10. syyskuuta 2014

Svjatoslav Vakartšukin haastattelu

Lähde: Radio Eho Moskvy <http://www.echo.msk.ru/programs/beseda/1373104-echo/>

4.8.2014 | Alena Veršinina

Svjatoslav Vakartšuk on ensi viikolla Helsingissä esiintyvän supersuositun ukrainalaisen rockbändin, Okean Elzin lauluntekijä.

Ukraina harkitsee noin 500 venäläisen tiede- ja kulttuurivaikuttajan pääsykieltoa alueelleen. Syynä tähän on tiettyjen henkilöiden asenne Ukrainan tilanteeseen.

***

S. VAKARTŠUK: Mennäänpä kaikkein tärkeimpään. En ole koskaan kannattanut minkäänlaisia pakotteita. Minusta sellaiset ovat äärimmäinen toimenpide. Pakotteet eivät yleensä ole kovin tehokkaita, ne aiheuttavat vain lisää erimielisyyksiä ja vastapakotteita. Ja oikeastaan olen sitä mieltä, että sellaisten ihmisten sitominen... jotka eivät varsinaisesti edusta valtiota, heidän sitomisensa jonkinlaisilla virallisilla pakotteilla ei varmaankaan ole kovin rakentavaa tai tehokasta. Mielestäni missä hyvänsä maassa, jossa on vahvoja arvoja ja luja yhteiskunta, on tehokkaampiakin tapoja reagoida muiden maiden tunnettujen henkilöiden epätoivottaviin toimiin. Voi vaikkapa jättää konsertin väliin, olla ostamatta lippuja, boikotoida keikkoja. Eiköhän sellainen toimi paljon paremmin. Minusta tuntuu, että pakotteet sitovat solmut vain tiukemmalle. Ne koskevat niin monia ihmisiä... Ja jos tällaiset pakotteet tulevat voimaan, niin joskus ne pitää poistaakin. Milloin sitten ja millä perusteilla? Ehkä ne ovat jo voimassa? Näiden kanssa pitää olla hyvin varovainen. Sanoisin, että millä hyvänsä virallisilla pakotteilla on kielteinen vaikutus. Etenkin jos ne koskevat taiteen parissa työskenteleviä.

A. VERŠININA: Kysyin [Ukrainan ulkoministerin neuvonantajalta] Anton Geraštšenkolta, minkäkestoisista pakotteista tässä puhutaan. Hän sanoi, että ehkä vuosi, kolme tai viisi... Tätä he nyt ulkoministeriössä pohtivat.

S. VAKARTŠUK: Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, tuo on hänen henkilökohtainen mielipiteensä, ei hallituksen virallinen kannanotto. Voi toki olla, että olen saanut väärää tietoa.

A. VERŠININA: Hän järjestää asiasta virallisen lehdistötilaisuuden, jossa kaiketi saamme lisätietoa.

S. VAKARTŠUK: No odotellaan sitä. Jotta voisi puhua virallisesta kannanotosta, pitäisi saada maan johdon lausunto, tai edes ministerin. Minä olen mielipiteeni sanonut. Haluan kuitenkin painottaa erästä toista asiaa. Kulttuuria ja politiikkaa ei saisi sotkea, se on selvä. Mutta meidän tulee kuitenkin ymmärtää, että heillä, joilla on tunnettuutta ja näkyvyyttä, heillä on myös tavallisia kansalaisia suurempi vastuu. Heidän pitää ymmärtää mitä, miksi, kenelle ja millä perusteilla he puhuvat. Minulla itselläni esimerkiksi on ollut aina omat periaatteeni eivätkä ne ole muuttuneet: ketään ei saa loukata, en puhu kenellekään rumasti enkä ole koskaan antanut itseni puhua mistään maasta ikävään sävyyn, sillä yleistyksiä on vaikea tehdä. Näistä periaatteista olen aina pitänyt kiinni. Joskus sekään ei riitä, voi silti joutua pakotteiden tai syytösten kohteeksi, mutta olen riittävän vahva kestääkseni sen. Saman neuvon annan kaikille: älkää ylittäkö näitä rajoja. Jos ne ylittää, vaikkapa vain ohimenevässä tunteenpurkauksessa, asiat käyvät hankaliksi. Sitä on vaikea perua.

A. VERŠININA: Jos tällaiset kiellot kuitenkin tulevat voimaan, aiotteko puhua venäläisten kollegojenne puolesta? Heistähän monet kannattavat Krimin liittämistä Venäjään ja tukevat Putinin politiikkaa.

S. VAKARTŠUK: Kuulkaa... Olen jo sanonut sanottavani. En minä aio henkilökohtaisesti... minulla on omat mielipiteeni eivätkä ne muutu. Muilla ihmisillä voi olla muita mielipiteitä. Olkoon mielipide mikä hyvänsä, tärkeintä on seista sen takana ja vastata mahdollisista seurauksista. Miten, sen elämä näyttää. Mutta sanon vielä kerran: minä vastustan hallinnollisia pakotteita. Silloin kun ne eivät koske talousasioita vaan taideväkeä, ne jotenkin mytologisoivat ja sankarillistivat, aina on niitä, jotka puolustautuvat ja vastustavat. Niitä käytetään hyväksi PR:ssä ja muussa sellaisessa. Kaikkein haitallisinta, kaikkein tehokkain tapa osoittaa taiteilijalle tyytymättömyytensä on olla kuin häntä ei olisikaan. Uskokaa pois.

4. syyskuuta 2014

Toimitukselta: olemmeko sodassa?

Lähde: Vedomosti <http://www.vedomosti.ru/opinion/news/32616101/voyuem-li-my>

27.8.2014 | Pavel Aptekar, Nikolai Epple, Andrei Sinitsyn

Kaakkois-Ukrainan konfliktissa Venäjän hallinto on vaarassa toistaa neuvostojohdon virheet.

Ukrainan alueella kuolleiden ja kiinniotettujen venäläisten sotilaiden herättämien kysymysten määrä on ylittänyt kriittisen massan. Käykö Venäjä Ukrainassa sotaa ja jos, niin millä perusteilla? Jos ei, niin ketkä makaavat tuoreissa haudoissa ja antavat lausuntoja Ukrainan turvallisuuspalvelun (SBU:n) kuulusteluissa?

Presidentin ihmisoikeusneuvoston Sergei Krivenko ja Ella Poljakova ovat pyytäneet Venäjän federaation tutkintakomitealta vahvistusta tietoihin 18. motorisoidun prikaatin yhdeksän sotilaan Rostovin alueella oletettavasti tapahtuneista kuolemista. Syytöksiä tämän alaosaston sotilaiden osallistumisesta kaakkoisen Ukrainan sotatapahtumiin ilmaantui Ukrainan mediaan kesäkuun puolivälissä. Stavropolin aluepiirin sotilaiden äitien järjestön edustaja Ljudmila Bogatenkova vahvisti gazeta.ru-verkkolehdelle, että yhdeksän taistelijaa kaatui elokuun 9. päivänä Snežnyissä, Donetskin ja Luhanskin alueiden rajalla. Heistä kirjoitti mahdollisesti myös dagestanilainen lehti Tšernovik: lehden lähteet vakuuttavat, että he tarkistavat jälkeenpäin niin taisteluharjoituksissa kuolleiden kuin armeijasta erotettujenkin henkilötiedot.

Monien medialähteiden mukaan 24. elokuuta lähtien on Pihkovan alueella haudattu Pihkovan 76. maahanlaskudivisioonan sotilaita, niin ammattisotilaita kuin värvättyjäkin. Viime maanantaina haudattiin Leonid Kitšatkin ja Aleksandr Osipov. Ukrainan media on aiemmin ilmoittanut, että juuri tämännimisten henkilöpaperit olivat löytyneet Ukrainan armeijan nappaamasta panssarivaunusta.

Eilen taas SBU kertoi vanginneensa kymmenen 98. maahanlaskujoukon 331. rykmentin sotilasta. Lisäksi se julkaisi videon, jossa neljää heistä kuulustellaan. Venäjän puolustusministeriön mukaan nämä laskuvarjosotilaat eksyivät partioidessaan rajaseudulla.

Sosiaalinen media on jo viikon ajan huhunnut, että useisiin kymmeniin laskuvarjojoukkojen sotilaisiin ei ole saatu yhteyttä elokuun puolivälin jälkeen. Venäjän armeija on kieltänyt olevansa missään tekemisissä sotatoimien kanssa eikä se puhu kadonneiden sotilaiden vanhemmille mitään. Tästä kertoi esimerkiksi lehdistötilaisuudessa Saratovissa yhden "Rostovin harjoituksissakin" olleen 76. divisioonan sotilaan, Ilja Maksimovin äiti. Maksimovinkin henkilöpaperit löytyivät Ukrainan armeijan valtaamasta panssariautosta. Vanhemmat eivät ole kuulleet hänestä mitään sitten elokuun 16. päivän.

Virallisten tahojen vaikeneminen tai epämääräiset kommentit vain vahvistavat epäluulon ilmapiiriä ja tuovat mieleen ikäviä esimerkkejä Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Maassa ei tiedetty Puna-armeijan salaisista operaatioista Afganistanissa 1929 ja Xinjiangissa 1930. Mukanaolleita kiellettiin ilmoittamasta sukulaisille olinpaikkaansa. Sensori luki kirjeet ja ne lähetettiin matkaan muualta kuin joukkojen sijoituspaikalta. Yhtä lailla Kremlissä vaiettiin neuvostoliittolaisten sotilaiden osallisuudesta sotatoimiin Koreassa ja Vietnamissa USA:ta vastaan, samoin kuin Egyptissä ja Syyriassa Israelia vastaan.

Aftanistanin sodan alkuvuosina sinne lähetettiin kymmeniä tuhansia upseereja ja värvättyjä sotilaita. 1980-luvun alussa Neuvostoliiton media kertoi heidän olevan vain afganistanilaisten siviilien apuna, kansalaiset kuulivat sotatoimista tässä vuoristoisessa maassa vain läntisten lähteiden kautta. Kaatuneet tuotiin kotiin ja haudattiin salaa, aina 1980-luvun puoliväliin asti heidän kuolinpaikkansa ja -syynsä salattiin.

Venäjällä tätä perinnettä yritettiin jatkaa marraskuussa 1994 järjestettäessä sotilaallista apua Džohar Dudajevin vastaiselle oppositiolle Tšetšeniassa. Noin 80 vastavakoilun upseeria ja aliupseeria pestautui armeijaan "sotatekniikan huoltotehtäviin". Värväytyneet osallistuivat 26.11.1994 epäonnistuneeseen Groznyin valtaukseen. Monet heistä kaatuivat ja yli 20 joutui vangiksi. Puolustusministeri Pavel Gratšev ilmoitti, että Venäjän armeijalla ei ollut mitään tekemistä valtausyrityksen kanssa, vaan Tšetšeniassa taistelevat palkkasoturit.

Niin Afganistanissa kuin Tšetšeniassakin saatiin oppitunti avoimuudesta. Molemmissa tapauksissa sota ja yritykset salata tiedot menetetyistä sotilaista vaikuttivat yhteiskunnallisen kriisin eskaloitumiseen sekä hallinnon poliittisen tuen heikentymiseen. Virkavallan näkökulmasta opit olivat kuitenkin kielteisiä, romahtihan monen ura silloin kun kaikki avautui.

Tšetšenian jälkeen Venäjän armeijassa alkoivat ainakin jonkinlaiset uudistukset. Moniin niistä vaikuttivat riippumattomat tiedotusvälineet ja kansalaisjärjestöt, etenkin sotilaiden äitien järjestöt. Tämä oli valtion virkamieskunnalle epämiellyttävää kehitystä: riippumaton media jäi pieneksi ja riippumattomien kansalaisjärjestöjen toiminta tehtiin vaikeaksi, riippuvaiset taas vaikenevat.

Käykö Venäjä sotaa Ukrainassa? Se on tärkeä oikeudellinen kysymys, joka aiheuttaa ongelmia ihmisille.

Miten Ukraina suhtautuu vankeihin, joita Venäjä ei tunnusta sotilaikseen? Muodollisesti kuten separatistiryhmien jäseniin.

Jos sotilaat purkavat sopimuksensa juuri ennen tehtävään lähettämistä, kuka vastaa heidän oikeuksistaan ja hengestään? Sukulaisilla ei ole minkäänlaista pohjaa vaatia valtiolta korvauksia. Jos me emme ole sodassa, mutta sotilaamme joutuvat Ukrainan vangiksi, mikä estää puolustusministeriötä julistamasta heitä karkureiksi ja heittämään kotiinpaluun jälkeen vankilaan? Tästäkin on historiassa runsaasti kokemusta.

Ehkä venäläiset poliitikot ja sotilaat yrittävät toimia kuten Krimillä, armeijamme osallisuus sielläkin kiellettiin pitkään. "Kunniakas voitto" aiheutti venäläisten näkökentässä kansainvälisten ja sisäisten sääntöjen noudattamiseen liittyviä kysymyksiä. Mutta Krimillä selvittiin ilman ammuskelua ja uhreja. Kaakossa kaikki on toisin, siellä ei näy merkkejä minkäänlaisesta hypoteettisesta "voitosta". Informaatiota ei voi saada täysin hallintaansa. Vastuu uhreista on kannettava.

2. syyskuuta 2014

Pystyimme ja pystymme lopettamaan sen

Lähde: Mihail Hodorkovskin ja Platon Lebedevin lehdistökeskus <http://www.khodorkovsky.ru/news/2014/08/28/18894.html>

28.8.2014 | Mihail Hodorkovski

Olemme sodassa Ukrainaa vastaan. Oikeasti. Lähetämme sinne sotilaita ja tekniikkaa. Ukrainalaiset tappelevat hyvin, mutta joutuvat perääntymään. Osapuolet ovat tietysti hyvin epätasapainoiset.

Ja hallintomme valehtelee koko ajan. Aivan kuten se valehteli 80-luvulla Afganistanista. Ja 90-luvulla Tšetšeniasta. Tänään se valehtelee Ukrainasta. Ja me hautaamme eilisiä työtovereitamme, ystäviämme ja sukulaisiamme, joita on nyt molemmilla puolilla, jotka tappavat toisiaan, ei suinkaan siksi että niin haluavat, vaan siksi että pitkään vallassa ollut johto tarvitsee aina verta.

Tämän toki tiedämme. Sen vuoksi hallinto valehtelee.

Miksi me siis teeskentelemme uskovamme? Jänistääkö meitä? Emmekö uskalla edes ajatella? Eikö lasten menettäminen sitten pelota?! Tai veljien ampuminen? Miten me sitten jatkamme elämää?

Tiedättekö, me olemme pystyneet ja me pystymme lopettamaan sen. Ei ole vaikea lähteä kaduille, uhata lakoilla. Hallinto nöyrtyy saman tien, se on pelkurimainen. Mutta ei, sen sijaan teeskentelemme uskovamme. Ja itkemme hautajaisissa.

Niinpä niin, enää en voi enkä halua olla hiljaa!

6. elokuuta 2014

Päivän anekdootit

Tällä kertaa käännöksen kohteena on muutama ajankohtainen anekdootti.

Lähde: Komsomolskaja Pravda Moskva Nro 72 (26250) 2014, s. 24. <http://www.kp.ru/daily/26250/3130573/>

2.7.2014

Vuosien myötä moni on alkanut ymmärtää demokratian tollojen ja helppoheikkien yksinoikeutena kritisoida kenen hyvänsä asiantuntijan työtä.

***

Maailman jalkapalloilijoiden keskuuteen on levinnyt kauhea manaus: "Puskekoon sinua Zidane, puraiskoon Suárez!"

***

Onneksi Pietari Suuri sattui syntymään 1600-luvulla. Karmaisee kuvitella, mitä hän tekisikään tämän päivän pajareille avattuaan ikkunan nyky-Eurooppaan.

***

En tajua miksi länsimaat niin kovasti pelkäävät Venäjää? Kaikki maat, joita vastaan Venäjä on joskus sotinut ja jotka Venäjä on voittanut, elelevät nyt oikein leveästi: Saksa, Ranska, Ruotsi, Suomi... Vaikuttaa siltä kuin Venäjän kosketus olisi kultainen?

***

Ovela Porošenko on antanut asetuksen pukea luotiliivit vain etupuolelle. Mutta armeijan ovelat erikoisjoukot pukevatkin ne etukäteen takaperin.

***

- Oletteko isänmaallinen?
- Kyllä.
- Miksi sitten autonne on ulkomaalainen eikä venäläinen?
- Älkäähän nyt sekoittako isänmaallisuutta idiotismiin!


13. kesäkuuta 2014

Piiritetyn pitkä piina

Tällä kertaa en julkaise käännöstä vaan laatimani kirja-arvostelun. Uudelleenjulkaisu täällä Idäntutkimus-lehden luvalla.

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (Blokadnyj dnevnik Leny Muhinoi), suom. Pauli Tapio, Helsinki: Bazar, 2014. 291 s. ISBN 9789522790958.

Lähde: Idäntutkimus 2/2014, s. 79–81, <http://www.helsinki.fi/idantutkimus/arkisto/2014_2/it_2_2014_perkiomaki.pdf> | Mika Perkiömäki

“Äiti kuoli eilen aamulla. Nyt olen yksin.”

Lena Muhinan raadollisen karu päiväkirjamerkintä helmikuulta 1942 pysäyttää lukijan, jota juuri edellisillä riveillä on vakuuteltu, että äiti haluaa elää, äiti tulee elämään.

Ihmiskunnan historia on täynnä sotaa, julmuuksia, hulluutta ja väkivaltaista kuolemaa, mutta harva teko nousee mielipuolisuudessaan Saksan ja Suomen armeijoiden syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944 toimeenpaneman Leningradin piirityksen tasolle. Arviolta ainakin miljoonan ihmisen nälkäkuolemaan johtaneista tapahtumista on kulunut jo kokonainen ihmisikä. Venäjällä Leningradin piirityksestä on jo kauan rakennettu sankarimyyttiä. Jonkin verran siitä on kerrottu suomen kielelläkin, mutta piirityksen päättymisen 70-vuotispäivänä julkaistu Lena Muhinan Piirityspäiväkirja on ensimmäinen suomeksi julkaistu teinitytön näkemys Leningradin kauhujen talvesta 1941–42.

Tavallisen koulutytön näkökulma tapahtumiin on erilainen kuin vaikkapa kirjallisuudentutkija Lidia Ginzburgin, jonka piiritysajan merkinnät julkaistiin suomeksi muutama vuosi sitten. Koulupojan piirityskokemuksista on saatu suomeksi lukea Ales Adamovitšin ja Daniil Graninin toimittamassa teoksessa Leningradin piiritys – kohtaloita saarretussa kaupungissa, jossa julkaistiin vajaan vuoden Lena Muhinaa nuoremman Jura Rjabinkinin päiväkirjat.

Piirityspäiväkirja alkaa toukokuusta 1941, jolloin 16-vuotiaan Muhinan elämä pyörii koulun päättökokeiden tuomien paineiden ja yksipuolisen rakkauden aiheuttaman tunnekuohun ympärillä. Rahattoman perheen elämä on yksinkertaista. “Ei meillä sentään ole nälkä, mutta se on laiha lohtu”, Lena kuvaa. Täydellisen neuvostokansalaisen vaatimuksia täyttämään pyrkivän tytön elämä muuttuu kesällä tyystin, kun Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Leningradin epätoivoiset puolustustoimet käynnistetään, ja kesätöistä haaveillut Lena joutuu kovin erilaisiin töihin kuin oli kuvitellut. Elokuussa hän käy ennustajalla, joka herättää toiveita: “Edessäsi on onnellinen tie. Sillä tiellä kohtaat suurenmoisen riemun.”

Kesän päiväkirjamerkinnöistä välittyy neuvostopropaganda, jonka kirjoittaja näyttäisi nielevän sellaisenaan. “Ylivoima on meidän puolellamme. Saksalaiset sotilaat taistelevat humalassa”, julistaa radio samalla kun valmistautumaton ja surkeasti järjestynyt puna-armeija kärsii valtavia tappioita. Tosin Muhina tuntuu olevan tietoinen myös siitä, että “jos saavutamme edes pienenkin voiton, siitä kyllä varmasti ilmoitetaan”. Tällaisia ilmoituksia ei vain kuulu, ja ajan oloon Muhinankin vankka usko isänmaahan ja Stalinin hoivaan hieman horjuu. Tiukan paikan tullen hän rukoilee Jumalaa apuun. Syksyn mittaa arjen alkaa täyttää henkilökohtainen eloonjäämistaistelu. Toistuvasti Muhina kirjoittaa kiitollisuudestaan siitä, että on yhä hengissä. Huoli läheisten selviytymisestä on jatkuvasti läsnä: “Talvi lähenee. Millainen siitä tulee? Mitä kaikkea joudummekaan kestämään?”

Syksyn 1941 ilmahyökkäyksistä moni piiritettynä ollut on kertonut, miten ne toistuivat saksalaisen täsmällisesti aina samaan kellonaikaan. Muhinakin mainitsee, että syyskuun alussa ehdittiin jo tottua siihen, että hälytys tulee aina kello yhdentoista aikaan. Päällimmäiseksi kuvaksi hänen ilmahyökkäyskuvauksistaan jää kuitenkin niiden satunnaisuus: Jonain päivänä niitä on vain kaksi, toisena yksitoista. Joskus ne tulevat täysin yllättävään aikaan aamuyöstä, toisinaan taas pommisuojassa menee koko yö.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten äärimmäisissä oloissa nälän ja pakkasen keskellä talvella 1941–42 sinnitelleet Leningradin asukkaat vähitellen menettivät ihmisyytensä. Esim. Jura Rjabinkin kertoo päiväkirjalleen avoimesti itsemurha-aikeistaan sekä ruuan varastamisesta perheeltään. Lena Muhina ei ainakaan päiväkirjalleen uskoudu törmänneensä ryöstelyyn tai ihmissyöntiin (tai sitten ne kohdat on poistettu), mutta yllättää hän kyllä itsensä pimittämästä ylimääräisen hyytelöannoksen heikolta äidiltään ja toivomasta asuintoverinsa Aka-vanhuksen kuolemaa. “Sydämeni on kuin kiveä”, hän toteaa ymmärrettyään, että vain ennen niin rakkaan Akan kuolema voisi pelastaa äidin. Lopulta pitkä nälkätalvi on niin Akalle kuin äidillekin liikaa. Äidin kuolema koituu Lenan itsensä pelastukseksi. Hän selviää ja elää vielä puoli vuosisataa, mutta vaikenee piirityksen kauhuista loppuiäkseen. Vasta nyt valtion Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistosta Pietarista löydetyt päiväkirjat tuovat Lena Muhinan kokemukset julkisuuteen.

Piirityspäiväkirjaa on mahdoton olla vertaamatta Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaan, joka ajallisesti alkaa siitä mihin Piirityspäiväkirja päättyy, alkukesästä 1942. Tytöt elivät eri puolilla Eurooppaa saman sodan vankeina. Kun Lena Muhinan vankila oli yksi kaupunki, Anne Frank joutui viettämään vuosia poistumatta asunnostaan. Muhina joutui kokemaan vilua ja nälkää, joilta Frank pääosin säästyi. “Nälän voi vielä kestää, mutta kylmä ja nälkä yhdessä ovat sietämättömiä”, Muhina tiivistää. Mielialanvaihtelut hyisen talven aikana heittelevät laidasta laitaan. Yhtenä päivänä Muhina kirjoittaa: ”totta puhuen olen juuri nyt täysin onnellinen”, toisena: ”mitään muuta ei ole enää tehtävissä kuin panna maate ja kuolla”. Kuitenkin Anne Frank oli tytöistä se, joka ei sodasta selvinnyt. Henkilökohtaisemmalla tasolla Muhinan erottaa Frankista se, että hän ei kirjoita minkäänlaisesta katkeruudesta äitiään kohtaan. Lukijalle jää myös sellainen kuva, että Muhinalle päiväkirjalle uskoutuminen ei ole ollut aivan yhtä paljon keino mielenterveyden ylläpitämiseksi kuin Frankille. Pikemminkin hän on halunnut vain dokumentoida sen, mitä piiritetyn pään sisällä tapahtui ja millaista oli hänen arkensa.

Sekä Lena Muhina että Anne Frank ovat hyvin taitavia kirjoittajia, joskin Muhinan kerronnan taso on ailahtelevampi. Parhaimmillaan hän on ihmisluonteen ja neuvostoarjen pohdiskelun sekä herkuttelu- ja matkailuhaaveiden äärelle ajautuessaan. Lukijan kärsivällisyyttä koetellaan erityisesti kirjan loppupuolella, kun kevään tulleen Muhinan kirjoitustarmo yhä jatkuvasta ja jopa pahenevasta aliravitsemustilasta huolimatta kasvaa. Hän ymmärtää päiväkirjansa historiallisen merkityksen ja alkaa kirjoittaa enemmän aikalaisdokumenttia kuin päiväkirjaa.

Päiväkirjan viimeisten viikkojen aikana kirjoittaja sortuu turhankin yksityiskohtaiseen kuvaukseen ja etääntyy lukijasta siirtymällä kertomaan itsestään kolmannessa persoonassa. Tämä toki lisää tekstin merkitystä historiallisena aikalaiskuvauksena, mutta kaunokirjallisena tekstinä talven tuskien lakoninen kerronta on vaikuttavampaa. Toisaalta se myös heijastelee Muhinan yhä kasvavaa yksinjäämisen aiheuttamaa epätoivoa. Viimeiset viikot ennen pakoa tuntuvat olleen hänelle kaikkein piinallisimmat, kun pelastus näyttää olevan jo lähellä, mutta kuitenkin lykkääntyy yhä kauemmas: ”aivoni eivät reagoi enää mihinkään, ja elän kuin puoliunessa”. Hänen päättäväisyytensä ei kuitenkaan vaikeimmallakaan hetkellä tunnu katoavan täysin. Tosin eri luokalle ja siten lopulliseen eroon yksipuolisen rakkauden kohteesta, Vovasta, joutuminen tuntuu olevan erityisen kova pala tytölle, joka jo muutenkin on menettämässä kaiken.

Jo kuolleen henkilön henkilökohtaisia päiväkirjoja julkaistessa nousee aina eettinen kysymys siitä, onko se oikein. Lena Muhina pyytää päiväkirjaltaan suoraan: ”säilytä minun murheellinen tarinani sivuillasi ja kerro siitä sitten kaikille sukulaisilleni, kun se on tarpeen, jotta he saisivat tietää kaiken”. Hän jopa kirjoittaa päiväkirjaan sukulaisensa osoitteen, jonne se tulisi lähettää hänen kuoltuaan. Ilmeisesti päiväkirja kuitenkin jäi Leningradiin Lenan paettua kaupungista. Luonnollisesti Muhina ei voi aavistaakaan, että hänen tekstillään voisi olla maan- ja jopa maailmanlaajuinen yleisö. Tämän merkinnän pohjalta on uskottavaa ajatella, että hän olisi voinut olla suostuvainen päiväkirjojen julkaisemiseen. Joka tapauksessa Piirityspäiväkirjan julkaiseminen on yhteiskunnallisesti merkittävä teko.

“Leningradilaisten on syötävä leipää.” Kuten Lidia Ginzburgin myös Lena Muhinan kerronnan keskiössä on leipä. Pahimman kärsimyksen keskellä harras päivittäisen leipäannoksen koon pohtiminen tuntuu syrjäyttävän kaiken muun riutuvien leningradilaisten mielistä. Muhinakin päivittelee pikkumaisuuttaan: ”kirjoitan pelkästään ruoasta, vaikka onhan ruoan lisäksi olemassa lukemattomia muitakin asioita”. Vaikka Laatokan kautta kulkevan ns. Elämän tien kautta kaupunki saa edes vähän leipää, joutuu piirityspäiväkirjailijakin lopulta voimiensa yhä heiketessä toteamaan: “Eikö ihminen voikaan elää pelkällä leivällä. Outoa.” Kun leipä ei riittänyt, keksivät leningradilaiset erittäin luovia ravinnonlähteitä. Tokkopa piirittäjät osasivat aavistaa, että kaupunkilaiset keksisivät syödä puusepänliimaa, joka sekin osaltaan pelasti Lena Muhinan.

Pauli Tapion suomennos toimii. Muhinan kerronnan monet piirteet välittyvät hyvin. Välillä tarina etenee töksähtelevästi päivän tapahtumia luetellen, välillä kielenkäyttö nousee korkealle tasolle. Ailahtelevan kerronnan lisäksi kääntämistyön vaikeustasoa nostavat päiväkirjan sisältämät runonpätkät ja arvoitukset.

Sen sijaan kustannustoimittajan päätös merkitä vähän väliä tekstissä vilisevät gramman tunnukset kiinni lukuun ilman välilyöntiä ärsyttävät täsmälliseen suomen kirjakielen käyttöön tottunutta lukijaa. Ihmetystä herättää myös loppusanojen ja loppukommenttien välinen ristiriita Lenan biologisen äidin ja ottoäidin välisestä sukulaissuhteesta. Loppusanojen (s. 282) mukaan ottoäiti oli biologisen äidin sisko Jelena Vladimirovna Bernatskaja, mutta loppukommenteissa (s. 289) puhutaan biologisen äidin serkusta Jelena Nikolajevna Bernatskajasta. Suomalaiselle lukijalle selvennyksiksi tarkoitetut loppukommentit ovat joka tapauksessa hyvä ja tarpeellinen lisä teokseen. Niiden hyöty olisi vielä suurempi, jos leipätekstissä olisi niihin viittaukset.

Esipuheeksi lisätty Markku Kangaspuron kaunistelemattoman suorasanainen, mutta kiihkottoman puolueeton historiakatsaus on erinomainen ja tarpeellinen lisä päiväkirjalle, jonka historiallinen tausta ei monellekaan lukijalle liene täysin tuttu. Tosin sen numeroita vilisevään loppulukuun on lipsahtanut outo virhe (s. 16), kun sodassa kaatuneiden saksalaisten sotilaiden lukumäärän perässä on prosenttiluku 5,3, jolle en ole keksinyt mitään merkitystä.

Piirityspäiväkirja on äärimmäisen kokemuksen kiehtova ja eheä kuvaus. Se kertoo, miten tavallinen neuvostoliittolainen koulutyttö joutui yhtäkkiä sodan jalkoihin, nälkiintyi ja menetti läheisensä, mutta ei koskaan menettänyt toivoaan. Se viestii myös lähiyhteisön merkityksestä yhteiskunnan romahdettua. Lenan pahin pelko on yksin jääminen, mutta onnekseen hän löytää ihmisiä ympärilleen. On lohdullista tietää, että hän pelastui. Miten vaikeaa piirityksen keskellä oli elää, sitä emme pysty kuvittelemaan. Lena Muhinan suorasanainen merkintä tammikuulta 1942 antaa kuitenkin osviittaa:

”Olemme kaikki niin väsyneitä ja lopen uupuneita, että suorastaan oksettaa olla elossa.”

13. toukokuuta 2014

Jevgeni Griškovetsin päiväkirja, 4.5.

Lähde: сообщество Евгения Гришковца <http://ru-odnovremenno.livejournal.com/122844.html>

5.5.2014 klo 12.25 | Jevgeni Griškovets

Tervehdys!

Palasin kotiin kolme päivää sitten ja kovasti tekisi mieli kertoa matkastani. Siitä, miten kuljin arojen halki tuhat kilometriä Astrahanista Rostoviin, mitään sellaista en ole ennen nähnyt. Tekisi mieli kirjoittaa Astrahanin ensivaikutelmistani... Voisi kirjoittaa myös Etelä-Uralin lumipyörteestä ja painajaisesta, jonka keskelle Mgzavrebi-yhtyeen kanssa jouduin. Sillä reissulla sattui yhtä ja toista.

Mutta kotiin palattuani tajusin, että en minä niistä voi kirjoittaa. Ajatukseni ovat ihan muualla. Tuntuisi oudolta kirjoittaa sään äkillisestä ja rajusta huononemisesta Tšeljabinskissä, sillä äärimmäisimpiä ja rajuimpiakaan luonnon onnettomuuksia ja sääilmiöitä ei voi verrata siihen, mitä tapahtuu tällä hetkellä Odessassa sekä Donetskin ja Luhanskin alueilla. Ja oikeastaan kaikkialla Ukrainassa.

Viime päivinä ja viikkoina, erityisesti muutamana viime päivänä, olen ollut tukehtua epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen. Muistan vielä hyvin miltä tuntui olla nuori kylmän sodan aikaan. Muistan muun maailman tulkinnat Afganistanin sodasta sekä Tšernobylin onnettomuudesta ja oikeastaan mistä hyvänsä mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Tunsin silloin itseni epäoikeudenmukaisesti loukatuksi vaikka olinkin sotaa vastaan, eikä Neuvostoliitto herättänyt minussa isänmaallisia tunteita. Mutta joka tapauksessa ymmärsin, että rakasta synnyinmaatani, ainoaa tuntemaani, pidetään pahan imperiumina. Meitä sen kansalaisia taas pidettiin synkeinä, mitäännäkemättöminä, höyrypäisinä ja pahoina olentoina. Se loukkasi minua ja tunsin hyvin voimakasta epäoikeudenmukaisuutta, vaikka maailma toki olikin silloin toisenlainen ja minä olin nuori.

Nyt, tänään, en meinaa saada henkeä epäoikeudenmukaisuuden tunteeltani. Tunnen epäoikeudenmukaisuutta paljon vahvemmin kuin koskaan. En muuta teekään kuin yritän tukahduttaa kiukkuani, sillä suuttumusta epäoikeudenmukaisuuden tunne ennen kaikkea synnyttää ja pitää yllä.

Nyt tunnen olleeni naiivi taannoisissa vetoomuksissani yrittää myötäelää ja ennen kaikkea olla haukkumatta toisiamme. Pyysin pidättäytymään harkituista ja hyvin perustelluistakin kannanotoista, jotka voisivat loukata tai halventaa jotakuta. Puhuin siitä, että kuka hyvänsä, joka on valmis syyttämään maanmiestään kaikenlaisista törkeyksistä, jopa lyömään maanmiehensä ja tappamaan hänet, sellainen ihminen, millaisena patrioottina hän oikein pitää itseään. Ainakaan sellainen ei rakasta isänmaataan. Pyysin ajattelemaan sitä, että isänmaa koostuu maanmiehistä ja aikalaisista. Ja jos sinulla on vihan tunteita ketä hyvänsä kansalaiskumppania kohtaan, se tarkoittaa ettet rakasta isänmaatasi. Ja se synkkä intohimo, joka synnyttää tällaista vihaa, minkä hyvänsä värien tai iskulauseiden alla se sitten kukoistaakin, loppupeleissä siinä on aina kyse siitä, ettei rakasta isänmaataan...

Nyt tajuan, että kaikki nämä vetoomukseni olivat naiiveja.

Se, mitä tapahtui Odessassa, se on sen luokan onnettomuus, että odessalaiset tai ukrainalaiset eivät sitä vielä edes käsitä. He eivät voi käsittää tapahtuneen mittaluokkaa. Odessassa tapahtui järkyttävä historiallinen tapaus. Siellä kirjoitettiin historian sivuille lähtemätön häpeä.

Symbolista on se, että tämä kauhea häpeä tapahtui Odessassa, joka on kaupungeista iloisin, värikkäin, suvaitsevaisin ja fiksulla tavalla ironisin. Ja juuri siellä pääsi irti kaikista alhaisin: julma pahuus toista kohtaan, viha, ja lopulta, hirmuinen raakuus, jota en osannut odessalaisista edes aavistaa.

Ja nyt minulla on tämä kauhea tunne, että olen menettänyt tämän rakkaan kaupunkini. Joka tapauksessa, en olisi koskaan... Kuulostaa kauhealta käyttää sanaa koskaan, mutta nimenomaan koskaan en voi enää kulkea Odessan kaduilla kuten ennen, kevyin, iloisin ja innostunein mielin.

Vuonna 2005, sen jälkeen kun olin kaupunkifestivaalissa esittänyt Dreadnoughts-esitykseni, Wienin kaupunginhallitus tarjosi minulle mahdollisuutta esittää samanlainen historiallinen esitys Itävallan vuoden 1934 sisällissodasta. Turhamaisuuttani ja tyhmyyttäni suostuin tähän. Seurauksia olen katunut.

Moisesta vuoden 1934 sisällissodasta en ollut ikinä kuullutkaan. Pian kävi ilmi, että ei siitä tiennyt eikä tiedä kukaan Wienissäkään. Sain konsultikseni vanhan yliopiston professorin, jota hämmästytti saamani tehtävä. Kuukauden päivät hän suoraan sanoen varsin vastahakoisesti johdatti minua vuoden 1934 inhottaviin tapahtumiin, kauheita yksityiskohtia säästelemättä.

Uusissa itävaltalaisissa historian oppikirjoissa ei ole sanaakaan, kirjaimellisesti ei edes satunnaista lausetta Itävallan sisällissodasta. Wienin ylellisen kauniissa sotahistoriallisessa museossa on 15-metrinen huone, jossa on esillä noitakin esineitä sekä lyhyt kuvaus näistä tapahtumista. Itävaltalaiset ovat huolella häivyttäneet ja pyyhkineet nämä häpeälliset tapahtumat historiastaan.

Itävallan sisällissota tapahtui Wienissä ja Salzburgissa ja kesti kaikkineen 4 päivää. Tunnen näiden neljän päivän tapahtumat minuutin tarkkuudella. Se on melkoisen häpeällinen ja karmaiseva tarina.

Lyhyesti tiivistääkseni kyse oli siitä, että sosialistit, vahvassa asemassa olleet työläiset, nousivat aseelliseen kapinaan Dollfussin hallintoa vastaan. Tunnussanan "Otto-setä on sairas" jälkeen työläiset katkaisivat suuresta osasta pääkaupunkia sähköt, aseistautuivat ja alkoivat saartaa kaupunkia. He halusivat palauttaa vaikutusvaltansa parlamentissa (jos nyt tosiaan pidetään tarina oikein lyhyenä). Heidän toimintansa oli huonosti organisoitua, ristiriitaista ja koordinoimatonta, minkä vuoksi he eivät saaneet kaupunkilaisten tukea. Dollfussin hallinto toi hyvin nopeasti joukkonsa tykkeineen ja konekivääreineen kaupunkiin. Joukot tulivat pääosin maan muista osista. Seurasi verilöyly.

Työläiset eivät olleet mitään sotilaita eivätkä keksineet muuta kuin linnoittautua koteihinsa. Wienissä oli siihen aikaan paljon niin sanottuja talohuoneistoja. Niissä yhdellä talolla on iso sisäpiha, ne ovat eräänlaisia sosialistisia asumuksia, joita Wienissä alettiin rakentaa jo ennen Moskovaa. Työläiset puolustivat näitä taloja, ja heitä puolestaan perheineen ammuttiin tykeillä. Heitä ammuttiin jopa kaupungin rautatielaitureilta. Antautuneet vedettiin pihalle ja ammuttiin. Vastarintaa kesti hieman päälle kolme päivää. Siinä koko sota.

Dollfussin hallinnon voitettua sosialistit tässä sodassa, Itävalta siirtyi hyvin pian Kolmannen valtakunnan alaisuuteen. Itävaltalainen professorini oli Wehrmachtin mukana valtaamassa Ukrainaa ja oli vähällä kaatua Stalingradissa.

Kaikki paperit, joita luin ja tiedot, joita sain, kertoivat molempien osapuolten äärimmäisestä väkivallasta. Tällaisella historialla ei kukaan voi ylpeillä, eivät työläiset, jotka ryhtyivät tähän kapinaan eivätkä sotilaat tai hallintokaan. Ne olivat ajattelemattomia tekoja täynnä halpamaisuutta ja kauheaa typeryyttä, ennen kaikkea vihaa ja julmuutta.

Itävaltalaisia ei suuremmin huvita tätä muistella. Ja professorini jupisi jatkuvasti itävaltalaisten raukkamaisuutta siitä, että he olivat kutsuneet venäläisen pitämään tätä esitystä, ikään kuin alleviivatakseen sitä, että itse he eivät halua eivätkä pysty koko asiasta puhumaan.

Kirjoitin esityksen ja esitin sen kahdeksan kertaa. Siitä tuli melkoinen tapahtuma. Moni kirjoitti siitä, niin paheksuen kuin ylistäenkin... Mutta nyt ei ole kyse siitä.

Tämän esityksen pääajatus oli hyvin yksinkertainen, ja sillä aloitin koko näytöksen...

Aluksi kerroin olevani hyvin pahoillani siitä, että ylipäätään tulin tutustuneeksi tämän upean kaupungin historian kauheaan yksityiskohtaan. Minua harmittaa, että menetin lopuksi ikääni kyvyn suhtautua Wieniin kevyen iloisesti. Puhuin siitä, miten mukava oli olla siellä turistina. Miten mukavaa oli saapua Wieniin jouluksi, juoda hehkuviiniä Stephaninaukiolla, jaloitella, ihastella, ajella hevoskärryillä ja kolmen päivän ajan uppoutua varmuuteen siitä, että tämä on yksi maailman hienoimmista kaupungeista.

Mutta kun sain tietää, että näillä kaduilla raahattiin tykkejä, että näistä taloista revittiin ihmisiä teloitettaviksi, taloja, joita moukaroitiin lyhytpiippuisilla haupitseilla... Kun tiedän, että tässä talossa paloi elävältä kokonaisia perheitä, en vain enää pysty kevytmielisesti ihailemaan näitä taloja. Sen jälkeen kun sain tietää Mozartin kaupungin julmasta ja halpamaisesta historiasta, menetin peruuttamattomasti matkailijan suhteeni siihen. Näyttämöllä kerroin miten se minua harmittaa.

Kirjoitin toissa päivänä hyvälle tuttavalleni Odessaan. Hän on hyvä ihminen. Suuri, hyvin vahva, hyvä ihminen. Olemme tunteneet toista kymmentä vuotta. Olen paljon ihaillut häntä ja monasti kirjoittanutkin hänestä. Eilen kirjoitin hänelle siitä, miten huolestunut olen. Sain häneltä lyhyen vastauksen, että hän on Gretšeskajalla jahtaamassa "toppatakkiväkeä". En ymmärtänyt, mitä tällä sanalla tarkoitetaan, mutta hän selitti minulle, että kyse on Putlerin kannattajista – tuolla nimellä he kutsuvat Putinia – ja kaikista Venäjälle kaipaavista.

Lievästi sanoen järkytyin. Ymmärsin, että siellä tapahtuu kauheita asioita, ja kirjoitin yksinkertaisen pyynnön: "Olehan, kaverini, varovainen, ja pyydän: älä tapa ketään. Älä ota syntiä sielullesi. Olet suuri ja vahva ihminen."

Parin tunnin kuluttua sain kuulla kauheasta hädästä ja palaneista ihmisistä. Kysymyksiini siitä, mitä siellä oikein tapahtui, vastattiin hiljaisuudella. Huolestuin. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle linkin ukrainalaisille tiedonlähteille, missä kirjoitettiin, että ammattiyhdistyksen talolla olivat asialla Venäjän valtion provokaattorit. Että itse he itsensä polttivat, ja ukrainalaiset aktivistit enkelin lailla pelastivat ne, jotka pystyivät.

Kirjoitin toverilleni olevani pahoillani siitä, että hänen kätensä ovat nyt veren tahrimat. Hän vastasi minulle mitä vastenmielisimmällä tavalla sanoen, että päässäni ei ole kaikki kunnossa. Vastasin, että juuri nyt ei kaikki ole päässä ihan kunnossa oikein kellään, enkä minä ole poikkeus. Mutta kaikki ne, jotka kutsuvat maanmiehiään toppatakeiksi tai koloradonkuoriaisiksi, ilman yhtään poikkeusta heidän kaikkien kätensä ovat Odessan tapahtumien jälkeen veren ja tuhkan tahrimat. Siihen hän vastasi, että tähän porukkaan kuuluu 95 % ukrainalaisista. Lopuksi kirjoitin hänelle vielä: "Siinä tapauksessa kuulut enemmistöön. Enemmistö rauhoittaa."

Sen jälkeen poistin hänen numeronsa osoitekirjastani. Tein sen hyvin rauhallisesti, pahoillani. Mutta ymmärsin, että en enää voi tämän ihmisen kanssa keskustella entiseen malliin. Nyt pelkään häntä ja tuota pelkoa en unohda. En myöskään unohda tuota pimeää, pohjatonta kiukkua ja vihaa, jonka hänessä näin.

Niin... Hänen täydellistä epäröinnin, pahoittelun tai katumisen puutettaan en myöskään unohda.

Epäoikeudenmukaista! Epäoikeudenmukaista! Tämän takia henkeäni ahdistaa.

Tiedänhän toki kyllä, että ei oikeudenmukaisuutta sellaisenaan ylipäätään ole olemassa.

Oikedenmukaisuutta ei ole, mutta epäoikedenmukaisuus kuristaa.

Epäoikeudenmukaista on myös kansainvälisen median karkean yksipuolisen puolueellinen tapahtumien kuvaaminen. BBC ei ole näyttänyt kaikkein kauheimpia otoksia, jotka itse olen viime aikoina nähnyt. Se ei ole näyttänyt, miten roskaväki kuvasi kännyköillään ammattiyhdistyksen rakennukseen tukehtuneita ihmisiä, heidän inhottavia venäjänkielisiä kommenttejaan tapahtuneesta. CNN ei näyttänyt, miten nokeentuneita kuolleita ihmisiä haukuttiin neekereiksi, miten ruumiita laskettiin ja huudettiin kunniaa Ukrainalle. Saksalaisilla kanavilla ei näkynyt roskajoukon iloa, miten hauskaa heillä oli kun yhden menehtyneen taskussa alkoi soida kännykkä. Euroopassa ja Amerikassa ei nähdä miten pöyhkeät tyypit täysin epäröimättä katsovat oikeudekseen kuvata videolle sitä, miten ruumiita kopeloidaan ja vainajien taskuista viedään kaikki, minkä sinne vasta äsken olivat panneet elävät ihmiset. Tätä pirullisen pimeää iloa ei näytetä. Mutta me olemme sen nähneet. Minä näin sen. Sen jälkeen en ole saanut henkeä.

Epäoikeudenmukaisuutta on sekin, että kaikesta päättäen Dmitri Kiseljov otti ja muutti ryhmineen Kiovaan helmikuun 17. päivänä, eikä edes yrittänyt sepittää mitään uutta.

Nyt kaikki toistuu yksi yhteen, tällä kertaa vain Ukrainan puolelta. Mutta vastine on aina brutaalimpi ja banaalimpi. Ja kumma kyllä jopa valheellisempikin.

Miten voisi olla tuntematta häpeää? Miten ei hävettäisi kaikkia niitä, jotka yhä urputtavat Moskovan ja Kremlin kaikkialletunkeutuvasta läsnäolosta? Eikö todellakaan hävetä niitä, jotka vakuuttavat, että Venäjä ja Putin ovat kaikkeen syypäitä? Väitätte, ettette muka voi itse tehdä mitään. Miten raukkamaista, iljettävää ja julmaa.

Ukrainalaiset, missä te itse olette? Mitä te itse olette? Piilotatte kasvonne naamioiden taa... Siitä tuleekin mieleen toinen juttu.

Miten siinä oikein kävi niin, että suuresta ja kauniista kansastanne valitsitte ne, jotka teitä tällä hetkellä edustavat? Mistä te kaivoitte senkin Turtšinovin, mokoman kalan? Toissa päivään asti en pystynyt olemaan nauramatta kun näin hänet. Itserakas idiootti, joka kaiketi pitää itseään jonkinlaisena machona. Leuaton mies kasvattanut parransängen. Se on minun diagnoosini! Ja kun häntä näytetään sotilasasussa, vieläpä kiikareilla tähyilemässä... Liituraitapuvussaan hän näyttää lähinnä Kummisetä-parodian hahmolta! Mistä ihmeessä te semmoisen löysitte? Mutta viimeisten kolmen päivän aikana en ole enää pystynyt nauramaan hänelle, sillä nyt hän on minulle vain sotarikollinen eikä mitään muuta. Ja mistä te Jatsenjukin löysitte? Entä senkin Nalivajtšenkon? Ja miten niillä kaikilla on niin kamalat nimetkin. Mitättömiä.

Miksi on käynyt niin, että USA:n ja Euroopan ulkopoliittisia elimiä edustavat vain vihaiset, toivottoman rumat, kenenkään rakastamattomat ja tyytymättömät akat? Vaikka kyseessä on sentään näin kauhea ja monimutkainen konflikti? Sekin Psaki, nimi jo kertoo mihin siitä on. Nämä vihaiset tädit hakevat kostoa Ukrainalle ja Venäjälle, he vain pahentavat ja sotkevat asioita... He haluavat kostaa sen, että ukrainalaiset ja venäläiset naiset ovat kauniita ja heitä on paljon.

Se on aina epäoikeudenmukaista, kun koko maailma on samalla puolella, ja juuri niin on nyt tapahtunut. Mitä selvemmäksi se tulee, mitä jyrkemmäksi epäoikeudenmukaisuus käy, sen tyhmemmiltä ja kyvyttömiltä, ennen kaikkea avuttomilta Obama, Merkel ja muut Euroopan tontut vaikuttavat. Ja puolustus sen kun parantaa tahtiaan.

Miten paljon Maidanilla olikaan taitavia, teräviä ja jopa tyylikkäitä, kun siellä oli tiukka rinki ja kun siellä tunnettiin jokapäiväinen painostus. Minäkin olin siellä. Siellä oli upeaa, etevää väkeä. Missä he kaikki ovat nyt? Missä on kollektiivinen luovuus, joka oli välttämätöntä, jotta pystyi tuntemaan arvokkuutensa ja voimansa piirityksessä? Mihin se kaikki oikein valui? Miten kyvyttömästi kaikki menetettiinkään ja miten iljettäviä muotoja syntyikään tilalle.

Miten ihaillen Maidanin väki esittelikään minulle johtajansa ja puhui siitä, miten vahva, fiksu ja viisas hän on. Missä hänen viisautensa nyt on?

Venäjä on tällä hetkellä saarrettuna. Saarrettuna monin tavoin, omaa syytään, omaa tyhmyyttään ja loputtomien ambitioidensa tähden. Mutta sen saartajat ovat hillittömiä ja ajattelemattomia. Näen siellä paljon kyvykkyyttä, terävyyttä ja kaikenlaista muuta kuin pahaa. Tässähän melkein osat vaihtuvat...

Vielä kaksi kuukautta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että kirjoittaisin tällaista.

Haluaisin vielä sanoa, että nationalismi on nationalismia eikä sitä muilla väreillä pysty pois maalaamaan. Ja fasismi on fasismia eikä sitä voi mitenkään puolustella. Ei kerta kaikkiaan mitenkään! Rakkaat ystäväni, miten te annatte hienossa maassanne nyt olla niin paljon aseistautuneita fasisteja? Sillä fasistihan Jaroš on, kuten myös Tjagnibok.

Eikä teidän maallanne ole tällä hetkellä mitään mitä voisi kutsua hallinnoksi. Sillä tämä "hallinto" ei pysty hallitsemaan. Se vihaa kokonaisia alueita ja pelkää kuollakseen nationalisteja ja fasisteja.

Hallintonne pyörii näiden tyyppien kanssa kuin pieru molskihousuissa, eikä tämä väki edes tullut Moskovasta, ei Kreml heitä johda. Jaroš ja Tjagnibok eivät ole Venäjän salaisen palvelun agentteja tai venäläisiä provokaattoreita. Slovjanskin ja Kramatorskin tankit ovat neuvostoliittolaista tuotantoa, mutta eivät ne Venäjän armeijalle kuulu. Tuo Odessan julmuus, se on kunkin odessalaisen omaa julmuutta.

Saa jo riittää Venäjän syyttäminen kaikesta. Katsokaa nyt itseänne! Tunnustakaa, että olette suvereeni maa, epäilkää itse itseänne ja hävetkää. Me Venäjällä olemme eristyksissä, informaatiosaarroksissa. Me aiomme kuitenkin arvokkaasti, ilolla ja ennen kaikkea ilman mitään epäilyksiä juhlia suosikkijuhlaamme voitonpäivää.

Terveisin, Griškovets.

29. huhtikuuta 2014

Kirjallisuus ja luonto (osa 2/4)

Lähde: Novy mir 1/1991, s. 12–13 | Sergei Zalygin

Mistä on kyse kun puhutaan Tolstoin tyylistä? 1800-luvun aateliskartanoiden asukkaiden elämäntyylistä ja ajatusmaailmasta. Dostojevskin tyyli taas edustaa aatelintonta kaupunkisivistyneistöä. Gogolin tyyli on hyvin monipuolista, mutta Kuolleissa sieluissa kuolleiden sielujen omistajat puhuvat ainoalla heille mahdollisella tyylillä. Pari- kolmekymmentä vuotta Gogolin jälkeen heidän puheenpartensa oli jo erilainen, heitä ei oikeastaan enää edes ollut, koska maaorjuus oli lakkautettu Venäjällä. Tšehovin tyyli heijastaa kaikkialla hänen omaa elämäntyyliään sekä sen ympäristön tyyliä, johon hän kuului: venäläisen ensimmäisen sukupolven ei-perityn intelligentsian.

Poikkeuksia tietysti on, mutta minusta vaikuttaa, että ihmisten elämäntavoista ammentuva tyyli usein heijastaa myös heidän suhdettaan luontoon, sitä miten he näkevät luonnon, tapaa, jolla henkilö osallistuu maailmaan ja luontoon. Katsokaa vain miten erilainen on suhde maailmaan ja sitä kautta luontoon Tolstoilla, Gogolilla, Tšehovilla ja Turgenevilla. Kullakin näistä kirjailijoista tuntuu olleen oma maailmansa, omat värinsä, äänensä, auringonnousunsa ja -laskunsa. Kukin heistä loi omanlaisensa version maailmasta ja luonnosta, sen väreistä, äänistä ja ilmapiiristä. Yhteistä venäläisille klassikoille on kenties vain yksi: niistä puuttuu huoli luonnosta, sen olemassaolon jatkuvuudesta, sen ikuisuudesta ja kaiken kaikkiaan, sen lähes äärettömästä pitkäikäisyydestä.

Niin Turgenevin ja Gontšarovin kuin Puškinin ja Lermontovinkin maisemat ovat tietysti suuria mestarinäytteitä, mutta sittenkin, kun luen heitä niin en voi olla ajattelematta: "Olisipa meillä teidän ongelmanne!"Tämänhetkinen kaino, luoksemääsemättömänoloinen toiveeni on ihailla luontoa ja siirtää rakkautensa, maisemallisen henkensä lukijalle. Se voi jäädä pelkäksi haaveeksi, jos lukijani asuvat Tšernobylin alueella tai entisen Araljärven rannoilla! Eivätkä oikeastaan edes elä, vaan, epäjohdonmukaisesti, ovat olemassa.

Neuvostoajan kirjailijoiden luonto on aivan toisenlainen. Kuvaako Aleksandr Serafimovitš luontoa ylipäätään romaanissa Rautavyöry? Entä Isaak Babel Punaisessa ratsuväessä? Artjom Vesjolyi Verellä huuhdellussa Venäjässä? Olihan toki toisenlaisiakin ilmiöitä, oli Platonov, oli Bulgakov. Juuri yhteiskunnan paradoksaalinen luonnonlakien ulkopuolinen olemassaolo synnytti Andrei Platonovin paradoksaalisen tyylin (sekä Bulgakovin fantasmagorian).

Minusta vaikuttaa siltä, että olennaisinta Platonovin paradoksaalisuudessa on ihmisen uskomaton ja villi väkivalta luontokappaleita ja luontoa kohtaan sellaisenaan, ikään kuin olisimme luonnon ulkopuolisia ja senvastaisia. Mikä vielä voisi olla suuri paradoksi, mistä tällainen olemassaolomme johtuu? Romaanin Monttu ja erityisesti Tševengurin uudelleenlukeminen vakuuttaa yhä uudelleen tästä. Kirjoittaahan Platonov "luontoihmisistä", sellaisista kuin Fro, Ivanov tai Lumoutunut ihminen, aivan erilaiseen tyyliin. Mutta hekin ovat tuomittuja.

Entäpä sitten Prišvin tai Sokolov-Mikitov. He pakenivat tätä väkivaltaa ja luontoon kohdistuvaa mielivaltaa vielä suojeltuihin metsiin ja siellä, metsän hiljaisuudessa, he halusivat yhdessä tämän hiljaisuuden kanssa kuolla. He halusivat jakaa kohtalonsa luonnon kanssa. Rajoittamattomat ja itsekkäät toimet luonnossa, kokeet luonnon kustannuksella olivat heille vieraita. Kyllähän mestari, aito työläisihminen, aina tietää ja tuntee mitä hän pystyy tekemään ja mitä hänen pitää tehdä sekä mitä hän ei voi tai ei saa tehdä. Hän tietää, että hänen työllään on rajat. Hän erottaa helposti hyödyllisen työn hyödyttömästä ja tuhoavasta. Saman lailla työn ymmärtäminen eroaa myös toiminnasta.

Luonto on harmoninen, sitä ei käy kiistäminen. Harmonisuutensa ansiosta se on ylipäätään olemassa. Mutta emme tahdo tajuta, että harmonia on myös rajoitusten taidetta, kaiken turhan syrjäänheittämisen taidetta, kaiken päin mäntyä menneen, kaiken sen, joka on nyt tai tulevaisuudessa esteenä elämän jatkumiselle maapallolla.

Emme myöskään halua ymmärtää, että maanpäällinen elämä on rajallinen, että tämän maailman ihminen on rajallinen. Kun puhumme moittien tai jopa halveksuen rajallisesta ihmisestä, emme aavista sanovamme suoran totuuden, sillä rajallisia me todellakin olemme. Kirjallisuus yrittää yhtä täysin turhaan avata uudenlaista henkilökuvaa. Kaikki olemassaolevat ihmisluonteen piirteet on jo avattu, sillä niitäkin on vain rajallinen määrä.

Seuraavaksi teen pienen hypyn maantieteeseen.

Kun Kolumbus, Cook, Magalhães ja tuhannet muut vähemmän menestykselliset ja siksi meille tuntemattomat tutkimusretkeilijät purjehtivat (on erittäin tärkeää huomata, että heitä kuljetti luonnonvoima — tuuli) valtamerillä, he pyrkivät löytämään jotain aidosti uutta. Kukin heistä luotti omaan menestykseensä ja intuitioonsa. Muita takeita heillä ei ollut, ei ollut ohjelmia, suunnitelmia tai aikarajoja. Kukaan heistä ei tiennyt milloin palaa kotiin tai palaako milloinkaan. Siinä oli kyseessä löytöretkeily sanan varsinaisessa merkityksessä. Meidän aikanamme maantieteelliset kartat ovat jo valmiita, ja löytöretkeilijöiden paikan ovat ottaneet tutkijat, joita voisi oikeastaan paremminkin kutsua tarkentajiksi. Heidän reittinsä ja ohjelmansa ovat kaukaa edeltä suunnitellut, ehkä vaikkapa vuosi ennen itse matkan alkamista. Avaruudessa ollessaan he tietävät montako minuuttia maapallon kiertäminen kestää, tai jos he lentävät kuuhun tai Marsiin, kuinka kauan perille pääseminen vielä kestää.

Sivistys on ylipäätään muuttanut matkustamisen urheiluksi ja turismiksi. Matkailija ampaisi uusille reiteille nähdäkseen jotain, jos ei nyt ensimmäisenä, niin ainakin yhtenä ensimmäisistä. Turistia taas ajaa kateus: miten voi olla, että sadat miljoonat ovat nähneet Pariisin, mutta minä en? Törkeää! Miljoonat ovat lipuneet Magalhãesinsalmin läpi, mutta minä en? Törkeää sekin!

Jos merkittävimmät maantieteelliset löydöt on tehty tuulen avulla, niin ihmisen ja ihmisluonteen löytöjen tärkeimpänä työkaluna on ollut sulkakynä.

Renessanssitaide ei sattumalta osunut suurten löytöretkien aikaan. Näyttäisi siltä, että ihminen pystyi löytämään itsensä samalla kun hän löysi maailman. Kun toinen tuli valmiiksi, tuli toinenkin.

Toistan vielä, että löytäminen saatiin valmiiksi, mutta kirjallisuus ei kuitenkaan ole siihen tahtonut uskoa. Ei varsinkaan suhteessa itseensä, ei varsinkaan  jatkuvasti "ajankohtainen" neuvostokirjallisuus, suurelta osin ei sosialistinen realismikaan. Mutta uskoa pitäisi, todellisuus pakottaa.

Voisi kysyä, mitä uusia ominaisuuksia kirjallisuus ja tiede ovat viimeisen tuhannen vuoden aikana avanneet ihmisessä? Ei todellakaan mitään. Hyvä ja paha, rehellisyys ja petturuus, pelkuruus ja urheus, heikkous ja vahvuus, kyky rakastaa ja vihata, kaikki nämä ovat olleet tunnettuja jo aikojen alusta asti. Jo muinaiset taiteilijat ovat myyttien muodossa kertoneet niistä selkeästi ja taitavasti.

Myytit olivat innostuksen lähteenä vaikkapa Shakespearen tuotannossa, mutta Venäjällä niiden vaikutus näkyi ensinnä pyhien elämäkerroissa. Sen jälkeen mielestäni Gogolin tuotannossa. Gogol sai lähes valmiiksi ihmisominaisuuksien taulun, vähän samaan tapaan kuin Mendelejev alkuaineiden jaksollisen järjestelmän. Eikö Kuolleita sieluja muka voi rinnastaa tähän? Minusta tuntuu, että jopa Akaki Akakijevitš Bašmatškinin taustalla on myytti. Dostojevski puolestaan saattoi Gogolin työn loppuun. Hänen hahmonsa, kuten Stavrogin, Karamazovin veljekset ja munkkivanhus Zosima vahvistavat tämän.

Ihmisluonteella oli venäläiselle kirjallisuudelle ylipäätään yleisempi tyyppijärjestelmällinen merkitys. Tämä merkitsee sitä, että Tšehov kertoi tuotannossaan niiden luonteenpiirteiden ryhmien ominaisuuksista, joihin hän itse kuului, joihin kuuluivat Jelpatevski, Boborykin ja Levitan. Heidäthän hän näki ensisijaisiksi lukijoikseen ja kirjoitti siis ennen muuta heille. Tšehovin aikaan Venäjällä oli paljon tšehoveita. Toinen juttu on se, että vain yhdestä heistä tuli kuuluisa sanataiteilija. Kyllähän Puškininkin ympärillä oli monia puškineita, hyvin huomattavia kirjallisuushistorian kannalta, mutta merkittävästi häntä lahjattomampia. Ihmisluonteet ja niille tyypilliset ryhmät muodostivat myös sen yhteiskunnan, jossa he vaikuttivat toisiinsa, oppivat tuntemaan toisensa ja rikastuivat sen myötä henkisesti sekä muodostivat eliitin. Ilman tällaisia tyypiteltyjä ryhmiä yhteiskunta lakkaisi olemasta yhteiskunta ja muuttuisi väkijoukoksi, joka hyvin helposti omaksuisi yleisiä ja siten primitiivisiä ajatuksia. Ja huom.: yhteiskunta ja väkijoukko ovat kaukana toisistaan, ne syntyvätkin ihan eri tavoin. Yhteiskunta on evoluution tulos, voisi jopa sanoa, kulttuurisen evoluution. Se voi muuttua väkijoukoksi vain vallankumouksen kautta. Väkijoukkohan on yhtä, ja yhtenäisyyteen ei kuulu harmonia, sillä se ei sellaista tarvitse.


14. huhtikuuta 2014

Ei saa taipua, ei saa antautua valheelle

Venäjän intelligentsian sodanvastainen julistus:

Lähde: Novaja gazeta <http://www.novayagazeta.ru/blogs/273/62686.html>

13.3.2014

Ei ole ensimmäinen kerta Venäjän historiassa, kun hallituksen aggressiivisen ja imperialistisen politiikan vastustajat leimataan tappiomielialan lietsojiksi ja kansanvihollisiksi. Ei ole ensimmäinen kerta, kun alamaisten uskollisuutta arvostetaan enemmän kuin kansalaisvapauksia. Krimin tapahtumat etenevät vauhdilla, ja vaikka verenvuodatusta ei nähtäisikään, ovat ne häpeä Venäjälle sekä hätätilanne molempien maiden kansoille. Toiveet järjen äänen kuulumisesta käyvät yhä vähäisemmiksi. Siksi on sitäkin häpeällisempää pysyä vaiti ja seistä passiivisesti syrjässä. Me, jotka emme kutsu itseämme kulttuurin tai tieteen vaikuttajiksi vaan yksinkertaisesti Venäjän älymystön edustajiksi, työskentelemme kukin omilla aloillamme ja julistamme:

Me vastustamme toisen valtion alueelle tunkeutumista.

Me vastustamme sotaa Ukrainaa sekä vihamielisiä toimia kansainvälistä yhteisöä vastaan.

Solidaarisuutemme on niiden puolella, jotka eivät taivu eivätkä antaudu valheelle.

Allekirjoittaa voi Venäjän PEN-keskuksen Facebook-sivulla (täysi lista).
  • Ljudmila Ulitskaja, kirjailija
  • Sergei Gandlevski, runoilija
  • Grigori Tšhartišvili, kirjailija
  • Juri Ševtšuk, muusikko
  • Boris Grebenštšikov, muusikko
  • Vladimir Mirzojev, ohjaaja
  • Olga Sedakova, runoilija
  • Andrei Smirnov, elokuvaohjaaja
  • Irina Prohorova, kustantaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja
  • Andrei Zvjagintsev, elokuvaohjaaja
  • Veronika Dolina, kirjoittaja
  • Dmitri Travin, taloustieteilijä
  • Mihail Gelfand, biologi
  • Dmitri Krymov, ohjaaja
  • Valeri Garkalin, näyttelijä
  • Juri Ryžov, Venäjän tiedeakatemian akateemikko
  • Aleksei Simonov, kirjailija, elokuvaohjaaja, ihmisoikeusaktivisti
  • Oksana Mysina, näyttelijä
  • Aleksandr Arhangelski, kirjailija
  • Boris Dubin, sosiologi, kolumnisti, kääntäjä
  • Sergei Nekljudov, folkloristi, idäntutkija
  • Jevgeni Ass, arkkitehti
  • Natalja Ivanova, kirjallisuustieteilijä, kriitikko, kolumnisti
  • Juri Bogomolov, elokuvakriitikko
  • Andrei Tsaturjan, biofyysikko
  • Marietta Tšudakova, kirjailija, kirjallisuushistorioitsija
  • Lev Rubinštein, runoilija, kolumnisti, esseisti
  • Sergei Parhomenko, journalisti, kustantaja
  • Askold Ivantšik, historioitsija, Venäjän tiedeakatemian jäsen
  • Arseni Roginski, historioitsija, ihmisoikeusaktivisti, yhteiskunnallinen vaikuttaja
  • Aleksandr Ilitševski, kirjailija
  • Olga Kutškina, kirjailija, journalisti
  • Irina Petrovskaja, journalisti
  • Natalja Mavlevitš, kääntäjä
  • Vitali Manski, dokumentaristi
  • Boris Šterm, fyysikko
  • Aleksei Oskolski, biologi
  • Pavel Tšebotarjov, matemaatikko
  • Jevgeni Sidorov, kriitikko, kirjallisuustieteilijä, yhteiskunnallinen vaikuttaja
  • Aleksei Devotšenko, näyttelijä
  • Tamara Eidelman, Venäjän federaation ansioitunut opettaja
  • Mihail Jampolski, filosofi, kulttuurintutkija
  • Andrei Desnitski, raamatuntutkija
  • Sergei Stratanovski, runoilija
  • Nina Katerli, kirjailija
  • Ilja Štemler, kirjailija
  • Marietta Turjan, filosofian tohtori
  • Irina Levinskaja, historioitsija
  • Natalija Sokolovskaja, kirjailija
  • Jelena Tšisova, kirjailija
  • Andrei Bondarenko, taiteilija, muotoilija
  • Valeri Nikolaev, kääntäjä
  • Irina Jasina, journalisti
  • Pavel Finn, elokuvakäsikirjoittaja
  • Jevgeni Jermolin, kirjallisuuskriitikko
  • Irina Staf, filologi, kääntäjä
  • Irina Levontina, lingvisti
  • Anatoli Golubovski, historioitsija, sosiologi
  • Viktor Matizen, elokuvakriitikko
  • Marija Stepanova, runoilija
  • Gleb Morjov, journalisti, filologi
  • Anton Nosik, lenta.ru:n ja gazeta.ru:n perustaja
  • Varvara Gornostajeva, kustantaja
  • Ilja Kukulin, filologi, kulttuurihistorian tutkija
  • Marija Rybakova, kirjailija
  • Ksenija Larina, journalisti
  • Anton Dolin, elokuvakriitikko
  • Sergei Zenkin, filologi, aatehistorian tutkija, kääntäjä
  • Larisa Miller, runoilija
  • Nikita Sokolov, historioitsija
  • Alla Ševelkina, journalisti
  • Irina Sedakova, filologi
  • Tihon Dzjadko, journalisti
  • Galina Jelševskaja, taiteentutkija
  • Jevgeni Lungin, ohjaaja
  • Mihail Rudnitski, kääntäjä, kriitikko
  • Natalja Gromova, kirjallisuudenhistorian tutkija, kirjailija
  • Mark Lipovetski, kirjallisuudentutkija, kriitikko
  • Mihail Davydov, historioitsija
  • Konstantin Azadovski, kulttuurihistorian tutkija
  • Dina Magomedova, filologi
  • Mihail Jasnov, runoilija, kääntäjä
  • Aleksei Motorov, kirjailija
  • Natalja Nusinova, elokuvantutkija, kirjailija
  • Jevgeni Solonovitš, kääntäjä
  • Irina Balahonova, kustantaja
  • Olga Varšaver, runoilija, kääntäjä
  • Denis Dragunski, kirjailija, journalisti
  • Marija Majofis, kulttuurihistoriantutkija
  • Jelena Gurevitš, filologi
  • Pjotr Arkadjev, filologi
  • Maksim Osipov, lääkäri, kirjailija
  • Mihail Kritšman, kuvaaja
  • Ilja Ovtšinnikov, musiikkikriitikko
  • Ljudmila Telen, journalisti
  • Mihail Ševeljov, journalisti
  • Vera Miltšina, kääntäjä, kirjallisuushistoriantutkija
  • Boris Kats, musiikkitieteilijä
  • Viktor Prasolov, matemaatikko
  • Eleonora Sokolova, teatterihistoriantutkija
  • Anna Narinskaja, journalisti
  • Vladimir Novohatko, kirjoittaja, toimittaja
  • Fjodor Uspenski, filologi, Venäjän tiedeakatemian slavisti-instituutin varajohtaja
  • Grigori Kružkov, runoilija, kääntäjä
  • Mark Pevzner, psykologi
  • Arina Borodina, journalisti
  • Tatjana Štšerbina, runoilija, esseisti
  • Mihail Kalužski, journalisti, teatterikuraattori
  • Jelena Jakovitš, dokumentaristi
  • Leonid Bahnov, kirjoittaja
  • Viktoria Ivleva, journalisti, valokuvaaja
  • Natalja Perova, toimittaja, kustantaja
  • Aleksandr Badhen, psykoterapeutti
  • Asja Štein, yliopisto-opettaja
  • Anatoli Žuravljov, filologi
  • Marina Višnevetskaja, prosaisti, käsikirjoittaja
  • Jekaterina Pospelova, oopperaohjaaja
  • Marina Boroditskaja, runoilija, kääntäjä
  • Natalja Tumaškova, psykologi
  • Jelena Gorbova, lingvisti
  • Savva Mihejev, historioitsija
  • Gleb Lozinski, psykologi
  • Roman Krivko, filologi
  • Jelena Novikova, psykologi, yrittäjä
  • Ksenija Staroselskaja, kääntäjä
  • Anna Varga, psykologi
  • Aleksei Ivanov, geologi
  • David Šusterman, liikkeenjohdon konsultti
  • Semjon Šešenin, Venäjän tiedeakatemian kielitieteiden nuorempi tutkija
  • Anton Tunin, Venäjän tiedeakatemian slavologian väliaikainen työntekijä
  • Olga Drobot, kääntäjä
  • Marija Soloveitšik, psykologi
  • Irina Golovinskaja, journalisti
  • Sergei Ivanov, historioitsija
  • Jevgenia Abeljuk, filologi, Venäjän federaation ansioitunut opettaja
  • Raisa Rozina, filologi
  • Jelena Efros, journalisti
  • Marina Tokareva, kriitikko, journalisti
  • Vladimir Vasiljev, liikeyrityksen työntekijä
  • Inna Haritonova, toimittaja
  • Ljubov Summ, kääntäjä
  • Aleksandr Livergant, kääntäjä
  • Marija Remizova, kriitikko
  • Marina Bobrik, filologi
  • Nikita Vvedenskaja, matemaatikko
  • Andrei Makarevitš, muusikko
  • Aleksandr Kutikov, muusikko
  • Anton Tšernin, journalisti
  • Marija Endel, internet-toimittaja
  • Anna Šibarova, filologi, yliopisto-opettaja
  • Boris Masterov, psykologi, yrityskonsultti
  • Irina Makarova, opettaja
  • Tatjana Semaško, journalisti
  • Olga Butkova, kuvataiteilija
  • Ksenija Mitrohina, filologi
  • Dmitri Kalugin, filologi
  • Irina Lesskis, psykologi
  • Irina Ševelenko, kirjallisuushistoriantutkija
  • Rinat Biktašev, kapellimestari, yliopisto-opettaja
  • Anton Dubin, toimittaja, journalisti
  • Asja Bubnova, psykologi
  • Nijaz Iglamov, teatterikriitikko
  • Maija Kutšerskaja, kirjailija
  • Marija Anninskaja, yliopisto-opettaja, kääntäjä
  • Jelena Šumilova, toimittaja
  • Ilja Smirnov, idäntutkija
  • Jelena Djakonova, idäntutkija
  • Valeri Semenovski, näytelmäkirjailija
  • Marina Šemahanskaja, restauroitsija
  • Juri Albert, taiteilija
  • Aleksandra Obuhova, taidehistorioitsija
  • Nikita Aleksejev, taiteilija
  • Vadim Zaharov, taiteilija
  • Tatjana Tšernyševa, kääntäjä, toimittaja
  • Ivan Tšuikov, taiteilija
  • Galina Malik, taiteilija
  • Jevgenija Tšuikova, taiteilija
  • Marija Porudominskaja, toimittaja
  • Larisa Rezun-Zvezdotšetova, taiteilija
  • Smuil Lurje, kirjailija, kirjallisuushistoriantutkija.