös ainutlaatuinen kansojen kulttuurien ja perinteiden yhdistelmä. Siinä mielessä se muistuttaa kovasti suurta Venäjää, josta ei vuosisatojen saatossa ole kadonnut yksikään kansa. Venäläiset, ukrainalaiset, Krimin tataarit ja muut kansat ovat eläneet toistensa rinnalla Krimillä säilyttäen omaperäisyytensä, perinteensä, kielensä ja uskonsa.

Tällä hetkellä 2,2 miljoonasta Krimin niemimaan asukkaasta lähes puolitoista miljoonaa on venäläisiä, 350 000 on pääasiassa venäjää äidinkielenään puhuvia ukrainalaisia ja n. 290–300 000 on Krimin tataareja, joista heistäkin, kuten kansanäänestys osoitti, merkittävä osa suuntautuu Venäjään.

Kyllä, oli aikakausi, jolloin Krimin tataareja, kuten monia muitakin Neuvostoliiton kansoja, kohdeltiin räikeän epäoikeudenmukaisesti. Huomautan, että tästä sorrosta kärsivät silloin miljoonat eri kansoihin kuuluvat ihmiset, ennen kaikkea venäläiset. Krimin tataarit palasivat mailleen. Mielestäni pitäisi tehdä kaikki välttämättömät poliittiset ja lainsäädännölliset päätökset, jotta Krimin tataarien oikeudet ja maine palautettaisiin.

Suhtaudumme kunnioituksella kaikkiin Krimillä asuviin kansallisuuksiin. Se on heidän yhteinen kotinsa, heidän pikku kotimaansa, ja olisi oikein, jos Krimillä olisi kolme tasavertaista virallista kieltä: venäjä, ukraina ja krimintataari. Olen varma, että krimiläiset tukevat tätä näkemystä.

Hyvät kollegat. Ihmisten sydämissä ja mielissä Krim on aina ollut ja on yhä erottamaton osa Venäjää. Tämä totuudelle ja oikeudenmukaisuudelle perustuva vakaumus on horjumattomasti siirtynyt sukupolvelta toiselle, aikakaudelta toiselle, huolimatta dramaattisista tapahtumista, joita maamme on joutunut 1900-luvun aikana kokemaan.

Vallankumouksen jälkeen bolševikit, Jumala olkoon heidän tuomarinsa, lukuisista syistä johtuen liittivät Ukrainan neuvostotasavaltaan merkittäviä historiallisesti etelävenäläisiä alueita. Se tehtiin piittamatta asukkaiden kansallisesta jakaumasta, ja tänään tuo alue on Kaakkois-Ukraina. Lopulta vuonna 1954 tehtiin päätös liittää tuohon alueeseen Krimin alue sekä Sevastopolin kaupunki, joka tuolloin oli Neuvostoliiton alainen. Aloitteen teki itse NKP:n pääsihteeri Nikita Hruštšov. Hänen tavoitteenaan oli voittaa Ukrainan nomenklatuuran tuki tai sovittaa Ukrainaan kohdistetut 1930-luvun sortotoimet. On historioitsijoiden asia tutkia päätöksen perimmäisiä syitä.

Tässä ja nyt meitä kiinnostaa kuitenkin se, että tuo päätös ilmiselvästi oli silloistenkin perustuslaillisten normien vastainen. Se syntyi kulissien takana. Totalitaarisen hallinnon alla ei Krimin ja Sevastopolin asukkaiden mielipidettä luonnollisestikaan kysytty. Heille asia oli ilmoitusluonteinen. Ihmiset tietysti silloinkin ihmettelivät minkä kumman takia Krim nyt yhtäkkiä Ukrainalle siirrettiin. Mutta, kuten varmasti kaikki ymmärrämme, oleellista tässä oli se, että asiaan suhtauduttiin pelkkänä muodollisuutena. Kuuluivathan sekä Venäjä että Ukraina samaan valtioon. Silloin ei kukaan osannut kuvitellakaan, että Ukraina ja Venäjä voisivat joskus olla kaksi eri valtiota. Mutta niin siinä kävi.

Mahdottomasta tuli valitettavasti todellisuutta. Neuvostoliitto hajosi. Tapahtumat etenivät sellaisella vauhdilla, että harva ymmärsi koko tapahtumaketjun dramatiikkaa ja seurauksia. Monet niin Ukrainassa kuin Venäjälläkin toivoivat, että uusi Itsenäisten valtioiden yhteisö muodostuisi uudeksi yhteiseksi valtioksi. Luvattiinhan heille niin yhteistä valuuttaa ja yhteistä talousaluetta kuin yhteisiä puolustusvoimiakin. Ne jäivät kuitenkin pelkiksi lupauksiksi eikä yhteistä valtiota koskaan syntynyt. Ja kun Krim yhtäkkiä olikin päätynyt toisen valtion osaksi, tunsi Venäjä itsensä ei ainoastaan ryöstetyksi vaan tyhjiin puhdistetuksi.

Samaan hengenvetoon on avoimesti myönnettävä, että Venäjä itse myötävaikutti Neuvostoliiton hajoamiseen johtamalla osavaltioiden itsenäistymiskehitystä. Neuvostoliiton hajoamisen melskeissä unohtui niin Krim kuin Mustanmeren-laivaston päätukikohta, Sevastopol. Miljoonat venäläiset menivät nukkumaan yhdessä maassa, mutta heräsivät ulkomailla. Yön yli heistä oli tullut lukuisten entisten neuvostotasavaltojen kansallisia vähemmistöjä. Venäjän kansasta tuli yksi kaikkein levinneimmistä, ellei jopa levinnein kansa maailmassa.

Nyt monen vuoden jälkeen, aivan äskettäin, olen kuullut krimiläisten puhuvan siitä, miten heidät silloin vuonna 1991 heitettiin puolelta toiselle kuin perunasäkki. Tähän on vaikea olla yhtymättä. Entä Venäjän valtio? Niin, entä Venäjä? Se kumarsi nöyrästi ja hyväksyi tämän loukkauksen. Maamme oli silloin niin vaikeassa tilassa, että sillä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia puolustaa intressejään. Mutta ihmiset eivät voineet nöyrtyä tähän huutavaan historialliseen vääryyteen. Kaikki nämä vuodet kansalaiset ja monet yhteiskunnalliset toimijat ovat monet kerrat nostaneet tämän aiheen esiin ja puhuneet sen puolesta, että Krim on historiallisesti venäläistä maata ja Sevastopol venäläinen kaupunki. Olemme koko ajan ymmärtäneet tämän, tunteneet sen sydämissämme ja sieluissamme, mutta on ollut pakko hyväksyä uudet realiteetit ja rakentaa hyviä naapurussuhteita itsenäiseen Ukrainaan uudelta pohjalta. Suhteet Ukrainaan, Ukrainan veljeskansaan, ovat olleet, ovat yhä ja tulevat aina olemaan meille kaikkein tärkeimmät. Ne ovat avainasemassa, siitä ei ole epäilystäkään.

Haluan kertoa teille yksityiskohtia 2000-luvun alun neuvotteluista, nyt niistä jo voi avoimesti puhua. Silloin Ukrainan presidentti Kutšma pyysi minua nopeuttamaan Venäjän ja Ukrainan välisen rajan määrittämistä. Tuohon aikaan prosessi oli käytännöllisesti katsoen seis. Venäjä oli tavallaan tunnustanut Krimin osaksi Ukrainaa, mutta neuvottelut rajan vahvistamisesta eivät edenneet. Vaikka ymmärsin prosessiin liittyvät ongelmat, pyysin kuitenkin heti venäläisiä viranomaisia käynnistämään työn rajalinjan määrittämiseksi, jotta kaikille kävisi selväksi, että olemme sopineet rajoista ja siten olemme sekä faktisesti että juridisesti tunnustaneet Krimin ukrainalaiseksi alueeksi. Keskustelu asian ympärillä voisi päättyä siihen.

Emme kääntyneet Ukrainan puoleen ainoastaan Krimin suhteen, vaan myös vaikeamman kysymyksen koskien Asovanmeren ja Kertšinsalmen merirajaa. Mistä silloin lähdimme? Siitä, että hyvät suhteet Ukrainaan ovat meille kaikkein tärkeimmät eivätkä ne saa jäädä alueristiriitojen vangiksi. Oletimme kuitenkin myös, että Ukraina pysyy hyvänä naapurinamme, että venäläiset ja venäjänkieliset Ukrainan asukkaat, erityisesti maan kaakkoisosissa ja Krimillä, saavat elää ystävällismielisessä ja demokraattisessa sivistysvaltiossa, joka puolustaisi oikeuksiaan kansainvälisen oikeuden edellyttämällä tavalla.

Toisin kuitenkin kävi. Kerta toisensa jälkeen käytiin venäläisen historiallisen muiston kimppuun, jopa venäjän kielen, ja venäläisiä yritettiin väkisin assimiloida. Venäläiset kärsivät tietysti myös kaikkien muiden Ukrainan kansalaisten mukana jatkuvasta poliittisesta ja valtiollisesta kriisistä, joka on jatkunut maassa jo yli 20 vuoden ajan.

Ymmärrän, miksi Ukrainan kansa on hakenut muutosta. Itsenäisyyden vuosiensa aikana se on saanut tarpeekseen maan johdosta. Presidentit, pääministerit ja parlamentaarikot ovat tulleet ja menneet, mutta heidän suhtautumisensa maahan ja sen kansaan ei ole muuttunut. He ovat lypsäneet Ukrainaa, taistelleet keskenään vallasta, rahasta ja omaisuuksista. Paljonkaan heitä ei ole kiinnostanut miten tavalliset ihmiset elävät tai miksi miljoonat Ukrainan kansalaiset ovat halunneet pois maasta ja muuttaneet muualle toimeentulon perässä. Pelkästään Venäjällä heitä on viimeisen vuoden aikana työskennellyt lähes 3 miljoonaa. Joidenkin arvioiden mukaan heidän ansionsa Venäjällä vuoden 2013 aikana ovat olleet yli 20 miljardia dollaria, mikä on noin 12 % Ukrainan bruttokansantuotteesta.

Toistan vielä, että ymmärrän hyvin niitä, jotka kerääntyivät rauhanomaiseen mielenosoitukseen Maidanille vastustamaan korruptiota, tehotonta valtionjohtoa ja köyhyyttä. Oikeudet rauhanomaisiin mielenosoituksiin, demokraattisiin käytäntöihin ja vaaleihin ovat olemassa juuri siksi, että hallitsijat, jotka eivät tyydytä kansaa, voidaan vaihtaa. Mutta niillä, jotka olivat Ukrainan viimeisimpien tapahtumien takana, oli toisenlaiset tavoitteet: he valmistelivat jälleen uutta vallankaappausta, vallan anastusta keinoista välittämättä. He turvautuivat terroriin, murhiin ja vainoihin. Tämän vallankaappauksen arkkitehteinä toimivat nationalistit, uusnatsit, russofobit ja antisemiitit. Juuri he johtavat tällä hetkellä Ukrainaa.

Ensi töikseen tämä niin sanottu hallitus otti esiin pahamaineisen lakiehdotuksen kielipolitiikan uudistuksesta, joka oli suora hyökkäys kansallisten vähemmistöjen oikeuksia kohtaan. Näiden niin kutsuttujen poliitikoiden ulkomaiset sponsorit panivat nykyisen "hallinnon" heti ojennukseen. Nämä ulkomaiset mentorit ovat sentään fiksuja, se on myönnettävä. He ymmärtävät mihin johtavat yritykset rakentaa etnisesti puhdas ukrainalainen valtio. Lakiehdotus vedettiin pois ja työnnettiin syrjään, mutta selvästi vain toistaiseksi. Sen olemassaolosta ei enää edes puhuta, ihmismielen lyhyeen muistiin ilmeisesti luottaen. Mutta kaikille ehti tulla jo selväksi mihin nämä Banderan, tuon Hitlerin toisen maailmansodan aikaisen kätyrin, ideologiset perilliset pyrkivät.

Selvää on myös se, että Ukrainassa ei tällä hetkellä ole laillista vallanpitäjää, ei ole ketään kenen kanssa neuvotella. Monet valtionelimet ovat huijarien anastamia, sitä paitsi eivät he maata mitenkään edes hallitse. He itse ovat usein itse radikaalien vallassa, mitä haluan erityisesti painottaa. Päästäkseen joidenkin nykyhallituksen ministerien vastaanotolle pitää jopa anoa lupaa Maidanin taistelijoilta. Tämä ei ole vitsi vaan tämänhetkistä todellisuutta.

Niitä, jotka vastustivat vallankaappausta, alettiin heti uhata vainolla ja rangaistuksilla. Ensimmäisenä listalla oli tietysti venäjänkielinen Krim. Tässä yhteydessä Krimin ja Sevastopolin asukkaat kääntyivät Venäjän puoleen pyytäen puolustamaan heidän oikeuksiaan ja henkeään, jotta pystyttäisiin estämään se, mikä tapahtui ja juuri nyt tapahtuu Kiovassa, Donetskissa ja Harkovassa sekä joillakin muilla Ukrainan alueilla.

Emme tietenkään voineet kieltäytyä tästä pyynnöstä. Emme voineet jättää Krimiä ja sen väkeä pulaan, se olisi ollut petturuutta.

Ennen kaikkea meidän piti auttaa krimiläisiä luomaan olosuhteet rauhalliselle, vapaalle tahdonilmaisulle, niin että he voisivat ensimmäistä kertaa historiassaan itse määrittää tulevaisuutensa. Vaan mitäpä kuulemmekaan nyt länsieurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kollegoidemme puhuvan? He sanovat, että rikomme kansainvälistä oikeutta. No, onhan se hyvä, että he sentään viimein muistavat, että on olemassa sellainen asia kuin kansainvälinen oikeus. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Toiseksi, ja tämä on tärkeää: mitä me muka rikomme? Totta, Venäjän federaation presidentti sai parlamentin ylähuoneelta luvan käyttää aseellista voimaa Ukrainassa. Sitä voimaa ei kuitenkaan toistaiseksi ole varsinaisesti käytetty. Venäjän sotavoimat eivät ole menneet Krimille, ne ovat siellä jo olleet kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Totta, veimme sinne lisävoimia, mutta emme kuitenkaan ole ylittäneet Krimin armeijallemme määriteltyä ylärajaa, 25 000 sotilasta, siihen ei yksinkertaisesti ole ollut tarvetta. Haluan painottaa tätä niin, ettei asiasta jää kenellekään epäselvyyttä.

Kun Krimin korkein neuvosto julistautui itsenäiseksi ja päätti järjestää kansanäänestyksen, se viittasi Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjaan, jossa puhutaan kansojen itsemääräämisoikeudesta. Tässä kohtaa haluaisin muistuttaa, että Ukraina toimi täsmälleen samoin, lähes kirjamelleen samoin, kun se irtautui Neuvostoliitosta. Ukraina itse käytti tätä oikeutta, miksei se salli sitä Krimille?

Sen lisäksi Krimin hallinto viittasi hyvin tunnettuun Kosovon tapaukseen, ennakkotapaukseen, jonka läntiset kumppanimme järjestivät itse täysin Krimiä vastaavassa tilanteessa. He tunnustivat Kosovon irtautumisen Serbiasta lailliseksi todistaen siten kaikille, että valtion keskushallinnolta ei vaadita minkäänlaista lupaa yksipuoliseen itsenäisyysjulistukseen. Kansainvälinen tuomioistuin hyväksyi tämän YK:n peruskirjan ensimmäisen luvun toisen artiklan nojalla ja antoi 22.7.2010 seuraavan päätöksen: "Turvallisuusneuvoston käytännöistä ei seuraa minkäänlaista yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen kieltoa. Yleinen kansainvälinen oikeus ei tunne minkäänlaista itsenäisyysjulistustenvastaista kieltoa." Selvää kuin pläkki, kuten sanonta kuuluu.

En mielelläni turvaudu lainauksiin, mutta en voi olla viittaamatta vielä yhteen viralliseen dokumenttiin, tällä kertaa kyse on Yhdysvaltojen 17.4.2009 kirjaamasta muistiosta, joka lähetettiin samaiselle Kansainväliselle tuomioistuimelle Kosovon tilanteeseen liittyen. Siteeraan jälleen: "Itsenäisyysjulistukset voivat rikkoa, ja usein rikkovatkin, maan sisäistä lainsäädäntöä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne rikkoisivat kansainvälistä lakia." Tämän he kirjoittivat itse ja toitottivat sen kaikelle maailmalle, taivuttivat kaikki puolelleen, ja nyt ovat niin vihaisia. Mistä? Krimiläiset toimethan sopivat täysin näihin, sanoisinko, ohjeisiin. Miksihän ihmeessä se, mikä sallittiin albaaneille Kosovossa (ja suhtaudumme heihin kunnioituksella), kielletään venäläisiltä, ukrainalaisilta ja Krimin tataareilta Krimillä. Taas kerran nousee kysymys, miksi?

Yhdysvallat ja Eurooppa toistelevat meille, että Kosovo on muka taas jonkinlainen erikoistapaus. Mikähän siitä virkaveljiemme silmissä oikein tekee niin erikoisen? He selittävät, että Kosovon konfliktissa oli paljon ihmisuhreja. Onko se muka olevinaan juridisesti pitävä argumentti? Ainakaan Kansainvälisen tuomioistuimen päätöksessä ei tästä puhuta mitään. Tässä ei voi puhua edes kaksoisstandardeista, se ei ole muuta kuin uskomattoman primitiivistä ja yksioikoista kyynisyyttä. Ei saisi niin karkeasti panna kaikkea palvelemaan omia etujaan. Kutsua nyt yhtä ja samaa asiaa tänään valkoiseksi, mutta huomenna mustaksi. Tästähän seuraisi se, että jokainen konflikti pitää saada johtamaan ihmisuhreihin, eikö vain?

Sanon tämän suoraan: jos Krimin paikalliset itsepuolustusjoukot eivät olisi ajoissa ottaneet tilannetta haltuunsa, myös siellä olisi voinut tulla uhreja. Luojan kiitos siihen ei kuitenkaan menty! Krimillä ei ole ollut yhtäkään aseellista yhteenottoa eikä lainkaan ihmisuhreja. Mitähän luulette, minkä vuoksi? Vastaus on yksinkertainen: koska kansaa ja sen tahtoa vastaan on vaikea ellei käytännössä mahdoton sotia. Ja tässä yhteydessä haluan kiittää ukrainalaisia sotilaita, joiden lukumäärä ei suinkaan ole vähäinen: 22 000 täysin varustettua sotilasta. Haluan kiittää näitä Ukrainan sotilaita, jotka pitäytyivät verenvuodatukselta eivätkä tahranneet itseään verellä.

Tässä yhteydessä mieleen nousee tietysti muitakin ajatuksia. Kuulemme puhuttavan jonkinlaisesta venäläisestä interventiosta ja aggressioista Krimillä. Se kuulostaa kovin oudolta. En kyllä muista historiasta yhtäkään tapausta, jossa interventio olisi tehty ilman yhden yhtä laukausta ja ilman ihmisuhreja.

Hyvät kollegat. Ukrainan tilanne heijastaa peilin lailla sitä, mitä tapahtuu tällä hetkellä ja on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana maailmassa. Kaksinapaisen maailmanjärjestyksen päättymisen jälkeen maailma ei ole tullut vakaammaksi. Tärkeimmät kansainväliset instituutiot eivät vahvistu, päinvastoin, monet niistä valitettavasti heikkenevät. Läntiset kumppanimme, Yhdysvallat etunenässä, eivät mielellään toteuta käytännön politiikkaansa kansainvälisen oikeuden vaan voimankäytön johdattamana. He ovat vakuuttuneita omasta erityislaatuisuudestaan ja poikkeuksellisuudestaan, siitä että heillä on oikeus päättää maailman kohtalosta ja että vain he ovat aina oikeassa. He toimivat kuten heitä huvittaa. Siellä ja täällä he käyttävät voimaa suvereeneja valtioita vastaan ja pystyttävät koalitioita periaatteella "jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan". Saadakseen tämän aggression näyttämään lailliselta he tiristävät kansainvälisiltä elimiltä tarvittavat päätökset. Ja jos se ei syystä tai toisesta onnistu, he yksinkertaisesti jättävät huomioimatta YK:n turvallisuusneuvoston ja YK:n ylipäätään.

Näin kävi Jugoslaviassa, muistammehan hyvin vuoden 1999 tapahtumat. Vaikea sitä oli uskoa vaikka omin silmin näki, mutta 1900-luvun lopulla eurooppalainen pääkaupunki, Belgrad, oli viikkoja raketti- ja pommi-iskujen kohteena, minkä jälkeen koitti varsinainen interventio. Mikä YK:n turvallisuusneuvoston päätös salli tällaiset toimet? Ei mikään. Sen jälkeen tulivat Afganistan, Irak ja avoin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen rikkominen Libyassa, jossa niin sanotun lentokieltoalueen turvaamisen sijaan aloitettiinkin pommitukset.

Seurasi kokonainen sarja ohjattuja "värivallankumouksia". On toki selvää, että näiden maiden ihmiset olivat kyllästyneet tyranniaan, köyhyyteen ja olemattomiin tulevaisuudennäkymiin. Mutta näitä tunteita käytettiin vain kyynisesti hyväksi. Näihin maihin vietiin käytännöt, jotka eivät millään lailla sopineet kansojen elämäntapoihin, perinteisiin tai kulttuureihin. Lopputuloksena saatiin demokratian ja vapauden sijaan kaaos, väkivallan purkauksia, vallankumousten sarja. Arabikeväästä tuli arabitalvi.

Samankaltainen tilanne toteutui myös Ukrainassa. Vuonna 2004 saadakseen sopivan ehdokkaan läpi presidentinvaaleissa he kehittivät jonkinlaisen kolmannen kierroksen, jollaista ei laki tuntenut. Millaista absurdia perustuslain pilkkaa. Ja tällä kertaa he ovat lähettäneet paikalle etukäteen järjestetyn, hyvin varustetun taistelija-armeijan.

Me kyllä ymmärrämme mistä on kyse. Ymmärrämme, että nämä toimet on suunnattu Ukrainaa ja Venäjää sekä euraasialaista integraatiota vastaan. Ja kaikki tämä aikana, jolloin Venäjä on tosissaan yrittänyt päästä keskusteluyhteyteen läntisten kollegojemme kanssa. Me ehdotamme jatkuvasti yhteistyötä kaikkien avainkysymysten kohdalla, haluamme vahvistaa luottamusta, haluamme, että suhteemme olisivat tasavertaiset, avoimet ja rehelliset. Mutta nämä ovat jääneet yksipuolisiksi yrityksiksi.

Päinvastoin, meitä on kerta toisensa jälkeen huiputettu, päätökset on tehty selkämme takana, olemme joutuneet vain toteamaan tosiasiat. Niin kävi myös Naton itälaajentumisen kanssa, kun sotilaallinen infrastruktuuri on laajentunut rajoillemme. Koko ajan meitä on rauhoiteltu: "No mutta ei sillä ole mitään tekemistä teidän kanssanne." Helppo sanoa.

Sama juttu ohjuspuolustusjärjestelmän laajentamisen kanssa. Peloistamme huolimatta projekti sen kun etenee. Sama juttu loputtomasti jatkuvien viisumineuvottelujen lykkääntymisen kanssa, huolimatta lupauksista rehelliseen kilpailuun ja vapaaseen pääsyyn maailmanmarkkinoille.

Tällä hetkellä meitä uhataan pakotteilla, mutta me elämme jo keskellä erilaisia rajoituksia, joilla on vaikutusta meihin, talouteemme ja maahamme. Esimerkiksi kylmän sodan aikana ensin Yhdysvallat, ja sitten muutkin maat, kielsivät huipputeknologian viennin Neuvostoliittoon niin sanotun CoCom-listan nojalla. Nyt se on virallisesti poistettu, mutta vain muodollisesti. Monet kiellot ovat tosiasiallisesti yhä voimassa.

Sanalla sanoen, meillä on kaikki syy olettaa, että pahamaineinen Venäjän kurissapidon politiikka, jota harjoitettiin niin 1700-, 1800- kuin 1900-luvuillakin, jatkuu yhä. Meitä yritetään jatkuvasti ajaa nurkkaan vain koska meillä on riippumaton asemamme, jota puolustamme, ja koska kutsumme asioita niiden oikeilla nimillä emmekä hurskastele. Mutta kaikella on rajansa. Ja Ukrainan tapauksessa läntiset kumppanimme ovat ylittäneet tämän rajan. He ovat toimineet härskisti, vastuuttomasti ja ammattitaidottomasti.

He kyllä tietävät hyvin, että niin Ukrainassa kuin Krimilläkin asuu miljoonia venäläisiä. Kuinka pahasti pitääkään menettää poliittinen vainunsa ja suhteellisuudentajunsa ollakseen näkemättä tällaisten toimien seurauksia. Venäjä on joutunut asemaan, josta se ei voi enää perääntyä. Jos jousta venyttää äärimmilleen, jossain kohtaa se ponnahtaa takaisin. Se olisi aina pidettävä mielessä.

Tällä hetkellä on tärkeää lopettaa hysteerisyys, lopettaa kylmän sodan retoriikka ja tunnustaa ilmeinen tosiasia: Venäjä on itsenäinen ja aktiivinen kansainvälisen elämän toimija. Sillä, aivan kuten muillakin mailla, on kansallisia intressejään, jotka on otettava huomioon ja joita on kunnioitettava.

Samalla kiitämme kaikkia niitä, jotka ovat näyttäneet ymmärrystä Krimin toimiamme kohtaan. Olemme kiitollisia Kiinan kansalle, jonka johto on katsonut ja katsoo Ukrainan ja Krimin tilannetta sen historiallisessa ja poliittisessa kokonaisuudessaan. Arvostamme korkealle myös Intian pidättyvyyden ja objektiivisuuden.

Tänään käännyn Yhdysvaltojen kansan puoleen. Kansan, joka jo tuon valtion perustamisen ja itsenäisyysjulistuksen ajoista lukien on ollut ylpeä siitä, että vapaus on heille tärkeintä. Eikö Krimin asukkainen pyrkimys vapauteen omien asioidensa päättämisessä edusta noita samoja arvoja? Yrittäkää ymmärtää.

Uskon, että minua ymmärtävät myös eurooppalaiset, erityisesti saksalaiset. Muistutan, että kun käytiin poliittisia neuvotteluja Saksan liittotasavallan ja DDR:n yhdistymisestä, niin lievästi sanoen hyvin korkealla asiantuntijatasolla eivät suinkaan kaikkien Saksan silloiset tai nykyiset liittolaiset tukeneet ajatusta yhdistymisestä. Vaan meidän maamme päinvastoin tuki yksiselitteisesti saksalaisten aitoa ja palavaa tahtoa kansalliseen yhtenäisyyteen. Olen varma, että ette ole unohtaneet sitä. Toivon myös, että Saksan kansalaiset tukevat venäläisten pyrkimyksiä, historiallisen Venäjän yhtenäisyyden palauttamista.

Osoitan sanani myös Ukrainan kansalle. Totisesti toivon, että ymmärrätte meitä. Emme halua teille mitään pahaa, emme halua loukata kansallisia tunteitanne. Olemme aina kunnioittaneet Ukrainan valtakunnan alueellista yhtenäisyyttä, toisin kuin ne, jotka ovat alistaneet Ukrainan yhtenäisyyden omien poliittisten ambitioidensa uhriksi. He viljelevät korulauseita suuresta Ukrainasta, mutta tosiasiassa he ovat repineet maan hajalle. Tämänhetkinen kansallinen konflikti on täysin heidän omallatunnollaan. Hyvät ystävät, haluan, että kuulette meitä. Älkää uskoko niitä, jotka pelottelevat teitä Venäjällä ja väittävät, että Krimin jälkeen seuraa muita alueliitoksia. Me emme halua hajottaa Ukrainaa, sellaista tarvetta ei ole. Mitä tulee Krimiin, niin se on ollut ja pysyy niin venäläisten ja ukrainalaisten kuin Krimin tataarienkin alueena.

Toistan: se pysyy, kuten on jo vuosisatoja ollut, kaikkien siellä asuvien kansojen kotina. Mutta koskaan siitä ei tule banderalaista!

Krim on meidän yhteistä omaisuuttamme ja merkittävä tekijä alueen vakauden suhteen. Näin tärkeän strategisen alueen tulee olla lujan ja vakaan suvereniteetin alaisena. Tänä päivänä se on mahdollista vain Venäjän hallinnan alla. Muutoin, rakkaat ystävät (osoitan sanani niin Ukrainalle kuin Venäjällekin), saatamme, niin venäläiset kuin ukrainalaisetkin, menettää koko Krimin, ehkä jo hyvinkin pian. Miettikää näitä sanoja.

Muistutan myös siitä, että Kiovassa on jo alettu puhua Ukrainan nopeasta liittymisestä Natoon. Mitä se merkitsisi Krimin ja Sevastopolin tulevaisuudelle? Sitä, että perinteiseen venäläiseen sotilaskaupunkiin ilmestyisi Naton laivasto, joka olisi uhka koko Etelä-Venäjälle. Ei mikään näennäinen uhka vaan täysin konkreettinen. Tämä olisi voinut todellakin tapahtua jos krimiläiset eivät olisi tehneet omaa valintaansa. Kiitos heille siitä.

Me muuten emme vastusta Nato-yhteistyötä, emme lainkaan. Me vastustamme sitä, että sotilasliitto, ja sellainenhan Nato yhä kaikkine sisäisine sotilaallisine järjestelmineen on, me vastustamme sitä, että sotilasliitto isännöisi meidän takapihallamme, meidän kotimme vieressä, meidän historiallisilla alueillamme. Tiedättekö, en voi kuvitellakaan tilannetta, että menisin Sevastopoliin kylään Naton merimiesten luo. He epäilemättä ovat kyllä pääosin mukavia kavereita, mutta parempi kuitenkin että he tulevat kylään meille Sevastopoliin, emmekä me heille.

Suoraan sanoen, sydämemme särkyy kun näemme mitä Ukrainassa tällä hetkellä tapahtuu, miten ihmiset kärsivät, miten he eivät tiedä miten selvitä tästä päivästä ja mitä huomenna tapahtuu. Huolemme on ymmärrettävä, emmehän ole vain läheisiä naapureita. Me olemme todellakin, kuten olen jo monesti sanonut, yhtä kansaa. Kiova on venäläisten kaupunkien äiti. Muinainen Rus on meidän yhteinen alkukotimme emmekä me voi elää ilman toisiamme.

Sanon vielä yhden asian. Ukrainassa asuu ja tulee asumaan miljoonia venäläisiä, venäjänkielisiä kansalaisia, ja Venäjä tulee aina puolustamaan heidän oikeuksiaan poliittisin, diplomaattisin ja oikeudellisin keinoin. Tosin ennen kaikkea Ukrainan itsensä pitäisi kiinnostua näiden ihmisten oikeuksien ja tarpeiden takaamisesta. Se on Ukrainan valtion vakauden ja alueellisen yhtenäisyyden paras tae.

Me haluamme ystävyyttä Ukrainan kanssa. Haluamme, että se olisi vahva, suvereeni ja itsenäinen valtio. Onhan Ukraina meille yksi tärkeimmistä kumppaneista. Meillä on valtavasti yhteistyötä, ja kaikesta huolimatta uskon, että se jatkuu menestyksellisenä. Ennen kaikkea haluamme, että Ukrainassa olisi rauha maassa ja sopusointu. Me olemme valmiit muiden maiden mukana tukemaan ja myötavaikuttamaan tätä. Mutta toistan vielä, että vain Ukrainan kansalaiset itse voivat palauttaa järjestyksen omaan taloonsa.

Hyvät Krimin ja Sevastopolin kaupungin asukkaat. Koko Venäjä on ihaillut urhoollisuuttanne, arvokkuuttanne ja rohkeuttanne. Juuri te olette päättäneet Krimin tulevaisuudesta. Näinä päivinä olemme olleet lähempiä kuin koskaan, olemme tukeneet toisiamme. Siinä on kyse aidoista solidaarisuuden tunteista. Juuri tällaisissa kriittisissä historiallisissa käänteissä mitataan kansan hengen kypsyys ja voima. Venäjän kansa on osoittanut juuri tätä kypsyyttä ja voimaa sekä solidaarisuuttaan tukea maanmiehiään.

Venäjän ulkopoliittisen aseman järkähtämättömyys on rakentunut miljoonien ihmisten tahdolle, kansalliselle yhtenäisyydelle ja johtavien poliitikkojen sekä yhteiskunnallisten vaikuttajien tuelle. Haluan kiittää kaikkia, aivan kaikkia, tästä isänmaallisesta hengestä. Mutta meidän on tärkeää tästedeskin säilyttää tämä tuki voidaksemme kohdata ne haasteet, joiden eteen Venäjä tänä päivänä joutuu.

On selvää, että törmäämme ulkoiseen vastustukseen. Meidän on itse tehtävä tämä päätös. Olemmeko valmiit johdonmukaisesti puolustamaan kansallisia intressejämme vai annammeko ikuisesti periksi, mihin ikinä se johtaakaan? Jotkin läntiset johtajat uhkaavat meitä jo paitsi pakotteilla myös kasvavilla sisäisillä ongelmilla. Tahtoisin tietää, mistä he oikein puhuvat. Jonkinlaisen viidennen kolonnan, omanlaistensa maanpetturien toiminnastako, vai uskovatko he voivansa heikentää Venäjän yhteiskunnallis-taloudellista asemaa provosoiden samalla ihmisiä tyytymättömyyteen? Me pidämme sellaisia lausuntoja vastuuttomina ja täysin aggressiivisina ja reaktiomme on sen mukainen. Me itse emme koskaan pyri yhteenottoihin sen koommin itäisten kuin läntistenkään kumppaniemme kanssa. Päinvastoin, teemme kaiken mahdollisen voidaksemme rakentaa sivistyneet hyviin naapuruussuhteisiin perustuvat suhteet, kuten nykymaailmassa on tapana tehdä.

Hyvät kollegat!

Ymmärrän krimiläisiä, jotka kansanäänestyksessään kysyivät suoraan: pitäisikö Krimin kuulua Ukrainaan vai Venäjään? Varmuudella voi sanoa, että Krimin ja Sevastopolin johto sekä lainsäädäntöelinten edustajat ovat kansanäänestyksen kysymystä muotoillessaan olleet välittämättä eri ryhmien poliittisista intresseistä. Heidän työnsä pohjana ovat olleet vain paikallisten asukkaiden tarpeet. Minkä hyvänsä muunlainen äänestys olisi tämän alueen historialliset, demografiset, poliittiset ja taloudelliset erityispiirteet huomioon ottaen ollut vain väliaikainen ja hauras, olisi väistämättä johtanut vain Krimin tilanteen pahenemiseen ja olisi vaikuttanut erittäin haitallisesti ihmisten elämään. Krimin kansa asetti kysymyksen suoraan, ilman kompromisseja, ilman mitään sivuääniä. Kansanäänestys vietiin läpi avoimesti ja rehellisesti, ja Krimin ihmiset ilmaisivat selvän ja varman tahtonsa siitä, että haluavat olla Venäjän kanssa.

Venäjän on nyt tehtävä vaikea päätös. Sen on otettava huomioon kaikki sisäiset ja ulkoiset tekijät. Mitä Venäjän kansa ajattelee tästä? Täällä on, kuten kaikissa demokraattisissa yhteiskunnissa, monenlaisia mielipiteitä, mutta täysin ylivoimaisen enemmistön, painotan tätä, ylivoimaisen enemmistön näkemys on ilmeinen.

Kuten tiedätte, viimeisimmät gallupit asiasta on Venäjällä tehty aivan viime päivinä. 95 % kansasta on sitä mieltä, että Venäjän tulee puolustaa venäläisten ja muiden Krimillä asuvien kansojen etuja. 95 prosenttia. Yli 83 prosentin mielestä Venäjän pitää tehdä niin, vaikka se heikentäisi suhteitamme joihinkin toisiin valtioihin. 86 % maamme kansasta näkee Krimin yhä venäläisenä alueena, venäläisenä maana. Ja mikä tärkeintä, luku, joka täysin vastaa Krimin kansanäänestyksen tulosta: 92 % kannattaa Krimin ja Venäjän liittämistä yhteen.

Valtaenemmistö Krimin asukkaista ja ehdoton enemmistö Venäjän federaation kansalaisista siis tukee Krimin tasavallan ja Sevastopolin kaupungin jälleenyhdistymistä.

Kyse on Venäjän omasta poliittisesta päätöksestä, mutta se voi perustua vain kansan tahdolle, sillä vain kansa on auktoriteettimme lähde.

Hyvät liittoneuvoston jäsenet. Hyvät duuman kansanedustajat. Venäjän kansa, Krimin ja Sevastopolin asukkaat. Tänään, perustuen Krimillä järjestetyn kansanäänestyksen tuloksiin, nojautuen kansan tahtoon, pyydän liittoneuvostoa tarkastelemaan perustuslainmukaista kahden uuden subjektin lisäämistä federaatioon: Krimin tasavallan ja Sevastopolin kaupungin. Pyydän myös ratifioimaan allekirjoitusta vailla olevan sopimuksen Krimin tasavallan ja Sevastopolin kaupungin liittämisestä Venäjän federaatioon. Luotan tukeenne!

13. maaliskuuta 2014

Krimin parlamentti julisti Krimin autonomisen tasavallan ja Sevastopolin kaupungin itsenäisiksi

Lähde: Krimin autonomisen tasavallan korkein neuvosto <http://www.rada.crimea.ua/news/11_03_2014_1>

11.3.2014 | Krimin autonomisen tasavallan lehdistökeskus

Julistuksen puolesta äänesti 78 Krimin autonomisen tasavallan korkeimman neuvoston 81:stä äänestykseen osallistuneesta edustajasta.

Krimin autonomisen tasavallan ja Sevastopolin kaupungin itsenäisyysjulistus:

Me, Krimin autonomisen tasavallan korkeimman neuvoston ja Sevastopolin kaupunginvaltuuston edustajat, pohjautuen Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan sekä lukuisten muiden kansojen itsemääräämisoikeutta turvaavien kansainvälisten sopimusten määritelmiin, ottaen huomioon myös Kansainvälisen tuomioistuimen 22.7.2010 antaman Kosovoa koskevan vahvistuksen, lähdemme siitä, että valtion osan yksipuolinen itsenäisyysjulistus ei riko mitään kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja teemme yhdessä seuraavan päätöksen:

1. Siinä tapauksessa, että 16.3.2014 järjestettävässä kansanäänestyksessä Krimin kansan suora tahdonilmaus on päätös siitä, että Krim, eli Krimin autonominen tasavalta ja Sevastopolin kaupunki, liittyisi Venäjään, Krim julistautuu kansanäänestyksen jälkeen itsenäiseksi ja suvereeniksi tasavallaksi.

2. Krimin tasavallasta tulee demokraattinen, sekulaari ja monikansallinen valtio, joka sitoutuu ylläpitämään rauhan sekä kansallisuuksien ja uskontojen välisen sovun alueellaan.

3. Itsenäisenä ja suvereenina valtiona Krimin tasavalta kääntyy kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti Venäjän federaation puoleen ja pyytää tulemaan valtioidenvälisen sopimuksen seurauksena liitetyksi Venäjän federaatioon uutena Venäjän federaation subjektina.

Julistus on hyväksytty Krimin autonomisen tasavallan korkeimman neuvoston asetuksella ylimääräisessä täysistunnossa 11.3.2014 (Krimin autonomisen tasavallan korkeimman neuvoston puhemiehen, Vladimir Konstantinovin allekirjoittamana) sekä Sevastopolin kaupunginvaltuuston ylimääräisen täysistunnon asetuksella 11.3.2014 (Sevastopolin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Juri Dojnikovin allekirjoittamana).

7. maaliskuuta 2014

Kirjallisuus ja luonto (osa 1/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 10–11 | Sergei Zalygin

Ihmisten kärsimys, heidän olemassaolonsa tragedia, on aina ollut kirjallisuudelle tärkeä osa-alue. Sanoisin, että kulttuuri syntyikin juuri silloin, kun ihmiset ymmärsivät oman tragediansa.

Tragedia on aina kummunnut ihmistenvälisistä suhteista. Shakespearen ja Dostojevskin tuotannot keskittyvät vahvasti henkilökohtaisiin suhteisiin. Yhteiskunnallisiin suhteisiin paneutuvista taas mainitsisin, joillekin ehkä hieman yllättäen, Platonovin. Mutta 1900-luvun lopulla on noussut aivan uudenlainen globaalin tragedian alue: ihmisen ja luonnon väliset suhteet. Tämän tragedisuuden uudenlaisuus yllätti kirjallisuuden, joka ei ole ollut uuteen rooliinsa ollenkaan valmis. Kirjallisuus ei ole vieläkään hyväksynyt luontokysymystä nykymaailman eittämättä tärkeimmäksi ongelmaksi.

Me kaikki ymmärrämme, että ihminen on jo monen vuosisadan ajan suhtautunut luontoon kuin anarkisti ja siinä määrin itsekkäästi, että ei edes huomaa sitä kriittistä hetkeä, jolloin jotain luonnonvaraa on jo käytetty liikaa, tuota elämälle äärimmäisen vaarallista hetkeä. Tiedämme, että jo antiikin suuri ajattelija Solon varoitti, että kukkaketojen muuttaminen autiomaiksi voi olla kohtalokasta ihmiselle. Kaksi ja puoli tuhatta vuotta myöhemmin emme ole kuitenkaan vieläkään ottaneet näistä varoituksista opiksemme.

Homeros tutki aina tavalla tai toisella ihmisten välisiä suhteita, mikä onkin mielipuuhaamme. Ihmiskunnan ja luonnon, ihmiskunnan ja koko muun maailman välisten suhteiden tutkimiseen olemme suhtautuneet intohimottoman viileästi. Homerosta toki pidämme arvossa, mutta Solon on ei suuremmin innosta. Kun uskonto omi apokalyptisen pohdiskelun itselleen, kirjallisuus sai alkaa hengittää vapaammin ja iloisemmin. Se on paljon mieluummin maallinen, mainen ja maailmallinen. Mutta tämä ilo ja maallisuus kääntyikin aivan uuteen suuntaan, mitä oikeastaan saattoi odottaakin.

Aika teki tehtävänsä. Se kului ja asetti kaikki tekomme täysin määrättyyn järjestykseen: elämän puolesta ja sitä vastaan. Toisin sanoen, aika antoi kaikelle sille, mitä kutsumme ajankohtaiseksi, kysymyksen "olla vai eikö olla" todellisen sisällön.

Niinpä myös minä, entinen maanparannustöiden insinööri, kasvoin luonnon muuttajan ja uudistajan hengessä. Uskoin, että nämä muutokset tekevät maasta kauniimman, entistäkin hyödyllisemmän ihmisille, sosialistisen yhteiskunnan ihmisille. Uskoin, että vain "olla" on olemassa ja, että "ei olla" on pelkkää tyhjyyttä ja tarpeetonta kuvitelmaa. Uskoin, että ei luonto minun viisauttani tai intomieltäni kaipaa.

Mutta pitkän elämäni aikana olen joitakin kertoja käynyt Vuoristo-Altaissa ja joka kerta (vuosina 1929, 1938 ja 1961) olen nähnyt täysin erilaisen Vuoristo-Altain, runnellun ja yhä viheliäisemmän, yhä luonnottomamman. Joskus ajattelin luontoa ja sen maisemaa katsoessani, että minä kuolen, mutta tämä joki, nämä vuoret, nämä niityt ja taivaat, nämä metsät jäävät jälkeeni. Nehän ovat nimenomaan ikuisuuden ilmentymä maan päällä. Hiljalleen vakuutuin kuitenkin, että elämäni kestää päinvastoin pidempään kuin se aika, jossa luonnon omakuva ja sitä kautta sen aito olemus säilyvät. Tällä hetkellä Vuoristo-Altaissa, yhdellä maailman kauneimmista joista, Katunilla, rakennetaan vesivoimalaa, joka ei ole tarpeen kenellekään muulle kuin ministeriöiden virkamiehille. Altai lakkaa lopullisesti olemasta oma itsensä, siitä tulee ihmiselämälle ehdollistettu ympäristö. Ja kaikki vain, koska ihminen, jonka elämä on pelkkä silmänräpäys, on orjuuttanut tuon ikuisuuden. Hän halusi tulla (ja tuli) luomakunnan herraksi, mikä ei olisi mihinkään muuhun lopputulokseen voinut johtaakaan. Niin on aina ollut: valtias, joka ei ole pystynyt hallitsemaan itseään, on ajanut hallitsemansa perikatoon.

Ja nyt pitää muistaa, että myös kirjallisuus, siinä määrin kuin se ihmiselämään osallistuu, on myös kulkenut tätä luonnosta vieraantumisen tietä.

Mitä merkkejä siitä on nähtävissä?

Aloitetaan sanastollamme, lähdetään sanasta. Voin jakaa minkä hyvänsä kielen sanakirjasanat luontosanoihin ja luontoa laajentaviin (muitakin mahdollisia merkintätapoja on, esimerkiksi käsitteelliset, jälkiluonnolliset). Luontosanat voidaan aistia fyysisesti ja ne merkitsevät asioita, niiden ominaisuuksia ja kehitystä sekä myös toimintoja, joita voimme aistia välittömästi viidellä aistillamme, jotka luonto on meille antanut: näkö, kuulo, tunto, haju ja maku. "Tuntosanoja" ovat sellaiset kuin käsi, jalka, varpunen, taivas ja televisio, tai kaunis, nopea, älykäs, karhea, äänekäs ja sanaton, tai kirjoittaa, pilkkoa, nauraa ja itkeä. Näillä sanoilla, sen lisäksi että ne ovat "nähtäviä", "tuntuvia" ja kuultavia, on oma kansan historian kanssa yhteinen historiansa. Tiedetäänhän, että esimerkiksi islannissa kalastajien ikivanhassa kielessä erilaisilla tuulilla on oma sanansa. 27 erilaisella sanalla erotellaan esimerkiksi länsituuli itätuulesta, kevyt tuuli kovasta tai myrskyisästä. Filippiineillä taas sanalla "kantaa" on yli 50 merkitystä riippuen siitä, miten kannetaan: pään päällä, hartioilla, selässä, käsissä jne.

Luontoa jatkavat sanat, kuten vaikkapa laser, ovat tieteen ja tekniikan luomia eivätkä ne liity aisteihimme. Myös virkavalta luo sanoja (orwellilaiseen tyyliin), se luo myös slangia. Kaikki tämä on jo tuttua.

Eri ryhmiin kuuluvien sanojen kohtalo on erilainen. Luontoa laajentavien sanojen lukumäärä kasvaa eksponentiaalisesti, ne tuottavat helposti lisää saman ryhmän sanoja, mielistämmekin ne valtaavat yhä enemmän alaa. Luontosanojen lukumäärä sekä kasvaa että laskee. Kasvua aiheuttaa lähinnä yhä uusien tavaroiden ilmestyminen arkeemme, sellaisten kuin television, kaukokirjoittimen tai tietokoneen. Neuvostoliitossa tällaisia uusia esineitä ei juurikaan tuoteta, niinpä venäjän kieleenkään ei näitä sanoja tule. Samaan aikaan maailmassa katoaa monia eläin- ja kasvilajeja, kala-, lintu- ja hyönteislajeja. Käytöstä katoaa myös niitä vastaava sanasto.

Moskovalaislapset alkavat jo unohtaa sanan varpunen. Entä kuka nykyään muistaa sellaisia sanoja kuin niini tai sokkanaula (ven. tšeka), paitsi jos puhe on Lubjankan vankilasta ja neuvosto-Venäjän valtiollisesta poliisista, Tšekasta. Kuka muistaa kaiken maailman työhevosten valjastamiseen liittyvien osien nimiä? Mutta kyse ei ole edes siitä, ei niiden tai näiden sanojen absoluuttisesta lukumäärästä, vaan pikemminkin siitä, että maapallon koko konkreettinen luonto on tätä nykyä jo luetteloitu ja nimetty. Meistä vain näytti kuin se olisi ääretön, mutta se on äärellinen.

60 vuotta sitten opiskelin maatalousoppilaitoksessa, jossa kasvitieteen opettajana oli unohtumaton Viktor Vereštšagin. Matkaillessaan Vuoristo-Altaissa hän löysi 15 aiemmin tuntematonta kasvilajia, joiden nimiin sittemmin lisättiin etuliite "vereščaginus". Onko sellainen todellakin vielä mahdollista?

Toistan vielä: niin pitkään kuin konkreettinen maailma näytti äärelliseltä ja tutkitulta, toimemme siinä olivat rajattomia, sanoja luova toimintamme mukaan lukien. Nykyään kirjallisuudesta tulee kuitenkin väistämättä yhä enemmän luonnon rajat ylittävää. Mutta kunpa se jäisikin vain tähän! Mielestäni sanasto on kuitenkin vain kirjallisuuden luonnosta vieraantumisen alku. Sanaston jälkeen tulee tyyli. Miten voisinkaan kuvailla, mitä tyyli on ja ennen kaikkea mitä se heijastaa? Se heijastaa ihmisten jonkinlaista elämäntapaa (ja sen myötä ajatusmaailmaa). Ei ole sattuma, että sanaa "tyyli" käytetään sekä puhuttaessa kirjallisesta tyylistä että elämäntyylistä.


5. maaliskuuta 2014

Suomen puolustusministerillä oli Ukrainan lipun värinen solmio

Suomen puolustusministeri Carl Haglund lähetti Twitteriin kuvan sinikeltaisesta solmiostaan merkiksi tuesta Ukrainalle

Lähde: fontanka.fi <http://fontanka.fi/articles/13977/>

3.3.2014 klo 16.25

Kuvatekstissä luki: "Päivän teema on annettu, ja, kuten luvattu eilen..."

Muistamme miten eilen Carl Haglund perui tapaamisen Pietarissa Sergei Šoigun kanssa. Siellä ministerien piti keskustella Ukrainan tilanteesta. Ylen haastattelussa Haglund kertoi, että tapaaminen olisi voitu tulkita tueksi Venäjän toimille Krimillä. Ministerin päätös tapaamisen perumisesta oli joidenkin mielestä ylilyönti. Haglund lupasi epäilijöille pukeutua Ukrainan lipun väriseen solmioon.

Iltasanomien artikkelin kommenteissaan puolustusministeri kertoi, että tämänpäiväinen solmio on kannanotto Ukrainan yhtenäisyyden ja sen itsemääräämisoikeuden puolesta. Haglund myös alleviivasi Twitterissä, että ei ole koskaan puhunut Krimin itsenäisyyden puolesta, vaan ainoastaan autonomian. Hänen mielestään alueella on vahva hallinto, ja se pystyy itse löytämään rauhanomaisen ratkaisun kriisin hallitsemiseksi.